maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kilpailukyvystä mökkiytymiseen

Usein haaveilen asuvani erämaassa, mökissä jossain pohjoisessa vain puolisoni, porot ja kuukkelit seuranani. En ole varma milloin tuo haave on mieleeni ensimmäisen kerran juolahtanut, mutta enenevissä määrin tunnen kaipaavani hiljaisuutta ja rauhaa. Ehkä se kumpuaa siitä, ettei pääni sisällä sellaista koskaan oikeasti ole.

Jo vuonna miekka&kilpi oli aikamoinen kulttuurishokki muuttaa uinuvalta paikkakunnalta Suomen kuudenneksi suurimpaan kaupunkiin. Ihmisiä oli kaikkialla, minne vain katsoi eikä rauhaa ja hiljaisuutta oikein tuntunut löytyvän mistään.

Ajan kanssa kuitenkin olen sopeutunut ja piipahdus Pohjanmaalla vahvisti käsitystä siitä, ettei enää osaisi palata asumaan pieneen kaupunkiin. Ei suurkaupungissa ole sen loisteliaampaa kuin pienessä, mutta jokin selittämätön asia sisällä vain väittää tämän olevan hyväksi minulle.

Kuitenkin huomaan mökkiytyväni ja kaipaavani yhä vain harvemmin ihmisten ilmoille. Ruokaostokset tulee tehtyä aamupäivällä kun kaupoissa ei ole ruuhkaa. Kenties siksi, että silloin viettää mahdollisimman lyhyen ajan pois kotoa tai sitten silloin vain saa ostokset tehtyä sujuvimmin kun hyllyjen edessä ei ole ihmisiä puntaroimassa valintojaan tai vielä pahempaa keskustelemassa keskenään.

Osaltaan se voi myös olla häpeää erilaisuudesta, työttömyydestä. Sitä ei halua edes yrittää näytellä juoksevansa arjen oravanpyörässä käymällä kaupassa samaan aikaan töissäkäyvien ihmisten kanssa.

Ehkä perimmäinen ajatus hiljalleen eristäytymisessä onkin juuri se, että kaipaa aikoja, jolloin ei ollut ruuhkia. Aikaa, jolloin ei ollut painetta menestyä, luoda uraa, parantaa kilpailukykyä, tehostaa, olla dynaaminen ynnä muita tämän päivän muotisanoja, jotka kertovat sinulle vain, ettei riitä sellaisena kuin olet vaan sinun pitää olla parempi kuin mihin pystyt.

Siinä voisi olla jotain perää. Samasta syystä en enää juurikaan seuraa mitä maailmalla tai kotimaassa tapahtuu. Tiede ja tutkimus ja autoilu ovat vielä aiheita, jotka jaksavat kiinnostaa minua. Olen havainnut uutisten tarjoavan vain sitä samaa jargonia, joista jo edellä mainitsin.

Miksi kukaan siten haluaisi altistaa itsensä kaikelle sellaiselle, mikä ei tuo tasapainoa ja hyvää mieltä? Joka suunnasta pursuaa aistit ylikuormittavaa informaatiotulvaa siitä, millainen sinun kuuluisi olla ja miten elää. Samalla elämä muuttuu aina vain hektisemmäksi, ettei valtaosa ihmisistä enää edes ehdi miettiä, mitä elämältään haluaa ja epäonnekseen tarttuu median antamaan kuvaan ”oikeasta” tavasta elää elämänsä. 

Ja sitten ihmetellään miksi niin monet voivat huonosti hyvinvointivaltiossamme ja niin monet syrjäytyvät ja eläköityvät mielenterveysongelmien johdosta. Onko se lopulta enää ihme, kun pohjimmiltaan siinä viedään ihmiseltä epäsuorasti itsemääräämisoikeus kokonaan pois, että yhä vain useampi kokee elävänsä jonkun toisen elämää ja voi pahoin?

Onko vapaata tahtoa enää olemassakaan? Mökkiytyminen ja eristäytyminen on yksi masennuksen oire. Entä jos se onkin vain oire siitä, ettei ihmiskeho tai mieli vain kestä nykypäivän muutostahtia ja informaatiotulvaa? 

Jokunen sata vuotta sitten elettiin luolissa ja jouduttiin erilaisten eläinten syömiksi. Silloin kun kuuli pensaikosta rasahdukseen niin sitä juoksi henkensä edestä sata metriä ja puuskuttaen pysähtyi ja huokaisi helpotuksesta, ettei mikään syönyt sinua ja stressitasot laskivat ja pystyit jatkamaan matkaa ja elämääsi.

Nykyään palautuminen ei ole aivan yhtä helppoa. Jo varhain koulutiellä alkaa suunnittelu siitä, tuleeko sinusta isona lääkäri, juristi vai insinööri. Koko pienen ikäsi kamppailet haastavien tehtävien parissa vähintään tasoistesi kilpakumppaneiden kanssa mahdollisuudesta opiskella ja myöhemmin taistelet työpaikoista.

Kerta toisensa jälkeen joudut venymään aina vain kovempiin suorituksiin, sillä huomaat tippuvasi kyydistä jos olet vain oma itsesi. Huomaat turvautuvasi vilppiin, keinotteluun ja etenemään kyynärpäillä toisia sivuun tuuppien. Pian huomaat tarvitsevasi dopinkia, jotta pärjäät ja yllät kovempiin suorituksiin. 

Jossain vaiheessa rajat tulevat vastaan. Aina on olemassa rajat, joiden ylitys tietää sitä, ettet koskaan enää ole sama ihminen sen rajan ylittämisen jälkeen. Ylitys voi jalostaa sinua, mutta se on kuin nuoralla kävelyä, tipahtaessasi vaurioidut niin pahasti, ettet kykene enää edes puoleen aikaisemmasta tasostasi.

Joten palatakseni siihen muutaman sata vuotta sitten eläneeseen ihmiseen ja tämän stressiin, niin missä vaiheessa tulee se sadan metrin spurtin jälkeinen hetki kun voi huokaista helpotuksesta, ettei tullutkaan syödyksi ja voi vain antaa elämän kuljettaa sinua eteenpäin?





maanantai 17. huhtikuuta 2017

Purnausta

Koulutie on ollut pitkä ja vaiherikas osa elämää. Kuitenkin minut usein valtaa toivottomuuden tunne oivaltaessani, että koko aikuisuuteni on mennyt hakiessa töitä. Toki olen kesätöitä hakenut 15 vuotiaasta lähtien ja olenkin tehnyt sekä kesätöitä että iltatöitä siihen asti kun valmistuin insinööriksi 25 vuotiaana. Sen jälkeen loppui töiden tekeminen ja alkoi uudenlainen elämä; entistä epävarmempi elämä.

Usein sanotaan, ettei työn pitäisi määritellä sinua. Jos näin ei ole, niin miksi nuoret sitten laitetaan vuosikymmenien opiskeluputkeen tavoitteena ainoastaan päästä töihin ja menestyä urallaan? Jo varhain meille opetetaan työn tulevan ennen huveja. 

Toteutuessaan työ siis toimii porttina elämälle, eikö vain? Aivan kuten kohdatessasi uuden tuttavuuden, ensimmäinen kysymys voi koskea vointia, liikennettä tai säätä, jotain triviaalia keskustelunaloitusta kuitenkin, jotta jää saadaan rikottua ja keskusteluyhteys avattua siihen varsinaiseen asiaan eli kysymykseen siitä mitä teet työksesi.

Itselläni ammatti-identiteetti on pahasti hukassa, sillä työnteon sijaan olen hakenut töitä koko aikuisikäni, nykyisellään ehkä jotain 2500+ hakemuksen verran. Kun tuon määrän lähettää hakemuksia ja saa myöhemmin kuulla, ettei kelpaa minnekään, kyky arvostaa itseään ja osaamistaan voi madella jossain lattialistojen alapuolella. 

Elämä pyörii pelkästään työnhaun ympärillä ja kuitenkin lukemattomien hylkäämisten jälkeen se tuntuu aina vain etäisemmältä tavoitteelta ja vähemmin merkitykselliseltä asialta elämässä. Olen useitakin kertoja kirjoittanut tuntemuksistani työnhaun suhteen. 

Nyt nuo kirjoitukset tuntuvat kuin olisivat jonkun toisen kirjoittamia. Asia tuntuu etäisesti tutulta, mutten saa niihin tunnetasolla minkään sortin kontaktia, aivan kuin kirjoittaisin fiktiivisen henkilön koettelemuksista tämän pyrkiessään työelämään.

Juurakkoisen polun kulkeminen turhauttaa sillä tavalla, että alinomaan maastamme poistuu työpaikkoja ja maamme johto vain puuhastelee asian ympärillä keksien erilaisia rangaistuksia asiaan täysin syyttömille ihmisille. 

Tätä politiikkaa on harrastettu jo 90-luvun lamasta lähtien ja voisinkin kysyä, miten hyvin se on tuottanut tulosta..? Jatkokysymyksenä voisin esittää, että jos nuo rankaisukeinot eivät ole tilannetta korjanneet 20+ vuodessa niin miksi niitä edelleen jatketaan ja kovennetaan?

Entisestään hauras itsetunto ei sillä parane, että syyllistetään asiasta, jolle itse ei yksinkertaisesti voi mitään. Automaatio- ja robotisaatio sekä tuotannolliset tehostukset ovat vähentäneet merkittävästi työntekijöiden tarvetta. Eikä parane väheksyä Aasian halpamaiden roolia perusteollisuustuotannon katoamisesta.

Samaan aikaan kun työvoiman tarve vähenee, väestö kuitenkin kasvaa. 1930-luvulla ihmisiä oli n. 2 mrd ja piakkoin meitä on 8 mrd. Tämän yhtälön myötä on väistämätöntä, ettei kaikille riitä työtä ja jossain vaiheessa valhetta suojelevan maamme johdonkin on ääneen uskallettava myöntää, että elämme uudessa maailmassa, jossa kaikilla ei ole työtä. Etelä-Afrikka on yksi tällainen maa, jossa on korkea työttömyysprosentti, eikä tietoa töistä. Sukupolvi toisensa jälkeen kasvaa elämään perustulon varaan.

Samaan aikaan yhä pienemmän porukan vaurastuessa yhä vain suurempi osa väestöä valuu keskiluokasta köyhyyteen ja elintaso putoaa sukupolvi toisensa jälkeen. Työn kautta itsensä määritteleville tämä voi olla iso isku, sillä onhan todettu 47%:ia töistä katovan seuraavan 25:n vuoden aikana (Lähde: http://bigthink.com/philip-perry/47-of-jobs-in-the-next-25-years-will-disappear-according-to-oxford-university)

Ehkäpä olisi korkea aika jokaisen miettiä, mitä lopulta jättää perinnöksi muuta kuin saastuneen planeetan, jossa kaikki vauraus on kasautunut hyvin pienelle porukalle. Kyllähän sitä itsekin haaveilee yhdestä sun toisesta asiasta ja harmittaa tosiaan kun tietää näillä realiteeteilla niiden jäävän haaveiksi.

Kurjinta tässä työttömyyden ”päiväni murmelina”-tilassa on se, ettei monellakaan tunnu olevan realistista käsitystä siitä mitä se todellisuudessa onkaan. Olenkin tainnut aiemmin kertoa yleisimmän harhan työtä tekevien keskuudessa olevan sellainen, että työttömyys on kuin työläisen kesäloma ja lomarahojen päälle tulee taikaseinästä ansiosidonnaista humpparahaa 1500-2500€/kk.

Monillakaan ei käy mielessä miten hylkäyskirjeet vaikuttavat psyykeen. Jokainen voi tehdä mielikuvaharjoituksen, jossa pomo pyytää tekemään jonkin homman ja kun esittelet tulokset hänelle niin hän vain sanoo:” Kiitos yrityksestäsi, mutta ei kelpaa”. Yrität uudestaan ja uudestaan. Pian kun ei työnjälkesi kelpaa, käyt kahdeksan erilaista kurssia ja aikaa kuluu vuosikausia ja aina saat vain kuulla sen tutuksi käyneen vastauksen, ilman minkään sortin selvitystä, että mikä siinä on pielessä. Sen jälkeen toista tätä harjoitusta tuhansia kertoja. 

Luonnollisestikin koko tuon ajan lasket joka päivä, että riittääkö rahasi ruokaan, lääkkeisiin ja vuokraan. Pelkäät joka kerta kun tulet kipeäksi, että riittääkö rahasi terveyskeskuksen laskuihin. Parsit sukkiasi ja alusvaatteitasi. Ajoitat kauppakäynnit niin, että löydät -30% tarjouslappuja elintarvikkeista, jotta saat edes jollain tavalla kunnollista ruokaa. Koko ajan lasket, että miten toimia jos jokin hajoaa ja pitää korjata. Pelkäät myös, että TE-toimisto pakottaa sinut palkattomaan työhön jonnekin ja rahasi eivät riitä bussikorttiin. Kun aktivoituu, myös ruokaa kuluu enemmän, johon ei ole varaa. Toista tällaista elämää liki 15 vuoden ajan ja mieti missä kunnossa psyykkeesi saattaisi olla.

Siinä sivussa ihmettelet, miksi entiset luokkatoverisi kävelevät työpaikasta toiseen ja ovat korkeissa asemissa. Heiltä löytyy ne liki jokaisen tavoittelemat asiat, puoliso, lapsia, omakotitalo, mökki, vene, auto, moottoripyörä, ulkomaan matkoja yms yms. ja ennenkaikkea tunne siitä, että nuorena tehty sijoitus koulutukseen on tuottanut elämän aikana hedelmää ja elämä rullaa eteenpäin kivuttomasti. Samalla tuota tietä kulkiessa pääsee ääneen ihmettelemään, miten se työllistyminen on niin vaikeata joillekin kun itselläkin se sujui kuin itsestään. Samalla pääsee huutelemaan työttömiä laiskureiksi, jotka tarvitsevat keppiä jotta työ maistuisi, sillä eihän siinä ole mitään järkeä, että maksaa korkeita veroja pelkästään sen vuoksi, että toiset voisivat olla vapaamatkustajia.

Olen usein yrittänyt oikaista käsityksiä työttömyydestä. Olen havainnut sen hyödyttömäksi. Monet ovat sen valmiin mielipiteen omaksuneet iltapäivälehdistöstä kun eivät jaksa/viitsi/pysty/kykene ajattelemaan asioita omaa napaa pidemmälle ja sitä, että maailman tasapaino edellyttää toisen häviävän kun toinen voittaa. 

Jostain kohtalon oikusta hän on päässyt voittajien joukkueeseen, todennäköisesti ei ollenkaan omilla ansioillaan, vaikka vahvasti sitä mieltä onkin. Tämä ajatukseni sivuaa sitä asiaa, kun useilla työnhakukursseilla on opetettu laatimaan hakupaperit tietynlaisiksi ja että niistä pitää löytyä tiettyjä asioita. 

Tosiasia kuitenkin on, että on kertakaikkiaan mahdotonta tietää, millainen ihminen vastaanottaa hakupaperisi ja et voi millään tietää, minkälaisia asioita kyseinen henkilö arvostaa ja löytyykä omista papereistasi juuri ne asiat, jotka erottavat sinut hakijoiden valtavasta harmaasta massasta. Se on siten puhtaasti tuuripeliä, että viikkokausia viimeistelemäsi paperit kohtaavat ”sen oikean” ja pääset haastatteluun.

Tässäkin täytyy olla tuuria mukana. Käytän itseäni esimerkkinä. Minulla on logistiikan koulutus, joten sovellun parhaiten materiaali-&tietovirtojen ohjaukseen ja suunnitteluun. Hain kuitenkin aikaan dokumentointi-insinöörin tehtäviin, jossa konetekniikan insinöörin tutkinto olisi soveltuvin, sillä työssä tehtiin käyttö-, huolto- ja korjaamokäsikirjoja kaivoksissa käytettäviin maansiirtokoneisiin. 

Hakupapereissani oli maininta autoharrastuksestani ja sen johdosta pääsin haastatteluun. Haastattelussa asian ratkaisi se, että autojen rassaamisen myötä ymmärsin tekniikasta jotain ja haastattelija itse oli aivan samanlainen rasvanäppi kuin minäkin ja koko haastattelun ajan keskustelimme autoprojekteistamme. Sanomattakin lienee selvää, että sain työpaikan ja työn lomassa jatkoimme autoprojekteista juttelua.

Tämä oli toki vain yksi tarina, eikä täten voi yleistää kaikkeen soveltuvaksi. Jos meriitit ovat kunnossa niin silloin työpaikan vaihto on helpompaa. Olen sivusta seurannut useamman kaverini etenemistä urallaan niin, että sopivin välein on löytynyt jokin mielenkiintoinen työpaikka, jota sitten ovat hakeneet, käyneet haastattelussa ja saaneet paikan.

Aivan ärsyttää tuollainen. Heillä on se etu puolellaan, ettei heillä ole aukkoja työhistoriassa, joten haastattelut ovat yleensä pelkkä muodollisuus, koska nimi on jo ennestään haastattelijoiden tiedossa. Tällaisia vastaan kilpaileminen on aivan mahdoton tehtävä, sillä historiasta löytyy enemmin työttömyyttä kuin töitä. Ilman pitkää työkokemusta ei tunnu pääsevän edes haastatteluihin.


Joskus on nolo tunne kun käy haastatteluissa ja siellä pöydän toisella puolen on itseä 5-10 vuotta nuorempi kaveri ja siinä miettii, että itse istuisin tuossa, jos joskus olisin koulun jälkeen päässyt siihen ensimmäiseen työpaikkaan. Kohtalottaret, karma, shiva, vishnu, jahve, allah, jumala, spagettihirviö tai mikälie harrastaa kovin mustaa huumoria, sillä sellaista kohtaloa ei kuulu kaikkien kulkea. Ei edes minun.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Pullopostia


Tämä teksti löytyy erilaisista lähteistä internetin hämmentävästä verkosta, voitaisiin jopa sanoa tämän tekstin elävän omaa elämäänsä. Itse voin alkoholistin lapsena samaistua lähestulkoon koko kirjoitukseen. Niin monet kohdat osuvat raadollisen oikeaan siitä, millaista on elää alkoholistin lapsena.

Sen syvemmin asiaa pohtimatta;


Alkoholistin lapset

Alkoholismi on perheen sairaus, joka ei vaikuta vain alkoholistiin, vaan jokaiseen hänen kansaan elävään perheen jäseneen. Se vaikuttaa lapsiin samalla voimalla kuin aviopuolisoon ja tosiasiassa jopa enemmän. Aikuiset voivat valita puolisonsa; joten he voivat myös jättää tämän. Lapsilla ei ole valinnan mahdollisuutta eikä liikkuvuutta voidakseen tulla ja lähteä vanhempi-lapsi suhteesta. Kun puoliso tuntee olevansa ansassa, lapsi on ansassa. Puoliso on tunteen tasolla avuton, kun taas lapsi on sekä tunteen että tilanteen tasolla avuton.

Milloin lapsi menettää lapsuutensa?- kun hän elää alkolistisen vanhempansa kanssa. Muille hän näyttää tavalliselta lapselta, joka pukeutuu kuin kuka tahansa lapsi, kävelee kuin kuka tahansa lapsi kunnes he pääsevät kyllin lähelle huomatakseen surun häivähdyksen hänen silmissään tai huolestuneen katseen hänen kulmillaan.

Hän käyttäytyy kuten lapsi- mutta hän ei todella nauti; hän vain puurtaa. Hänellä ei ole samaa spontaanisuutta kuin toisilla lapsilla. Mutta kukaan ei todella havaitse sitä. Vaikka he havaitsisivatkin sen, he eivät luultavasti ymmärtäisi.

Tosiasia on ettei hän koskaan tunne kuin lapsi. Hän ei ole koskaan kokenut miltä lapsena olo tuntuu. Jokainen normaali lapsi on viaton, kaunis, herkkä olento- pursuten energiaa, osoittaen ja saaden rakkautta herkästi; ilkamoiva, leikkisä, tehden työtä hyväksymisen ja palkkion vuoksi, mutta aina tehden vain niin vähän kuin on tarpeellista. Tärkein asia on, että hän on aina huoleton.

Vastakohtana alkoholistin lapsi ei ole huoleton pienokainen - hän on usein vetäytynyt lapsi, joka ei koskaan häiritse ketään. Hän vetäytyy nurkkaan. Vaikka hän ei todella halua piiloutua, hän aina vaistomaisesti vetäytyy kuoreen, toivoen joskus tulevansa huomatuksi. Mutta hän on voimaton tekemään mitään sen hyväksi.

Alkoholistiperheen lapset ovat yleensä laiminlyötyjä, koska kaikki huomio kiinnitetään joko alkoholistiseen vanhempaan tai hänen alkoholismiinsa.Alkoholistin itsekeskeinen, yhteistyökyvytön ja tuhoava käyttäytyminen ottaa kaiken, mitä lapsi kaipaa - huomion. Samanaikaisesti lapsi oppii olemaan keinuttamatta venettä, kehittämästä mitään toiveita tai tarpeita. olemaan esittämättä vaatimuksia. Nämä lapset kadottavat itseytensä - tosiasiassa heillä ei koskaan ollut mahdollisuutta kehittää sellaista. He ovat tilanteen uhreja ja yrittävät aina miellyttää ihmisiä.

Ryhmänä alkoholistien lapsilla esiintyy enemmän tunne-elämän ongelmia, kuten ahdistuneisuutta, stressiä ja masennusta. Heillä on myös paljon kouluvaikeuksia - keskittymiskyvyttömyyttä, kurittomuutta ja koulupinnausta. He kokevat kaikenlaisia sopeutumisvaikeuksia.

Tunne-elämän ja sopeutumisvaikeuksien ohella alkoholistien lapsilla esiintyy enemmän lääketieteellisiä ongelmia - sikiön alkoholioireyhtymää, ylivilkas lapsi oireyhtymää ja taipumusta alkoholismiin.

ALKOHOLISTISTIEN LASTEN KOHTAAMIA ONGELMIA

ROOLIMALLIN PUUTE

Yksikään lapsi ei syntyessään omaa mallia käyttäytymisen arviointiin, sosiaalisiin taitoihin ja moraalisiin arvoihin. He oppivat siitä, mitä näkevät. Alkoholistisessa perheessä, he eivät näe muuta kuin syyllisyyttä, puolustelua, kieltämistä, aggressiivisuutta ja toistuvaa kielteistä käyttäytymistä. Lapsella ei ole kokemusta muusta kuin haukkumisesta ja lyömisestä. Hänellä ei ole mittatikkua, jolla määritellä mitään tilannetta.

Alkoholisti isä on toisinaan hyvin rakastava ja lämmin. Hän on kaikkea mitä isältä odotetaan - huolehtivainen, kiinnostunut, luvaten kaikkea mitä lapsi haluaa. Lapsi tuntee, että häntä rakastetaan.

Mutta toisinaan sama isä on täysin erilainen. Nuo ovat niitä hetkiä, jolloin hän on juovuksissa. Hän ei tule ensinkään kotiin; lapsi odottaa ja on huolissaan. Kun hän tulee kotiin, hän aloittaa riidan ja lapsi on peloissaan. Lapsi ei tiedä mitä tehdä. Hän on epävarma mitä seuraavaksi tapahtuu, ja hän tuntee itsensä epätoivoiseksi. Isä on unohtanut kaikki lupauksensa. Lapsi tuntee tilanteen oudoksi.

Isän käytös opettaa lapselle, että suuttumus tarkoittaa väkivaltaa ja että väkivalta ja rakkaus kulkevat yhdessä; lapsella ei ole mitään tilaisuutta oppia, että vain hellyys ja rakkaus kulkevat yhdessä. Jos lapsi hylkää väkivallan selviytymismekanismina, hän ei kykene löytämään mitään sen tilalle. Hän ei ole oppinut mitään muuta keinoa käsitellä suuttumusta ja hän on hylännyt ainoan tavan, jonka hän on oppinut. Näin on syntynyt aukko lapsen käyttäytymiseen. Tämä aukko täyttyy vääjäämättä passiivisuudella ja avuttomuudella.

VALEHTELU 

Alkoholistin lapset valehtelevat kun olisi yhtä helppoa kertoa totuus.

Valehtelu on perusasia alkoholistisessa perheyhteisössä. Se alkaa epämiellyttävien tosiasioiden kieltämisenä, peittelynä, rikottuina lupauksina ja ristiriitaisuuksina.

Alkoholistien puolisot elävät valheiden kanssa ja alkavat lopuksi kertoa niitä. He valehtelevat peitelläkseen alkoholismia ja suojellakseen perheen kunniaa. Valehtelu on päämäärätietoista ja alkaa hyvässä tarkoituksessa. Valehtelemisesta tulee sopeutumisvaste. Lapsi kuulee paljon lupauksia alkoholisti-isältään. Kaikki nämä osoittautuvat valheiksi. Siksi lapsi oppii, että on oikein valehdella. Se tekee hänen elämänsä paljon helpommaksi. Totuuden arvo menettää täysin merkityksensä.

Jos he joutuvat kohtaamaan totuuden, he menevät aidosti sekaisin, sekä uskomattomuuden että totuuden käsitteen vuoksi. Heidän valehtelemisensa ei johda huonoon omaantuntoon. koska he eivät todellakaan näe mitään väärää valheissa. Tosiasiassa he luultavammin tuntevat syyllisyyttä totuuden kertomisesta, jos tämä vaikuttaa johonkin heille tärkeään henkilöön. Paradoksaalinen sanoma luo vain epävarmuutta eikä halua rehellisyyteen.

KIELTÄMINEN

Kieltäminen saa erilaisia muotoja - ongelmien kieltäminen johtaa noiden ongelmien tuottamien tunteiden kieltämiseen.

Rehellisyys traumaattisissa tilanteissa aiheuttaa usein epämukavuutta. Siksi nämä lapset oppivat vähättelemään ja järkeilemään seurausten pelosta, jos he kertovat totuuden. Usein kun lapsi kertoo totuuden hänelle sanotaan, että se mitä hän näkee ja kertoo ei ole täsmälleen niin.

"Isäsi ei ole humalassa. Hän on vain masentunut. Hän on flunssassa."

Vanhempien selittely ja vähättely toimivat täydellisenä roolimallina, kun lapsi itse alkaa oman selittelyn, vähättelyn ja kieltämisen prosessinsa.

Suuttumuksen tukahduttamista käytetään tappelun välttämiseksi, toivon tukahduttamista pettymysten välttämiseksi ja kiintymyksen tunteiden tukahduttamista torjumisen välttämiseksi.

OMANARVONTUNTEEN MENETYS

Tämä lapsi ei tunne itseään arvokkaaksi. Hänellä on hyvin matala itsetunto. Mitatakseen itsetuntoaan ihmisen on tunnettava itsensä itseksi. Tämä lapsi ei valitettavasti omaa itseyttä. Hän päättelee, mitä hän on, ympärillään olevien tärkeiden ihmisten palautteesta. Tämä palaute on yleensä kielteistä ja hän sisäistää nämä sanomat. Toisinaan lapsi saa kaksoissanomia, toinen kumoten toisen. Hän ei tiedä kumpi osa on totta; joten toisinaan hän ottaa yhden osan ja toisinaan toisen.

Mitä hyvänsä lapsi tekee, se ei ole kyllin hyvää. Aina on joku, joka löytää vikaa hänestä. Lapsi ei usko, että hän kykenee tekemään mitään oikein, kuinka kovasti hän yrittääkään. Lyhyesti, hän tuntee itsensä täysin kyvyttömäksi, arvottomaksi ja alhaiseksi.

MASENNUS

Tämä on masennus, joka nousee "deprivaatiosta". Vanhempien huomio ei koskaan kohdistu lapseen. Se kohdistuu aina muualle. Ei ole ketään, jonka kanssa lapsi todella voisi jakaa ongelmansa. Myöskään ei-alkoholisoitunut äiti on usein saavuttamattomissa tai liian väsynyt ja masentunut kohdatakseen lapsen. Lapsi kärsii yksin. Hän oppii, että kun hänellä on tarve, ei ole ketään häntä varten.

Ei ole ainoastaan puutetta ihmisestä, joka jakaisi hänen kanssaan ongelmat,mikä on elintärkeää terveelle lapsen kehitykselle, vaan myös suunnaton ahdistus, jonka aiheuttaa ryhtyminen tehtäviin, jotka vaativat suunnattomasti enemmän taitoja, tietoja ja kokemusta kuin hänellä on. Nämä lapset kehittävät varhaiskypsyyden, joka peittää tyydyttämättömät, mutta vähentymättömät lapsuuden tarpeet.

Sekä tehtävän suunnattomuus että sen tulokset, kyvyttömyys muuttaa asioita ja toivoton tilanne aiheuttavat kroonisen masennuksen. Tämä masennus väistämättä johtaa avuttomuuden, itsesäälin, itseinhon, yksinäisyyden ja kyvyttömyyden tunteisiin.

PELKO

Alkoholistien lapsia kohdellaan usein samoin viileän muodollisesti ja etäisesti, kuten aikuiset kohtelevat toisiaan. Ei ole sylittelyä ja halaamisia ja lapsi oppii suhtautumaan fyysiseen lämpöön epäillen samalla kuitenkin kaivaten sitä. Itsekontrollin naamion alla on yksinäinen pelokas lapsi, joka janoaa huolenpitoa, lämpöä ja rakkautta.

Kyvyttöminä selviytymään niistä suunnattomista ongelmista, jotka ympäröivät heitä ja heidän perhettään, heidän on pakko omaksua tiettyjä rooleja, jotka joko työnnetään heille tai jotka he vapaaehtoisesti omaksuvat.

Lapset, jotka ovat kasvaneet huonosti toimivissa kodeissa tyypillisesti näyttelevät yhtä tai useampaa roolia perheen rakenteissa. Nämä roolit voidaan tunnistaa seuraavasti: Vastuuntuntoinen lapsi, Sopeutuja, Sovittelija ja Purkautuva lapsi. Kunkin roolin omaksuminen johtaa väistämättä kielteisiin seuraamuksiin. Useimmat ihmiset huomaavat helposti kolmen ensimmäisen roolin vahvuudet, mutta heiltä jää huomaamatta kunkin roolin puutteet.

Arvioikaamme kuinka nämä lapset sysätään aikuisen rooleihin.

VASTUUNTUNTOINEN LAPSI

Vastuuntuntoinen lapsi yleensä ottaa vanhempien vastuun. Tämä lapsi huolehtii stabiliteetista perheessä ja tekee elämän helpommaksi vanhemmilleen huolehtimalla muista lapsista.

Tämä lapsi on hyvin järjestelmällinen ja päämäärätietoinen. Hän on taitava suunnittelussa ja toisten käsittelyssä saadakseen asiat järjestettyä. Hän varmistaa aina, että toiset antavat hänen olla johdossa. Hän on usein riippumaton, varma ja pystyvä toimimaan sekä saattamaan asioita loppuun. Mutta koska nämä saavutukset eivät johdu hänen tahdostaan vaan välttämättömyydestä selviytyä niihin yleensä liittyy hinta, joka varhaiskypsyydestä on maksettava.

Esimerkiksi, lapsi toimii vanhempana, huolehtii kotitöistä ja nuoremmista sisaruksista. Tämä lapsi keittää ja ruokkii nuoremmat perheessä ja vieläpä huolehtii isästä, kun tämä palaa juopuneena kotiin.

Ulkopuoliselle tämä lapsi vaikuttaa erinomaiselta pikku lapselta. Mutta tosiasia on, etteivät he näe koko kuvaa. Nämä lapset huolehtivat ja auttavat aikuisia (alkoholisti isää tai ei-alkoholistista äitiä), jotka esittävät kyvyttömien lasten rooleja. Vaikka näitä lapsia ei kohdella etäisesti, he eivät koskaan pääse kokemaan mitä fyysinen ja henkinen riippuvaisuus tarkoittaa. Heidän ainoa kokemuksensa fyysisestä kosketuksesta vanhempiinsa voi olla juopuneen isän kantaminen, hänen oksennuksensa peseminen, hänen tuhriutuneiden vaatteidensa vaihtaminen tai hänen raahaamisensa vuoteeseen.

Kun heiltä evätään huolehtiminen, apua ja ohjaus, jota he epätoivoisesti kaipaavat ja jonka he kiistattomasti ansaitsevat, heiltä täysin kielletään heidän lapsuutensa, ja heille sälytetään kaikenlaista mahdottomia tehtäviä. Rakastettuna oleminen sekoittuu epätoivoisesti tarvittuna olemiseen, lämpö sekoittuu huolehtimiseen, spontaanisuus sekoittuu epäjohdonmukaisuuteen ja läheisyys sekoittuu tukahduttamiseen.

SOPEUTUVA LAPSI

Sopeutuva lapsi oppii sopeutumaan ja hoitamaan minkä hyvänsä tilanteen. Tämä lapsi ei ajattele tilannettaan eikä näytä ulospäin mitään tunteita siitä.

Sopeutuva lapsi on huomannut helpommaksi olla kyselemättä, ajattelematta tai reagoimatta mitenkään siihen, mitä hänen elämässään tapahtuu. Sopeutujat eivät yritä muuttaa, estää tai lievittää mitään tilannetta. He vain yksinkertaisesti sopeutuvat - tämä on, he tekevät kuten käsketään. He irrottautuvat niin paljon kuin mahdollista tunnetasolla, fyysisesti ja sosiaalisesti.

Esimerkiksi lapselle on luvattu uusia vaatteita syntymäpäiväksi. Myöhemmin, kun isä keksii tekosyyn, ettei osta uusia vaatteita, hän yksinkertaisesti hyväksyy tekosyyn ja sopeutuu tilanteeseen. Lapsi on oppinut, että paras tapa säilyttää rauha perheessä on hyväksyä toisten määräykset kyselemättä.

He oppivat, että kaikki tunteiden osoittaminen on väärin, ja kohtaa paheksuntaa, vihamielisyyttä tai torjumista. Välttääkseen tällaisen rangaistuksen, he oppivat tukahduttamaan tunteensa.

Heidät luullaan usein olevan "hyvin sopeutuneita" sanan todellisessa merkityksessä tai ettei perheen kaaos vaikuta heihin. Keinotekoisen käyttäytymisen omaksuminen ei ole edullista täyden emotionaalisen kehityksen kannalta, näyttipä se kuinka hyvältä tahansa.

Kun tällaiset lapset kasvavat, heistä tulee ympärillään olevien manipuloivien ihmisten uhreja. He eivät voi puolustautua silloinkaan, kun huomaavat tulevansa hyväksikäytetyiksi. Siksi he joutuvat uhrin asemaan monin tavoin kotona, työssä ja sosiaalisissa suhteissaan.

SOVITTELEVA LAPSI

Sovittelija menee askelta pidemmälle kuin sopeutuja. Hän ennakoi ympärillään olevien ihmisten ongelmat ja yrittää auttaa heitä, välittämättä siitä, että joutuu itse kärsimään näin tehdessään.

Tämä lapsi on aina touhussa huolehtien kaikkien muiden tunne-elämän tarpeista. Lapsi auttaa veljeään olemaan tuntematta itseään loukkaantuneeksi tai pettyneeksi. Tämä lapsi puuttuu tilanteisiin ja varmistaa, ettei kukaan muu lapsi ole liian kauhuissaan kodin "karjumiskohtauksen" jälkeen. Tämä on lämmin, herkkä, kuunteleva ja välittävä lapsi, joka osoittaa määrätöntä muiden auttamiskykyä. Sovittelijalle selviytymisen ydinkysymys on toisten pelkojen, surullisuuden ja syyllisyyden poistaminen.

PURKAUTUVA LAPSI

Muutaman alkoholistiperheiden lapsista tulevat hyvin vihaisiksi ja hyvin varhain. He ovat epävarmoja ja peloissaan, ja he purkavat epävarmuutensa tavoilla, jotka aiheuttavat heille paljon kielteistä huomiota. He joutuvat tavallisesti vaikeuksiin kotona, koulussa ja jopa naapureidensa kanssa. Nämä lapset huutavat jatkuvasti "jotakin on vialla kaikkialla". Nämä lapset päätyvät kapinallisiksi,- osoittavat rikollisia taipumuksia, saavat kiukunpurkauksia ja keskeyttävät koulunsa.

ALKOHOLISTIKODIN KOLME KIRJOITTAMATONTA SÄÄNTÖÄ

Alkoholistien lapsia hallitsee kolme kirjoittamatonta sääntöä

- Älä puhu
- Älä luota
- Älä tunne

Älä puhu

Nämä lapset eivät koskaan kerro eivätkä puhu vapaasti mistään, mitä tapahtuu kotona. Mistään kaoottisesta tilanteesta kotona, kuten huutamisesta, itkemisestä tai vieläpä fyysisestä pahoinpitelystä ei koskaan keskustella ystävien, opettajien tai sukulaisten kanssa.

Älä luota

Alkoholistien lapset eivät koskaan kehitä luottamusta, koska heidän vanhempansa ovat epäjohdonmukaisia ja ennalta arvaamattomia. He kuulevat aina vain valheita ja rikottuja lupauksia. Ei ole mitään näkyvää luottamuksen mallia. Ei ole mitään käsitystä luottamuksesta arvona. Toisaalta luottamus nähdään aina temppuna tai ansana.

Vanhemmat eivät koskaan suo fyysistä, tunne-elämän tai psykologista tukea lapsilleen. He eivät koskaan tee, mitä lupaavat. Lupauksia on paljon, mutta ne eivät koskaan toteudu.- Ne oli kaikki vain valheita. Selitys seuraavana aamuna on aina "Teen sen myöhemmin, en nyt!".

"Myöhemmin" ei tullut koskaan, sanoma lapselle on, "unohda koko homma- älä usko enää kehenkään - älä luota kehenkään!".

Älä tunne

Näillä lapsilla ei ole mallia tunnistaa tunteita. Vanhemmat tukahduttavat tunteensa ja lakkaavat keskustelemasta niistä eikä lapsilla ole mahdollisuutta kehittää riittävää sanavarastoa "tunne- sanoista" kuvatakseen tunteitaan.

Ei ole ylipäätään mitään mallia sopivaan tunteiden ilmaisuun, ja itse tunteisiin liittyy kielteinen näkemys. Usein, kun paine kotona kasvaa, tämä asenne tulee avoimeksi. Lapsia neuvotaan olemaan puhumatta isänsä juomisesta ja sen ongelmista ja seurauksista. Suorat nuhteet tunteiden ilmaisemisesta ovat myös tavallisia.

Näitä nuhteita edeltää aina tunnekuohu ja ne eivät ainoastaan rajoita lapsen tunteiden ilmaisua, vaan leimaavat tunteet vääriksi, sopimattomiksi ja tuhoisiksi. Alkuun lapsi oppii, että tunteiden ilmaisu on väärin. Lopulta lapsi päätyy uskomaan, että itse tunteminen on väärin.

Lapsi oppii vaistomaisesti, ettei hän voi jakaa tunteitaan alkoholistisen isänsä tai yliväsyneen äitinsä kanssa.

Lapsi oppii myös, että tunteiden ilmaiseminen kohtaa paheksuntaa, vihamielisyyttä tai torjumista. Välttääkseen sitä, mitä voidaan pitää vain rangaistuksena, lapsi oppii peittämään tunteensa.

Meidän on muistettava, että alkoholismi tuottaa tietynlaista käyttäytymistä, ei tietynlaisia ihmisiä.

- Alkoholistien lapset hautautuvat niin paljon toisten ihmisten ongelmiin, ettei heille jää aikaa huomata omia ongelmiaan ja ratkoa niitä.

- He välittävät niin syvästi, ja usein tuhoisasti, ympärillään olevien ihmisten ongelmista, että he aina unohtavat kuinka huolehtia itsestään.

- He tuntevat vastuuta niin paljosta, koska ihmiset heidän ympärillään tuntevat niin vähän vastuuta.

- Alkoholistien lapset ovat alkoholismin säälittäviä uhreja. He eivät juo, mutta ovat alkoholin uhreja. He kokevat kivun ja tuskan ilman alkoholin puuduttavaa vaikutusta.

- Nämä lapset ovat uhreja, jotka rimpuilevat epätoivoisesti päästäkseen eroon tuskastaan ja epävarmuudestaan. Nämä viattomat uhrit tarvitsevat suunnattoman määrän ymmärtämystä, lohdutusta, huolenpitoa, tietoa ja ennen kaikkea tukevaa psykologista hoitoa.
       
Juva 4.1.90 Matti Rossi
Site: Reijo Paunonen

KIRJALLISUUTTA:

1. Cathlene Brooks, The secret everyone knows, Kroc Foundation, San Diego, 1981.

2. Janet Geringer Woititz, Adult Children of Alcoholics, Published by Health Communication, USA, 1983.

3. Claudia Black, repeat after me, MAC Printing and Publications, Colorado, 1985.


4. Jael Green Leaf, Co-Alcoholic/Para Alcoholic, New Orleans, 1987.


maanantai 3. huhtikuuta 2017

Oman polun kulkija

Jälleen uneton yö ja kaikenlaiset asiat pyörivät mielessä. Tällä kertaa ajatukseni takertuivat siihen, miksi usein tuntuu, että toisille asiat käyvät niin luonnostaan kun minulle kaikki on enemmän tai vähemmän vaikeata. Voi tietysti olla, että jos olisin geeneissä perinyt enemmän fiksuutta kuin taipumusta addiktioihin niin tämäkin asia olisi jäänyt pohtimatta.

Lapsena minun ei ollut helppoa saada kavereita. Toki kotikadullani oli monia ikäisiäni, mutta en oikein koskaan kokenut minkäänlaista yhteyttä heihin. Asiaa tuskin helpotti se, kun nuoruudessani Dingo-niminen bändi (joka muuten parhaillaan on tekemässä neljättä comebackia) nousi pinnalle ja kaikilla oli jonkin sortin huiveja vaatteissaan.

Näitä huiveja aina ihmettelin ja kun toiset puhuivat musiikista, oli Dingo sitä ja Neumann tätä niin minä taas puhuin siitä, että avartamalla kanavat kannesta ja vaihtamalla imu-ja pakosarja paremmin virtaaviin, sekä vaihtamalla suurempi kaasutin ja jyrkemmällä nostolla varustettu nokka-akseli, voi saada 350 cid V8- koneesta 225 hv:n sijaan 300 hv irti…

Jep, aika yksinäistä tuli tuossa vaiheessa… Eikä siinä vielä kaikki, kun itse pysyin tutussa aiheessa niin toiset hylkäsivät Dingon ja Kiss olikin se uusi juttu. Taaskaan minulla ei ollut hajua mistä oikein puhutaan, mutta pitääkseni yllä edes jonkinsortin mainetta ”normaalina”, kuuntelin toisia sujuvasti ja opin heittämään väliin sellaisia kommentteja kuin olisin itsekin siinä villityksessä mukana. Onneksi siihen Kiss-villitykseen ei liittynyt mitään huiveja. Vaikka halusinkin soluttautua normaaleiden joukkoon, niin siihen kyllä vedin rajan, että jotain huiveja olisin vaatteisiini sitonut.

Skippaan monta vuotta lapsuuden angstia ja hyppään suoraan teini-ikään. Kuinka odotinkaan sitä, että täytän 15 vuotta ja pääsen mopedilla ajamaan täysin vapaasti. Olinhan jo 13 vuotiaasta asti ajellut takametsissä ja nyt olin viimein kelvollinen ajamaan julkisesti.

Muistan koulussa, miten luokkatoverit kertoivat, kuinka olivat olleet kaupungilla viikonloppuna ja jonkun isoveli tai isosisko oli viinaa heille ostanut ja olivat niin cool kun uskalsivat tehdä jotain sellaista, kiellettyä.

Minuun tuo ei koskaan vedonnut. Minä usein ajoin mopedilla joko metsässä tai jossain päin seutua. Sitten kun löysin läheiselle moottoritielle ilmestyneen nopeusnäytön niin sitten (jos sanaleikki sallitaan) karkasi niin sanotusti mopo käsistä. Kävin ajamassa monta kertaa siitä ja yritin päästä aina vain kovempaa. Vauhti oli se juttu minulle.

Yläasteella meidät tutustutettiin ensimmäistä kertaa siihen, että pitäisi jokin ammatti valita. Jostain se ajatus minulle tuli selväksi, että käyn ammattikoulu-lukion neljässä vuodessa. Sen jälkeen suoritan armeijan vuodessa (vaikka puolella vuodellakin olisi päässyt niin halutessaan) ja sen jälkeen neljäksi vuodeksi ammattikorkeaan opiskelemaan insinööriksi. Ja kun valmistun insinööriksi, sen jälkeen saan hyväpalkkaisen duunin ja ostan nopean auton ja moottoripyörän. 

Noh, kymmenvuotissuunnitelma meni aivan nappiin siihen asti kun valmistuin insinööriksi. Sitten kai voitaneen sanoa alamäen alkaneen. Oikeastaan koko elämäni on tainnut olla yhtä alamäkeä…Neljä vuotta kuitenkin hakkasin päätäni seinään saadakseni edes jotain tietoa pysymään päässäni. Aivot olivat kuin teflonia, mikään ei oikein tarttunut…

Yhä muistan katkerana miten useimmat eivät lukeneet tentteihin ja saivat niistä hyviä arvosanoja. Minä sain päntätä niin että päätä särki ja useinkaan arvosanat eivät olleet hääviä. Vasta nyt kun ad/hd-diagnoosin olen saanut, olen alkanut ymmärtämään, miksi opinnot olivat aina erittäin haastavia ja keskittyminen tunneilla oli jotain mitättömän ja olemattoman välimaastossa. Tätä kautta olen ymmärtänyt opiskeluvaikeuksiani ja sitä miten kaikki vaatii niin paljon ponnisteluja.

Toki poikkeuksiakin löytyi. Koulussa oli muutama kurssi, jotka olivat minulle yhtä helppoja kuin nimeni kirjoittaminen. Toinen niistä oli tekninen piirtäminen, joka sisälsi siis nimensä mukaisesti teknisen alan piirrustuksia. Näihin olin jo tutustunut mopedin moottorin räjäytyskuvissa ja ne olivat helppoja ymmärtää. 

Toinen oli operaatiotutkimus. En oikeastaan muista siitä kurssista muuta kuin, että se oli äärimmäisen himmeä. Siinä luotiin matemaattisiin malleihin perustuen optimaalisia kuljetusreittejä ja lastausjärjestyksiä. 

Olen aina ollut surkea laskemaan muita kuin minua kiinnostavia asioita. Tuo taas oli niin korkean tason laskemista, että ainoastaan minä ja yksi toinen opiskelija osasimme laskea noita laskuja. Yllättyykö kukaan jos kerron, että vasta jokunen vuosi sitten minulle selvisi, että se toinen opiskelija olikin nykyinen vaimoni, lukiossa pitkän matikan lukija, yliopistossa matematiikan kandin suorittanut kemian maisteri…

Niin, jostain syystä nuo aineet olivat muille todella vaikeita ja minulle olivat yhtä helppoja kuin englannin alkeet; cat=kissa. Muut aineet sitten taas…noh niistä saisi aikaan aivan oman vuodatuksensa.

Olen ärsyyntymiseen asti ihmetellyt ihmisiä, joilla on selvä visio tulevaisuudesta tai sen suunnasta. Ensin kouluun, sitten jatko-opiskelemaan, sieltä löytää puolison ja sitten töihin pariksi vuodeksi ja sitten punainen tupa ja perunamaa+farmariauto+kultainen noutaja ja lapset.

Itse elän edelleen siinä samassa jämähtyneisyyden tilassa, kuten olin 25 vuotiaana vastavalmistuneena insinöörinä, eikä minulla ole minkäänlaista käsitystä tulevaisuudestani tai tavoitteistani. Eräällä tavalla tunnen olevani tuulessa värisevä lehti, heiluen puolelta toiselle holtittomasti, mutten kuitenkaan irtoa oksasta ja lähde leijailemaan kohti päämäärääni.

Voihan se olla, että kymmenvuotissuunnitelmani loppuunsaattamisen epäonnistuminen pudotti minut silloin pois elämäni raiteilta. Puhun siis niistä raiteista, jossa aina tietyn ikäisenä kuuluisi tapahtua tiettyjä asioita. Kerran kun siitä kyydistä putoaa niin tuskin voinee sitä koskaan voinee tavoittaa.

Toki olen saanut paljon aikaa itselleni ja parisuhteelleni, mutta kadehdin kuitenkin ystäviäni, joilla on siitä punaisesta tuvasta jo puolet maksettuna, teini-ikää lähestyvät lapset ja ura siinä mallissa, ettei koskaan tarvitse pelätä työttömyyttä kun meriitit ovat mairittelevat.

Laskin tuossa olevani 14 vuotta heitä jäljessä. Voiko niitä vuosia enää kuroa millään? Monellakin tasolla vahinko on jo tapahtunut ja millään en taida voida saavuttaa samoja asioita kuin he ovat saavuttaneet. 

Ei silti, olenhan aina ollut oman tieni kulkija niin kaikkia heidän tavoitteitaan en edes toivo saavuttavani. Joskus vain harmittaa, ettei voi olla normaali ja mennä virran mukana, jossa kaikki valinnat ja ratkaisut tuntuvat toisilla tapahtuvan niin helposti. Vai onko se vain sama illuusio siitä, että ruohon olisi vihreämpää aidan toisella puolella?

Sitä myös sanotaan, että virran mukana uivat yleensä vain kuolleet kalat. Mutten voi olla toisinaan pohtimatta, millaista sellainen elämä olisi, joka vain soljuisi eteenpäin ilman merkittäviä ponnisteluja pienissäkin asioissa.

Esimerkkinä kuten vaikkapa se, etten vieläkään ymmärrä uunin ylä-ja alalämmöstä mitään vaikka se kuulemma on niin simppelisti nähtävissä siitä vipusesta. Sama hellan kanssa. Monta kertaa viikossa laitan väärän levyn lämpenemään kun minulle se ei ole selvä asia, että mikä vipu laittaa minkäkin levyn päälle.

Myös saamattomuus tuntuu aika rasittavalta. Sitä haluaisi tehdä kovasti asioita, mutta usein takapuoli tuntuu painavan tonnin kun sitä ei vain jaksa nostaa sohvalta ylös. Mitään erityistä syytä tuolle en ole keksinyt. Fysiikan sääntö, joka kertoo lähtökitkan olevan suurempi kuin liikekitka, pitää tässäkin asiassa paikkansa.

Todella pieniä hankaluuksia siis. Olen miettinytkin sitä, että kykeneväkö ns. normaalit ihmiset sulkemaan ajatustoimintansa ja kulkemaan ns. automaattiohjauksella? Tarkoitan, että tällaisessakin tilanteessa, blogia kirjoittaessa kun maha murahtaa indikoidakseen nälkää niin ilman mitään ajatustyötä normaalit kykenevät menemään keittiöön laittamaan itselleen leivän? Miten he tietävät haluavansa syödä juuri leipää? Vai onko se vain automaatio, joka määrää, että aterioiden välissä syödään leipää välipalaksi?

Itsellä kun vatsa murahtaa niin jos olen hyperfokusoitunut niin saatan reagoida siihen vasta 8-12h päästä kun oikeasti on niin oksettava olo, että on pakko keskeyttää mitä tahansa olinkaan tekemässä. Silloinkin pyrin valitsemaan sellaisia ruokia, jotka on vain helppo kauhoa suuhun, jotta voi jatkaa mitä ikinä olinkaan tekemässä ja luisua takaisin tiedostamattomaan hyperfokus-tilaan samalla kun poskiin sullottu ruoka hiljalleen liukenee sylkeen ja valuu nielustani vatsaan. 

Sitten taas jos olen normaalisti läsnä, eli ajatukset sinkoilevat kaikkialle, voi minulta kulua tunteja kun mietin kaikkia ruokavariantteja, joita minun on mahdollisuus laittaa ja haen niistä sellaisen mitä sitten taas jaksan laittaa. Ei siten tietoakaan mistään autonomisesta toiminnasta itsensä ravitsemisen suhteen.

Ehkä leimaavin piirre adhd:ssa on se, että ensinnäkin innostuu uusista asioista helposti. Sitten ei malta kuunnella/lukea ohjeita kun haluaisi jo päästä tekemään. Minulle on käynyt usein niin, että motivaatio tekemiseen on lopahtanut siihen kun olen ohjeita lukenut/tarvittavia työkaluja kerännyt kasaan…

Minulla voi olla käynnissä lukuisia projekteja, jotka olen innoissani aloittanut ja sitten ne jäävät kesken kun into laantuu ja homma ei enää kiinnostakaan. Pahinhan tuossa on se, että kesken tekemisen innostuu jostain uudesta…

Jaa-no, en nyt oikeastaan osaakaan sanoa, mikä on hankalinta tai pahinta tuossa kun se vain on sellainen kokonaisvaltainen kokemus, jossa usein on mukana enemmän intoa kuin ymmärrystä. Silloin ainekset katastrofiin ovat valmiina.

Tuo herkästi innostuneisuus toimii mielenkiintoisesti vastapainona sille, ettei saa itseään ollenkaan liikkeelle. Ja kun liikkeelle on päässyt niin oikein mikään mahti ei meinaa pysäyttää…