maanantai 26. kesäkuuta 2017

Aistiyliherkkyys

Joskus sitä kokee itsensä aivan neuroottiseksi kun kaikenlaisia ääniä on alkanut autosta kuulumaan. En valitettavasti kuulu niihin ihmisiin, jotka lisäisivät äänenvoimakkuutta radiossa peittääkseni nuo äänet vaan minun on saatava tietää, mistä ne tulevat ja tarvitseeko autoa korjata, ettei se jätä tielle.

Lähestyen pakko-oireesuutta toisinaan tulee kiinnitettyä huomiota kaikkeen epäolennaiseen. Tätä kirjoittaessa kuulen keittiön seinä kellon tikityksen, jääkaapin hurinan, kirkasvalolampun sirinän, digiboksin huminan, ilmastoinnin huminan, olohuoneen valokatkaisijan särinän, tietokoneesta kantautuvan pianomusiikin ja koska on digitaalisessa muodossa niin pianon taustalta kuuluu myös vaimeata suhinaa, pihalta kantautuvien autojen äänen. Varpusen sirkutuksen, jonkun askeleet pihalla. Korpin raakunnan, mustarastaan huilumaisen soinnin, oravan kynsien rapinan kun se kiipeää puuta pitkin ja korvissa tasataajuisen tinnituksen.

Tuntuu, ettei maailmasta tahdo löytyä paikkaa, joka olisi hiljainen. Siksi usein luontopolku ja metsälenkki tuntuu rauhoittavan kun siellä kuulee joitan metsäneläimiä ja tasaista tuulen tahdissa tapahtuvaa huminaa. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia hiljaisuuden kanssa. Usein laitankin nappikuulokkeet korville, niin silloin voin keskittyä vain musiikkiin ja sen taustasuhinaan. Muutoin tuntuu, että äänien valtava määrä kuormittaa aistini ja väsyn nopeasti.

Vaikka bensalenkkariksi tunnustaudunkin niin vanhetessa tuntuu kaipaavan yhä vain enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Autostani katkesi pakoputki ja olin vartin verran innoissani kun auto pörisi, mutta sitten se alkoi nakertamaan hermojani ja varasin ajan korjaamolle. Tänään myös mietin kun ohitseni lenkillä meni keskenään ärjyviä lapsia fillaroiden, joilla soi kännyköistä musiikki kovalla. Hetken päästä minut ohitti myös roska-auto ja ajattelin, että ehkei se olekaan niin paha asia jos sähköautot valtaavat liikenteen. Silloin voi ainakin kuunnella luonnon ääniä paremmin.

Joskus sitä pitää itseään aivan hulluna kun väsyneenä äänet kuulostavat tavanomaista kovemmilta. Pelkkä lautasen laskeminen tiskipöydälle voi sattua korviin. Silloin on aivan turha kuvitella lähtevänsä keskustassa käymään, jossa meteliä ja yleistä hälinää on enemmän kuin oma sietokyky antaa myöten.

En tiedä onko kyseessä aistiyliherkkyys vai yksi migreenin oireista? Toisaalta, olen monesti meinannut saada hepulin jos vaatteet eivät istu hyvin tai niissä on lappu tai irtolanka, joka hiertää. Tätä on jatkunut lapsuudesta lähtien, siksi vaatteiden, puhumattakaan kenkien osto on toisinaan aivan ylivoimaista.

Ylivirittynyt hermosto usein kuormittaa ja luo sellaisen perusväsymyksen, josta toipumiseen tarvitsee aina muutaman päivän ”luolassa” olon yksikseen. Onneksi sosiaalinen elämäni on muutenkin aika hiljaista niin kuormitustilanteita ei paljoa ehdi kertyä. Mielenkiinnolla odotan, miten työelämässä selviää, jos sinne joskus pääsee.

Koetko sinulla olevan aistiyliherkkyyttä? Keskustellaan kommenteissa






9 kommenttia:

  1. No ainakin itselläni on menneissä seurustelusuhteissani ilmennyt sellaista, etten ole kumppanini kanssa yhtään pystynyt nukkumaan samassa sängyssä, vaikka toinen ei ole edes mitenkään pahasti kuorsannut. Jotenkin vain se edes pieni tuhina ja toisen kieriskely ovat vieneet minulta yöunet ja se tuhina voi oikeasti olla aivan täyttä kidutusta muuten hiljaisessa yössä. Sitten jos itse on vielä muutenkin herkkäuninen tai ”aistiherkkä” kuten sen itse ilmaisit.

    Tämähän sitten tietenkin aiheutti niissä parisuhteissa riitaa, koska valloillaan on sellainen jonkinlainen vanhanaikainen käsitys, että kumppanin kanssa pitäisi nukkua samassa sängyssä. Vaikka pakolla, kun niin vain ”kuuluu” kahden rakastavaisen tehdä. Eihän se nyt hyvänen aika kuitenkaan sitä tarkoita, etteikö toisesta välittäisi jos se nukkuminen ei yhdessä onnistu. Muutenkin siitä yhdessä nukkumisesta on luotu sellainen yltiöromanttinen mielikuva, jossa kaksi rakastunutta ihmistä kietoutuu sylikkäin rakastelun jälkeen suukotellen hyvää yötä toisilleen ja lässyn lää...

    Hommahan ei siis todellakaan kuvatun lailla mene ja varsinkin sitten, kun siihen suhteeseen alkaa niitä harmaita arkivuosia kertymään sen parhaimman ensihuuman jälkeen. Voi olla vuorotöitä kehissä ja muutenkin biologisesti aivan erilaiset rytmit. Toinen on iltavirkku ja toinen ei jne.

    Ehkä tämä nyt meni enemmän pohdinnaksi siitä, että kuinka vaikeaa se onnellisen parisuhteen ylläpito voi olla tässä oikeassa elävässä elämässä, mutta menkööt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina on hyvä pohdiskella juttuja, mitä luulet suurinpiirtein kaikki kirjoitukseni olevan... Tuosta on käsittääkseni tehty tutkimuksia, joiden mukaan saadakseen paremmat yöunet, tulisi pariskunnan nukkua omissa sängyissään. Itsekin lukeuden siihen ryhmään, joka tarvitsee sen kädenmitan verran välimatkaa puolisoon, jotta saa nukuttua. Koskaan en ole lusikka-asennossa pystynyt nukkumaan. Jo pelkästään lämpötilan nousu tekee sen, että on vaikeata nukkua. Makuuhuoneessa mieluusti pitäisin +18->+20C välillä lämpötilan kun tuosta jos yli menee niin ei oikein lepää.

      Poista
    2. En tahdo sinua mitenkään loukata, mutta mitä nyt olen tässä seurannut tätä hyvää blogiasi jo pidempäänkin, niin jotenkin nämä bloggaugsesi ovat menneet hullunpaan- ja maanisenpaan suuntaan.

      No tokihan se meille lukijoillesi olisi vain mahtavaa sosiaalipornoa jos olisit seonnut, mutta onko sinua kukaan ihan pitkään aikaan pysäyttänyt ja kysynyt ihan silmikkäin, että kuinka voit?

      Jotenkin tässä olen nyt jotakin häiriötä aistivivani ja aikaisemmin olit todella silleen analyyttinen, mutta nyt tuntuu, että mies laukoo ihan lonkalta juttujaan.

      Ja jos olen väärässä, niin se on vain ihanaa, mutta epäilen, koska tunneherkkänä vaistoan nämäkin asiat jopa rivien välistä!

      Poista
  2. Sitä sanotaan hulluuden ja nerouden rajan olevan häilyvä ja hiuksenhieno. Jopa tunnetut kansalliskirjailijamme ovat käyneet lataamassa akkujaan suljetulla osastolla luomisvimmansa välissä.

    Ei ole kukaan sellaista minulle sanonut. Oletko varma, ettei kirjoitusten aihe vain heijasta niin voimakkaasti, että analyyttinen pohdinta jää varjoihin?

    Aihe nimittäin on sellainen, mielenterveysasista kun on kyse, ettei siihen oikein järkevää ja analyyttistä pohdintaa ole helppoa saada sisällytettyä..

    VastaaPoista
  3. Tunnistan nuo kuvaamasi oireet, itselläkin on ääniyliherkkyys joka on aina ollut. Stressaannun helposti sen takia ja myöskin luolaudun useiksi päiviksi, nautin yksinolosta paljon. Tämä kuuluu itselläni autisminkirjon ongelmiin, jotka lääkäri sanoi että tulevat aina olemaan osana elämää ja niihin pitää yrittää tottua sen verran kun pystyy. Yliherkkyydet ovat varmasti myös ns. "tavallisilla" ihmisillä yleisiä stressin tai vastaavan kuormituksen alla.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut, että väsymys ja stressi yleensä pahentavat oireita, jolloin isommassa kaupassa ostoksilla käynti verottaa voimia aivan eri tavalla kuin virkeänä ja hyvin levänneenä. Eihän tuolle oikein muuta voi kuin yrittää sietää ja kontrolloida sellaisia asioita joita voi. Ystäviä on mukava nähdä, mutta aina tapaamisen jälkeen tuntuu tarvitsevan muutaman päivän yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, jotta toipuu takaisin toimintakuntoiseksi.

      Poista
  4. Huumorilla jälleen novellin alkuja:

    Kuuma preeria väreili helteessä kaktuksineen. Vesi loppuisi parissa päivässä, Janne tajusi katsoessaan varastojaan mökkinsä kuistilta. Intiaanit olivat aina hänelle sitä tuoneet ohikulkumatkallaan lähellä olevasta kaivosta. Eivät kuulemma sotineet ulkolaisen valkonaaman kanssa. Suomalaisella ei ollut osaa eikä arpaa noiden reservaatin mitoittamisiin. Ne jenkithän ne siellä sotivat. Vanha iso-isältä saatu haulikko kuitenkin lepäsi kuistin aitaa vasten. Eihän sitä ikinä tiennyt... Patruunat olivat kyllä kanssa vähissä. Oli tullut ammuttua aavikkorottia, joista oli tehty paistia papujen kera. Viskiä ja tupakkaa sentään oli vielä.

    Uskollinen Sanna haukahti, kun tasangolta alkoi lähestyä vankkuri. Kaupungista oli näköjään taas pastori saarnamatkallaan.

    -Jumalan rauhaa! Pastori toivotti.
    -Sitäpä samaa, Janne vastasi ja otti kulauksen viskipullostaan.
    -Meinaatko sunnuntaina tulla kirkkoon kuulemaan Herran sanaa?
    -En minä taida...
    -No kai sitä on sentään papillesi vielä yhdet ryypyt tarjota?
    -Onhan täällä!
    -Siellä on kuulemma jenkit vallanneet kaivon. Niin, että sitä tässä ihan vain tulin kertomaan myöksin....

    Janne sytytti savukkeen mietteliäänä uutisista. Jopa Sanna tuntui niistä olevan huolissaan ja koira istuutui kuistin portaille surullisen näköisenä...

    :)

    VastaaPoista
  5. Minä en ajattele, että kirjoituksesi olisivat menneet tai koskaan olleetkaan mitenkään hulluja - viittaan siis aiempaan kommenttiin. Eläntilanteesssasi on kuormituksia kylliksi, ja on vain normaalia reagoida niihin jotenkin.

    Mitä tulee aistiyliherkkyyteen, ymmärrän hyvin. Itse olen erityisen herkkä sähkön äänelle. Valot eivät saa olla natsivaloja eivätkä muutenkaan "vääränlaisia".

    Autostakin kuulen kaikki mahdolliset äänet ja yritän miettiä, mitä ne ovat, vaikka en (naisena) autoista kauheasti ymmärrä. Nyt minua häiritsee eräs pieni kitinä, joka on hädin tuskin kuultavissa.

    VastaaPoista
  6. Heh, joskus mietin, että olenko vain neuroottinen kun autossa ilmenevät äänet häiritsevät... Vanhassa Nissanissa niitä ylimääräisiä ääniä piisaa, jospa seuraavan autonvaihdon osuttua kohdalleen löytäisi hiljaisen ja turvallisen Volvon.

    VastaaPoista