maanantai 31. heinäkuuta 2017

Need for speed II

Ensimmäisessä Need for speed kirjoituksessani mainitsin moottoritielle johtavan S-mallisen liittymän. Moottoripyörällä tuo liittymä oli vielä lystimpi ajaa kun se kiihtyi vähän toisella tapaa kuin Primera. Vakiona muistaakseni 3.1 sek 0-100km/h ja tuossa oli virityssarjat kiinni, joten ehkä siitä vielä kymmenys tai pari lähti kun takapyörältä mitattuna teho ja vääntö olivat lisääntynyeet liki 10hv/15nm.

Minulle oli itsestään selvää moottoripyörää hankkiessa, että se on muoviluoti eli sporttipyörä. Samoin oli selvää, että se on 1000-kuutioinen tai suurempi, niin ei sitten tarvitse ensimmäisen kesän jälkeen vaihtaa suurempaan kun tehoihin tottuu. No en tottunut vaan jokainen ajokerta oli sellainen fiilis/pelko, että selviänkö hengissä vielä takaisin…

Sanoin tuota moottoripyöräilyä on vaikeata selittää, se pitää tuntea ja kokea mitä se on. Vieläkin haikeudella muistan niitä lyhyitä hetkiä kun mies ja kone olivat yhtä ja maailman vilistäessä silmien ohitse, tunsin hiljaisuuden ja rauhan. Saavutin zen-mäisen tilan, jota en muulloin ole päässyt kokemaan.

Muistan olleeni fyysisesti aivan loppu jokaisen ajokerran jäljiltä. Tunti pyörän selässä rasitti enemmän kuin tunti uimalassa. Ehkä siihen zen-tilaan pääsi kun tiesi, ettei voi antaa tarkkaavaisuuden ja huomiointikyvyn herpaantua, koska se olisi tarkoittanut kuolemaa.
Ja vaikka sitä kuolemaa on useinkin tullut mietittyä yön pimeinä tunteina niin jotenkin aktiivisesti siihen suuntaan pyrkiminen on vielä toistaiseksi jäänyt ajatuksen tasolle.

Kunpa arkena löytäisi tuollaisen vastaavan olotilan, jossa maailma ympäriltä katoaisi, pään valtaisi hiljaisuus ja olisi yhtä universumin kanssa, sen sijaan että normaalitila on kuin olisin katsojana jollekin surkuhupaisalle realitylle, joka etäisesti tuntuu tutulta, mutta kuitenkin on kaikesta niin irrallaan.

Ehkä se on moottoripyöräilyssä se juju, ettei siinä ole sitä ylellisyyttä, että voisi pohtia syvällisiä ja antaa kropan ottaa hallinnan ja edetä automaattiohjauksella, koska siinä täytyy olla kokonaisvaltaisesti kaikki aistit käytössä. Siksi ei jää tilaa ajattelulle vaan on vain toimittava alkukantaisesti, lailla eläimen ja antauduttava omien vaistojen varaan.

Saattaa kuulostaa aika sekavalta jorinalta, mutta moottoripyöräilevät tietävät mistä puhun. Se on kokonaisvaltainen kokemus, joka täyttää kaikki aistit. Yhtäaikaa siinä tuntee olevansa enemmän elossa kuin missään muualla ja samaan aikaan kunnioittaa sitä, että pienikin virhe voi lopettaa elämän hyvinkin nopeasti.

Ulkoisen olemukseni perusteella minulla usein oletettiin olevan harrikka. En siitä loukkaannu, sillä aistiyliherkkyyksieni vuoksi käytän vain mukavia vaatteita, eli näytän peikolta tai pultsarilta… Kuitenkin vauhdinnälkäni on tarkoittanut, että pyörä täytyy olla sporttimallinen, mikä oikeasti kulkee niin että pelottaa. 

Aikanaan mietin myös äänimaailmaa, joka on erittäin tärkeä osa vauhdin kokemusta ja miksei muutenkin ajokokemusta. Vaikka autoja rakastan niin jostain syystä en ikinä ole lämmennyt Ferrareiden tai Lamborghinien korkeataajuiselle ulinalle.

Oli kyseessä auto tai mp niin sen pitää kuulostaa lähestyvälle ukkosmyrskylle. Moottoripyörässä se tarkoitti, että koneen täytyy olla V2-tyyppinen. Budjettini rajallisuuden johdosta vaihtoehdoiksi jäi silloin käytännössä Aprilia, Ducati ja Honda. Viimeisin antoi parhaat vibat ja sellainen tuli hankittua.

Matkaakin kokeiltiin ajaa kun mentiin vaimon kanssa sukuloimaan Kotkaan, mutta aika nopeasti kävi selväksi, ettei kyseinen vikuroiva sportti sovi yksitoikkoiseen matka-ajeluun vaan pienille mutkateille maaseudun rauhaan.


Vauhti, voisikin sen tuomaan rauhaan jäädä pysyvästi.



maanantai 24. heinäkuuta 2017

Need for speed

Olen aina pitänyt vauhdista. Jo lapsena mieluisin harrastukseni oli ajaa fillarilla korttelia ympäri ja kellottaa aikaa. Tavoittelin aina vain kovempaa aikaa. En varma ole, mutta toisten ajat toimivat hyvänä kirittäjänä, mutta varsinaisesti kilpailin aina vain itseäni vastaan.

Teininä vauhdin tavoittelu sai minut etsimään tietoa aerodynamiikasta ja moottoritekniikasta. Harmillista vain, että moponi oli ns. pystymalli niin eipä siitä juuri aerodynaamisempaa saanut, ellei lasikuidusta rakentaisi siitä raketin näköistä. 

Tiesin isäni osaavan paljonkin tehdä lasikuidusta juttuja, mutta olin jo tuossa ikävaiheessa menettänyt kontaktin häneen tämän elämäntyylin eli  ryyppämisestään johtuen. Tiesin myös lasikuidun myös lisäävän mopedin painoa, jota alle kaksihevosvoimainen, loppuun luukutettu 2-tahtimoottori ei enää kestäisi. (puhumattakaan alla 60 km/h nopeuksissa aerodynamiikan merkityksen vähäisyydestä…)

Näiden myötä keskityin moottoritekniikkaan. Onneksi oli silloin ja on edelleenkin sellainen liike Vantaalla kuin Mopo-Sport, joka myi kaikennäköisiä osia mopedeihin. Tuolta sai tilattua virittämiseen sopivia osia mopoon ja niitä tuli sitten hankittua ja myöhemmin asennettua.

Moponi oli Tunturi Super Sport, jossa sporttisuutta löytyi vain nimestä. Kun tuohon oli sitten laitettu tehomäntä, tehoputki ja isompi kaasutin(porattuna isommaksi ja isommilla suuttimilla, luonnollisesti) ja erilaiset etu- ja takarattaat niin johan se mopo alkoi kulkemaan. 

Kuten tavanomaista, tuon ajan mopo ei ollut tarkoitettu yli 40 km/h nopeuksiin, sillä jarrut olivat rumpumalliset ja ne eivät pysäyttäneet kunnolla edes laillisista nopeuksista, puhumattakaan viritetyn nopeuksista.

Toinen akilleen kantapää oli takahaarukka. Yli 60 km/h vauhdissa alkoi takarengas heilua holtittomasti puolelta toiselle ja sen seurauksena usein tippuivat ketjut pois rattailta ja meno tyssäsi aika nopsaan. Joskus tuli vaaratilanteitakin kun ketju kiilautui takarattaan ja -haarukan väliin estäen takapyörää pyörimästä… Joten sen kulkineen rajat tuli löydettyä nopeasti.

Jotenka siis, toisin kuin kanssateinejä, minua ei kiinnostanut ryypiskely kaupungilla. Vauhti, se oli minun juttuni ja on yhä edelleen. Muistan monet kerrat kaverini kyllästymiseen saakka ajoimme kiihdytyskilpailuja urheilukentän 100m juoksuosuudella. Sami, anteeksi! Olen hyvin pahoillani, olisin joskus voinut sinultakin kysyä, että minne tai missä ajeltaisiin…

Yllättävää kyllä, en ole yhdelläkään autolla kokeillut rajoja vaan joskus ohitustilanteissa olen saattanyt ylittää tiekohtaisen korkeimman sallitun nopeuden. Ehkei nopeus tunnu miltään kun on peltikuoren sisällä? 

Autoillessa tosin tulee aivan huomaamatta toisinaan ajettua kaarteisiin ns. racing lines- eli rata-ajoon soveltuvia ajolinjoja pitkin. Onkin hämmästyttävän yleistä, että taajamassa prikulleen rajoitusteen mukaan ajamalla saan usein takapuskuriin roikkujia, kunnes tulee mutka, jonka ajan tismalleen rajoitusten mukaan ja huomaan puskuriani havitelleen autoilija jääneen monta kymmentä metriä jälkeeni.

Ehkei kaikilla riitä kantti muuttaa hieman ajolinjaa, joka mahdollistaisi saman nopeuden ylläpidon, samalla toimittaen ekologista autoilua kun välttää turhia hidasteluja ja kiihdytyksiä. 

Heh, vaimoparkani huomaan toisinaan puristavan auton ovenkahvaa tiukastikin kun lähdemme moottoritielle. Eräs liittymä kiemurtelee S-kirjaimen mallisesti ja siinä yleensä olen kiihdyttänyt kaiken irti, mitä primerasta lähtee aina siihen nopeusrajoitukseen saakka. 

Ajolinjat kun loiventaa niin siinä tulee hyvät vauhdit ja sivuttaiskiihtyvyydet, ilman että rikkoo nopeusrajoituksia ja näin pääsee sujuvasti liittymään muun liikenteen sekaan. Kyytiläiselle meno on varmasti karmaisevaa kun auton kylki hipoo toisena hetkenä kaidetta ja toisena näyttää, että rengas tippuu nurmikolle. Lystiä puuhaa, ainakin kuskille ja näin saan hetkittäin tyydytettyä vauhdinnälkääni.

Tulevaisuutta odotan innolla. Vaikka kovaksi bensalenkkariksi tunnustaudunkin niin odotan sähköautojen läpimurtoa innolla. Olen nimitäin katsonut videoita, joissa Teslan sähköauto kurittaa tehokkaina pidettyjä autoja, mm Dodge Challenger Hellcat 707 hevosvoimallaan ei pärjää kiihtyvyydessä Teslalle, joka kiihtyy 0-100 km/h moottoripyörämäisesti himpun yli kolmeen sekuntiin. Tähän ei polttomoottorilla pystytä helpolla.

Sähkömoottoreissa teho tulee välittömästi kun polttomoottoreissa joudutaan hakemaan korkeita kierroslukemia. Siksi sähköautolla kiihdyttely on joka kerta kuin aasinpotku selkään.


Kunhan vain yleistyvät nopsaan, jotta hinnat tulisivat alas niin meillä taviksillakin olisi mahdollisuus niitä hankkia.


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Valinta ei tällä(kään) kertaa kohdistunut sinuun...

Kävin noin kuukausi sitten työhaastattelussa isännöinnin tehtäviin eräässä isossa kiinteistöfirmassa. Kun sieltä ei kuulunut mitään niin laitoin haastattelijalle viestiä ja kysyin missä vaiheessa rekrytointiprosessi on oikein meneillään.

Sieltähän tuli vastaus pahoitteluiden kera viivästyksestä ja siitä, ettei valinta tällä kertaa kohdistunut minuun. Sitä voisi luulla jo turtuneensa tuohon uutiseen 2713 hylkäyskirjeen jälkeen, mutta nyt vituttaa niin, että 14:sta vuoden raittiuden jälkeen tekee mieli juoda itsensä tajuttomaksi ja lopettaa työnhaku kokonaan. Se tuntuu olevan vain niin kertakaikkiaan turhaa touhua yrittää työllistyä hakemalla töitä. Einstein sen joskus sanoi, että vain idiootti toistaa samaa odottaen eri lopputulosta. 

Jospa sitä vaikkapa lopettaisi loputtomien hakukirjeiden lähettelyn ja firmoihin soittelun ja vain odottaisi, että työpaikka tippuisi syliin. Niin on käynyt kerran aiemminkin kun kotipihaltani tultiin kesätöihin noutamaan. Miksei siis jatkossakin toimisi? 

Voisin toki kokeilla yön pimeinä tunteina suunnittelemaani kidnappausta&uhkailua&kiristystä tms. ja en luovuttaisi vankiani, ennenkuin minulle tarjottaisiin työsopimusta. Pitäisi varmasti muistaa vain soittaa iltapäivälehdistö paikalle ensin, mielellään myös ulkomaiden toimittajia, jotta maailma saisi tietää, ettei paljon kehutulla Suomella välttämättä menekään niin hyvin kun korkeasti koulutettu työtön ei saa töitä muuta kuin rikoksen kautta.

Toisaalta, muistuupi mieleeni entinen kuntosalikaveri ammisajoilta, joka tänä päivänä vaikuttaa moottoripyöräkerhossa. Olisikohan hänellä käyttöä osaamiselleni?

Juu, tiedän ettei rikoksen tie kannata pitkän päälle, mutta loputon määrä hylkäyksiä alkaa käymään psyyken päälle ja epätoivo saa miettimään merkillisiä keinoja oman tilanteen muuttamiseksi…

En oikein enää tiedä mitä tehdä työllistymisen eteen. Olen käynyt liki kymmenen työkkärin järjestämää työnhaun tsemmauskurssia ja niiden ansiosta minulla on nyt papereiden ulkoasu useiden tahojen kiittämä. Sisältöä niihin ei vain ole tullut lisää ja ilmeisesti sisällön merkitys vain korostuu kun ikää tulee lisää. Aukot työllisyydessä vain siirtävän hienot paperini hylkäyspinoon automaattisesti.

Isännöinnin tie on vielä kulkematta loppuun, koulua on enää jäljellä neljä lähipäivää ja sitten puuttuu se 4kk työelämäkokemusta…Pahimmillaan saattaa koko tutkintoni tyssätä siihen kun tietää menestykseni työpaikan saamisen saralla.

Yksi vaihtoehto tietysti olisi vaihtaa maisemaa ja muuttaa minne tahansa, minne kelpaisin. Kolme kertaa olen jo juureni nostanut maasta ja vihdoin olen löytänyt seudun, jonne tunnen kuuluvani. Olen onnistunut tutustumaan ihmisiin täällä ja avioliiton kautta sukua asuu tuossa kivenheiton päässä, niin niitä sosiaalisia verkostoja ei haluaisi enää nollata.

Monethan sanovat, että töistä saa uusia tuttavuuksia, mutta kokemuksieni mukaan työ ei aina vastaa kuvausta ja voi helpostikin muuttua terveydelle haitalliseksi ja mitä silloin voi tehdä kun olet vieraalla paikkakunnalla ilman ensimmäistäkään turvallista ihmiskontaktia?

Jurppii vaan koko touhu nimeltä työnhaku. Sanana tuo kuulostaa aivan yhtä helpolta kuin olisi hakemassa mainoslehtiset postilaatikolta vaan todellisuus on jotain aivan muuta. 

Työnhaun lisäksi jurppii suunnattomasti se, ettei pyynnöstä huolimatta kukaan vaivaudu kertomaan, että mikä kohdallani meni pieleen työnhaussa? Tämä on jo aivan kuin toisintoa lapsuudestani alkoholistin tyrannian alta kun piti arvailla ja ennustaa miten toimia, ettei tule rangaistuksia, sillä alkoholistit ovat tunnetusti oikukkaita ja arvaamattomia. 

Miten ikinä oikein voin kehittää itseäni markkinakelpoisemmaksi, ellei minulle kerrota, missä toimin väärin tai mitä puutteita omaan? Tämä arvailuleikki risoo kun olen huomannut olevani erittäin huono arvaamaan oikein..



maanantai 10. heinäkuuta 2017

Koulutusvalinnat

Kaverini ysiluokkalaiselle lapselle tuli hiljattain Wilman kautta viesti, jossa kannustettiin koululaisia  hakemaan suoraan ammattikouluun ja työllistymään saman tien meriteollisuusalalle. Aivan loistava ajatus, sillä nythän meriteollisuus tuntuu vetävän talouttamme hyvin voimakkaasti eteenpäin. Kuitenkin en osaisi varauksetta tuotakaan suositella, kuten en oikeastaan uskaltaisi suositella mitään koulutuslinjaa. Tai no, paras suositus varmaan olisi neuvoa hakeutumaan sellaisiin tehtäviin, joissa itse tekeminen on palkitsevaa, sillä näin onnellisuus tulee siinä ikäänkuin sivutuotteena.

Elämme kuitenkin sellaisessa maailmassa, jossa on hyvin kiivas muutostahti. Ammatteja syntyy ja kuolee hyvin nopeasti, joten oikeastaan on aika yhdentekevää, minkä ammatin itselleen päättää hankkia, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä, sitä ei pääse harjoittamaan loppuelämää vaan on useasti elämänsä aikana uudelleenkouluttauduttava.

Mielestäni tarvittaisiin kunnallisesti tarkempaa seurantaa sen suhteen, miten ammattikouluista työllistytään omalle alalle ja luonnollisesti myös työttömyystilastot tulisi huomioida koulutuslinjoja perustettaessa&-lopetettaessa. Näiden pohjalta tulisi laatia joustavalla tyylillä eri koulutuksia, esim että uusia aloittaisi sähköasentajan opinnot vain parillisina vuosina tms. 

Yhtään työvoimapulaa ei kuitenkaan tule kertarysäyksellä, etenkin kun suurten ikäluokkien eläköitymisen huippu nähtiin jo 2012. Tämän vuoksi ammattikoulutus tulisi palauttaa kaksivuotiseksi ja jos se tuottaa hankaluuksia niin sitten kaksi-tai kolmivuotinen oppisopimusperiaatteinen ammattikoulu voisi olla ratkaisu. Näin olisi työpaikka valmiina ja nuori saisi käytännön kokemuksen siitä, miltä työ tuntuu. Oppisopimus- ammattikoulussa olisi myös se etu, että osan nuoren koulutuksesta maksaisi yritys, ei yksin yhteiskunta. 

Toki tässä voidaan tulla siihen ongelmaan, että jos töitä ei ole niin miten ketään saadaan koulutettua miksikään, jos niitä koulutusta varten välttämättömiä paikkoja ei ole? Mitä silloin nuorelle tehtäisiin? Ei tietenkään voi jättää kouluttamatta ja silloin olisi ne nykyinen ammattikoulu, jossa menisi vain ne opetusohjelmat, joista on pulaa tai tilastollisesti tulee pulaa,

Ennustaminen on toki mahdotonta, kuten sen on saanut huomata, liki sulki menneen Sandvikin tehtaan kohdalla. Samoin auto-ja laivateollisuus on kohdannut vaikeuksia löytää osaajia pitkän hiljaiselon jälkeen kun metallikourat ovat kouluttautuneet uusiin ammatteihin.

Ammattikoulutuksen lisäksi myös täydennyskoulutus on erittäin tärkeätä. Elämä on nykyään niin nopeatempoista, että jo viisi vuotta ammatin hankkimisen jälkeen voi olla aika päivittää osaamistaan. Määräykset muuttuvat, työ muuttuu aina vain enemmän projektiluontoiseksi ja erilaisten projektien välissä olisi oiva tilaisuus täydentää osaamistaan. Tämä ei ole pelkästään yksilön etu vaan sekä yritysten että maamme etu. Taataksemme kilpailukykymme tulevaisuudessakin on eturivin tekijöidemme osaaminen pidettävä ajan tasalla.

Tämä toteutuisi kahden vuoden oppisopimus- tai ammattikoululla jossa opittaisiin ammatin perusteet ja kolmen tai viiden vuoden työkokemuksella olisi ensimmäinen mahdollisuus täydentää osaamistaan esim työteknikko-opinnoilla. Tämän jälkeen voisi olla jälleen viiden vuoden työjakso, jonka jälkeen olisi mahdollista työn ohessa päivittää osaamisensa vaikka insinööriksi asti. Tosin aina ei tarvitse urapolkua kulke vertikaalisesti vaan on erittäin tärkeätä myös hallita horisontaalisesti oma ala ja siihen tarvitaan uusia ideoita.

Paljon kritisoidut koulutusleikkaukset tulevat syöksemään meidät pian syrjään länsimaisesta sivistyksestä. Jo nyt rummutetaan kilpailukykymme olevan alhaisella tasolla ja riittämätön pärjätäksemme kiristyvässä kilvassa. Emme myöskään ole vielä päässeet muiden maiden vauhtiin talouskasvussa. Kysymys kuuluukin, onko meillä varaa jättää nuoremme kouluttamatta? Kenen etua palvelee kouluttaa nuori työttömyyskortistoon? 

Jo nyt lyhytkin työttömyysjakso leimaa nuoren ja ei enää niin nuoren työnhakijan. Kun meillä on valtava määrä ammattitaitoista väkeä työttömyyskortistoissa niin onko meillä varaa antaa heidän ammattitaidon rapistua, jolloin talouden nousuhetkellä kun ajan tasalla olevalle osaamiselle olisi kysyntää niin meillä on myydä vain eioota, koska olemme päästäneet valtavan määrän ihmisten osaamista vanhentumaan makuuttamalla ihmisiä työttömyyskortistoissa, eikä heitä ole päästetty saattamaan tietotaitoaan ajantasalle.


Jo nyt on paljon ihmisiä syrjäytetty ja viimeisimpien laskelmien mukaan yksi syrjäytetty maksaa yhteiskunnalle 600 000- 1 000 000 euroa. Tilastojen mukaan näitä nuoria on jo 60 000 (lähde: http://www.mtv.fi/uutiset/talous/artikkeli/syrjaytymisesta-on-tulossa-kymmenien-miljardien-lasku-yhden-pitkaaikaistyottoman-ura-maksaa-yhteiskunnalle-600-000-euroa/6440040). 

Tuosta tulee aivan järjetön määrä rahaa, hukkaan heitettynä. En ole rahasta niin huolissaan, mutta miettikääpä sitä yksilön kannalta, joka koulut hoitaneena uskoo tulevaisuuteen, eikä koskaan saakaan mahdollisuutta olla normaali ja rakentaa tulevaisuuttaan muiden lailla. Hänen kohtalonsa on vain olla olemassa, ei enempää.


maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ikääntyminen

Näin 40:n ikävuoden kolkutellessa ovella, sitä usein miettii elettyä elämää taaksepäin ja useinkin kyseenalaistaa tehdyt valinnat. Tosiasia kuitenkin on, että jokainen päätös on tehty vallitsevalla hetkellä olevan parhaan osaamisen ja tietämyksen mukaan, sillä jälkiviisaus on sitä helpointa viisauden lajia.

Sitä myös sanotaan, että eilisen virhe toimii parhaana opettajana. En tiedä ovatko vastoinkäymiset kyynistäneet minut, mutta ihmettelen suuresti väärien valintojen määrää suhteessa niistä opittuun tietoon. Voihan toki olla, etten ole riittävän viisas saadakseni purettua tekemiäni virheitä riittävän pieniksi paloiksi, jotta ymmärtäisin, mitä niissä todella meni pieleen.

Kuten niin monilla asioilla, myös ikääntymisellä on hyvät ja huonot puolensa. En niitä nyt ala listaamaan ranskalaisilla viivoilla, sillä ikääntymisen jokainen kokee omalla tavallaan. Ehkä arvokkainta on elämänkokemuksen mukanaan tuoma viisaus. Vuosien karttuessa sitä on alati vähemmin huolissaan siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Olen tähän ottanut varaslähdön jo aikaa sitten, joten pieni pelkoni on kenties aiheellinen, että jonain päivänä minut löytää lähimarketista aamutakissa ja reinoissa…

Nuoruudessa tuli kiinnitettyä muiden mielipiteisiin aivan liian paljon huomiota ja usein se ohjasi omaa käyttäytymistäni. Nyt sen vasta ymmärtää, miten paljon ympäristö muovaa ihmistä. Liian helposti sitä kuvittelee joutuvansa pois omasta yhteisöstään pelkästään siksi, että ajattelee asioista eri tavalla tai pitää eri asioista.

Tähän pätee aiemmin mainitsemani esimerkki lapsuudestani, kun muilla oli Kiss- ja Dingo-yhtyeiden julisteita seinillään niin minullapa oli jo nelivuotiaana V8-magazinesta otettuja keskiaukeamakuvia muskeliautoista…

Jostain kuitenkin luin oivan neuvon, jota olen auliisti jakanut eteenpäin nuorille, jotka pohtivat samoja asioita kuin minä silloin. Siinä kysyttiin, että kuinka paljon sitä loppujen lopuksi itse epävarmuuksissaan jää miettimään vastaantulijoita? Silloin itselläni syttyi himmeä hehku oivalluksen lamppuuni, etten oikeastaan juurikaan heitä mieti kohtaamisen jälkeen. Silloin sen oivalsin, etteivät hekään varmasti minua mieti kohtaamisemme jälkeen, joten on aivan turhaa yrittää esittää jotain tai olla jotain muuta kuin oma itsesi.

Eräällä nuorella naisella oli vastaavia huolia. Kovasti hän mietti sitä minkälaisen kuvan hän itsestään antaa ja murehti sitä joskus unettomuuteen ja ahdistukseen saakka. Kun yhdessä juttelimme ja purimme tuota oivalluksen tapaista asiaa syvemmin, hänkin koki syvällisen heräämisen ja onnistui löytämään eräänlaisen rentouden otteen elämään, tällä saralla. 

Jäin miettimään, että kuinka paljon oikeastaan ulkopuolelta pyritäänkään meihin vaikuttamaan. Toki kotona vanhemmat (useimmiten) toivovat parastasi ja ohjaavat/pakottavat sinut kulkemaan tiettyyn suuntaan opiskeluvalinnoissasi ja -määrässä. Sitten on koulumaailma, jossa menestyäkseen sinua verrataan toisiin, vaikkei siinä oikeastaan ole järjen hiventäkään, sillä olen siitäkin jo aiemmin marmattanut, että me kaikki tulemme niin erilaisista lähtökohdista ja omaamme eri ominaisuuksia, ettei vertailu oikeastaan ole järkevää/mahdollista.
Ikävä kyllä, koulumaailmassa pätevät viidakon lait, sitä joko kuuluu saalistajiin tai saalistettaviin. Toiset koululaiset voivat olla hyvin julmia, mitä tulee erilaisuuteen. Siitä taas muodustuu kehittyvälle lapselle/nuorelle ajatus siitä, ettei ole kelvollinen omana itsenään vaan pitää muuttaa itsensä aivan toisenlaiseksi.

Tätä samaa saa todistaa sitten sosiaalisessa mediassa ja TV:ssä ja jopa bussipysäkkien mainostauluissa. Näiden kautta meille syötetään mielikuvia ihanneihmisestä, jota oikeasti ei ole olemassakaan. Se bussipysäkin kuva mallista on niin voimakkaasti käsitelty, ettei siinä ole juuri muuta yhteistä ihmisen kanssa kuin, että se muistuttaa sellaista.

Plastiikkakirurgiaa mainostetaan keinona saavuttaa parempi itsetunto. Miten nuori kokee itsetuntonsa vahvenevan sillä, että rasvaa siirretään kehossa ”oikeisiin” paikkoihin? Kertooko se ennemmin vain siitä, että yhteiskuntamme on luonut järjettömiä muotisuuntauksia, joihin osuessaan vain olet hyväksytty. Ja mikä pahinta, kaikki nämä keskittyvät siihen, miltä näytät!
Vasta hiljattain oli muotia pyöreä takamus, sitä ennen merenneitolanteet, sitä ennen hyllyvät reidet ja nyt sitten lannekuopat. Tähän väliin voisi tietysti mainita, että positiivista tällä trendien nopealla syklillä on se, että ne vaihtuvat niin nopeasti, että luulisin jokaisen ehtivän ratsastaa muodikkuuden aallonharjalla kerran elämässään. Jos vuosisatoja mietitään aikaa taaksepäin, niin silloin trendi oli voimassa vuosikymmeniä ja monet eivät päässeet osallisiksi nauttimaan geneettisten ominaisuuksiensa muodikkuudesta.

Ennenkuin hukkaan punaisen langan niin palaan aiheeseen… Vuosittain/kausittain vaihtuvien trendien myötä on tosiaan mahdollisuus hetken olla suosittu. Mutta itseäni puistattaa, että miksi ulkoisten ominaisuuksien, siis niiden, jotka geenisi määräävät, tulisi olla mittari siitä, miten suosittu tai ”hyvä” olet?

Olen pitkään ihmetellyt, että miksei nykyään enää kerrota vai eikö niitä enää tapahdu sellaisista tapauksista, joissa löydetään jokin ihmiskuntaa hyödyttävä keksintö ja se annetaan vapaasti kaikkien käyttöön? Näin tapahtui penisiliinin kehittäjän toimesta. Viimeisin tällainen lienyt internet:n keksintä ja vapautus kaikkien käyttöön.

Tänä päivänä keksitään muotteja, joihin sinun tulisi pystyä itsesi puristamaan ja juuri kun itsesi sellaiseen saat sullottua, huomaat trendin muuttuneen ja olet jälleen epäsopiva. Siihenkin on lääke; plastiikkakirurgia tai ihan oikea lääke. Jos ulkoiset ominaisuudet eivät ole se sarja jossa kilpailet, niin oppimiskyvyllä ja työelämässä pärjääminen voi olla se toinen ja siihen tarvitaan jo lääkitystä. 

Valitettavan monet ovat huomanneet, etteivät omat kyvyt enää riitä pitkälle kilpaillussa koulutus-&työmaailmassa. Tätä varten monet huijaavat ja hakevat itselleen AD/HD-diagnoosin, saadakseen keskittymistä ja jaksamista parantavan lääkityksen. Nämä lääkkeet ovat tunnetusti amfetamiinijohdannaisia ja normi-ihmisille ne tarjoavat yli-ihmisen kyvyt kun AD/HD:ta sairastavilla ne tarjoavat juuri ja juuri sen verran kykyjä, että tulee toimeen keskivertoihmisille luodussa maailmassa.

Jos tarvitsemme suorituskyvyn parannusta ulkoisiin tai sisäisiin ominaisuuksiimme, niin elämmekö oikeastaan sellaisessa yhteisössä, jonne kannattaa kuulua? Onko tämän päivän räjähdysmäisesti kasvava pahoinvointi perua juuri tuosta, että meille uskotellaan jo lapsesta lähtien, ettet kelpaa sellaisena kuin olet vaan sinun tulee sopia yhteisön rytmiin ja vaatimuksiin? 

Niin monet elävät elämäänsä kuin olisivat päätähtiä näytelmässä nimeltä; ”oma elämäni”, tietämättä ollenkaan mitä haluavat tai millainen haluaisi olla. Ainut vallitseva asia on, että ulospäin pitää näyttää säteilevältä ja onnelliselta, mutta jokaisen näytöksen jälkeen sisällä tuntuu aina vain pahemmalta, etkä ollenkaan ymmärrä miksi. 

Jokaisen näytöksen jälkeen tulet vain vakuuttuneemmaksi siitä, että toivoisit sen kaiken olevan jo ohitse, jotta voisit levätä pois uupumuksesi, jota et edes ymmärrä mistä se edes on  tullut, sillä olethan tehnyt kaiken niinkuin sinulle sanottu ja neuvottu. Mielestäsi elämäsi näyttää hyvinkin onnelliselta kun niitä puntaroi annettujen mittareiden mukaan. Niiden mukaan olet onnistunut elämässäsi kun sinulla on talo, lapset ja ura.

Mutta onko kukaan koskaan kysynyt sinulta; kuka sinä olet?, mitkä asiat sinua kiinnostavat?, ilman, että välittömästi sinulle kerrotaan, millainen sinun tulisi olla ja mitkä asiat tulevat sinut viemään kohti menestystä? Aivan, en uskonutkaan.

Onneksi ihminen ikääntyy ja pääsee vaikka vuosikymmenittäin puntaroimaan mennyttä ja miettimään tulevaa. Jossain vaiheessa sitä oivaltaa, että takanapäin on enemmän kilometrejä kuin mitä edessä on odotettavissa. Näin on itsellänikin. En ole koskaan sopinut muotteihin ja vaikka kovasti olen niihin yrittänyt joskus itseäni sulloa, olen vain voinut huonommin ja minun on ollut aina vain vaikeampi hengittää. 

Siksi oivalluksien hehkulamppu palaa himmeästi, mutta uskon sen kirkastuvan kun kilometrini käyvät vähiin ja pystyn ainakin itse kysymään itseltäni, kuka oikein olen. Suosittelen tutustumaan itseen omien havaintojen kautta ja hylkäämään meille annetut mittarit menestyksestä ja ”oikeasta” elämästä. 

Jos sinusta tuntuu, ettet halua pukeutua siististi vaan näyttää veneen alta ryömineeltä laitapuolen kulkijalta (kuten minä) niin kokeile rohkeasti. Sillä lohduttavinta tässä on se, että aina voi palata siihen tilaan, jossa yrittää sopeutua vaatimuksiin, jotka ovat luoneet ihmiset, jotka eivät edes tunne sinua tai koskaan ole kiinnostuneet selvittämään kuka sinä olet. 


Löydä itsesi ja polkusi vaikka se kivikkoinen olisikin.