maanantai 29. toukokuuta 2017

Pullopostia

Alkoholismin sanotaan olevan sairaus ja ettei siihen sairastu juomalla. Tässä on mielestäni aikamoinen muna/kana-ongelma, sillä millä tavoin voi sairastaa alkoholismia jos ei ole pisaraakaan viinaa kitusiinsa kumonnut? Yhtä helpostiko sitä sairastuu ylipainoon jos ei syö lainkaan?

Olen jo aiemmin kertonut, etten oikein anna minkäänlaista painoarvoa sille, että alkoholismi olisi sairaus ja että sairauden vuoksi isäni on täysin itsekäs mulkku, joka laittoi viinan perheensä edelle ja piakkoin perheensä palvelemaan, jotta hän saisi juoda. En siis usko viinan tehneen isästäni itsekästä paskiaista vaan koen hänen aina olleen sellainen, valinnoistaan johtuen.

Omista kokemuksistani johtuen pidän tuota enemmän valintana kuin sairautena. Sillä sen ensimmäisen lasillisen jälkeen voi valita ottaako heti perään toisen vai pitääkö taukoa viikon tai kenties kuukauden verran. Kuten sanottua, näkemykseni ovat jyrkät ja niitä värittävät liki 40 vuotta sijaiskärsijänä vietetty aika alkoholistin lapsena.

Koitin mennä pintaa syvemmälle ja miettiä alkoholismia. Katsoin dokumentin One little pill, jota tähditti Babylon 5:stä tuttu Claudia Christian. Hänen sairastumisensa alkoholismiin oli omasta mielestään epätavanomainen. Hänellä oli kaikki hyvin, rakastavat vanhemmat, oma perhe, nousukiidossa oleva ura jne. Kuitenkin hän sairastui alkoholismiin.

Tässä linkki Claudian tarinaan:


Hänestä tuli juoppo, koska hän oli jatkuvasti sellaisissa tilanteissa, jotka vaativat lasillista viiniä. Pian hän huomasi juovansa jatkuvasti. Hän on kokeillut suunnilleen kaikki mahdolliset vieroitushoidot ja vasta Sinclairin metodi tepsi.

Hän on esimerkki, kuka onnistui saamaan sairautensa kuriin. Mistä heräsin pohtimaan, että kuinka paljon näitä tällaisia menestystarinoita oikein onkaan? 

Miksi kysyn tätä on se, että hän edustaa alkoholisteista kenties sitä häviävän pientä osaa, kenellä asiat ovat ns. kunnossa, mutta sortuivat silti juomaan. Valtaosalla suomalaisista taas ei ole asiat yhtä hyvin ja siksi kansanlääketiede on suosittanut juomista asioiden ratkaisemiseksi.

Toisin sanoen monilla kuten vaikka minulla on taakkasiirtymää. Isovanhempani kärsivät sodissa ja sen kotihoitona oli ryyppäys. Tämä ryyppäys sitten vaikutti vanhempiini, jolloin he jäivät vaille turvaa ja aitoa kiintymyssuhteen muodostumista omiin vanhempiinsa.

Näillä vajailla opeilla he sitten kasvattivat minut parhaan osaamisensa&-kykynsä mukaan eli aika kurjasti, sillä itsellänikin on jonkin sortin kiintymyssuhteen häiriö ja kenties jopa persoonallisuushäiriö päässyt muodustumaan.

Enkä ole ollenkaan varma, että isäni, äitini ja minun keskittymishäiriö eli ad/hd johtuisikaan geeneistä vaan traumaattisesta lapsuudesta. Tässä hyvä video aiheesta:


Takaisin alkoholismiin ja siihen, että useimmilla maassamme on jotain kautta saatua kuormaa niskassaan ja sitä tuskaa vaimentaakseen monet tukeutuvat pulloon. Siksi alkoholismista toipuva tulee kohtaamaan erittäin pahoja ja vaativia haasteita, sillä vuosikausia alkoholilla vaimennettu paha olo on edelleen siellä alla, käsittelemättömänä ja kun viinan turruttava vaikutus viedään pois, jää jäljelle vain vieroitusoireet ja se sama tuska, jota yritti paeta.

Entä jos alkoholismi ei olekaan sairaus, vaan oire koetusta  tai sukupolvien ylitse periytyneestä traumasta?




maanantai 22. toukokuuta 2017

Verkostoituminen

Verkostoidu tai vaivu unholaan. Niinhän meille opetetaan kun koskaan ei tiedä, kenestä tulee seuraava suuruus. Täten on erinomainen idea kerätä ja kasvattaa suhdeverkostoa, aivan kuin keräisit hyllylle tulevaisuuden keräilyharvinaisuuksia. Sanomattakin lienee selvää, että ekstrovertit pärjäävät tässä pelissä. 

Mistä pääsenkin aasinsillan kautta miettimään, että jakautuuko työmaailmamme tosiaan vähintäänkin kahteen osaan: ekstrovertit myyvät mielikuvia ja introvertit yrittävät pysyä perässä ja toteuttaa nämä myydyt mielikuvat?

Mitä verkostoituminen sitten tekee meille ihmisinä? Tapahtuuko siinä hiljattainen muutos, jossa inhimillisyys kuolee pois ja ihmisistä kiinnostutaan ja heitä lähestytään pelkästään heidän tulevaisuuden potentiaalin vuoksi? Miten tällä tavalla toimiessa voitaneen enää sanoa olevamme aitoja kun kontakti toiseen ihmiseen on laskelmoitu oman tulevaisuuden hyödyn tavoittelemisen varaan?

Markkinatalouden voimat ajavat näin muutosta, jossa ihmisestä tehdään vain yksi osa suurta koneistoa. Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että osan kuin osan voi helposti korvata uudella tämän väsyessä/kuluessa. Näin meistä tulee varaosien kaltaisia kulutushyödykkeitä, eikä olemassaolomme ole merkittävä ainutlaatuisuutemme vuoksi, vaan meidän tarkoitus on palvella suurempaa kokonaisuutta, jossa yksilön toiveilla ja arvoilla on hyvin vähän merkitystä.

Miksi sitten pakottautua rakentamaan verkostoa? Kuten itse olen sen saanut huomata, verkostoista irtautuminen tarkoittaa omilla ansioilla kilpailua markkinoilla, joilla ne vähäiset työpaikat jaetaan verkoston tuttavuuksien kesken. Toisin sanoen, sitä pyrkii mukaan suljettuihin piireihin, erittäin huonolla menestyksellä. Aivan kuin lapsena oli joskus vaikea päästä toisten leikkeihin mukaan.

Mielestäni pinnallista verkostoitumiskulttuuria tulisi arvostaa vähemmin. Voiko oikeasti joku, jolla on 300+ Facebook-kaveria, väittää tietävänsä mitä kaikille kuuluu ja olla heihin aktiivisesti yhteyksissä? Puhun siis sillä tavalla aktiivisesti, niinkuin normaalit ihmiset, jotka ovat viikoittain yhteyksissä kavereihinsa. Introvertit, sosiaalisia tilanteita kammovat, joiden mielestä 1-4 kertaa vuodessa riittää olla ystäviinsä yhteydessä, ovat sitten oma lukunsa, heitä ei nyt huomioida.

En usko monenkaan sosiaalisuuden venyvän sellaiseen, että satoja Linkedin- ja Facebook-kavereita muistaisi viikoittain. Ennen sosiaalista mediaa, niitä hyvänpäivän tuttuja tavattiin torilla tai jossain kantakahvilassa. Ei se ennen ollut sen kummempaa, verkostoitumista on aina ollut olemassa. 


Ihmisten keräily verkostoihin ei mielestäni ruoki aitoutta ja ihmisten välistä rehellisyyttä. Ihmissuhteiden tulisi muodostua oman mielenkiinnon kohteiden ja harrastuksien ympärille. Silloin ne verkostot rakentuisivat itsestään sen aidon mielenkiinnon kohteen sivutuotteena jos rakentuisivat. 

p.s. Vaimo huomautti jälleen, että olen laittanut peräkkäisiin teksteihin saman maalauksen...Yllättävän vaikea homma add:lle laittaa eri maalaus...


maanantai 15. toukokuuta 2017

Robotin elämää

Jälleen kerran unen kanssa hippasilla ja toistaiseksi uni on voitolla ja saa minut valvomaan tuskaisena tietäen, miten hankala seuraava päivä tulee olemaan kun väsyneenä ei mikään huvita ja kärsivällisyys on aivan nollissa.

Kuin surkeata realitysarjaa seuraisin kun oma arkinen elämä silmieni editse kiitää. Kaikenlaista tapahtuu ja kuitenkaan ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Aivan kuin olisin lääkärin odotushuoneessa, tuskaisena odotan pääseväni ammattilaisen luo, joka kertoisi minulle, miten löydän avaimet onneen.

Minulla on paljon syytä olla kiitollinen ja onnellinen. Jostain syystä vain mielen täyttää odotus jostain suuremmasta, aivan kuin jokin universumin salaisuus olisi vain nurkan takana kärkkymässä, odottamassa minua paljastamaan kaikki sen salaisuudet.

Kaikesta huolimatta tunnen tasaista harmautta, vaikka järkeni minulle usein perustelee sen kaiken, mistä minun kuuluisi olla kiitollinen. Vaan järki ja tunne harvoin käyvät hedelmällistä vuoropuhelua keskenään ja tuloksena on hyvin irrallinen olotila.

Sitä en tiedä, voiko tuo irrallisuus johtua puhtaasti siitä, että ad/hd:tani on hoidettu masennuksena ja olen syönyt 10+ erilaista masennuslääkettä ja ainoa vaikutus niillä on ollut, etten enää tunne itseäni/ persoonaani. Kenties ne myrkyt ovat ajan kuluessa vaikuttaneet tapaani ajatella ja jossain matkan varrella ties monennen lääkekokeilun jäljiltä aivoni ovat hiljalleen muuttuneet muhjuksi.

Tuolta muhjusta kumpuaa usein ajatus yleistasolle yltävästä turtuneisuudesta. Se on vallannut tilaa huolestuttavan paljon ja usein huomaan, etten enää nauti asioista, jotka ennen saivat minut aivan kierroksille.

Oli syy sitten ikä tai myrkyillä pehmitetyt aivot niin arjen harmautta ei tunnu kirkastavan enää monikaan asia. Pelkään olevani luisumassa takaisin masennukseen, jos sieltä koskaan olen pois päässytkään.

Nuo pienet asiat, lyhyet ilon hetket, ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi kokee elämän elämisen arvoiseksi. Mielen on hiljalleen vallannut ajatus, ettei halua kuolla, mutten jaksaisi enää elääkään.

Tämän seurauksena tulee välteltyä kontakteja ihmisten kanssa. Ei yksinkertaisesti enää löydä mitään sanottavaa kanssaihmisille. Samaan aikaan kun kokee, ettei mikään enää anna mitään niin myös oma anti hiipuu pois kohti olematonta. 


Kenties lopulta kyse on tasapainon puutteesta, joka etäännyttää minut tästä hetkestä ja luo tunteen irrallisuudesta. Aivan kuin olisin tuuli, joka heiluttaa lehteä ohimenevän hetken verran. Joskus olen miettinyt, että elämässä on tapahtunut liikaa, eikä sen takia enää jaksaisi. 

Sitten samaan hengenvetoon mietin miten vähän on ehtinyt kokea ja oivaltaa asioita ja se uuvuttaa. Jotenkin on todella vaikeata löytää tasapainoa itsensä kanssa ja saavuttaa edes jonkinlaista tyyneyttä elämässään kun yhtä aikaa myrskyää ja kuitenkin on peilityyntä.

Ehkä olen vain keinoälyn prototyyppi ja vasta oivaltamassa mitä elämä oikeasti onkaan?



maanantai 8. toukokuuta 2017

Viikottainen hakemus

Melkein vannoin, etten tarttuisi tähän aiheeseen, sillä se vaikuttaa niin absurdilta, että kyseessä täytyy olla myöhäinen aprilli-pila? Kuitenkin varsin vakavissaan tätäkin aloitetta ollaan ajamassa eteenpäin.

Maaliskuun lopussa työttömiä oli 317 300 ja työvoimatoimenpiteissä (palkkatuki, työvoimakoulutus, työkokeilu ja omaehtoinen opiskelu.) 126 600 eli yhteensä 443 900 henkilöä oli vailla töitä. Kaikkiaan TE-toimistoissa oli maaliskuussa avoinna 123 300 työpaikkaa. (lähde: http://www.temtyollisyyskatsaus.fi/TextBase/Tkat/Prs/Tkat_fi.htm)

En oikein ymmärrä, mistä nuo lukemat avoimien paikkojen määrästä on saatu aikaan. Vuosikausia työttömänä ollessa olen huomannut, että kerrallaan työpaikkoja on auki n. 15 000-18 000. Tämä summa ei paljoa ole muuttunut vuosien saatossa. Samoin jos hakuehdot laittaa niin, että haussa olisi ns. vakituiset työsuhteet, niin määrä putoaa 5000:een.

Asiaan. Jos työtön velvoitetaan kerran viikossa hakemaan töitä, sanotaanko vaikkapa sähköpostilla laittaa hakemuksen, niin laittaako hän sitten viestin ”kopio”-kenttään TE-palvelut? Jos TE-palvelut eivät suoriudu edes lakivelvoitteisesta 3 kk välein tapahtuvasta haastattelusta, niin millä ihmeellä he suoriutuvat 443 900:n hakemusviestin tarkistamisesta?

Entä millä tavoin todistat hakeneesi töitä, kun täytät hakemuksen firman omaan rekryjärjestelmään? Niitä kun tuppaa olla vähänkin suuremmilla firmoilla lähes poikkeuksetta. Otetaanko viimeisestä sivusta ruutukaappaus ja taas lähetetään se tuonne TE-toimistoon?

Täytynee ihmetellä, että näiden esityksien tekijöiden palkan maksamiseksi me maksamme niin korkeata veroprosenttia? Kuinkahan paljon verotus kevenisi, jos näiden työttömien kepittämislaitosten aivoresurssit laitettaisiin oikeasti tuottavaan työhön miettimään, että miten voimme sopeutua talouden murrokseen, erilaisten työttömien rankaisukeinojen kehittämisen sijaan.

Paljon on juhlapuheissa kuultu, miten tavallinen keskiluokan teollinen työ automatisoituu ja robotisoituu. Kukaan ei vain tunnu haluavan tarttua aiheeseen kunnolla ja miettiä, että millä tavoin ostovoima säilytetään kansalla kun heiltä työ viedään tehostamisen tms. nimissä pois.

Ei tästä nyt niin montaa vuotta ole, kun oli aivan normaalia, että vaimo jäi kotiin hoitamaan taloutta ja lapsia. Siis tehdastyöläis-miehen, eli keskiluokan edustajan palkalla pystyttiin takaamaan säällinen elintaso kahdelle aikuiselle ja muutamalle lapselle. Silloin kun syntyvyyskin oli toista luokkaa, kuin mitä se nykyään on laskettuaan 1850-pulavuosien tasolle.

Niin, että joku virkamiehistöstä on varmaan sen verran laskutaitoinen, että voisi miettiä, mitä tuolloin tehtiin eri tavalla kun yhden ihmisen palkalla maksettiin sellaiset asiat, joihin ei tänä päivänä meinaa riittää kahden ihmisen tulot? Eikä tosiaan tarvitse mennä kuin 80-luvulle kun 100m2 omakotitalo ja kaksi autoa oli aivan normijuttu ja talo maksettiin 15:sta vuodessa pois, vaikka korot huitelivat joskus jopa 18% tietämillä.

Miksi kaksi korkeasti koulutettua joutuu tänä päivänä, nollakorkojen aikana maksamaan tuosta samanlaisesta talosta 30+ vuotta? 

Voisiko kyseessä olla se, että kaikella tehostamisella, automaatiolla ja roboteilla, olemme onnistuneet siirtämään rahavirrat yhä harvempien taskuun, sen sijaan että ne olisivat virranneet keskiluokalle, joka olisi laittanut sen käytännössä kaiken kiertoon ja näin ylläpitänyt omalla pienellä talousalueellaan monimuotoista yritystoimintaa?

Niin, ennenkuin katoan aivan aiheesta, niin minun on todella vaikeata nähdä tämän viikottaisen hakemisen ja raportoimisen hyödyttävän ketään muuta, kuin henkilöstön vuokraukseen ja rekrytoimiseen erikoistuneiden firmojen, jotka saavat nämäkin asiat hoidettavakseen.

On varsin kummallista, että tämänkaltaisilla säädöksillä saadaan vain kasvatettua byrokratiaa ja välistävetäjien määrää, kuten tässä tapauksessa nuo rekryfirmat. Tämän seurauksena ei muuta saada aikaan kuin paljon turhaa työtä työllistymisen eteen, joka ei välttämättä todellisuudessa lisää työllisyyttä muualla kuin näille välistävetäjille.

Toki olemme kansana varsin nuori ja länsimaisen talouden oppeja pyrimme soveltamaan parhaamme mukaan. Ihmetyttää vain tavallisena kansanihmisenä, etteikö kukaan päättäjistämme ollenkaan ymmärrä, että lisäämällä näitä väliportaita, emme todellakaan lisää tuottavuutta ja kilpailukykyä. Ja miksei kukaan katso menneisyyteen, että miksi olimme niin vauraita 80-luvulla ja mitkä päätökset johtivat siihen, ettemme enää olleet?

Usein esille tulee pankkitoiminnan sääntelyn purkaminen, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Koskaan en ole hyvä ollut numeroissa, mutta silti ihmettelin jo silloin, miten pankit voivat holtittomasti jakaa rahaa minimaalisia vakuuksia vastaan. Sitten kun luottotappiota tulee, kun lainanottajat eivät voikaan maksaa lainojaan pois, niin silloin pankin ottama vakuutus korvaa luottotappiot ja kyseiset lainat myydään sitten könttänä jollekin ”roskapankille”, joka sitten lunastaa pilkkahintaan kuluttajan lainaa vastaa hankkimat tuotteet vain myydäkseen ne myöhemmin hyvällä voitolla.

Sitten kun riskinotto menee överiksi ja pankki myöntää lainaa jo tietäen, ettei tule koskaan saamaan rahojaan takaisin niin sitten kaadutaan valtion syliin, ja veronmaksajat paikkaavat menetetyt rahat ja pankkia ei päästetä kaatumaan?

Muualla yritysmaailmassa jos olet ottanut kohtuuttomia riskejä, jotka johtavat yrityksen kaatumiseen, ei valtio tai veronmaksajat tule pelastamaan sinun firmaa vaan nurin menee ja rytinällä. Miksi pankit saavat sitten mellastaa vapaasti ja pelata monopoli-peliä ihmisten oikeilla rahoilla ja kohtaloilla? On varmaan mukava pankin pelata tuota peliä, kun on kaksi pelastussuunnitelmaa valmiina jos onnistuu olla liian ahne...

p.s. Vaikeata on pysyä aiheessa toisinaan...Mietin vielä, että voidaankohan tuota hakemus per viikko tarkastella myös takautuvasti, sillä itselläni on nyt kymmenen vuoden työttömyysuran myötä kertynyt 4,8 hakemusta per viikko...




maanantai 1. toukokuuta 2017

Vappua

Vappu, oli alunperin toukojuhla jossa poltettiin tulia ja kilisteltiin kelloja pahojen henkien pois ajamiseksi. Nykyisin kilistellään lähinnä kuohuviinilaseja ja kuljeskellaan tutkintolakki päässä kaupungilla. Pahat henget yleensä löytävät juhlijat seuraavana aamuna…

Työväen juhlaksi vappu muuttui 1800-luvun loppupuolella, jolloin ryhdyttiin pitämään perinteisiä työläisten kävelyretkiä ja kokoontumisia niihin liittyvine poliittisine puheineen. Lisätietoa uteliaille vapun vieton historiasta voi löytää internetin ihmeellisestä maailmasta.

Itseäni mietityttää tuo työväen juhlaksi nimitetty tilaisuus. Näinä suvaitsevina aikoina soisi tasa-arvon tavoittavan jo koko kansan ja perustettavan työttömien juhlapäivän. Onhan heille olemassa jo omat itsenäisyyspäivän juhlansa = kotona television äärestä seurata kun eliitti juhlii…Eikä pidä unohtaa hyvätahtoisten työttömien yhdistysten järjestämää joulujuhlaa.

Miksei siis voitane järjestää juhlapyhää työttömille? Jos työssäkäyviä on 2,5 miljoonaa, niin 650 000 työtöntä on jo niin suuri määrä, että ansaitsisi jonkin sortin tunnustuksen siitä hyvästä, etteivät vielä ole hylänneet tätä maata tai päättäneet elämäänsä.

Automaatio-, robotisaatio- ja tehostamiset ovat jo vuosikymmeniä ajaneet meitä kohti uudenlaista yhteiskuntaa, jossa kaikille ei vain riitä työtä. Vielä toistaiseksi ajatukset ovat vanhentuneita ja ei suostuta hyväksymään sitä tosiasiaa, ettei entisten aikojen täystyöllisyyttä tulla enää koskaan näkemään juuri noiden edellä mainittujen seikkojen vuoksi.

Toki poikkeuksena voi tulevaisuudessa tulla jokin pandemia, joka niittää ihmissatoa kuin kypsää viljaa niin, että ihmismassojen rippeille riittää töitä. Kuinka todennäköistä tuollainen sitten on? Enemmän näen mahdollisena jotkin taudit tai ympäristön saastumisen, jotka uhkaavat ruuantuotantoa ja täten nälänhädän kautta putsaavat maailman ylimääräisistä ihmisistä. Luonto yleensä osaa järjestää tällaiset asiat takaisin tasapainoon.

Siten työn juhlaa voivat juhlistaa alati harveneva joukko, ainakin nimen varsinaisessa merkityksessään. Harmillista tässä yhteiskunnan murroksessa on sen muutosvastaisuus. Menee monet vuosikymmenet kun vanhoja temppuja yritetään käyttää väistämätöntä muutosta vastaan, tuloksetta.

Murrosaikaan kuuluu myös se, että todella monet jäävät sen jalkoihin. Jo nyt uutisoidaan, kuin X-sukupolvesta (69-80)lähtien jäävät köyhemmiksi kuin vanhempiensa ikäluokka. Nykyisten alle nelikymppisten tulot vain laskevat kun taas yli nelikymppisten kasvavat. 

Tämä on seurausta 90-luvun lamasta asti muuttuneista säännöistä maamme talouselämässä. Laman aikaan työelämään pyrkineet kun jäivät vaille töitä, eivät he koskaan onnistuneet kuromaan sitä ansiotasoa kiinni, minkä edeltävät ikäpolvet onnistuivat saavuttamaan nousujohteisen talouskasvun vanavedessä.

Sama toistui 2008 talouslaman kanssa. Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin, vihdoin on ryhdytty puhumaan orastavasta kasvusta. Ennusteet kuitenkin näyttävät vain puolen tai prosentin talouskasvua, eikä kyseessä ole todellakaan mikään 80-luvun hullut vuodet.

Muutos on käynnissä koko ajan ja meidän ihmisten on vain yritettävä sopeutua siihen parhaamme mukaan. Aivan kuten luonnosta olemme oppineet, ei ole kyse hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta vaan on puhtaasti kyse luonnonvalinnasta. Ihmismaailmassa tosin ”vahvin selviää” ei aivan tuossa muodossaan toimi vaan voitaisiin ajatella pikemminkin ”totaalisen sattumanvaraisen tuurin ansiosta selviää”.

Miksikö vetoan sattumanvaraisuuteen? Kun mietitään niin putkahtaessasi maailmaan, et ole valinnut vanhempiasi saati sukua johon tulet. Jo sukupolvia taaksepäin on sattumanvaraisuus mukana missä vaiheessa joku syntyy rikkaaseen sukuun tai köyhään. Niin hurjaa kuin se onkin niin yhteiskuntaluokka usein periytyy. Toki aina on olemassa poikkeuksia ja menestystarinoista, joissa kerrotaan sankaritarinoita kuinka ryysyistä on kivuttu rikkauksiin.

Kuitenkaan Suomen kokoisessa maassa tuo ei kovin yleistä ole ja keskiluokastakin voi helposti tippua köyhyyteen, sillä piakkoin keskiluokkaa ei enää ole. Se katoaa samalla tavalla kuin katosivat ne teollisuuden työpaikat, joissa keskiluokkainen pystyi työskentelemään ja rakentamaan unelmansa.

Minullakin oli unelmia nuorempana. Elämän aikana tulee eteen lukemattomia valintatilanteita ja olen tehnyt paljon huonoja valintoja. Näiden ansiosta olen tippunut keskiluokkaisesta perheestä köyhälistöön. Siitäkin huolimatta, että olen korkeasti koulutettu, on minun liki mahdotonta kivuta takaisin edes sinne keskiluokkaan, koska sielläkään ei enää ole töitä.

Elämä onneksi tarjoaa paljon oppia ja parhaiten oppii virheiden myötä. Olen saanut huomata elämän olevan vain sarja vastoinkäymisiä, kunnes kuolema siitä velvoitteesta vapauttaa. Olen myös oivaltanut, ettei ole kaikkien kohtalo tavoitella unelmia ja saavuttaa niitä. Kaikista ei voi tulla menestyjiä. Oli se sitten kohtalo tai karma tms. mikälie universumin tasapaino, niin se edellyttää menestyjien vastapainoksi myös epäonnistujia.

Kaikki me tunnemme jonkun, joka koulussa sai hyviä numeroita sen kummemmin ponnistelematta. Oli urheilujoukkueen kapteeni, tai muuten vain näytti kuin hänelle olisi polku viitoitettu valmiiksi. Samoin tunnemme niitä, kenellä tuntui aina sattuvan epäonnisia tapahtumia kohdalleen.

Uskon, että olemme täällä oppiaksemme jotain. Vastoinkäymiset ovat minulle opettaneet nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Olen oppinut pois ylpeydestä ja ajatuksesta, että olisin jollakin tavalla erikoinen ja erinomainen. En tiedä onko se opetus, mikä minun on tarkoitus ollut oppia. Katkeruus ja viha ovat usein seuranani, niistä en ole vielä pystynyt päästämään irti, vaikka tiedänkin niiden kantamisen olevan yhtä viisasta kuin toivoisin jonkun kuolevan ottamalla itse myrkkyä…


Joten hyvää työväen juhlaa kaikille tasapuolisesti, olit sitten työväkeen kuuluva, työtön, eläkeläinen, opiskelija, työvoimahallinnon työllistämistä edistävissä palveluissa, syrjäytynyt, syrjäytetty tai muuten vain hukassa. Jatketaan yhdessä taistelua maailmaa vastaan!