maanantai 26. kesäkuuta 2017

Aistiyliherkkyys

Joskus sitä kokee itsensä aivan neuroottiseksi kun kaikenlaisia ääniä on alkanut autosta kuulumaan. En valitettavasti kuulu niihin ihmisiin, jotka lisäisivät äänenvoimakkuutta radiossa peittääkseni nuo äänet vaan minun on saatava tietää, mistä ne tulevat ja tarvitseeko autoa korjata, ettei se jätä tielle.

Lähestyen pakko-oireesuutta toisinaan tulee kiinnitettyä huomiota kaikkeen epäolennaiseen. Tätä kirjoittaessa kuulen keittiön seinä kellon tikityksen, jääkaapin hurinan, kirkasvalolampun sirinän, digiboksin huminan, ilmastoinnin huminan, olohuoneen valokatkaisijan särinän, tietokoneesta kantautuvan pianomusiikin ja koska on digitaalisessa muodossa niin pianon taustalta kuuluu myös vaimeata suhinaa, pihalta kantautuvien autojen äänen. Varpusen sirkutuksen, jonkun askeleet pihalla. Korpin raakunnan, mustarastaan huilumaisen soinnin, oravan kynsien rapinan kun se kiipeää puuta pitkin ja korvissa tasataajuisen tinnituksen.

Tuntuu, ettei maailmasta tahdo löytyä paikkaa, joka olisi hiljainen. Siksi usein luontopolku ja metsälenkki tuntuu rauhoittavan kun siellä kuulee joitan metsäneläimiä ja tasaista tuulen tahdissa tapahtuvaa huminaa. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia hiljaisuuden kanssa. Usein laitankin nappikuulokkeet korville, niin silloin voin keskittyä vain musiikkiin ja sen taustasuhinaan. Muutoin tuntuu, että äänien valtava määrä kuormittaa aistini ja väsyn nopeasti.

Vaikka bensalenkkariksi tunnustaudunkin niin vanhetessa tuntuu kaipaavan yhä vain enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Autostani katkesi pakoputki ja olin vartin verran innoissani kun auto pörisi, mutta sitten se alkoi nakertamaan hermojani ja varasin ajan korjaamolle. Tänään myös mietin kun ohitseni lenkillä meni keskenään ärjyviä lapsia fillaroiden, joilla soi kännyköistä musiikki kovalla. Hetken päästä minut ohitti myös roska-auto ja ajattelin, että ehkei se olekaan niin paha asia jos sähköautot valtaavat liikenteen. Silloin voi ainakin kuunnella luonnon ääniä paremmin.

Joskus sitä pitää itseään aivan hulluna kun väsyneenä äänet kuulostavat tavanomaista kovemmilta. Pelkkä lautasen laskeminen tiskipöydälle voi sattua korviin. Silloin on aivan turha kuvitella lähtevänsä keskustassa käymään, jossa meteliä ja yleistä hälinää on enemmän kuin oma sietokyky antaa myöten.

En tiedä onko kyseessä aistiyliherkkyys vai yksi migreenin oireista? Toisaalta, olen monesti meinannut saada hepulin jos vaatteet eivät istu hyvin tai niissä on lappu tai irtolanka, joka hiertää. Tätä on jatkunut lapsuudesta lähtien, siksi vaatteiden, puhumattakaan kenkien osto on toisinaan aivan ylivoimaista.

Ylivirittynyt hermosto usein kuormittaa ja luo sellaisen perusväsymyksen, josta toipumiseen tarvitsee aina muutaman päivän ”luolassa” olon yksikseen. Onneksi sosiaalinen elämäni on muutenkin aika hiljaista niin kuormitustilanteita ei paljoa ehdi kertyä. Mielenkiinnolla odotan, miten työelämässä selviää, jos sinne joskus pääsee.

Koetko sinulla olevan aistiyliherkkyyttä? Keskustellaan kommenteissa






maanantai 19. kesäkuuta 2017

Päiväni ADD;na

Päiväni alkaa, kuten kenellä tahansa, yleensä herätyskellon infernaaliseen kailotukseen joka riistää minut suloisesta tiedottomuuden olotilasta jälleen yhteen tyhjään päivään jota arjeksi kai kutsutaan. Herätyskelloonkin herään siinä tapauksessa, että olen vielä syvässä unessa. Usein nukun niin kevyesti, että pääni sisäinen hälinä herättää minut.

Tajuntani ensiminuutit täyttää ajatusten, kuvien, äänien yhteinen häly ja se jatkuu siihen asti kunnes nukahdan. Tämän yleensä nuorempana vaiensin juomalla. Nyt aikuisena olen vain opetellut elämään asian kanssa.

Kuitenkin, kun viimein tajuntani on käynnistynyt siinä määrin, että uskallan luottaa raajojeni kykyyn kantaa minut kompuroimatta keittiöön aamupalalle niin huomaan olevani jälleen siellä kaivossa, kuten jokaikinen aamu. Siis puhun kielikuvasta. Olen usein miettinyt, miten kuvata sitä olotilaa kun ei yksinkertaisesti jaksaisi ryhtyä mihinkään ja lähimmäksi olen varmaan päässyt kuvaamalla kaivoa.

ADD-ihmisiä usein vaivaa se, ettei oikein pysty tarttumaan toimeen ja saada asioita aikaiseksi. Joskus harvoin tulee tähän vallitsevaan olotilaan poikkeuksia, jolloin virtaa riittää niin paljon, että tulee päivän aikana höyryttyä ja tehtyä kuukauden rästihommat. Onneksi vain harvoin, sillä sellaisessa riivatussa olotilassa on suorastaan humalluttavaa olla, mutta kuten monilla humaloilla, seuraavina päivinä sen tuntee kyllä luissaan, että on polttanut koko viikolle varatut energiat yhdessä päivässä.

Niin sinne kaivoon takaisin. Jokainen aamu alkaa sieltä pohjalta. Se kaivo on tiiliverhoiltu sisäpuolelta ja jokaiseen tiileen on kirjoitettu jokin kuva tai ajatus, useimmiten muistutus omista epäonnistumisista ja omista huonoista piirteistä. Itsesyyttely ja noiden negatiivisesti virittyneiden ajatusten virta on täysin normaalia minulle. Olen ollut hyvin hämilläni kun minulle sairauteni selvisi, etteivät kaikki ihmiset ajatelleetkaan niin?

Jokainen tiili tulee luettua samalla kun kiipeää sieltä kaivosta ylös päästäkseen pinnalle, jossa useimmat tavikset jo ovat. Kun olen käyttänyt kolmanneksen päivän vastoinkäymisiin varatusta energiasta pelkästään kipuamiseen tasolle, jossa pystyy ylipäätään tekemään asioita, on virtaa niin vähän, että sitä täytyy harkita hyvin tarkkaan, mihin sitä jäljelle jäänyttä energiaa käyttää. Tätä voimavarojen vähyyttä kuvaa erinomaisesti ”lusikkateoria”. Se löytyy googlettamalla jos linkki ei toimi enää: https://tnfinland.fi/lusikkateoria/

Nykyaikana kun kaikkien täytyisi olla tehokkaita niin aikaa ei tunnut riittävän hukattavaksi asioiden tutkimiseen ja oppimiseen. On aivan kuin olisimme uuden ajan murroksessa, jossa jokaisen uuden sukupolven kuuluisi periä edellisen tieto-&taitotason. En evoluutiosta tiedä kovinkaan paljoa, mutten usko ihmisen vielä tavoittavan tällaista loikkaa lähivuosina. Kuitenkin sellainen kuva minulle on jäänyt, että yhteiskunta vaatii taviksia olemaan superihmisiä ja me mieleltämme tavalla tai toisella vajavaiset olemme jo valmiiksi jäljessä taviksia, joten miten tämä on reilu kilpailu kenellekään?

Tähän superiuteen pyrkiessään kaikki keinot tuntuvat olevan sallittuja. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten jaksamisen ja omien kykyjen äärirajoilla on suuri houkutus turvautua kaikkiin mahdollisiin keinoihin pärjätäkseen alati kiristyvässä kilpailussa koulu-&työelämässä. 


Tämä toisiamme vastaan kilpailu on järjetöntä jo siitä syystä, että kaikki me tulemme erilaisista lähtökohdista ja omaamme erilaisia kykyjä ja puutteita. Talousorientoitunut maailmamme vain olettaa kaikkien olevan yhdestä ja samasta puusta veistettyjä ja täten taistelevansa samoista lähtökohdista. Näin ei ikävä kyllä ole. Jo geenit määräävät osan, mihin pystymme ja mihin emme. 

Ympäristö määrää myös yllättävän paljon ja olenkin tämän videon https://www.youtube.com/watch?v=95ovIJ3dsNk&t=6s   jälkeen usein miettinyt, että entä jos hermostoni ei olekaan synnynnäisesti virittynyt niin, että minulla on AD/HD vaan kotini olosuhteet ovat sen saaneet aivoissani sellaisia muutoksia aikaan, että olenkin kasvanut AD/HD:ksi? Tähän minulla ei tuota videota enempää ole materiaalia tiedossa, vaikka olen lukuisia kertoja yrittänyt kaivella aiheesta lisää informaatiota, niin huomaan päätyväni katsomaan hauskoja kissa-&oravavideoita…

Sitä sanotaan, että menestynyt ihminen herää aamulla ja menee nukkumaan illalla ja tällä välillä hän tekee itselleen tärkeitä asioita. En oikeastaan tiedä mitä itselleni tärkeät asiat ovat, sillä tarkkaavaisuuteni herpaantuu niin nopeasti, etten ehdi aina laittaa mitään ylös.

Yhteistä monille päiville on se, että jokaikinen asia vaatii ponnisteluja. Muistan erään kaverini pohtineen kun on niin työlästä tehdä päätöksiä, mutta onneksi kun nukkuu yön yli niin aamulla on kristallinkirkkaana mielessä päätös. Hän ei tuntunut ymmärtävän asiaa ollenkaan mitä se päätöksenteko kohdallani on. 

Otin esimerkin elävästä elämästä. Rannekelloni minua 32 vuotta uskollisesti palvelleena päätti vain eräänä päivänä, että nyt riittää ja lakkasi näyttämästä aikaa. Olen nyt kaksi vuotta miettinyt, ostaisinko uuden vai korjauttaisinko tuon vanhan. En vain osaa tehdä päätöstä ja olen nyt nukkunut 721 yötä ja antanut alitajunnan työstää asiaa, mutta tänäkin aamuna olin vakuuttunut siitä, että mantelimaito on terveellisempää kuin lehmästä saatava maito ja edellisenä aamuna olin vakuuttunut siitä, että minut on yön aikana kaapattu ufoon ja minulle on tehty mitä hirveimpiä kokeita. 


Joten ei siis ole apua tuosta, että nukkuu yön ylitse ja yrittää antaa alitajunnan työstää asiaa. En ole vieläkään varma, ymmärsikö kaverini sitä, miten täysin eri kaliiberin asioista puhutaan kun on ongelmia päätöksenteon kanssa. Minulle tuo kuitenkin on arkea ja kauhistuttaa jo etukäteen ajatus, että joutuisi joskus autoa vaihtamaan, nimittäin se muuttujien määrä on ääretön kun itsellä tärkeät kriteerit saavat eri painoituksen aina vartin välein…



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Pullopostia


Päihderiippuvaisessa perheessä kaikki perheenjäsenet painostetaan alistumaan päihdeprosessille, addiktiolle. Valtataistelua käydään koko ajan siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Oikeassa tai väärässä tulee kaikkein tärkeimmäksi, vaikka taisteluilla on harvoin mitään tekemistä totuuden kanssa. Oikeassa oleminen tuo joillekin henkilöille tunteen etuoikeudesta ja illuusion varmuudesta. Oikeassa oleva luulee olevansa muita fiksumpi ja parempi. Päihderiippuvainen tulee päihdeperheessä omahyväiseksi, koska hänellä on valta.

Perheessä, joka toimii valta-periaatteen mukaan, syntyy sivutuotteena häpeää. Syyttely on puolustusmekanismi, jota käytetään säilyttämään ja suojelemaan yksilön valtaperustaa. Jos myöntää olevansa väärässä valtaorientoituneessa perheessä, niin se on kuin luovuttaisi pois vallan. Vallan poisluovuttaminen ravistelee yksilön itseluottamusta. Päihdeperheen jäsenille ei ole opetettu, että oman minän (egon) antautuminen on rakkauden teko. Päihdeperheen jäsen sitä vastoin tuntee häpeää, jos hän antautuu. Päihdeperheessä oppii peittelemään virheitään tai syyttelemään muita. Päihdeperheessä puutteita ei opita näkemään mahdollisuutena kasvuun.

Valtaorientoituneessa perheessä elämä on haurasta, koska et voi koskaan tietää, vieläkö sinulla on valtaa muiden yli, alistuvatko muut vielä. Siksi sellaisessa perheessä täytyy koko ajan testata, väitellä ja vaatia toisia hyväksymään näkökantasi. Toiseksi kuka tahansa haluaa nousta kalifiksi kalifin paikalle, joka hetki kuka tahansa voi yrittää peitota sinut. Valta ruokkii pelkoa, pelon vastalääke valtaorientoituneelle on hankkia lisää valtaa.

Sitä sanotaan, että alkoholistin perheessä kaikki sairastavat ja voin allekirjoittaa tämän. Kun koko elämä pyörii Diivan ja tämän tarpeiden ympärillä niin ei siinä jää tilaa omille tarpeille saati haluille. 

Elämä on yhtä valtapeliä ja seiniin sulautumista. Olenkin aiemmin kuvaillut rooliani tässä monihäiriöisessä perheessä markkinointitermein kestokulutushyödykkeenä. Aivan kuin se keittiön yleiskone, joka otetaan esille silloin tällöin kun saadaan inspiraatio tehdä taikina leipää varten tms.

Kun en häirinnyt, sain olla rauhassa. Kun tarvittiin apua puutalkoissa tms. auton remonteissa (omien tai kavereiden) niin silloin ylimääräinen käsipari oli tarpeen ja usein nuhteita tulikin jos olin jostain tuntemattomasta syystä tehnyt niitä asioita, joita lapset yleensä tekevät, kuten fillaroivat kavereiden kanssa tms. sen sijaan, että istun kotona odottamassa hetkeä jolloin minua mahdollisesti tarvittaisiin, aivan kuten sitä yleiskonetta sieltä keittiökaapin perukoilta…

Muistan usein kurottaneeni äitiäni kohden, jotta hän olisi suojellut minua kun en halunnut mennä räjähdysherkän humalaisen kanssa autotalliin korjaamaan jonkun toisen autoa. Koskaan äiti ei suojannut vaan kylmästi totesi, että isäsi tarvitsee apua, joten mene! En koskaan uskaltanut tuoda ääneen julki ajatuksiani, että miksei se isän kaveri ole auttamassa kun hänen auto on kyseessä tai jos se kerran on niin tärkeätä niin miksei äitini ole siellä tallissa auttamassa?

Näihin kysymyksiin en koskaan suoria vastauksia saanut kun en niitä uskaltanut kysyä. Jo varhaisessa vaiheessa huomasin äidin jäävän pois perheen yhteisiltä veneretkiltä saareen. Oikein kun pinnistelen niin muistan isän joskus ajaneen meidät veneellä saareen ja äidin ajaneen meidät pois sielä, hyvin hiljaisena. Äidin paikan kuskina perin minä sitten kun äiti ei enää suostunut lähtemään.

Diivan vallankäyttöhän näkyi selvimmin siinä, että uhkailtiin ensin lelujeni lukitsemisella, sitten fillarin&mopon. Erään kerran hän uhkasi ottaa mopon pois minulta ja piilotin kaikki avaimet niin hyvin, että jouduin teettämään uudet. Avaimet löytyivät sitten liki kymmenen vuoden päästä…

Kerran muistan kun isä ajoi oman autonsa omani eteen niin, ettei sillä päässyt pihasta pois, piha siis sellainen, jossa mahtui olla kolme autoa vierekkäin, joten isän auto oli puoliksi ajotiellä. Otti oman autonsa molemmat avaimet mukaan, veti sammumiseen johtaneet kännit.

Näiden lisäksi hän usein haukkui minua saamattomaksi ja laiskaksi ja kiittämättömäksi kun hän tekee kaikkensa tämän perheen eteen. Olen tullut siihen tulokseen, että olen perinyt AD/HD:n isältäni, sillä hänellä oli paljon sellaista, että hän vain sai idean ja se täytyi heti toteuttaa. Jos en sillä sekunnilla päässyt auttamaan, vaikkapa koululäksyjen takia, niin siitä alkoi syyllistäminen ja ilkeily, joskus jopa marttyyriys.

Muistan kun kotitaloa laajennettiin ja kylppäriä rakennettiin niin isä siellä asenti suihkun hanaa ja siitä kohtaa kun kylmä- ja kuumavesi liitetään hanaan, tulee sellaiset koristesuojukset niin ne jäivät löysiksi ja isä huutaa vessasta: ”Ei tästäkään mitään tule, ei pitäisi köyhän yrittää kun aina saa kaiken tehdä yksin!”. Silloin ei käynyt mielessä avata suutaan ja pyytää lupaa? Harvempi meistä osaa lukea toisen ajatuksia, että milloin tarvitsee apua ja milloin ei.

Itse opin jo varhain pysyttelemään liikkeessä ja poissa kotoa juuri sen vuoksi kun opin vihaamaan noita loputtomia kotiprojekteja. Koskaan en mitään tehnyt oikein, enkä oppinut riittävän nopeasti enkä automaattisesti osannut ennakoida tarpeita ja tuoda oikeita työkaluja kun seuraavassa työvaiheessa niitä olisi tarvittu. 

Kun olin riittävän vanha (16v) niin kesälomalla hakeuduin kesätöihin, äitini kertoi isän harmitelleen, ettei ole yhtä hyvää kansimiestä saatavilla kesän hinaustöihin. Olin siis hinaajan kansimiehen 11- tai 12-vuotiaasta lähtien kun kuljetimme mökkitarpeita, multaa, puutavaraa, maansiirtokoneita yms. saaristoon proomulla, jota veneellämme hinasimme. Koskaan en vain isän suusta kuullut ensimmäistäkään kannustetta tai kehua. Ehkä hän varoi, etten ylpisty?

Joku olisi voinut pitää sitä ylivilkkautena kun lapsena koulun jälkeen tein kotona läksyt ja sen jälkeen söin. Sitten katosin ja palasin vasta yömyöhään kun tiesin kotona kaikkien nukkuvan. Aikana ennen kännyköitä vielä pystyi katoamaan kartalta… Täysi-ikäisenä oli hieman vaikeampaa kadota, kun hankin itselleni kännykän, koska mopo&auto oli niin monta kertaa hajonnut tiettömällä taipaleella ja aina ei asutusta ollut kilometreihin, josta olisi apua voinut hälyttää. Tämä myös tarkoitti, että minut sai aina kiinni ja usein kotona oli jokin projekti, jossa isä ”tarvitsi” apua. 

Mitä enemmän aika kului ja isän juominen paheni niin minä sain ensin tarkistaa ja korjata isän työnjäljen kun kännissä saattoi aivan hyvin unohtaa kiristää renkaan pultit tai jotkin pultit ohjaus-akselistossa. Kun muutin pois kotoa ja opiskelin ammattikorkeassa niin kummallisesti se isä pärjäsi ilman apuani, eikä äiti tiettävästi ollut häntä auttamassa. Taisi se ”apu” enemmän olla sitä, että tarvitsi vain jonkun lähelleen kuuntelemaan loputtomia jorinoita omasta elämästään.

Myöhemmin sain isän kavereilta kuulla, että remontit alkoivat muuttua sellaisiksi, että isä istui kuin buddha ja kittasi kaljaa ja kaverit tekivät työt. Myöhemmin hän kehuskeli kun oli kova homma…Samaa pääsimme vaimon ja äitini kanssa todistamaan kun oli puutalkoot ja kannoimme ne halot pihalta liiteriin. Isän piti tulla mukaan heti alusta alkaen, sanoi menevänsä sisälle pukeutumaan ja tuli sieltä sitten aivan päissään kun viimeistä kottikärryllistä täytettiin. Seuraavana päivänä kehui meille yksin kantaneensa kaikki puut liiteriin…

Kun ohittaa sen vuosien aiheuttaman tunnekuorman erinäisistä asioista kotona, niin oikeastaan on hyvin mielenkiintoista tarkastella tuota ilmiötä, jossa näennäisesti osallistuu johonkin tekemiseen tai ylipäätään suunnittelee tekevänsä jotain ja vaikkei ahteriaan saa sen jälkeen ylös niin seuraavana päivänä on aidosti vakuuttunut tehneensä ne asiat, jotka suunnitteli ja kiihtyy kovasti kun huomaa, ettei niitä olekaan tehty ja kuvittelee jonkun käyneen purkamassa omat tekemiset.

Valtapeliä tosiaan ja kaikki keinot ovat sallittuja Diivan (=alkoholisti) mielestä. Kaikista ympärillä olevista ihmisistä tulee välillisiä ja välittömiä hyödykkeitä, joita riiputetaan löysässä hirressä, sätitään ja moititaan, mutta kuitenkin näytellään sen verran avutonta, että empatiakykyiset ihmiset jäävät siihen ympärille auttamaan kun toinen on niin avuton tai on kärsinyt niin kovasti vastoinkäymisiä. Valitettavasti ympärillä olevat tajuavat tämän juonen usein liian hitaasti, kuinka heitä käytetään&hyödynnetään, jotta alkoholisti voi viettää omaa taiteilijan elämäänsä.

Olen varmaan kertonut sen (joskus tuntuu, että toistan itseäni todella paljon), mutta kertaan lyhyesti, koska sopii tuohon yllä olevaan aivan mainiona esimerkkinä. Isä päätti aamuvarhaisella lähteä lappiin pari vuotta sitten. Matkan loppupäässä hän soittaa naapurilleen (äidin lapsuuden ystävä), jotta tämä voisi kurkata hänen postilaatikkoon kun hän on pari viikkoa poissa ja avata laskut ja lähettää niistä valokuvat minulle, jotta maksaisin ne.

Naapuri teki työtä käskettyä ja lähetti minulle saatteen kera laskuja, jotka olivat päivätty liki kuukausi takaperin…Eli kuukauteen ei isä ollut käynyt postilaatikollaan ja sitten reissuun lähdettyään yritti sälyttää niiden hoitamisesta vastuuta naapurilleen ja minulle. Kerroin naapurille, ettei minulla ole isän pankkitunnuksia, joten en niitä pysty hoitamaan. Joten jatkossakaan ei noita kannata minulle lähetellä.

Tässä oiva ja kuvaava esimerkki siitä, miten aikuisen vastuu ulkoistetaan muiden harteille ja itse eletään kuin lapsi vailla huolia(tämä siis puhtaasti sanonta, itse en elänyt lapsena huolettomia aikoja, joten en tiedä mitä on olla huoleton ja turvassa). 




maanantai 5. kesäkuuta 2017

Negatiivisuudesta

Negatiivinen näkemys elämästä usein sanotaan olevan rasittava. Olen saanut toistuvasti kuulla, kuinka minä näen kaiken aivan käsittämättömän huonossa valossa ja kuulostaa, että vain valitan kaikesta.

Tätä olen miettinyt paljon, miksen voi nähdä asioita posiviivisessa valossa ja kokea hyvää? Olen tullut siihen tulokseen, että olemassaoloni oli palvella ja salata isäni alkoholismia ja ennenkaikkea auttaa kaikissa mielenoikuissa ja kun isä oli saattanut itsensä oikeutoimikelvottomaan tilaan, niin minun tehtävä oli ottaa aikuisen rooli ja pitää tuosta ja juoksevista asioista huoli.

Kun lapsena on joutunut kantamaan sekä lapsen että aikuisen vastuun, siinä helposti jää lapsuus kokematta ja elämättä. Ei ollenkaan ehdi etsiä, tutkia ja oppia omassa tahdissaan vaan välittömästi on skipattava ikävuodet 4-17 ja ryhdyttävä elämään täysi-ikäisen vastuullista elämää vastuineen ja velvoitteineen.

Sen vuoksi on asioita, jotka eivät ole itsestään selviä minulle, koska en ole niitä kokeilemalla päässyt oppimaan, puhumattakaan siitä, että minua olisi opastettu, tuettu ja kannustettu mihinkään.

Yksi suuri tekijä löytyy siihen, miksi nyt aikuisena on niin hukassa kaiken suhteen. Kun kaikenlaiset vaikutusmahdollisuudet omaan elämään vietiin pois lapsuudessa niin omilleen muuttaessa tippui tavallaan tyhjän päälle kun minulle normaali elämä ei oikeasti ollutkaan normaalia. 

Monille omilleen muuttaminen on suoraa jatkumoa itsenäistymiseen, joka on alkanut jo varhaisessa vaiheessa eli vanhemmista irtautumista on tuettu pitkin ikää. Itsellä tilanne oli niin, että vanhemmat olivat riippuvaisia ”työpanoksestani” ja siitä, että huolehdin niistä asioista joihin kykenin. Omillaan muuttaessani minun tarvitsi huolehtia omista asioistani ja kuitenkin jouduin hyppäämään vanhempieni luona jatkuvasti, aivan kuin olisin opintojeni ohella käynyt vanhempieni kotona töissä.

Jos palaan ajassa hieman taaksepäin ja pohdin koulumenestystäni, niin huomaan alisuoriutuneeni koko kouluaikani. Tämän olen oivaltanut vasta viime vuosina, että olisin kyennyt parempaan.

Alkoholistista huolehtimista käsittelin tuossa jo hieman, joten nyt sitten palkintojen puutteesta hieman. En tällä tarkoita, että minun olisi kuulunut saada karkkipusseja hyvistä koearvosanoista tai jotain muita materiallisia palkkioita. Lähinnä itsellä tulee mieleen se, ettei minua koskaan ohjattu nauttimaan oppimisesta. Lähin palkinnon tapainen asia oli, että sain olla rauhassa ja en joutunut puhdetöihin tai kuuntelemaan humalaisen sepustuksia siitä mitä kaikkea hän on nuoruudessaan tehnyt eikä ollut tällainen vetelehtijä niinkuin minä olen, vaan jo 12-vuotiaana lähti töihin tienaamaan. (Välihuomautus; kummastipa unohtuu se, että niinpä minäkin olin 12-vuotiaana isän mukana hinauskeikoilla kansimiehenä kun mökkitarpeita tms hinattiin proomulla saareen.)

Joten tuollaisesta huomiosta kun jäi paitsi niin sitä piti palkintona. En juurikaan kapinoinut, varastellut tai ryypännyt, en uskaltanut. Varmaan jos tuolle tielle olisin lähtenyt, se olisi kitketty minusta hyvin nopeasti pois tai sitten minua olisi syyllistetty vielä enemmän siitä, että tuon hankaluuksia vanhempieni jo ennestään vaikeaan elämään. 

Erään ystävän kanssa tästä aiheesta juttelin ja hän kertoi tehneensä kaikenlaista pahaa. Vanhemmat, eivätkä ketkään muutkaan koskaan nähneet, että se oli hänen tapa selviytyä, purkaa sitä pahaa oloa, jonka kotiolot aiheuttivat.

Häntä on suuresti jäänyt harmittamaan se, ettei kukaan nähnyt niitä oireina jostain. Hänet vain nähtiin hankalana lapsena&nuorena, joka kiusallaan teki vanhempiensa elämästä entistä vaikeampaa.

Jäin miettimään sitä, että millä tavoin sitä voi rakentaa itselleen terveen itsetunnon pohjaksi kasvamiselle, jos kotona kelpaat vain näyttelemällä jotain mitä vanhemmat kuvittelevat sinun olevan ja olemalla oma itsesi et kelpaa heille ja he sen myös tekevät selväksi sinulle? 

Kun tämän taakan alle muserrut ja kehität selviytymiskeinoja niin nekin ovat väärät ja niistä rangaistaan. Niin mitä kannustimia siinä enää jää nuorelle suunnitella omaa tulevaisuuttaan ja miettiä niitä perimmäisiä asioita: ”kuka minä olen ja mitä haluan elämältä”, jos kaikki voimavarasi menevät vain päivä kerrallaan selviytymiseen kun oma persoonasi ja selviytymiskeinosi tuottavat vain rangaistuksia?

Kun tie hyvyyteen, oppimiseen, tutkimiseen ja ikänsä mukaiseen kehitykseen on torpattu auktoriteettien toimesta niin ei siinä paljoa itselle jää työkaluja kasvattaa itsetuntemusta ja -luottamusta.

Tällöin helposti näkee elämän todella mustana, eikä niitä satunnaisia valonpilkahduksia noteeraa tai niihin ei uskalla tarttua kun ne eivät kuitenkaan kestä, sillä eiväthän ne koskaan ole aiemminkaan kestäneet.

Itse käyn nyt tuskallista tietä kun yritän opetella havainnoimaan positiivisia asioita, kuten vaikkapa oravan piipahduksen takapihalla. Tie on todella kivikkoinen, eikä 37 vuotta synkkyydessä kestäneen vaelluksen varjo väisty aivan kevyesti.


Kun seuraavan kerran kohtaatte negatiivisen ja kyynistyneen ihmisen, niin älkää heti tuomitko hänen persoonaansa. Voihan olla, että häntä on tuomittu koko pieni ikänsä ja hän oikeasti ponnistelee saadakseen elämänsä valoisammaksi, muttei onnistu muutoksessa aivan hetkessä. Vuosien kaltoinkohtelu voi langettaa pitkän varjon hänen ylleen, eikä hän ole sitä vapaaehtoisesti valinnut. Valo on viety fotoni kerrallaan pois hänen elämästään eikä enää muusta tiedä kuin synkkyydestä.