maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ikääntyminen

Näin 40:n ikävuoden kolkutellessa ovella, sitä usein miettii elettyä elämää taaksepäin ja useinkin kyseenalaistaa tehdyt valinnat. Tosiasia kuitenkin on, että jokainen päätös on tehty vallitsevalla hetkellä olevan parhaan osaamisen ja tietämyksen mukaan, sillä jälkiviisaus on sitä helpointa viisauden lajia.

Sitä myös sanotaan, että eilisen virhe toimii parhaana opettajana. En tiedä ovatko vastoinkäymiset kyynistäneet minut, mutta ihmettelen suuresti väärien valintojen määrää suhteessa niistä opittuun tietoon. Voihan toki olla, etten ole riittävän viisas saadakseni purettua tekemiäni virheitä riittävän pieniksi paloiksi, jotta ymmärtäisin, mitä niissä todella meni pieleen.

Kuten niin monilla asioilla, myös ikääntymisellä on hyvät ja huonot puolensa. En niitä nyt ala listaamaan ranskalaisilla viivoilla, sillä ikääntymisen jokainen kokee omalla tavallaan. Ehkä arvokkainta on elämänkokemuksen mukanaan tuoma viisaus. Vuosien karttuessa sitä on alati vähemmin huolissaan siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Olen tähän ottanut varaslähdön jo aikaa sitten, joten pieni pelkoni on kenties aiheellinen, että jonain päivänä minut löytää lähimarketista aamutakissa ja reinoissa…

Nuoruudessa tuli kiinnitettyä muiden mielipiteisiin aivan liian paljon huomiota ja usein se ohjasi omaa käyttäytymistäni. Nyt sen vasta ymmärtää, miten paljon ympäristö muovaa ihmistä. Liian helposti sitä kuvittelee joutuvansa pois omasta yhteisöstään pelkästään siksi, että ajattelee asioista eri tavalla tai pitää eri asioista.

Tähän pätee aiemmin mainitsemani esimerkki lapsuudestani, kun muilla oli Kiss- ja Dingo-yhtyeiden julisteita seinillään niin minullapa oli jo nelivuotiaana V8-magazinesta otettuja keskiaukeamakuvia muskeliautoista…

Jostain kuitenkin luin oivan neuvon, jota olen auliisti jakanut eteenpäin nuorille, jotka pohtivat samoja asioita kuin minä silloin. Siinä kysyttiin, että kuinka paljon sitä loppujen lopuksi itse epävarmuuksissaan jää miettimään vastaantulijoita? Silloin itselläni syttyi himmeä hehku oivalluksen lamppuuni, etten oikeastaan juurikaan heitä mieti kohtaamisen jälkeen. Silloin sen oivalsin, etteivät hekään varmasti minua mieti kohtaamisemme jälkeen, joten on aivan turhaa yrittää esittää jotain tai olla jotain muuta kuin oma itsesi.

Eräällä nuorella naisella oli vastaavia huolia. Kovasti hän mietti sitä minkälaisen kuvan hän itsestään antaa ja murehti sitä joskus unettomuuteen ja ahdistukseen saakka. Kun yhdessä juttelimme ja purimme tuota oivalluksen tapaista asiaa syvemmin, hänkin koki syvällisen heräämisen ja onnistui löytämään eräänlaisen rentouden otteen elämään, tällä saralla. 

Jäin miettimään, että kuinka paljon oikeastaan ulkopuolelta pyritäänkään meihin vaikuttamaan. Toki kotona vanhemmat (useimmiten) toivovat parastasi ja ohjaavat/pakottavat sinut kulkemaan tiettyyn suuntaan opiskeluvalinnoissasi ja -määrässä. Sitten on koulumaailma, jossa menestyäkseen sinua verrataan toisiin, vaikkei siinä oikeastaan ole järjen hiventäkään, sillä olen siitäkin jo aiemmin marmattanut, että me kaikki tulemme niin erilaisista lähtökohdista ja omaamme eri ominaisuuksia, ettei vertailu oikeastaan ole järkevää/mahdollista.
Ikävä kyllä, koulumaailmassa pätevät viidakon lait, sitä joko kuuluu saalistajiin tai saalistettaviin. Toiset koululaiset voivat olla hyvin julmia, mitä tulee erilaisuuteen. Siitä taas muodustuu kehittyvälle lapselle/nuorelle ajatus siitä, ettei ole kelvollinen omana itsenään vaan pitää muuttaa itsensä aivan toisenlaiseksi.

Tätä samaa saa todistaa sitten sosiaalisessa mediassa ja TV:ssä ja jopa bussipysäkkien mainostauluissa. Näiden kautta meille syötetään mielikuvia ihanneihmisestä, jota oikeasti ei ole olemassakaan. Se bussipysäkin kuva mallista on niin voimakkaasti käsitelty, ettei siinä ole juuri muuta yhteistä ihmisen kanssa kuin, että se muistuttaa sellaista.

Plastiikkakirurgiaa mainostetaan keinona saavuttaa parempi itsetunto. Miten nuori kokee itsetuntonsa vahvenevan sillä, että rasvaa siirretään kehossa ”oikeisiin” paikkoihin? Kertooko se ennemmin vain siitä, että yhteiskuntamme on luonut järjettömiä muotisuuntauksia, joihin osuessaan vain olet hyväksytty. Ja mikä pahinta, kaikki nämä keskittyvät siihen, miltä näytät!
Vasta hiljattain oli muotia pyöreä takamus, sitä ennen merenneitolanteet, sitä ennen hyllyvät reidet ja nyt sitten lannekuopat. Tähän väliin voisi tietysti mainita, että positiivista tällä trendien nopealla syklillä on se, että ne vaihtuvat niin nopeasti, että luulisin jokaisen ehtivän ratsastaa muodikkuuden aallonharjalla kerran elämässään. Jos vuosisatoja mietitään aikaa taaksepäin, niin silloin trendi oli voimassa vuosikymmeniä ja monet eivät päässeet osallisiksi nauttimaan geneettisten ominaisuuksiensa muodikkuudesta.

Ennenkuin hukkaan punaisen langan niin palaan aiheeseen… Vuosittain/kausittain vaihtuvien trendien myötä on tosiaan mahdollisuus hetken olla suosittu. Mutta itseäni puistattaa, että miksi ulkoisten ominaisuuksien, siis niiden, jotka geenisi määräävät, tulisi olla mittari siitä, miten suosittu tai ”hyvä” olet?

Olen pitkään ihmetellyt, että miksei nykyään enää kerrota vai eikö niitä enää tapahdu sellaisista tapauksista, joissa löydetään jokin ihmiskuntaa hyödyttävä keksintö ja se annetaan vapaasti kaikkien käyttöön? Näin tapahtui penisiliinin kehittäjän toimesta. Viimeisin tällainen lienyt internet:n keksintä ja vapautus kaikkien käyttöön.

Tänä päivänä keksitään muotteja, joihin sinun tulisi pystyä itsesi puristamaan ja juuri kun itsesi sellaiseen saat sullottua, huomaat trendin muuttuneen ja olet jälleen epäsopiva. Siihenkin on lääke; plastiikkakirurgia tai ihan oikea lääke. Jos ulkoiset ominaisuudet eivät ole se sarja jossa kilpailet, niin oppimiskyvyllä ja työelämässä pärjääminen voi olla se toinen ja siihen tarvitaan jo lääkitystä. 

Valitettavan monet ovat huomanneet, etteivät omat kyvyt enää riitä pitkälle kilpaillussa koulutus-&työmaailmassa. Tätä varten monet huijaavat ja hakevat itselleen AD/HD-diagnoosin, saadakseen keskittymistä ja jaksamista parantavan lääkityksen. Nämä lääkkeet ovat tunnetusti amfetamiinijohdannaisia ja normi-ihmisille ne tarjoavat yli-ihmisen kyvyt kun AD/HD:ta sairastavilla ne tarjoavat juuri ja juuri sen verran kykyjä, että tulee toimeen keskivertoihmisille luodussa maailmassa.

Jos tarvitsemme suorituskyvyn parannusta ulkoisiin tai sisäisiin ominaisuuksiimme, niin elämmekö oikeastaan sellaisessa yhteisössä, jonne kannattaa kuulua? Onko tämän päivän räjähdysmäisesti kasvava pahoinvointi perua juuri tuosta, että meille uskotellaan jo lapsesta lähtien, ettet kelpaa sellaisena kuin olet vaan sinun tulee sopia yhteisön rytmiin ja vaatimuksiin? 

Niin monet elävät elämäänsä kuin olisivat päätähtiä näytelmässä nimeltä; ”oma elämäni”, tietämättä ollenkaan mitä haluavat tai millainen haluaisi olla. Ainut vallitseva asia on, että ulospäin pitää näyttää säteilevältä ja onnelliselta, mutta jokaisen näytöksen jälkeen sisällä tuntuu aina vain pahemmalta, etkä ollenkaan ymmärrä miksi. 

Jokaisen näytöksen jälkeen tulet vain vakuuttuneemmaksi siitä, että toivoisit sen kaiken olevan jo ohitse, jotta voisit levätä pois uupumuksesi, jota et edes ymmärrä mistä se edes on  tullut, sillä olethan tehnyt kaiken niinkuin sinulle sanottu ja neuvottu. Mielestäsi elämäsi näyttää hyvinkin onnelliselta kun niitä puntaroi annettujen mittareiden mukaan. Niiden mukaan olet onnistunut elämässäsi kun sinulla on talo, lapset ja ura.

Mutta onko kukaan koskaan kysynyt sinulta; kuka sinä olet?, mitkä asiat sinua kiinnostavat?, ilman, että välittömästi sinulle kerrotaan, millainen sinun tulisi olla ja mitkä asiat tulevat sinut viemään kohti menestystä? Aivan, en uskonutkaan.

Onneksi ihminen ikääntyy ja pääsee vaikka vuosikymmenittäin puntaroimaan mennyttä ja miettimään tulevaa. Jossain vaiheessa sitä oivaltaa, että takanapäin on enemmän kilometrejä kuin mitä edessä on odotettavissa. Näin on itsellänikin. En ole koskaan sopinut muotteihin ja vaikka kovasti olen niihin yrittänyt joskus itseäni sulloa, olen vain voinut huonommin ja minun on ollut aina vain vaikeampi hengittää. 

Siksi oivalluksien hehkulamppu palaa himmeästi, mutta uskon sen kirkastuvan kun kilometrini käyvät vähiin ja pystyn ainakin itse kysymään itseltäni, kuka oikein olen. Suosittelen tutustumaan itseen omien havaintojen kautta ja hylkäämään meille annetut mittarit menestyksestä ja ”oikeasta” elämästä. 

Jos sinusta tuntuu, ettet halua pukeutua siististi vaan näyttää veneen alta ryömineeltä laitapuolen kulkijalta (kuten minä) niin kokeile rohkeasti. Sillä lohduttavinta tässä on se, että aina voi palata siihen tilaan, jossa yrittää sopeutua vaatimuksiin, jotka ovat luoneet ihmiset, jotka eivät edes tunne sinua tai koskaan ole kiinnostuneet selvittämään kuka sinä olet. 


Löydä itsesi ja polkusi vaikka se kivikkoinen olisikin.




4 kommenttia:

  1. Haluaisin kyllä pukeutua siististi, mutten aina vain jaksa. Tänään aamulla hieman nolotti seisoa aamulla hississä työkaverin kanssa, toisella takuulla silitetyt vaatteet ja kampaus millilleen kohdillaan ja minä siinä tukka ponnarilla, koirankarvoilla kuorutetuissa verkkareissa. Vaihdoin toki hieman siistimpään asuun työhuoneessa, mutta niissäkin vaatteissa oli koirankarvoja ja tukka ei itsestään paremmaksi muuttunut. Hieman siis vain nolotti, ei niin paljoa, että huomenna silittäisin paitani. Ei ole aikaa, pitää tässä ehtiä katsoa Game of thronesin 5 ja 6 kausi ennen kuin uusi kausi alkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se on miehillä eri juttu? No, elämässä menestyneet ystäväni kyllä pukeutuvat siististi, aivan asemansa ja ikänsä edellyttämällä tavalla kun taas minun olemukseni viestii enemmän siltojen alla vietetystä ajasta kuin iän mukanaan tuomasta charmista... Vanhemmiten olen kokenut siististi pukeutumisen entistä ahdistavammaksi, voi tietysti johtua erityisherkkyyksistänikin. Pienenä muistan saaneeni hepuleita kun sukat menivät makkaroille ja vaatteiden pesulappu hierti yms yms.

      Kaikista meistä ei vain taida olla siihen ns. perinteiseen elämään...

      Poista
  2. Itse sain valaistuksen tätä sivuavassa asiassa parisen viikkoa sitten. Luin taas miten nuoren kannattaa opiskella venäjää koska siitä on hyötyä työelämässä. Entäpä jos on kiinnostuneempi ranskasta tai vaikkapa serbiasta? Taideaineet ovat turhia koska vain harva elättää itsensä maalaamalla tai pianon pimputtelulla jne. Tuntuu että enää ei edes arvosteta muita asioita kuin niitä mistä on hyötyä työelämässä ja tätä tuputetaan nuorille koko ajan. Työ, työ ja työ.

    Yläasteella omalla luokallani oli tyttö joka pakotettiin vanhempiensa toimesta opiskelemaan saksaa koska heillä muistaakseni oli jotain sukulaisia/tuttavia saksassa. Ei kiinnostanut häntä yhtään eikä hän myöskään aikonut sitä opiskella. Jonkun ajan päästä opettajan piti ottaa yhteyttä kotiin että mitä hyötyä on saksan opiskelusta jos todistuksessa seisoo nelonen sillä rivillä. Taisi hän sitten seuraavana vuonna saada vaihtaa sen johonkin mieluisampaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itärajan lähettyviltä kotoisin olevana, meillekin tuputettiin tuota venäjän kieltä. Varmaan se kieltämättä olisi ollut hyödyllisempi kuin pakkoruotsi, josta olen virkamiestason suorittanut ja silti en saanut sämpylää tilattua Vikingin terminaalista Tukholman puolella... Olisihan nuokin pakko-opiskeluun käytetyt tunnit voinut käyttää viisaammin...

      Paljon on puhetta yleissivistävyydestä, kuitenkin mietin, että mitä hyötyä minun on tietää satoja vuosia sitten käydyistä sodista? Tänä päivänä noilla tiedoilla ei tee yhtikäs mitään. Toki ymmärrän, että on hyvä tietää vähän juttuja maailmasta, mutta ikävä kyllä ne eivät tuo leipää pöytään aikana, jolloin ihannoidaan jotain BB-julkisuutta...

      Poista