maanantai 27. maaliskuuta 2017

Karman balanssi

Se oli kuin mikä tahansa monista kokemistani aamuista. Jostain kaukaa kuului vaimeasti talitinttien sirkutusta, taivas oli pilvien peittämä ja harmaa. 

Sängystä ylösnousu oli yhtä raskasta kuin lähes joka aamu, mutta jotain tapahtui mielessäni ja päätin, että pitkästä aikaa keittäisin kupillisen kahvia. Siis aitoa kahvia, ei sitä kofeiinitonta kuraa jota olin totutellut juomaan sen jälkeen kun havaitsin olevani kofeiinille yliherkkä.

Tiedättekö mitä tapahtuu kun kofeiinille yliherkkä henkilö, jolla on diagnosoitu adhd, juo kupillisen kofeiinipitoista kahvia? Aivan, en minäkään..

Jossain vaiheessa kofeiinin virratessa veressäni kohti aivoja sain sitten kuningasidean tehdä kepposen eräälle kaverilleni, jonka mielestä kaikki ulkomaalaiset ovat epäilyttäviä. Vaihdoin FB-nimeni saksalaistyyliseksi ja menin kommentoimaan hänen julkaisuaan. 

Kepponen onnistui, sillä hän heitti minut ulos FB-kaveripiiristään. Tovin jälkeen selitin jutun hänelle ja nauroimme yhdessä tekemälleni kepposelle. Eli minä nauroin ja kaveri nimitti minua idiootiksi!

Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta useimmilla tarinoilla on yleensä onnellinen loppu. Olen havainnut, että tämä ei onneksi päde minuun. Karma on aina tilanteen tasalla ja sitä ei voi petkuttaa. Sillä on vaativa tehtävä tasapainottaa maailmankaikkeutta ja sen se tekee hyvin, pomo varmasti on ylpeä. 


Kun menin vaihtamaan nimeni takaisin siksi mikä se on, törmäsin hauskaan tekstiin:"Et voi vaihtaa nimeäsi 60 päivään”... Joten nyt olen sitten keksimäni saksalaistyylisen nimen omaava henkilö vielä parin kuukauden ajan...


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Äänestäminen


Puheenvuorossaan Rostedt nosti esiin asennemuutoksen, jonka hän kokee tapahtuneen suomalaisten keskuudessa.
- Olen huomannut viimeisen seitsemän vuoden aikana yhden inhottavan asian, ja se on nimenomaan tuo asennepuoli. Suomalaiset ovat poteroissaan. Itketään, vingutaan ja keskitytään toisten tekemiseen, unohdetaan omat tekemiset. Valitetaan ja vingutaan, Rostedt sanoi puheenvuorossaan.
Rostedtin mukaan suomalaisten vinkuminen alkoi 1960-luvulla. Niistä päivistä lähtien on pelätty vierasmaalaisia työntekijöitä, jotka tekevät huonoa jälkeä ja jättävät ne suomalaisten korjattaviksi.
- Tällaiseksi me olemme muuttuneet. Me kyttäämme toisten tekemisiä vaikka pitäisi aina ajatella, mitä itse tekee. Jos on työttömyyttä, pitää itse tehdä asialle jotain eikä vinkua ja vikistä pienimmästäkin asiasta. Tekevälle töitä riittää aina, Rostedt sanoi.
- Ymmärrän, mikä taloustilanne on ja se käy hermoille, mutta kuten sanottu, täälläkin on tänään 150 työpaikkaa tarjolla, että ei teillä tässä mitään ongelmaa ole.
Mänttä-Vilppulan Rekrymessuilla oli tarjolla 150 työpaikkaa, joista noin kolmasosa oli kesätyöpaikkoja.

Onhan se vain hienoa, että työllisyydestä ollaan huolissaan. Itseäni vain korpeaa tällaiset julkilausumat, joissa ei oikeastaan ole sisältöä lainkaan. Juu, tiedetään, sisältöhän oli Jethron suusta se, että työttömät vain ulisevat kurjaa kohtaloaan eivätkä tee asian eteen mitään.

Henkilökohtainen näkemykseni poikkeaa hieman tästä, johtuen varmaankin siitä, että olen hakenut muutamaa työpaikkaa, samoin kuin olen myös eri kouluihin pyrkinyt, tuloksetta. Siksi minun on jotenkin vaikeata niellä sitä, että työttömät vain ulisevat kurjuuttaan. 

En toki kiellä, etteikö tähän 651 000:n joukkoon mahtuisi heitäkin, jotka vain voivottelevat. Valtaosin kuvittelisin monien mieluummin tekevän töitä kuin vain olevan staattisesti tilassa eli olemassa. 

Näinä päivinä kun ei oikein saisi enää yleistää asioita kun poikkeuksia aina löytyy. Senkin uhalla uskallan väittää, että monille ottaa luonnon päälle olla yhteiskunnan elätettävänä ja koska tahansa valitsisivat työnteosta saatavan rahallisen palkan, vähintään puolta pienemmän päivärahan sijaan.

Sitten suora lainaus: ”Jos on työttömyyttä, pitää itse tehdä asialle jotain eikä vinkua ja vikistä pienimmästäkin asiasta. Tekevälle töitä riittää aina, Rostedt sanoi”. Aah, ehkä lempilauseeni sen: ”ottaa itseään niskasta kiinni”- jälkeen. 

Maassamme varmasti riittää tekemätöntä työtä. En tiedä onko tuo Kokoomuksen sanoma vai pelkästään Jethron, että tärkeintä on tehdä työtä. Se saako työstä palkkaa, jolla voisi itsensä elättää, onkin täysin toisarvoinen seikka.

Toki itselleni ei tullut yllätyksenä Kokoomuksen linjaus näissä asioissa, onhan kyseinen puolue loistanut vastaavanlaisilla julkitulemilla aiemminkin. Kohtalaisen varma kuitenkin olen, etten kyseisen ajattelumallin omaavia tule äänestämään. 

Toisaalta, olen vuosikausia jo äänestänyt ja maamme on vain mennyt huonompaan suuntaa. Tästä voisin päätellä joko äänestäneeni vääränlaisia ihmisiä valtaan tai sitten, ettei äänestämisellä oikeasti saa muutosta aikaiseksi.


Taidan kallistua jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja jättää äänestämättä. Ehkä joidenkin asioiden suhteen on annettava periksi.  


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Pullopostia, Turva

Erään kirjoitukseni kommenteissa oli erinomainen kysymys: ”Mikä isäni juomisessa oli pahinta?”. Se on niin hyvä kysymys, etten oikein osaa vastata siihen. Niitä pahimpia puolia oli todella runsaasti ja kuten sanonta kuuluu: ”Pienistä puroista kasvaa iso virta”. Näin se varmasti on tässäkin tapauksessa. Mikään yksittäinen asia ei nouse esiin merkittävästi muita pahempana, vaan se kokonaisuus on se mikä kotioloissa oli pielessä.

Molemmat vanhempani muistuttivat useasti, että olen onnekas, sillä eihän minua lyöty, kuten heitä oli lyöty lapsena. Niin arpi peittää haavat, mutta entäs ne henkisen puolen haavat, jotka tuntuvat olleen auki lapsuudesta saakka, eikä arpeutuminen ole vielä alkanut? 

Halusin tuon kysymyksen myötä pohdiskella, että mikä todella oli sitä pahinta ja jos jokin yksittäinen asia on nimettävä niin se oli jatkuva epävarmuus ja isän arvaamattomuus. Milloinkaan en muista kokeneeni selvää turvaa, sillä maailmassani sellaista ei ollut. Oli vain uhka tai ei uhkaa. Se kolmas askel eli turva jäi uupumaan.

Näiden myötä elämä oli jatkuvaa varuillaan oloa, sillä en koskaan voinut tietää, milloin leikin liian äänekkäästi kun isä yritti toipua krapulasta, milloin pelkkä läsnäoloni ärsytti tai milloin kysyin liikaa kysymyksiä tai ylipäätään hain huomiota. Kahdentoista ikävuoden tietämillä alkoi säännöllinen uhkailu isän toimesta, että heittää minut pihalle kodistaan. Sitä ennen hän oli uhkaillu minun hylkäämiselläni, sillä muistan keränneeni tulitikkuja, kynttilöitä, taskulampun ja linkkarin koulupöytäni alalaatikkoon, josta ne äkkiä saisin mukaani jos äkkilähtö tulisi eteen.

Näin aikuisena joutuu usein pysähtymään ja arvioimaan tilannetta ja todeta, ettei mikään uhkaa minua tällä hetkellä. Siitä huolimatta minun on erittäin vaikeata löytää turvallista olotilaa. Miten sellaista voi tuntea mitä ei tietoisesti koskaan ole kokenut? 

En tiedä, onko lapsuuden varuillaan olo jäänyt pysyväksi olotilaksi ja sen johdosta minulla on väärin diagnosoitu AD/HD, kun oikeastaan tarkkaavaisuushäiriöni johtuu vain siitä, etten oikeastaan koskaan ole pystynyt elämään tässä hetkessä, nauttien tai kärsien tilanteesta riippuen, koska olen aina elänyt tulevaisuudessa ja hyppinyt eri todennäköisyyksien polulta toiselle. 

Varuillaan olo tarkoitti sitä, että piti ottaa monenmoista muuttujaa huomioon kun kotona jotain teki. Siksi muistankin usein tulleeni koulusta kotiin, lämmittäneeni mikrossa jotain mitä jääkaapista löysin, tehneeni vauhdilla läksyt jotta olisin poissa kotoa jos vanhempani sattuivat tulemaan työvuoroistaan riippuen kotiin. Viivyin yleensä myöhään iltaan, jolloin käytännössä sammuin sänkyyn. Näin minimoin altistukseni kotioloille.

Vihasin yli kaiken sitä, kun oli tiedossa puutalkoot tai jotain kotihommiin liittyvää, jolloin koko perhe teki asioita yhdessä. Vauhti oli aina kova, sillä hommat piti saada nopeasti tehtyä. En tiedä oliko isälläni kiire juomaan vai oliko hän muuten vain maaninen. Kuitenkin kaikenlainen tekeminen urakkavauhdilla söi ilon tekemisestä ja jos sattui väsymään tai tekemään väärin niin aina seurasi ensin huutoa, sitten raivoamista ja tavaroiden heittelyä. Sen jälkeen vedettiin marttyyrivaihe päälle, kuinka köyhää vastustaa ja miten köyhän ei pitäisi ikinä yrittää mitään kun aina epäonnistuu ja sen jälkeen seurasi arestia/fillarin takavarikointi määräajaksi.

Isän arvaamattomuus näkyi eri tavoin. Usein siinä, että hän oli kärttyinen. En tiedä oliko se väsymystä, krapulaa vai pettymystä elämään, mutta usein hän sen purki äitiini ja minuun. Eräänä aamuna puuroa syödessä tokaisin voipaketille, että: ”Nouse, nouse ilmaan höyhenen kevyt voi”. 80-luvun alussa Voilevia mainostettiin niin kevyenä, että nousee ilmaan. Haltioituneena tuosta mainoksesta, kuvittelin sen oikeasti tekevän niin. Tästä isä kuitenkin kiivastui ja nosti paketin ilmaan ja länttäsi sen puurooni möykäten jotain, jota en enää 35:n vuoden jälkeen muista.

Jep, vuoden isä-palkintoa ei meidän kotiin tullut. Monesti mietin sitä, että kuinka isä marisi omasta huonosta lapsuudestaan, kuinka hänen sisko pääsi kouluun ja vanhemmat maksoivat hänen opiskelunsa. Tämän myötä siskosta tuli parempiosainen ja se kohtalo olisi kuulunut myös isälle. Aavistelin jo aikoinaan tämän olevan täyttä puppua ja isän satuja. Näin aikuisena olen saanut isän siskolta kuulla, miten hän on ottanut opintolainaa, kuten kaikki muutkin vähävaraiset siihen aikaan ja ommellut omat ja lapsensa vaatteet eikä ylimääräistä rahaa ollut.

Isän ainainen nillitys kurjasta lapsuudestaan on mielestäni heijastanut sitä ajatusta, että sen myötä hän voi oikeuttaa toimensa, eli olemassa huono vanhempi, koska hänellä ei ole ollut hyvän vanhemman mallia oman kurjan lapsuutensa vuoksi. Kuinka ihmeessä voi ihmisen ajatusmaailma olla sellainen, että koettuani kurjan lapsuuden, pykään maailmaan lapsen ja laitan vahingon kiertämään? 

Oikeutuksen hakeminen omille toimilleen vain sen vuoksi, että itse koki huonon vanhemmuuden, ei mielestäni ole mikään peruste jatkaa huonon vanhemmuuden perinnettä. Ajat ja olosuhteet muuttuvat. Jos jotain niin kuvittelisin omat huonot kokemukset kannustavan toimimaan täysin eri tavalla kuin omat vanhemmat toimivat. 

Jos oikein rumasti sanoisi niin minusta tuo on yksinkertaisesti laiskuutta ja itsekkyyttä, ettei jaksa edes yrittää olla parempi vanhempi, ihminen ja antaa paremman esimerkin. Sillä monesti kuulen sanottavan, että pitäisi ymmärtää jos vanhemmat ovat saaneet sitä mallia vain ruokalusikallisen niin eivät he voi siirtää enemmän tietoa eteenpäin. Minusta tuo on aivan täyttä potaskaa, jolla perustellaan hengen laiskuus ja tahdon puute. Maailmassa tietomäärä kasvaa aivan valtavasti koko ajan. Liki kaikista aiheista on mahdollista löytää oppaita ja tutkimustietoa ja niistä voi jopa oppia jotain jos vain viitsii yrittää.

Äidin puheiden mukaan olen ollut helppo lapsi. Jo vauvana nukuin yöt normaalisti. En ollut vaativa. En koskaan ole pistänyt vastaan. Minulla ei koskaan ole ollut uhmaikää. Joten jos olen ollut helppo, niin miksi kasvattamiseni on ollut sitten niin vaikeaa? Itse en keksi mitään muuta kuin, että minut on luotu, koska silloin 80-luvulla se vain kuului asiaa tehdä lapsia. Silloin ei oltu monenkaan asian suhteen yhtä vapaamielisiä kuin mitä nykyaikana ollaan. Tämä yhteiskunnan luoma velvoite normaalista elämästä on varmaankin rajoittanut isäni mahdollisuuksia elää kuten haluaa ja hankkia itselleen kaikenlaisia leluja.

Olen harrastanut pienenä motocrossia, en tosin omasta vapaasta tahdostani. Äiti joskus sanoi, isän yrittävän elää kauttani hänen menettyä lapsuuttaan. Siltä se tuntui usein, sillä minun mielipidettä harvemmin otettiin huomioon mm. siinä, että mitä minä alan harrastamaan.

En sano, että lapsella pitäisi olla rajattomasti valtaa omaan elämään, mutta muutama vaihtoehto olisi aina mukava olla, joista valita. Näin jäisi itselle edes illuusio siitä, että häntä kuunnellaan ja ylipäätään otetaan huomioon. Sanelupolitiikka ajaa lapsen monenlaisten psyykkisten vaivojen tielle. Läheisriippuvuus, tunnelukot ja traumakäyttäytyminen tulevat tutuiksi ja mikä pahinta, niiden läsnäolo ei rajoitu vain lapsuuteen vaan jatkuvat läpi elämän.

Pahemmaksi vaikutusmahdollisuuksien puutteen ja muiden traumojen kärsimisen tekee se, että ne pahimmillaan alkavat purkautumaan vasta 30:n ikävuoden tietämillä kun ihminen ensimmäistä kertaa katsoo elämässään taaksepäin ja peilaa niitä kokemuksiaan tulevaisuuteen. Tällöin voi tunne-elämä mennä pahastikin solmuun. Niitä solmuja voi sitten yrittää aukoa terapiassa.

Terapia onkin usein suositeltu askel eheytymiseen. Siinäkin vain on sellainen kiva mutta, että kun ei ole mitään yksittäistä traumaa, joka sinut on syöstänyt raiteiltaan vaan niitä on tullut vähitellen joka suunnasta niin terapiamuodon valinta voi olla haasteellista. Vääränlainen terapia voi myös saada haittoja aikaiseksi, varsinkin jos sinusta paljastuu neuropsykiatrisia ominaisuuksia, kuten vaikkapa nyt Aspergerin oireyhtymä. Jos terapeutti ei tuosta tiedä ja yrittää korjata sinua kuten normi-ihmisrauniota niin silloin voit saada itsesi niin pahaan solmuun ettei edes terapia enää auta.

Ja miten sinusta mitään tuollaisia voitaisiin edes löytää lapsena, kuten vaikka minun AD/HD:tä? Pojathan ovat aina vilkkaita; sanotaan. En myöskään koskaan ollut kotona, joten miten vanhempani voisivat vuorotöiltään sanoa minkälainen olin lapsena? Jos heidän havaintonsa rajoittuu ruoka-aikoihin niin ei niillä kovin kattavaa painoarvoa voi olla, eihän? Minunki kohdalla äiti aivan järkyttyi kuulleessaan diagnoosistani. Hän ei voinut hyväksyä, että minussa jotain sellaista on, mikä voisi perinnöllisesti tulla, sillä sehän tarkoittaisi, että hän on epäonnistunut vanhempana ja diagnoosi on yhtä häpeällinen leima hänelle, aivan kuin poikansa olisi hullujen huoneella. Vanhemmillani oli oma romanttinen mielikuva minusta, joka ei milloinkaan vastannut todellisuutta. Miten se olisikaan voinut, sillä eiväthän he aidosti olleet kiinnostuneita siitä, kuka minä olen. Tärkeintä oli saada muovattua minusta mielikuvansa kaltainen ihannelapsi, jota voi ylpeänä esitellä kavereilleen ja sukulaisilleen ja saada tätä kautta palvontaa ja tuntea ylemmyyttä, ei lapsensa saavutuksista vaan omistaan sillä on geeneillään ja kasvatuksellaan onnistunut luomaan jotain, mistä muuta ovat kateellisia.

”Säälin saa lahjaksi, mutta kateus pitää ansaita”: muistan äitini joskus tokaisseen. Tuo hymyilyttäisi, ellen tietäisi äidin olleen aivan tosissaan tuon lausahduksen suhteen.


Jahas, piti pohdiskella turvaa ja sen merkitystä minulle ja päädyin jonnekin aivan muualle. Ei ole ensimmäinen eikä taatusti viimeinen kerta. Toisaalta mukavaa kun kirjoittamista aloitellessani en koskaan tiedä minne se minut kuljettaa. Jospa kommenteissa yritettäisiin pohdiskella itse aloituksen aiheesta, joten osallistu keskusteluun ja kerro minulle, miten turva ilmeni lapsuudessasi/nuoruudessasi?


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Keskustelufoorumi

Aihepiirista jonkin verran kirjoitelleena, laitan jakoon tiedon uudesta keskustelufoorumista, jossa voi nimettömänä käydä keskustelemassa mieltä askarruttavista asioista.

On mielestäni erinomainen asia, että vihdoin Suomessa uskalletaan ääneen puhua siitä, mikä on vuosikymmeniä ollut tabu. Omakohtaiset kokemukseni kertovat, ettei se asia ainakaan salailemalla parane.

Niin paljon tuo kärsimystä tuo alkoholinkatkuinen elämäntapa. Ei yksistään käyttäjälle vaan ikävä kyllä, useimmiten suurimpana kärsijänä ovat täysin syyttömät, alkoholistin läheiset.

Facebookissa toimii jo hyvä vertaistukiryhmä: "Pullopostia lapsuudesta". Näen kuitenkin anonyymin foorumin mainiona sellaisille henkilöille, jotka syystä tai toisesta haluavat pysyä tuntemattomina, eivätkä tahdo nimeään yhdistettävän tähän aihepiiriin.

Muun muassa edesmennyt äitini olisi varmasti mieluusti tullut keskustelemaan tällaiselle foorumille. Hän häpesi isäni juomista niin paljon, ettei koskaan sitä ääneen myöntänyt olevansa naimisissa alkoholistin kanssa. Voisivat välimme olla mielenkiintoiset jos olisin blogiin ehtinyt näitä "pullopostia"-kirjoituksia kirjoittaa...

Tässä tietoisku lasisen lapsuuden projektihenkilöltä:

"Foorumilla keskustelu tullaan käymään valmiiksi luoduissa keskusteluketjuissa aihepiireittäin. Näin ollen osallistujan ei tarvitse itse aloittaa aihetta. Senkin hän voi tehdä, mikäli kokee, ettei mikään valmiista ketjuista vastaa omaa tarkoitusta.
Mikäli kiinnostut anonyymistä keskustelufoorumistamme, käy rekisteröitymässä Lasisen lapsuus –sivulla osoitteessa http://lasinenlapsuus.fi/rekisteroidy
Meilaa sen jälkeen meille osoitteeseen lasinenlapsuus@a-klinikka.fi ja kerro, minkä nimimerkin loit. Lisäämme sinut ryhmään ja meilaamme sinulle suoran linkin keskusteluun."

Suosittelen lämpimästi vertaistukea aiheesta kärsineille.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Doupattuna töissä


Suuri työmäärä, keskeytykset, heikko tiedonkulku ja jatkuvat muutokset ovat arkea monella työpaikalla. Moni työsuojeluhenkilö kohtaa aikaisempaa useammin väsyneitä ja stressaantuneita työntekijöitä ja joutuu selvittelemään työpaikan konflikteja ja ilmapiiriongelmia.

Työpaikoilla olisi hyvä pohtia yhdessä, mitä kuormitukselle voi tehdä. Tulokset käyvät ilmi Työturvallisuuskeskuksen ja Työterveyslaitoksen tekemästä työsuojelupäälliköille ja -valtuutetuille suunnatusta Työsuojelupaneelista.

Psyykkistä kuormitusta voivat aiheuttaa esimerkiksi epäselvyys työn tavoitteista, jatkuva kiire, vaikutusmahdollisuuksien puute, puutteelliset mahdollisuudet kehittyä ja oppia uutta, puutteellinen palaute, pitkittynyt epävarmuus, keskeytykset ja suuri vastuu. Näistä kuormitustekijöistä erityisesti suuri työmäärä ja keskeytykset ovat työpaikoilla yleisiä: 85 % työsuojeluhenkilöstöstä arvioi, että työpaikalla on vähintään jossain määrin liian suuri työmäärä tai liian kova työtahti, vastaavasti 78 % vastaajista katsoi työpaikalla esiintyvän jatkuvia keskeytyksiä.

Myös rakentavan palautteen ja arvostuksen puute sekä epäselvät tehtävänkuvat ja tavoitteet olivat tutkimuksen mukaan läsnä monella työpaikalla.

Heikko tiedonkulku rasittaa

Vuorovaikutukseen liittyvistä tekijöistä puolestaan heikko tiedonkulku (83 %) ja jatkuvat muutokset (78 %) nähtiin työpaikoilla useimmin haasteena.

Valtaosa vastaajista arvioi psyykkisten ja vuorovaikutukseen liittyvien kuormitustekijöiden tason kuitenkin säilyneen samalla tasolla viimeisen vuoden aikana. Lisäystä näytti tapahtuneen lähinnä työn määrässä ja tahdissa, hallitsemattoman tiedon määrässä, työsuhteiden epävarmuudessa sekä muutoksissa.

Työpaikoilla on väsyneitä työntekijöitä ja konflikteja

Psykososiaaliset kuormitustekijät näkyvät työsuojelutehtävissä henkilöstön kuormittumisena ja ilmapiirin heikentymisenä. Kuten yksi vastaaja toteaa: ”Työntekijöiden jaksaminen on aivan äärirajoilla ja se aiheuttaa kireitä välejä työyhteisössä.”
Väsyneenä asiallinen keskustelu ja esimerkiksi väärinkäsitysten onnistunut ratkominen voi olla vaikeaa. Moni vastaaja oli sitä mieltä, että työsuojelutehtävissä yhteydenotot ovat lisääntyneet, ja sekä esimiehet että työntekijät kaipaavat esimerkiksi enemmän keskustelutukea.

Esiin nousivat myös konfliktien ja haastavien tilanteiden käsittely, työntekijöiden jaksamisen tukeminen sekä myönteisen ilmapiirin, sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen tukeminen. Aina myöskään työterveysyhteistyö ei suju kitkatta. Työsuojeluhenkilöstö kaipaa neuvottelutaitoja tilanteisiin, joissa esimerkiksi kaikki osapuolet eivät nähneet kuormituksen merkitystä yhtä tärkeänä.

Psykososiaalisten riskien arviointiin lisää osaamista

Psykososiaaliset riskit huomioidaan työpaikoilla yleensä riskinarviointien ja työpaikkaselvityksien yhteydessä. Lisäksi riskien arvioinnissa hyödynnetään muun muassa erilaisia hyvinvointikyselyitä, eri tahojen välisiä keskusteluja sekä kehitys-/tavoitekeskusteluja.

Moni vastaajista kaipaa kuitenkin lisää osaamista psykososiaalisten riskien arviointiin ja hallintaan. Psykososiaaliset riskit tulisi arvioida objektiivisesti ja niitä tulisi arvioida yhdessä muiden työn riskien kuten fyysisten, fysikaalisen ja kemiallisten riskien kanssa.

Niin, olisi varmaan hyvä yhdessä miettiä mitä liikakuormitukselle voitaisiin tehdä. Usein vain nämä miettimispalaverit vievät varsinaista työaikaa ja se taas tarkoittaa, että pysyäkseen aikataulussa on tehtävä pitempää päivää korvatakseen palaverissa menetetyt työtunnit.

Liikakuormitukseen olisi aika simppeli ratkaisu. Lyhennetään työpäivää ja palkataan muutama kaveri niistä 450 000:sta työtä vailla olevasta. Johan katoaa kuormitus-, ajanhallinta- ja ilmapiiriongelmat. Ihmisillä jää vapaa-ajallekin energiaa tehdä muutakin kuin kaatua sänkyyn toipumaan päivästä, jotta jaksaa viikonloppuun, jolloin ehkä jaksaa tehdä jotain mielekästä rankan työn vastapainoksi, tai sitten ei.

Muistan hyvin vuodet suunnittelutoimistossa. Yksi viikko on jäänyt erityisesti mieleeni. Maanantaina palaveerattiin, uudesta kirjaprojektista koko aamupäivä. Pomo oli saanut haukkuja kun yhden kirjan aikataulu ei miellyttänyt asiakasta. Iltapäivä ja tiistai sitten alkoi tehokkaalla materiaalin haalimisella eli ensimmäisellä työvaiheella.

Sitten tuli keskiviikko ja pomo ilmoitti, että iltapäivällä pidetään palaveri. Toinen asiakas oli huutanut pomolle ensimmäistä kovemmin, joten ryhdyimme tekemään toista kirjaa.

Torstaina sama toistui sitten kolmannen kerran. Ainoastaan tiistai ja perjantai olivat päiviä, jolloin saimme jotain aikaiseksi ja niistäkin tiistai meni hukkaan, koska kyseisen kirjan tekoa lykättiin muutamalla kuukaudella. 

Koko ajan oli vajaa miehitys, mutta lisää ei saatu henkilöstöä, koska konsernissa oli YT-bingo päällä. Koko maan muut yksiköt laittoivat väkeä lomautuksiin kun ei töitä riittänyt. Ainoastaan yksi henkilö saatiin Tampereelta Turkuun töihin ja hänkin ainoastaan niin, että firma maksoi verottomat kilometrikorvaukset työmatkasta työajona. 

Toistuvan tahdin kiristyksen seurauksena työilmapiiri meni todella huonoksi. Kukaan ei juuri keskustellut keskenään, edes työasioista. Kahvihuoneeseen pomo tuli usein parkumaan siitä kun istumme niin kauan tauoilla ja käytävillä keskustelemme, täällä kuuluu tehtä työtä, siitä palkka maksetaan. Konsernin johto otti ilmapiirikyselyt vakavasti ja kahdesti tuli delegaatio selvittämään ongelmia. Kummallakaan kerralla eivät tehneet asialle yhtään mitään.

Siitä seurasi sitten sellaista, että viisi määräaikaista työntekijää eivät jatkaneet sopimustaan ja 14:sta vakituisesta 5 kärsi burnoutin ja lopulta 7 otti loparit.

Kaikki tämä vain siksi, että piti saada pörssiyhtiölle vähintään 20% vuosittainen kasvu tuloksessa. En usko kokemani olevan ainoa tapaus Suomessa. Mitä sitten tapahtuukaan kun dopinki ei enää riitäkään pitämään väsyneitä ihmisiä työkuntoisena?

http://yle.fi/uutiset/3-5683438


http://jyrkikasvi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/204811-doupattuna-toissa