maanantai 30. tammikuuta 2017

Positiivisten ongelmien parissa?


Uudessakaupungissa toimivan Valmet Autromotiven historiallisen suuri rekrytointi on paljastanut, että tekniikan alojen koulutusta tulisi kehittää.
Valmet Automotive rekrytoi tänä vuonna yli tuhat uutta osaajaa erilaisiin toimintoihin.

Autotehdas arvostaisi lisäpanostusta alueelliseen tekniikan alojen koulutukseen.

– Lisäresursseja tarvitaan kaikkiin toimintoihin ja henkilöstöryhmiin. Merkittävin lisäys tulee autonrakentajien määrään hitsaamossa, maalaamossa, kokoonpanossa sekä sisäisen logistiikan tehtävissä, kertoo henkilöstöjohtaja Tomi Salo Valmet Automotivesta.

– Työnjohto-, tuotannontuki- ja asiantuntijatehtäviin avautuu yli 100 paikkaa, joista merkittävä osa erilaisiin tuotekehitystehtäviin, Salo muistuttaa.

Valmet Automotive on Suomen ainoa henkilöautotehdas, ja se kouluttaa tuotanto-osaajat itse käytännössä kaikkiin tehtäviin.

– Arvostaisimme kuitenkin lisäpanostusta alueelliseen tekniikan alojen koulutukseen, sillä se tarjoaa erinomaisen perustan useisiin autotehtaan tehtäviin, Salo toteaa.

– Kilpailemme kansainvälisesti laadulla ja osaamisella. Siksi tarvitsemme merkittävästi myös huippuosaamista esimerkiksi robotiikkaan, tuotantoautomaatioon ja tuotekehitykseen. Meille olisikin arvokasta, jos yritysten ja korkeakoulujen yhteistyötä voitaisiin kehittää yhä läheisemmäksi.

Tärkeitä osaamisalueita autotehtaalle ovat edellä mainittujen lisäksi esimerkiksi projektiosaaminen, tulevaisuuden teknologiat sekä sosiaaliset taidot; tiimityöskentely on keskeinen toimintatapa.

Turun AMK:n rehtori-toimitusjohtaja Vesa Taatila on samoilla linjoilla.

– Varsinais-Suomen tekniikan koulutuksessa tarvitaan sekä määrällistä että sisällöllistä kehitystä. Valmet Automotiven esille nostama nopea teknologinen muutos yhdistettynä työnteon uudenlaiseen kulttuuriin synnyttää tarpeen kehittää sekä oppimis- ja harjoitteluympäristöjä että pedagogisia ratkaisuja. Tästä syystä Turun AMK:n keskittäessä toimintaansa Kupittaan kampukselle haluamme tuoda laboratoriotilat ja opetuksen aiempaakin lähemmäs työelämän tarpeita, Vesa Taatila toteaa Turun ammattikorkeakoulun julkisuuteen lähettämässä tiedotteessa.

Rekrytoinnit johtuvat Mercedes-Benzin GLC-katumaasturin tuotannon aloittamisesta Uudessakaupungissa.

Jo aiemmin neuvotteleva virkamies Mika Tuomaala työ- ja elinkeinoministeriöstä on tuonut huolensa julkisuuteen, ettei Varsinais-Suomesta välttämättä löydy riittävästi osaavaa työvoimaa Valmet Automotiven tarpeeseen.


Olen aikaisemminkin marissut siitä, miten työvoimapula onkin käännetty osaajapulaksi. Työvoimapula on helppo ymmärtää ja korjata, sillä maahamme on saapunut paljon turvapaikanhakijoita, joiden joukosta varmasti löytyy motivoituneita tekijöitä, jotka koulutuksella oppisivat työn kuin työn, noin yleistäen ajateltuna.

Sen lisäksi kotimaastamme löytyy jo liki 500 000 ihmistä, jotka ovat vailla työtä. Heidänkin joukostaan luulisi oppimiskykyisiä löytyvän. Ongelma vain on siinä, että näiden ihmisten olemassaolo tiedostetaan ja työvoimapula, joka ei koskaan tullutkaan käännetäänkin osaajapulaksi ja milloin siitä syytetään kouluja, milloin työttömiä, se ei kuitenkaan poista taustalla olevaa tietoa siitä, että osaajapula syntyy työnantajan tahtotilan puutteesta ahneudesta.

Joten tässä olisi jälleen työnantajilla peiliin katsomisen paikka. Ei ole kulunut mahdottomasti aikaa kun maailma oli vielä niin erilainen paikka, että töiden vähetessä työntekijät laitettiin kouluun päivittämään osaamistaan. Taloudessa on aina menossa joko nousu- tai laskusuhdanne. Joten työnantajalla on tässä suhteessa kaikki valtit käsissään.

Voittojen maksimoinnin kiiluessa silmissä, laskusuhdanteessa töiden vähetessä työntekijät heitetään pihalle oman onnensa nojaan. Byrokratia TE-toimiston kanssa harvoin kannustaa omaehtoisesti opiskelemaan muuta kuin hakupapereiden viilaamista ja työn hakemista. Siitä todisteena viimeisin uudistus, joka astui voimaan 1.1.2017, joka vei pois kulukorvauksen (9€/pv) itse hankittuun koulutukseen ja näin vei sen pienenkin kannustimen itse hankkia ja päivittää osaamistaan.

Moni työssäkäyvä varmaan naureskelee, että jos se jää yhdeksästä eurosta kiinni niin silloin se hyvin joutaa pois. Kokonaisuudessaan 189€/kk on pieni raha työssäkäyvälle, mutta 520€/kk saavalle työttömälle se on iso raha. Se nostaa kuukausittaisen tulon 709€:oon. Se on 36% tulonlisäys. 

Jos sen laskee vaikka lähihoitajan 1700€/kk (netto)palkkaan niin lisäys tekee 2300€, siis käteen jäävä osuus. Ja joku IT-managerin 3000€/kk nettoon se tarkoittaa, että saisi liki 4100€/kk lapaseen. Silloin varmaan alkaa viimein ymmärtää, miten suuri summa työttömälle voi tuo 9€/pv olla.

Kun työntekijästä tulee entinen tekijä ja joutuu kotiin odottamaan pääsyä TE-toimiston CV:n säätökurssille niin ei siinä yhdenkään ammattitaito kehity. Kotona passivoituessa ja kenties jopa laitostuessa aloitekyky vähenee ja tahto oppimiselle vähenee ajan kanssa.

Kun viimein nousukausi koittaa niin tällainen työelämästä syrjäytetty, laitostunut työtön on menettänyt parhaimman terän ammattitaidostaan puhumattakaan omasta ammattiylpeydestä ja itseluottamuksestaan omaan osaamiseensa ja hänet nähdään vain harmaaseen työttömien massaan kuuluvana osaamattomana kulueränä.

Eilispäivän osaajasta on näin tullut töihin kelpaamaton yksilö, koska hänelle ei ole suotu mahdollisuutta ylläpitää ja edistää osaamistaitojaan. 

Nurunkurista tässä lopulta on se, ettei tämä eilispäivän osaaja enää kelpaa edes vanhaan työhönsä. Jostain syystä tovin työttömyys on nollannut hänen osaamisensa ja sellaista henkilöä ei voida enää ottaa töihin ja perehdyttämällä palauttaa tätä osaamista, työkykyä ja ennenkaikkea ihmisarvoa.


Siksi onkin erittäin paradoksaalista, että työnantajat kilvan huutavat osaajapulaa, koska ovat sen itse ahneudellaan aiheuttaneet. Osaajapula on heidän oma luomus ja aikaansaannos, joten miksi tämäkin pitää kääntää sen syyttömän syrjäytetyn syyksi?


maanantai 23. tammikuuta 2017

Autoilun verotus

Tunnustaudun autoentusiastiksi, täten olisi suorastaan pöyristyttävää, mikäli en ottaisi kantaa Bernerin liikenneuudistus-ehdotukseen.

Tämän hetken ajoneuvovero on 174gr/km CO2-päästöillä 265€ vuodessa. Trafin laskurin mukaan laskettuna n. 16 tkm vuosittaisella ajosuoritteella nykyiset kustannukset ovat 1192€/vuosi. Uudella kiinteällä maksulla hinta pompsahtaa 1491€:oon ja kilometriperusteisena 1721€:oon. 




Jos tuosta laskee kilometrin hintaa niin nykytilassa kustantaa 7,4c/km. Kiinteällä 9,3c/km (+299€/vuosi) ja km-perusteisella maksulla 10,8c/km (+529€/vuosi). Joten reippaasti tulee lisää kustannuksia, vaikka auto päästää kohtalaisen vähän. 

Tuo ajoneuvoveron perusosa on muutenkin noussut reippaasti vuosien myötä:

2007: 117€
2012: 180€
2016: 226€
2017: 265€

Minun on vaikeata ymmärtää, että jos nyt ehdotetaan joko kilometri- tai aikaan perustuvaa perusveroa, niin eikö tuo jälkimmäinen ole jo olemassa nimellä: ajoneuvovero? Miksei sitä poisteta tässä yhteydessä kun ajatus oli siirtyä maksamaan käytön mukaan? Tuon jättäminen käyttöön ounastelee sitä samaa, mitä on käynyt jo nykyisen veron kanssa. Se on noussut määräajoin mm omassa primerassani 117€/vuosi -> 265€/vuosi. 

Jos tuota veroa nyt alennetaan keskimäärin 180€, kuten jossain artikkelissa oli mainittu niin eiköhän jokusen vuoden päästä sitä korotella kun huomataa, etteivät rahat riitä puhtaasti käytön mukaan kerättyinä. Ja jälleen maksetaan puhtaasti omistamisesta?

Myöskään käyttövoimaveron poistumisesta ei ollut mitään puhetta ja niitä maksavat kaikki muut paitsi bensiinikäyttöiset autot, myös ladattavat hybridit. Jos tarkoitus oli suosia vähäpäästöisiä autoja, niin miksi niitä rangaistaan käyttövoimaverolla? 

Tässäkin lienee tarkoituksena säilyttää eri käyttövoimalla toimivien autojen käytön kustannusten vertailun hankaluus. Kun maksut kerätään useasta eri lähteestä niin niitä voidaan aina eri vuosina korottaa. Parillisina vuosina korotetaan tienkäyttömaksua ja parittomina ajoneuvoveroa ja miksei varmuuden vuoksi vuosittain käyttövoimaveroa... Joten itselleen edellisinta vaihtoehtoa on liki mahdotonta laskea ja valtio voittaa aina, aivan kuin uhkapeleissä talo voittaa aina...

Eli jatkossa sitten maksat ajoneuvoveron+tienkäyttömaksun+käyttövoimaveron? Ja jos satut harrastuksen puolesta vetämään jonkinsortin kärryä perässä niin autona voisi olla jokin maasturin tyyppinen, josta sitten makselet liki 2000€ vuodessa maksuja?

Jotenkin ei nyt satu yksiin lupaukset siitä, ettei uudistuksella liikenteen kokonaisverotus kasva. Ymmärrän toki, että ympäristötavoitteet vaativat kovia otteita, jotta kansa oikeasti sitoutuu noudattamaan niitä. Mutten ymmärrä sitä, jos jo nyt maristaan siitä, ettei paikallisesti löydy riittävän nopealla aikataululla työntekijöitä saati, etteivät ihmiset ole valmiita liikkumaan työn perässä.

Laskin hiljattain kaikki mahdolliset kulut, joita omistamastani Nissan Primerasta on aiheutunut ja suhteutin ne ajettuihin kilometreihin. En mennyt niin pitkälle, että olisin laskenut saamatta jääneet tuotot sijoitustoiminnasta, sillä se ei ole koskaan varmaa, että tienaisi niin mitään, kulut sen sijaan ovat toteutuneet ja niistä on kuitit tallella niin on helppo todentaa niiden olemassaolo. Lopputulemaksi sain näin 16 tkm ajosuoritteella koko 10v auton omistamishistorian ajalta kilometrin hinnaksi 0,29€. 

En tiedä kasvaisiko lukema, jos autolla ajettaisiin enemmän vuosittain. Myös pitoaika vaikuttaa, sillä esim. pitkää työmatkaa ajaessa autoa täytyy huoltaa useammin, samoin arvonalenema olisi suurempi ja tapahtuisi useammin ts. auto täytyisi vaihtaa useammin. 

Ajatuksen tasolla leikin, että jos työmatka olisi vaikkapa se 80km/suunta, mitä pidetään työssäkäyntialueena. Juu, tiedän sen kilometrirajan poistuneen tänä vuonna, mutta jostain lukemasta on lähdettävä niin tuota pidemmälle harva suostuu enää ajamaan.

160km/pv*21,5 laskennalliset työpäivät kuukaudessa = 3440km/kk ja kilometrin hinta 0,29€ = 998€/kk maksaa työmatkat kun vertaa tilanteeseen, jossa et omista autoa, etkä tarvitse sitä työmatkoihin tai muutenkaan. Tuo tekee 10 987€ vuodessa. 

Huvitan itseäni vielä sen verran, että lasken vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa on uuden systeemin mukaisesti 4c/l halvempi bensa, 220€ halvempi ajoneuvovero ja sitten tuo km-perusteinen maksu. Arvonalenemat ja huollot/vakuutukset jätän ennalleen, sillä vaikka autovero poistuisi niin auton arvo alentuisi todennäköisesti samaa tahtia kuin ennenkin. 

Lopputulema on 0,33€/km. Se ei suurelta tunnu vieläkään, mutta 16 tkm ajosuoritteella se tekee 5271€ kun nykyisin toteutuneella 0,29€/km hinnalla vastaava summa vuodessa on 4640€. Joten uudella systeemillä autoilu maksaisi 631€ vuodessa enemmän.

Ja jos palaan tuohon 80km työmatkaan niin silloin saadaan seuraavia lukeamia: 160km/pv*21,5 laskennalliset työpäivät kuukaudessa = 3440km/kk ja kilometrin hinta 0,33€ = 1135€/kk maksaa työmatkat kun vertaa tilanteeseen, jossa et omista autoa, etkä tarvitse sitä työmatkoihin tai muutenkaan. Tuo tekee 12 487€ vuodessa. 

Täten uudella systeemillä noin pitkän työmatkan taittaminen vie 1500€ enemmän. Tämä kaikki lähtee nettoansioista pois. Toki työmatkoja voi verotuksessa vähentää 7000€ asti, mutteivat ne lähde pois 1:1 vaan todellinen vaikutus lienee muutaman tonnin luokkaa, joten tarvitseeko oikeasti ihmetellä, mikseivät ihmiset halua liikkua yhtään enempää? Ehkä halua on väärä sana, sillä oikeasti voitaneen sanoa, ettei ole varaa liikkua.

Hallituksen toimet näin ovat hyvin ristiriitaisia. Toisaalta kannustetaan liikkumaan työn perässä, mutta samalla niitä kannustimia murennetaan tekemällä liikkuminen entistä kalliimmaksi. Tuollainen reilu kymppitonni pois nettoansioista vuodessa on harvinaisen suuri summa siitä ilosta, että autoilee töihin. Tietysti julkiset ovat yksi hyvä vaihtoehto, mutta moniko on valmis kuluttamaan työmatkaan tunnin sijasta kolme?

Myös kilometrien seurantaan käytettävä teknologia on saanut paljon kritiikkiä osakseen. GPS-seurannasta tulee monelle mieleen ”isoveli valvoo”-skenaariot. Meillä monella on älykännykät taskuissamme, joiden sovelluksia käyttääksemme joudumme antamaan niille oikeuden käyttää paikannusta, kameraa ja mikrofonia, joten eikö meitä voida seurata aika hyvin jo nyt?

GPS-seurannan hyvä puoli on se, että samaan syssyyn voidaan integroida turvallisuusjärjestelmä, joka hälyttää apua jos jossain perähörhölässä ajat ojaan ja tiellä liikkuu kerran viikossa joku, jos silloinkaan. Tämäkään ei saa monia vakuuttuneeksi tuon systeemin hyödyllisyydestä. Tokihan kaikki järjestelmät vaativat kehitystä ja ylläpitoa, joten niiden lasku tulee automaattisesti autoilijalle ja taas kilometrin hinta nousee.

Salaliittoteoreetikko sisälläni kiljuu mahdollisuudesta peukaloida GPS-tietoja ja sijoittaa sinut jonnekin rikospaikalle ja terrorismilain puitteissa sinut voidaan viedä ikkunattomaan paikkaan kuulusteltavaksi kunnes murrut. Näin saadaan syntipukki kansalle ja hyvä on jälleen voittanut pahan. Uskon nimittäin vieläkin, että J.F.K:n murhasi jokin FBI/CIA:n sivussa toimiva salainen, mutta valtiollinen jaosto.

No niin, aiheeseen. Itse pitäisin hyvänä ajatuksena siirtää kaikki maksut suoraan käytettävän polttoaineen verotukseen. Se ohjaisi suoraan ihmisiä vähemmin kuluttavien autojen pariin ja opettelemaan taloudellista ajotapaa. Toki verotuotot pienenisivät autokannan uudistuessa, mutta eikö koko ilmastosopimuksen idea ollut vähentää kulutusta? Ja toisaalta, mikäpä on estänyt valtiota nostamasta verotusta aina tarpeen mukaan...

Entä sähköautot, saatat tässä välissä kysyä? Jokaisessa kodissa on jo etäluettava sähkömittari, joten eikö sellaisen asentamainen sähköautoon olisi helppo juttu? Ainakin kuvittelisin sen olevan helppo juttu, sillä maassamme on rekisterissä vasta n. 1000 sähköautoa. 

Samaan aikaan määrättäisiin voimaan EU-säädös, että kaikkiin uusiin sähköautoihin on tällainen mittari asennettava. Voi kuulostaa utopialta, mutta minusta on huomattavasti pienempi vaiva säätää standardit ja määräykset koskettamaan tällä hetkellä tuhatta autoa kuin nyt kaavailtu GPS-seuranta yksikön asentaminen maassamme liikenteessä oleviin kolmeen miljoonaan (3 048 059) autoon. (lähde: http://www.aut.fi/tilastot/autokannan_kehitys/automaaran_kehitys)


Minulla olisi halpa idea kilometrien seurantaan. Ei tarvi gps-kikkuloita asentaa, täten välttyisi huolilta yksityisyyden suojasta. Autoissa on jo matkamittari, asennetaan sen eteen minikokoinen kamera, joka nappaa kuvan mittarilukemasta aina kun virrat autoon laitetaan päälle ja lähettää sen jonnekin NSA-CIA-FBI- akselille, jossa supertietokone tunnistaa numerot ja lähettää laskun kotiin halutuin määräajoin, tietenkin vetäen välistä provikat…


maanantai 16. tammikuuta 2017

Nuoret työttömät


”Kelan uusi pääjohtaja Elli Aaltonen ihmettelee, miten neljäsosa Suomen työttömistä on alle 35 vuotiaita”

Todellisuudesta vieraantuneiden joukkio senkun kasvaa. Lyhykäisesti vastattuna, ahneus tuohon on syynä. Kun avaan hieman niin eikös vasta hiljattain ole tehty päätöksiä eläkeiän nostosta? Voisiko tällä olla jotain tekemistä sen kanssa, etteivät nuoret pääse töihin kun senioireita ei päästetä eläkkeelle?

Sitten kun viimein eläkelaitumet kutsuvat niin sitten kilpailukyvyn edistämissopimukset edellyttävät, ettei eläköityvän tilalle palkata ketään uutta vaan jälleen jaetaan tämän työt jäljelle jääneiden kesken.

Sitten toinen asia, johon olen itsekin törmännyt nuorena vastavalmistuneena ja nyt keski-ikäisenä pitkäiaikaistyöttömänä, eli työkokemuksen puute. Kun en kouluaikoina onnistunut kesäksi pääsemään alani töihin harjoittelemaan niin yllättäen valmistumisen jälkeen olin kelvoton kun minulla ei papereiden lisäksi ollut yhtään työkokemusta. Kun ei ole työkokemusta niin ei pääse töihin. Aika paradoksaalista, eikö vain?

Suomessa muutenkin tilanne on erittäin voimakkaasti vääristynyt, että saadakseen työpaikan, sinun on oltava jo töissä. Tämä tarkoittaa siis suljettua tuolileikkiä, jossa todella harvoin ringin ulkopuolinen otetaan mukaan peliin.

Kun nuori ei pääse siihen ensimmäiseenkään työpaikkaan koulun jälkeen, alkaa välitön syrjäytymiskierre. Kolmen kuukauden jälkeen työllistymisen todennäköisyydet ovat enää muutaman prosentin luokkaa ja puolen vuoden päästä enää promilleissa.

Näin nuoresta tulee aivan huomaamatta keski-ikäinen pudokas, tai no syrjäytetty ennemminkin, sillä harvoin se on nuoren oma vika, että järjestelmä on rakennettu niin, että koulut saavat rahaa opiskelijoista riippumatta siitä, millainen markkinatilanne on, että tarvitaanko heitä edes työmarkkinoilla. Surkuhupaisin esimerkki tästä oli takavuosina poliisien koulutus kortistoon. Ministeriön alaisuudessa heillä oli tismalleen tiedossa tarvittava henkilöstä ja määrärahat ja siitä huolimatta reilu sata poliisia koulittiin kortistoon. Ja sitten me olemme PISA-menestyjiä kun edes ministeriö ei tiedä mitä toimistossaan tapahtuu tai tietää ja ei vaan osaa laskea simppeliä laskutoimitusta, joka jo alaluokilla meille kaikille opetetaan…

Tarvitseeko sitä enää ihmetellä, miksi nuorisosta koostuu niin iso osa työttömistä? Kun ei heille tarjota edes mahdollisuutta astua työelämän oravanpyörään niin eikai sitä voitane odottaa, että he vain opiskelisivat hamaan tulevaisuuteen, odottaen sitä hetkeä, että eläköitymisen myötä edes jokin työpätkä aukenisi? Niin, aivan, eivätpä opiskele ainakaan omaehtoisesti kun siitäkin vietiin kannustin pois.

Mielenkiinnolla odotan sitä aikaa kun suuret ikäluokat alkavat olla huonossa kunnossa ja tarvitsevat hoitoa ja sitä ei voida taata, sillä ei ole tekijöitä tai pikemminkin ei ole rahaa palkata tekijöitä. Samoin käsillä on piakkoin tilanne, jossa nykyiset työssäolijat palavat loppuun. Jo miljoona suomalaista syö KELA:n korvaamia psyykelääkkeitä. Jatkuvien YT-bingokierrosten vuoksi on yritettävä tehdä pois potkittujen työt ja yritettävä näyttää tehokkaalta, että oma työ on turvattu seuraavalla kierroksella. Miten kauan tuo porukka vielä jaksaa?

Se on kova murros tuleva, sillä suurten ikäluokkien eläköityminen tapahtui jo 2012 ja työvoimapulaa ei tullutkaan. Yllättäen työvoimapulasta siirryttiin ulisemaan osaajapulaa. Yllättäen niistä syrjäytetyistä nuorista ei tullutkaan osaajia kun heitä makuutettiin kortistossa vuosikausia, eivätkä nuoruuden innolla päässetkään kokeilemaan siipiään.

Maassamme tapahtuu käsittämättömiä asioita ja hallituksemme seuraa tätä tapahtumaa hanskat maahan pudotettuina. Yhtäällä huokailevat kun nuoret syrjäytyvät ja ryhtyvät ammuskelemaan satunnaisia vastaantulijoita tai suunnittelemaan laajempia terroristi-iskuja kun harvemman psyyke kestää sitä alituista elämän alkamisen odottamista. Toisaalla sitten hallitus tekee toimenpiteitä, joilla edesautetaan nuorison syrjäytymistä, kuten vaikkapa tuo omaehtoisen koulutuksen tukien lakkautus. Tuohan tarkoittaa vain sitä, että hyväveli-verkoston konsulttien koulutus on kelvollista tukien saamiseksi, joten tässäkin on taas jaettu sulle-mulle- periaatteella omalle kaveripiirille.


Koko touhu tuntuu tähtäävän jo nykyisten edunsaajien ruokkimiseen heidän kustannuksellaan, ketkä oikeasti tarvitsisivat avun ja otteen työelämästä. Vaan ei. Pienelle piirille jaetaa Matteuksen evankeliumia mukaillen:” Kenellä on, annettakoon hänelle yllinkyllin ja kenellä ei ole, otetaan pois se vähäinenkin joka hänellä on”.

Itse olen miettinyt paljon tuota osallistavaa sosiaaliturvaa ja monta painokelvotonta sanaa tulee mieleen. Olen myös miettinyt sitä, että jos vielä kerran sellaiseen joudun niin onnistunko hankkimaan itselleni karenssia jos ilmaisen työpanokseni olevan suoraan verrannollinen saatuun palkkaan?

Toivoisin saada verkostoitua kaikki, ketkä joutuvat näihin työkokeiluihin tai kuntouttaviin työtoimintoihin ja porukalla voitaisiin keskustella siitä, miten vajaasti ymmärtäisimme annettuja työohjeita ja tästä seurauksena voisi ympärillämme tapahtua aineellista vahinkoa työpaikoilla valtakunnallisesti niin suurten summien edestä, ettei yksikään firma enää uskaltaisi kyseistä ihmisryhmää hyväksikäyttää ja näin koko osallistava sosiaaliturva haudattaisiin.




maanantai 9. tammikuuta 2017

Pullopostia

Isäni oli paljon keikkatöissä ja välillä merillä kun olin lapsi. Silloin harvoin kun hän oli kotona niin silloin oli aina väkeä kylässä tai me mentiin kylään ja viina virtasi. En itsekään muista lapsuudesta muuta kuin mitä valokuvista olen itseäni katsellut, en viihtynyt kotona laisinkaan.

Jossain vaiheessa keikkatyöt jäivät ja isä sai töitä satamasta. Viinanjuonti oli silti aika yleistä ja lauantai sekä keskiviikko (pikkulauantai) yleensä meni juodessa. 20 vuotta sitten tapahtui käänne isän ollessa 42 vuotias. Silloin juomisesta tuli täysipäivätyötä. Tahti oli sellaista, että 3-5 päivää kuukaudessa malttoi olla selvänä, jotta sai viinaa hankittua. Yllättävää kyllä satamassa vuorotyöt onnistuivat humalassakin, sillä olihan kaikki muutkin siellä entisiä merimiehiä ja joivat ja tekivät töitä yhtälailla humalassa, tiedän, koska olin siellä itsekin töissä hetken.

Kymmenen vuotta jatkui tuota, aina välillä oli jokin luu poikki kun kännissä kaatuili, kunnes kerran kaatui niin pahasti, että joutui jäämään sairaseläkkeelle. Tuolloin tapahtui ehkä ns luovuttaminen ja hän vain istui kotona ja joi. Välillä teki älyttömiä hankintoja: moottoripyöriä, veneitä, moottorikelkkoja tms, joita ei koskaan voinut ajaa kun oli aina kännissä. Äitini sitten painosti luopumaan leluista, koska niistä juoksi kuitenkin kalliit vakuutukset. Isäni saattoi sitten myydä kolmellekin eri tyypille saman moottoripyörän kun oli niin päissään ettei oikeastaan tajunnut mitä oli tekemässä.

Äiti piti huolta kaikesta, omakotitalon ylläpidosta, puilla lämmityksestä, hoiti ruuan, piti huolta että isä kävi labroissa ja lääkärillä ja että kerkesi selvitä riittävästi kyseisiin tapahtumiin. Siinä huolenpidon ja työssäkäynnin lomassa ei ehtinyt/jaksanut enää pitää itsestään huolta vaan sai sydänkohtauksen, joutui teholle muutamaksi kuukaudeksi, jossa paljastui itsensä laiminlyönnit ja kolme kriittistä sairautta päällekkäin. Muutaman kuukauden päästä hän kuoli pois juuri täytettyään edellisenä päivänä 61-vuotta, päivänä jolloin olisi päässyt työstänsä vanhusten palvelutalon hoitajana osa-aikaeläkkeelle.

Äidin ollessa teholla, isä laittoi kaverinsa soittamaan minulle, että nyt kun äitisi on sairaalassa, niin jättäisinkö vaimoni tänne Turkuun ja muuttaisin Kotkaan pitämään isästä huolta.. Muistaakseni sanoin jotain rumaa. Äiti joutui Meilahteen teholle kun Kotkassa eivät pystyneet hoitamaan ja isä kävi siellä ensimmäistä kertaa katsomassa äitiä. Hän oli päissään ja pyörätuolissa, joku kaveri oli kuskina. Hoitajat kertoivat äidin paheksuvasta katseesta ja kyyneleestä silmäkulmassa, että äiti taisi kuolla häpeään ja luovuttaa. Kun kuoleman kielissä olevaa potilasta tullaan katsomaan sairaalaan ja varastetaan show valitellen miten hänellä on rankkaa kun eivät jalat toimi yms yms. No kumma kyllä jalat toimii jos ei ole promilleja veressä.

Isä myös soitteli minulle päissään. Aina kun kuulin hänen äänestään hänen olevan päissään, sanoin hänen olevan juonut, jonka hän kiisti ja sitten löi luurin korvaan näytellen marttyyriä. Sen alkoholisti nimittäin osaa, diivailun. Monesti isä teki niin, että joi reippaasti ja sitten soitti minulle. Näin puhelun alussa oli selvä, mutta puhelun edetessä aina puhe puuroutui ja jouduin jälleen nalkuttamaan hänelle siitä ja seuraksena luuri lyötiin korvaani.

Aina hän jaksoi kertoilla omista jutuistaan, juuri koskaan ei muistanut kysyä mitä minulle kuuluu. Onnekseni hänellä ei ole mitään kosketusta internettiin niin on vain yksi kanava jota kautta hän yrittää lähestyä minua, puhelin.

Kamelin selän katkaisi se kun äidin tuhkat olin laskemassa mereen ja sinne isä tuli invataksilla. Edellisenä päivänä oli minun 37v syntymäpäivä ja perukirjan kirjaittamistilaisuus. Perukirjan tilaisuuteen isä saapui selvänä ja omin jaloin. Tottakai kun kyseessä oli tilaisuus, jossa selviää paljonko rahaa tulee. Huolimatta henkilötunnusten lukemisesta ei isä sanonut mitään syntymäpäivästäni. 

Ainoa kehu, jonka kuulin, oli se kun isä hämmästyi miten edullisesti olin järjestänyt perukirjan ja hautajaiset. Se oli ajatuksen tasolla helppoa, sillä en ole vielä 38 ikävuoteen mennessä päässyt köyhyysrajaa ylittämään, joten pihistely on kasvanut toiseksi luonteenpiirteekseni. Itseasiassa muista miten vanhemmat aina lainasivat minulta rahaa kun olin lapsi.

Niiin tuhkien sirotteluun isä saapui invataksilla ja pyörätuolilla. Siinä taas yritti seurueeltamme kerjätä huomiota ja vitsaili humalaiselle ominaiseen tyyliin seurueemme 18 vuotiaalle erittäin hoikalle, 2kk raskaana olevalla naiselle, että jättäisi mäkkärikäynnit vähemmälle kun maha pömpöttää niin selvästi. Se oli viimeinen pisara, jolloin kerroin meidän suhteen olevan tässä, jos ei sen vertaa kunnioitusta löydy, että äitini hautajaisiin voisi selvänä tulla niin meillä ei ole enää mitään yhteistä.

Paikalta poistuin renkaat ulvoen, siis minä jolle mummot heristelevät nyrkkiään kun ajan heitäkin hitaammin. Kun adrenaliinipölly alkoi laskea niin koin aivan hirveitä syyllisyydentuskia. Olin asettunut isää vastaan ensimmäistä kertaa 37:ään vuoteen. tähän mennessä olisi normaalisti hyssytelty, ettei alkkis vaan pahoita mieltään. Tuolloin ankkuroin muiston äidin hautajaisten häpäisyyn jos joskus epäröisin ja meinaisin palata vanhaan toimintamalliin jossa hyssytellään alkkista.

Seuraavat kolme kk olivat vaikeita ja tunsin tuskaista syyllisyyttä siitä, että olin katkaissut välit isääni, jota on pitänyt paapoa koko ikäni. Koskaan en saanut olla lapsi vaan aina äidin poissaollessa minä olen ollut sijaishoitajana, jotta toinen sai rauhassa juoda. Vaan ei enää. Pahaa oloani helpotti kun palautin ankkuroidun muiston mieleeni, että miksi katkaisin välit. 

Hiljalleen olotila helpotti ja en enää niin paljoa tuntenut syyllisyyttä välien katkaisusta. Ensin palauttelin mieleen heikkoina hetkinäni, miksi katkaisin välit. Sitten alkoi kuoriutumaan erilaisia kerroksia esiin. Isä ei koskaan kysynyt, että miltä minusta tuntuu kun menetin äitini. Hän oli niin syvällä säälinkerjuussa, ettei ollenkaan ymmärtänyt olevansa isä vaan heittäytyi lapsen rooliin jättäen minut yksin asian kanssa. Silloin aloin oivaltamaan lisää, kuinka kauan olinkaan ollut aikuisen roolissa jo lapsesta lähtien ja meidän kotona kiukuttelukohtauksia saava pikkulapsi olikin isäni.

Silloin myös oivalsin, että huoli ja syyllisyys, joita kannan, ovatkin vain niitä hienoja lankoja joilla olen sidottu isääni ja hänen sairauteen. Aloin päästämään irti. Yritin saada isää aa-kerhoon, yritin saada kotisairaanhoitoa, yritin saada edunvalvontaa, mutta mikään ei kelvannut, hänellä ei omasta mielestään ollut ongelmaan. Jonkin aikaa yrittämisen jälkeen vain hyväksyin, ettei ketään voi pelastaa jos tämä itse ei halua pelastua. Se oli kuin veden kantamista kaivoon. 

Se oli karmea oivallus eikä se siihen päättynyt. Kun viimein helpotti syyllinen olo kun tajusin etten voi elää mahdollistaakseni toisen juomista niin eteeni tuli toinen kriisi. Ensimmäistä kertaa 37 vuoden elämäni aikana tuli eteen kysymys: kuka minä olen? Ja hitsi vie, että olikin vaikea kysymys. Ne ihmisistä onnekkaat, ketkä saavat elää turvallisen lapsuuden ja kokeilemalla rajojaan löytää itsensä, ovat kertakaikkiaan kadehdittavassa asemassa. Heidän psyyke kehittyy ajan kanssa kohtaamaan eri ikävuosille ominaisia vaikeuksia ja vanhempiensa tuella pystyvät ne selvittämään ja selviytymään niistä voittajina, vaikka henkisiä tai miksei myös oikeita mustelmia matkalla tulisi. Minä sen sijaan synnyin palvelemaan yhtä tarkoitusta, mahdollistamaan isäni alkoholin juomista. Toimimaan ulkoistettuna aikuisena, jotta toinen voi heittäytyä avuttomaksi kuin lapsi ja vain juoda.

Tältä pohjalta olen lähtenyt rakentamaan itseäni ja etsimään kuka minä todella olen. Tähän mennessä on selvinnyt, että olen traumatisoitunut, masentunut, läheisriippuvainen, AD/HD ja jokseenkin mukava, mutta kummallinen tyyppi, kuka pitää eläimistä enemmän kuin ihmisistä.

Paljon on vielä selvitettävää edessä, kenties jopa sen 37 vuoden edestä materiaalia perattavana. Lähtökohtainen oivallus kuitenkin oli, että elämäni kuuluu vain ja ainoastaan minulle. Minun tehtäväni ei ole huolehtia lapsen tasolle taantuneesta alkoholistista, kuka ei edes halua parantua. Asianlaita olisi eri jos isä myöntäisi olevansa sairas ja haluaisi parantua, mutta syy juomiseen löytyy minusta, äidistä, kuolleesta koirasta, planeettojen asennosta, ruttuisesta matosta, maton puutteesta, maton olemassa olosta, ts. syyn voi vapaasti valita, se on aina jossain muualla kuin alkoholistin sisimmässä.

Siksi on erinomaista jos onnistuu oivaltamaan, ettei itse ole syypää toisen ratkaisuihin. Olivatpa ne sitten syöminen, juominen, huumeet, rahapelit tai mitkä tahansa todellisuudesta pakoa edesauttavat asiat. Toisesta ihmisestä ei voi olla vastuussa, vaikka meidät alkoholistin läheiset siihen manipuloidaan.

Sinulle elämäsi tärkein ihminen on sinä itse! On aivan samantekevää mitä muut sanovat. He eivät elä elämääsi, he eivät asusta pääkoppasi sisällä, joten heillä ei ole kokemusperäistä tietoa siitä kaikesta, mitä olet käynyt läpi, joten heillä ole pätevyyttä sanoa yhtään mitään siihen, miten päätät elää.

Parhaiten autan isääni poistamalla itseni yhtälöstä. Jos hän kokee minut edes jollain tasolla merkitykselliseksi, hän huomaa menettäneensä minut. Parhaimmillaan hän kokee oivalluksen ja vähentää juomista/haluaa parantua alkoholismista. Huonoimmillaan ja nähdäkseni todennäköisemmin minun aloitteesta tapahtunut välienkatkaisu on vain yksi syy lisää juoda. Monet kerrat isä on ollut heittämässä minua ulos kodista kun olin alaikäinen. Lukemattomat kerrat on lyönyt luurin korvaan ja kertonut, etten ole tervetullut kotiinsa. 

Koskaan en ole vastaan laittanut tai asiasta metelöinyt. Nyt ensimmäistä kertaa 07/2015 nousin vastustamaan isän hirmuvaltaa ja jätin hänet selviytymään/kuolemaan yksin viinapullojensa kanssa. Olen eräällä tavalla tehnyt rauhan itseni ja tämän asian kanssa. Isä tulee kuolemaan viinaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Sillä välin minulla on oma elämä elettävänä ja yksi ihminen opeteltava tuntemaan, minä itse.


Jossain taustalla minulla takoo ajatus siitä, ettei äitini siksi mennyt aikaisemmin lääkäriin, vaikka tiesi terveysalan ammattilaisena varsin hyvin, miten vakavista oireista oli kyse. Hän oli niin lopen uupunut, että halusi vain päästä pois ja ainoa vaihtoehto oli antaa sairauden pahentua niin, että voi rauhassa ottaa kuoleman vastaan ja päästä viimein irti alkoholistin kuristusotteesta.


maanantai 2. tammikuuta 2017

Työttömyyden tarkoitus

”Miksi aina on niin, että minä tunnen ne, joilla menee ihan hyvin, ja sinä ne toiset…”- On lause, joka joka minulle sanottiin eräällä keskustelufoorumilla. Se kirvoitti mieleni pohtimaan sanomaa tuon peräkkäin ladottujen sanojen takana. 

Kasautuuko hyväosaisuus?


AVATAAN YSTÄVÄN kanssa televisio. Ruutuun ilmestyy Tuomas Enbusken naama. Käännetään kohta kanavaa. Kas, kukapa siellä? Tuomas Enbuske.

Pöydällä on lehti avoinna. Ja kenen virne näkyy kolumnikuvassa? Aivan.
”Vähän niin kuin Krista Kosonen, joka yhteen aikaan oli joka naistenlehden kannessa”, huokaa ystävä.
”Tai Jari Sinkkonen, joka varoittelee aviisissa kuin aviisissa lasten nettipelaamisen vaaroista.”
Kyllähän niitä löytyy. Samoja ihmisiä, jotka pomppaavat kerta toisensa jälkeen esiin. Mutta miksi? Onko Suomi niin pieni maa, ettei tänne mahdu kuin muutama huippu joka alalle?
Tai hetkinen. Miten Raamatussa sanottiinkaan? Matteuksen evankeliumi, kolmastoista jae: Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on.
Noinko se tosiaan menee?

KÄSI SYDÄMELLE. Onko sosiologien Matteus-vaikutukseksi nimeämä ilmiö mielestänne oikeudenmukainen juttu?

Matteus-vaikutus tarkoittaa sitä, että kun ihminen on saanut jonkin edun, päässyt niin sanotusti kasvu-uralle, etu alkaa kasvaa kuin alamäkeen kierivä lumipallo. Näin tapahtuu eritoten maineessa ja menestyksessä – hyväosaisuudessa – ja niin, tietenkin rahassa. Raha tulee rahan luo, sanotaan.
Aiheesta on tehty myös joukko tutkimuksia. Lasten lukutaidosta esimerkiksi. Jos oppii lukemaan varhain, voi olla, etteivät muut saa enää ikinä kiinni. Sitä lukee aina vain enemmän. Ero voi näkyä vielä aikuisiällä.

Ja urheilujoukkueet. Niissä on eniten alkuvuodesta syntyneitä junnuja, sillä valmentajat ovat pitäneet näitä erityisen lahjakkaina. Tasoero säilyy vielä senkin jälkeen kun fyysiset erot ovat tasoittuneet. Loppuvuoden luiruja ei näet ole päästetty pelaamaan yhtä paljon, ei valittu leireille, ei kehuttu…
Itse asiassa Matteus-vaikutus näkyy koko yhteiskunnassa. Niin sanoo myös Tilastokeskuksen entinen kehittämispäällikkö Pekka Myrskylä. On tyystin eri juttu syntyä akateemiseen keskiluokkaiseen ydinperheeseen kuin peruskoulun käyneen yksinhuoltajan lapseksi. Edellisessä saa kannustusta opintiellä, ruokapöydässä keskustellaan henkeviä, kirjahyllyssä on muutakin kuin lasivaasi, voi harrastaa kaunoluistelua tai viulunsoittoa, pääsee kielikursseille…
”Minäkin olin Brightonissa”, ystävä muistelee kaihoisasti.
”No just. Meikä Espoossa rengasmatkalla. Syötiin ravintola Linnunradassa wieninleike.”

Happamana kehotan ystävää miettimään, montako valovuotta hän mahtoi kiitää tyhjätaskutovereidensa edelle hienoilla harrastuksillaan ja ulkomaanmatkoillaan. Sillä ainakin minut yllätti hyvinvointiprofessori Juho Saaren havainto, miten eriarvoistumisessa hyvä­osaisuuden kasautuminen on selkeästi olennaisempi tekijä kuin huono-osaisuuden kierre.

Mutta niin vain jälkimmäistä korostetaan ja edellisestä ollaan kohtuullisen hiljaa.
MUISTELEMME ENTISEN koululuokkamme priimusta. Oi, tuo täyden kympin tyttö! Kotonakin uima-allas, johon hän tosin oli jo hiukan kyllästynyt. Ja kylmiö, muistatko, kotona oli kylmiö, josta saattoi hakea noin vain pullollisen Spriteä.
Tyttö valittiinkin oppilasneuvoston puheenjohtajaksi, viestijoukkueen ankkuriksi, kuusijuhlan evankeliumin lukijaksi…
”Ja pesisjoukkueen kapteeniksi. Vaikka oli siellä muitakin kelpo pelaajia.”
”Kuten sinä?” ystävä vinoilee.
No, olisin ainakin voinut olla, jos... Ja nyt päästään villakoiran ytimeen: Matteus-vaikutus vie muilta mahdollisuudet. Vain yksi saa kukoistaa, vain yhdelle annetaan, yksi vie palkinnot. Lopuille jää käteen tyhjä ”jos”. Kuten menestyjiä tutkinut Malcolm Gladwell kirjoittaa: metsän korkein puu on kasvanut aina hyvässä mullassa ja ilman, että muut puut ovat varjostaneet sitä.
Ja miksi näin tapahtuu? Yhden teorian mukaan ilmiöllä voi olla osin biologinen alkuperä. On järkevää, että yksi johtaa ja muut seuraavat. Muutenhan voisi syntyä kaaos.
Politiikassa näyttäytyy samantapainen ilmiö – bandwagon effect. Siinä liikkuva äänestäjä hyppää kipin kapin sen tyypin vankkureihin, jolla on suurimmat mahdollisuudet voittaa.
HYVÄOSAISUUDEN KASAUTUMISESTA on vähän kiusallista puhua. Nopsasti vedetään esiin kateuskortti. Ja jos kyse on lapsista, ei puhettakaan, että tunnustettaisiin, että meidän Oiva menestyy, koska Oiva kelluu sivistyksen kielikylvyssä. Kannatetaan erikoisluokkia ja eliittikouluja, sillä eiväthän ne ”ole keneltäkään pois”.
Sitä paitsi kuka sellainen, joka on koko ikänsä kuullut olevansa lahjakas – ihan oikeasti – haluaisi myöntää, että kyse olisikin pitkälti vain siitä, että on sattunut syntymään lepidopterologin esikoiseksi?
”Sen sijaan höpistään, kuinka vaikeudet vahvistavat”, nurisen ystävälle. ”Oikeastihan ne painavat ihmisen käppyrämännyksi.”
”No, on niitä toisenlaisiakin esimerkkejä”, ystävä huomauttaa.
Onhan niitä, sankaritarinoita.
Illan päätteeksi kotimatkalla oikaisen lähimetsän poikki. Satojen puiden rungot venyvät suorina ja jykevinä taivasta kohti. Mietin, että ehkä meidän pitäisi sittenkin puhua enemmän metsistä kuin puista.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Hän työskentelee Koneen säätiön rahoittamassa Kaksi Suomea -tutkimushankkeessa, joka tutkii muun muassa suomalaista eriarvoistumista.


VIISITOISTAVUOTIAANA saatoin helposti lintsata koulusta lähteäkseni ryyppäämään. Harrastin suojaamatonta seksiä täysi-ikäisen ja työttömän poikaystäväni kanssa. Olin taitava taskuvaras ja näpistelijä.
Köyhyystutkija Maria Ohisalo ja kuntapoliitikko Iisakki Kiemunki ovat kertoneet rankasta perhetaustastaan. Kiemunki kertoi Demokraatin haastattelussa, että ”Monet vanhat kaverini ovat kuolleet tai vankilassa. Osa on pärjännyt myös hienosti elämässään. Loppujen lopuksi kaikki on niin sattumasta kiinni.”
Maria Ohisalo on omistanut elämänsä huono-osaisille.  
Tutkitusti nimittäin pärjääminen elämässä ei ole vain itsestä kiinni. Vanhempien koulutus, kulttuurinen pääoma, varallisuus ja ammatti ennustavat ihmisen elämää pelottavan paljon. Siitä kaveriporukasta, jossa teininä pyörin, on varsin moni päätynyt ennenaikaiseen hautaan tai vankilaan. Miksi minä en? Se, että minä saatoin jättää menemättä kouluun peruskoulun viimeisinä viikkoina ja saada silti erinomaisen todistuksen, ei ollut omaa ansiotani. Minä nyt yksinkertaisesti olen kermaperseeksi syntynyt.
MEILLÄ IHMISILLÄ on vain kova tarve ajatella, että menestyksemme on ollut omaa ansiotamme. Tästä kertoo käsite richsplaining. Se tarkoittaa sitä, kun hyväosaiset lässyttävät köyhille juuresten edullisuudesta tai kertovat, että pitää vain yrittää kovempaa.
Eräässä tutkimuksessa ihmiset laitettiin pelaamaan monopolia niin, että pelaajille annettiin jo heti alussa eri määrä rahaa. Ne, joilla oli enemmän rahaa alussa, olivat tietysti voittajia myös lopussa. Voittajat olivat silti sitä mieltä, että he voittivat, koska olivat pelanneet niin fiksusti.
Omaa etuoikeutettua asemaa on erityisen vaikea myöntää Suomessa, jossa moni 1940- ja 1950-luvulla syntynyt pääsi tekemään komean luokkaretken hyvinvointivaltion noustessa. Sellaista sosiaalista liikkuvuutta ei nyt ole.
Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio on kirjoittanut siitä, miten niitä 10 000:tta nuorta per ikäluokka, joille huono-osaisuus periytyy ja kasautuu, yritetään edelleen kohdella kuin alamaisia. Kertoa ylhäältäpäin miten heidän pitäisi elämäänsä elää. Kuitenkin kokemus siitä, että minulla oikeasti voisi olla mahdollisuus siinä missä kermaperseilläkin, voi syntyä vain sitä kautta, että mahdollisuus valita itse todella annetaan.
KYLLÄ MINÄ muistan senkin kaverini, joka oli 14-vuotiaana karannut jälleen kerran lastenkodista ja kittasi kaljaa kanssamme jossain juoppoluolassa: ”Mä olen lukenut, että meillä lastenkotinuorilla ei oikeasti ole mahdollisuuksia”.
Kohtuullisen turha minun oli siinä hyväntuoksuisissa vaatteissani, äidin ja isän ruokkimana, väittää että meillä on elämässä samat mahdollisuudet. Minä, joka olin asunut kesän Pariisissa taidemuseoita kiertäen. Minä, jolle vanhemmat olivat järjestäneet jo lukuisia työpaikkoja ja yksityisopetusta ranskankielessä.
#firstsevenjobs –meemi toi hyvin esiin sen, miten monia ja monenlaisia duuneja hyväosaisilla on ollut jo nuorena. Onnekas se, joka pystyy noin pitkän cv:n laatimaan.

Näitä artikkeleita lukiessa väkisinkin tulee mieleeni lähtökohtien tärkeys ihmisen urakehitykselle. Niin paljon laitetaan painoarvoa omille saavutuksille ja eletään harhassa, jossa kuvitellaan oikeasti itsellä olevan runsaasti mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Elämä selkeimmilläänkin on aikamoista sattumanvaraisuuksien kaaosta ja itsellä on hyvin marginaaliset mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään.

Illuusio hallinnan ja oman osaamisen tunteesta on kuitenkin erittäin tärkeä psyykelle, että edes jollakin tasolla pysyy järjissään. Olen monesti aikaisemmin sen todennut ja totean edelleen, että esimerkiksi TE-toimiston järjestämät työnhakukurssit ovat sitä näytelmää parhaimmillaan. Siellä rakennetaan mielikuvia työttömyyden lannistaneille mielille, että kun laitat paperisi tämän näköisiksi niin silloin pääset haastatteluihin. Toisin sanoen luodaan illuusio siitä, että tilanteesi olisi jollain tavalla hallinnassasi. 

Tosiasia kuitenkin on, että ellei hakemustasi ja CV:täsi lue bestiksesi niin silloin et voi tietää, minkälaisia asioita kyseinen henkilö arvostaa. Tällöin on aivan samantekevää, mitä työnhakukonsultit sinulle neuvovat, sillä eivät hekään tiedä. Toisille on tärkeää sisältö, toisille asettelu, toisille ulkoasun persoonallisuus ja taas toisille helppo luettavuus. Joten millä tavalla saat työnhaun takaisin hallintaasi muokkaamalla hakupapereitasi määrättömästi, aina kerta toisensa jälkeen luetun työpaikkailmoituksen myötä kuvitellen, että nyt olen personoinut paperini niin,  että tärppää. Ei muuten tärppää, oli sitten geneerinen hakemus tai hyvin pitkälle personoitu. Minun paperini ovat lukeneet neljä korkeassa ja täysin eri aloilla olevissa asemissa olevaa henkilöä+ kolme työnhakukonsulttia, joiden kanssa paperit säädettiin kohdalleen. En ole ensimmäiseenkään haastatteluun päässyt niiden avulla, vaikka niitä on kehuttu kun muita teitä pitkin olen haastatteluun päässyt.

Itsekin sorruin noilla papereiden viilauskursseilla aina hetken kuvittelemaan, että nyt se elämän suunta muuttuu kun mainos on hyvä. Karvas pettymys seurasi toistaan kun sain huomata, ettei hiotuilla ja viimeistellyillä papereillakaan työelämään pääse.

Tästä pääsen takaisin alkuun ja lauseeseen, joka minut johdatteli jälleen ajattelemaan syvällisiä. Jossain unen ja valveen välimaastossa olen päätynyt siihen lopputulokseen, että kuten maalausharrastuksessa, myös oikeassa elämässä tarvitaan kontrastia eri sävyjen välillä, jotta ne erottuvat. Tarvitaan tummaa, jotta saadaan vaalea erottumaan. Joten työelämä vaatii epäonnisia, jotta toisilla voi koittaa onni. Täten minun olemassaoloni merkitys on olla epäonnistunut, jotta jollain muulla voi osua onni kohdalleen.

Karma tai jokin kosminen tasapaino edellyttää tiettyä määrää huono-onnisia/osaisia, jotta hyväosaiset pystyisivät vertaamaan omaa tilaansa heihin. Ilman vertailukohdetta, ei hyväosaisetkaan pystyisi näkemään omaa tilaansa hyvänä. Joten, olkaa hyvät ja nauttikaa asemastanne nyt kun sen avullani pystytte näkemään.