maanantai 18. syyskuuta 2017

Insinörttiys

Insinörttinä sitä näkee maailman hyvin erilaisena ja siihen elämäntapaa usein liittyy kaiken mahdollisen mittaaminen tai ainakin kiinnostus kaiken mahdollisen mittaamisesta, sillä insinöörikään ei hetkessä keksi miten mitata erilaisia asioita.

Osallistun pilottikokeiluun, jossa kehitetään turvallista ja ennakoivaa ajotapaa. Täytyy tunnustaa, että huomioni kiinnittyi ensimmäisen mahdollisuuteen säästää 25% auton vakuutusmaksuissa, siis arvonlisäveron verran ja se jos mikä innoitti ottamaan osaa hankkeeseen.

Homma lähti siitä, että täytin verkossa lomakkeen ja sitten minulle tuli satelliittiseurantaboksi, jonka asennutin katsastusasemalla (veloituksetta). Tämän jälkeen asensin puhelimeeni sovelluksen, josta pääsen purkin tietoihin käsiksi. Ensimmäisen viiden kilometrin taajama-ajon perusteella ajotyylini näyttää turvalliselta ja täydet pisteet on kasassa.

Foliohattu-persoona minussa miettii, kun sovelluksesta ja verkkosivulta pääsee katsomaan suoraan, minkälaisia reittejä olen ajanut, että kuinka paljon tällaista yksilöityä tietoa voidaan loppupeleissä hyödyntää? Kun miettii näitä erillisinä asioina niin eivät ne niin vaarallisilta tunnu, mutta entäpä jos mietitään asiaa laajemmin, joita tulevaisuudessa voisi tapahtua?

Auto liikahtaa ja satelliittiseuranta tietää minun olevan liikkeellä minun olevan Nähdään pian! lähiprismaan, kuten niin monena tavallisena maanantaina ennenkin. Hakkeri on löytänyt keinon saada selville, milloin en ole kotona ja myy tämän tiedon parhaiten tarjoavalle rosvolle mustassa pörssissä, jonka johdosta kotiini murtaudutaan ja sieltä viedään 25 vuotta vanha Rocky vuodesohva.

Teen sähköisen rikosilmoituksen asiasta ja hetken päästä facebookin uutisvirrassa onkin mainos:”Kaipaako sohvasi päivittämistä?, Ikeasta löytyy valtava valikoima sohvia tarpeisiisi!”. Sinänsä tuo ei ole kaukana, sillä vaimon kanssa ollaan puhuttu jo pleksilasista siis pelkästään puhuttu ja sellaisia myyvän yrityksen mainos ilmestyi uutisvirtaan. Tästä on jo vuosi aikaa. Jotain puhuttiin myös valurautaisen paistinpannun hankkimisesta ja kuinka ollakaan, alle viikossa sellaisen mainos ilmestyy uutisvirtaan. Kolme päivää sitten sitten puhuttiin sarastusvalosta, että pitäisiköhän sellaista katsoa verkkokaupasta kun sinne on lahjakorttikin. Eiköhän facebookin uutisvirtaan ilmesty mainos siitäkin ja oli vielä puoleen hintaan myynnissä.

Mielenkiintoista noissa on, että vain puhuimme niistä, emme siis tehneet nettihakuja tms. Joten jää kaksi vaihtoehtoa. Toisessa puhelimen mikrofonia kuuntelee jokin ohjelma ja sitä kautta syöttää noita mainoksia. Toinen on sitten että haku-ja sijaintihistorian perusteella jokin ohjelma osaa ennustaa tarpeemme ja ehdottelee niitä uutisvirtaan.

Tuo sinällään ei kuulosta karmealta, mutta kun huomioidaan kohdennetussa mainonnassa se, että onko siellä oikeasti meille sopivin tuote tarjolla vai ehdottaako mainokset pelkästään sellaisia tuotteita, joiden valmistajat ovat maksaneet mainostajille parhaiten? Olen törmännyt sellaisiin tapauksiin, että hyvänä tuotteiden ja palveluiden arvostelupalvelu Yelp!- olisi syyllistynyt suoranaisiin valheellisesti positiivisiin asiakasarvosteluiden tuottamiseen kun taho on siitä riittävästi maksanut.

Tästä tullaan oivasti siihen, että miten enää oikeastaan voi luottaa hakutuloksiin saati käyttäjäkokemuksiin kun ne nykyään on niin helppo väärentää?

Joten tavallaan vaarallisilla vesillä ollaan tuon satelliittiseurantapurkin kanssa, vaikka se seuraakin matkaa, nopeutta, nopeudenvaihteluja, hidastuvuutta ja liikettä ylipäätään ja päättelee niiden perusteella kuinka turvallisesti ja ennakoivasti ajan, niin aina on näissä kuten niin monissa muissakin asioissa se varjoisampi puoli olemassa.


maanantai 11. syyskuuta 2017

Suhteellisuudesta

Jossain edeltävässä kirjoituksessani sivusin suhteita ja niiden merkitystä työ-ja koulumaailmassa. Olen varmasti aiheesta purnannut ennenkin, mutta silmiini osui artikkeli aiheeseen liittyen:


Aikamoinen sattuma, jos kerta toisensa jälkeen pätevin hakija on kaverin sukulainen, kirjoittaa Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Linda Pelkonen.

Poliitikot pestaavat häpeilemättä kavereiden sukulaisia avustajiksi. Hyvä veli -verkostot ovat tutkitusti Suomen yleisin korruption muoto. Sen myös huomaa.

Avustajan tehtävä ei ole mikä tahansa ravikallen homma. Kun kyse on suomalaisten yhteisten asioiden hoidosta, soisi avustajienkin olevan mahdollisimman teräviä yksilöitä. Kyse on kuitenkin lopulta myös veronmaksajien rahojen käytöstä.

Kaverin lähisukulaisen palkkaaminen avustajaksi kertoo röyhkeydestä ja välinpitämättömyydestä äänestäjiä kohtaan.

Puoluekavereiden sukulaisia avustajina on ollut ainakin sosiaaliministeri Pirkko Mattilalla (st), oikeusministeri Jari Lindströmillä (st), kansanedustaja Ritva Elomaalla (ps) ja europarlamentaarikko Pirkko Ruohonen-Lernerillä (ps).

Viime kaudella kansanedustaja Satu Haapasen (vihr) avustaja oli hänen serkkunsa Heli Taanila.

Aikamoinen sattuma, jos kerta toisensa jälkeen pätevin hakija on kaverin sukulainen.

Puoluekaverinsa Pirkko Ruohonen-Lernerin pojan avustajakseen pestannut Ritva Elomaa vakuutti Ilta-Sanomien haastattelussa, että pätevyys ratkaisi valinnan.

Eduskunnan avustajajärjestelmä luotiin 1990-luvulla. Vuonna 1997 julkaistussa eduskunnan muistiossa todetaan, että ”kansanedustajan avustajan kelpoisuusehdot ovat kokonaan kansanedustajan harkinnassa eikä työryhmä ole niitä mitenkään pohtinut”.

Sen jälkeen kun osa kansanedustajista pestasi avustajikseen perheenjäseniä ja sukulaisia, eduskunnan kanslia päätti, että avustajat eivät saa olla perheenjäseniä tai asua samassa taloudessa, eduskunnan hallintojohtaja Pertti Rauhio kertoo.

Vuonna 2011 eduskunnan kansliatoimikunta kuitenkin päätti, että kansanedustajan avustajaksi voi ottaa henkilön, joka vähintään 18-vuotias ja jolla on tehtävään soveltuva koulutus. Sukulaisen pestaaminen avustajaksi ei enää ole kiellettyä.

Rauhio kertoi IS:lle, että kielto sukulaisen palkkaamisesta avustajaksi poistettiin sillä perusteella, että sukulaisten suosimisesta joutuu maksamaan poliittisen hinnan, joka on kielteinen julkisuus.

Kavereiden suosiminen, nepotismi ja hyvä veli -verkostot ovat omiaan tuomaan luottamuspulaa herroihin, mikä ei ole poliitikkojenkaan etu. Oman oksan sahaaminen näyttää olevan silti yllättävän suosittua.

Jos kansanedustajan tilannetaju on sillä tasolla, ettei hoksaa ongelmaa kaverin suvun palkkaamisessa, voi hyvällä syyllä kysyä, mitä muuta täysin ilmeistä häneltä jää ymmärtämättä.

Tällaisissakin tilanteissa auttaisi, jos olisi itseään välkympi avustaja tukena.

Kenraali Ehrnrooth aikanaan kertoi, että suomalaisia johdetaan edestäkäsin. Tämän sanoma oli se, että johtaja menee ensin ja laittaa itsensä likoon joukkonsa puolesta. Valitettavasti ajat ovat kovasti muuttuneen sadan vuoden takaisesta ja nykyisin on vallalla ”ota rahat ja juokse”- politiikka ja sitä esimerkkiä meille näytetään jo valtaapitävien taholta. Voidaanko siksi enää ihmetellä, miksei kukaan halua sitoutua työpaikkaansa kun kokee, ettei sillä sitoutumisella saavuta mitään? Suhteiden avulla kuitenkin ns. paremmat työt (kohtapuolin kaikki työt) jaetaan oman hyvä-veli-verkoston kesken, eikä siihen tuolileikkiin ole mitään asiaa mitättömyydestä lähtöisin olevalta.

Olen itsekin sen saanut huomata, että miten suhdeverkostot vaikuttavat. Valtaosa työsuhteistani on hankittu suhdeverkoston avulla. Kun tuli aika aikuisuuden ja pääsin kokeilemaan kykyjäni vieraassa kaupungissa toisella puolella maata, niin yllätyksekseni havahduin siihen, että ilman suhteita ei pääse edes työhaastatteluihin. Tai jos pääseekin niin n. yhteen kymmenistä haetuista paikoista.

Silloin nuori ja ylimielinen insinööri palautettiin karusti maan pinnalle, ettei hän olekaan niin erinomainen ja ainutlaatuinen kuin oli kuvitellut & uskonut koulumaailman valheet. Sitä asiaa koulussa ei korostettu tarpeeksi, että työuran käynnistymisen kannalta on erittäin tärkeätä luoda paljon yhteyksiä toisiin opiskelijoihin ja paikallisiin alan yrityksiin. 

Itse aloitin tuon hyvin vauhdikkaasti järjestötoiminnalla. Muutaman vuoden päästä huomasin, etten valmistuisi kymmenessäkään vuodessa jos jatkaisin verkostoitumista, niinpä tein ison emämokan ja keskityin hoitamaan opintoni ajallaan loppuun. Kesätöiksi hain kaikkia töitä, joista vain sai palkkaa, sillä en halunnut ottaa opintolainaa. Tässä tein toisen virheen. Opiskeluaikana on erittäin tärkeätä yrittää saada kontaktia alasi yrityksiin ja sitäkautta jäädä ihmisten mieleen. Näin myöhemmin valmistumisen tienoilla alalta joku tuntee sinut ja voisi suositella sinua jollekin toiselle firmalle, jos ei itseltään löydy mitään töitä sillä hetkellä.

Suhteilla maailma pyörii ja oikeasti voit olla aika huono tai keskinkertainen koulussa, jos vain sosiaaliset kyvyt ovat hyvät, eli osaat myydä niin silloin koulutuksesi ja koulumenestyksesi ovat täysin toisarvoisia seikkoja. Itse menin siinä vipuun ja pakersin hiki otsalla, koska halusin oppia asiat hyvin ja ymmärtää mistä on kyse. En kuitenkaan ymmärtänyt, että 20% osaamisella pärjää 80% työpaikoissa ja se tärkein asia on päästä sinne työelämään. Siellä voi sitten rauhassa opetella, sillä kukaan ei ole seppä syntyessään ja mukavalle tyypille ei heti olla näyttämässä ovea kun virheitä sattuu.

Näistä virheistä viisastuneena, olen yrittänyt valjastaa kaiken tahdonvoimani käyttöön ja yrittää olla sosiaalinen koulussa ja oppia olemaan enemmän äänessä, jotta jään ihmisten mieliin kuin, että keskittyisin itse asiaan ja asiantuntemukseni kehittämiseen. Heh, olen mennyt jopa niin pitkälle, että olen oman taloyhtiöni isännöitsijän asioinnin yhteydessä maininut valmistuvani isännöitsijäksi vuoden loppuun mennessä ja tuo poiki tiedon, että heidän firmassaan on muutaman vuoden päästä väkeä eläköitymässä ja hän pyysi CV:ni otettavaksi talteen tulevan varalle.

Työttömyyteen paatuneisiin korviin tuo ei nosta innostusta yhtään, vaikka olenkin saanut ympäriltä kuulla kannustavia kommentteja. Itse en enää usko mihinkään, ennenkuin näen oman nimeni käsin kirjoitettuna paperissa nimeltä ”työsopimus”.




maanantai 4. syyskuuta 2017

Ilmaistyöllä Suomi nousuun!



http://jonnapurojarvi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/242305-30-mijoonaa-palkatonta-tyotuntia

HS uutisoi muutama päivä sitten hallituksen budjettineuvotteluista. Vähäiselle käsittelylle artikkelissa jäi, mutta sentään mainituksi tuli, työttömiin kohdistuvat toimet: "Jo aikaisemmin sovittu aktiivimalli otetaan käyttöön. Siinä työttömän pitää tehdä töitä 18 tuntia 65 päivän aikana, muuten työttömyysturva alenee viitisen prosenttia."

Termit sen kuin paranee. Nyt työttömän palkaton työ, jonka tekemättä jättämisestä saa sanktioita (emmehän me tässä uuskielessämme pakkotyöstä puhu) on oikein aktiivimalli.

Sitten olisikin mukava saada tietoon, millä tavoin tällä saadaan taloutta kasvuun? Jos nyt itse yritän tässä vähän laskea jonkinlaisia ihan vain yleisiä lukemia vähän pyöristäen joiltain kohdin alaspäin, aika mielenkiintoiselta näyttää.

Työ- ja elinkeinotoimistoissa oli maaliskuun 2017 lopussa kaikkiaan 317 000 työnvälityksen säädösten mukaisesti työttömäksi työnhakijaksi tilastoitua. Jos lasketaan mukavalla tasaluvulla 300 000, 18 tuntia jokaiselle työtä tarkoittaa lähes 5,4 miljoonaa työtuntia 65 päivän ajanjaksolla. Sikäli kun tämä velvoite toistuu jokaisen jakson päätyttyä, 65 päivän pätkiä mahtuu vuoteen viidesti ja risat päälle (5,615). Vuoden aikana siis kertyisi n. 5,6 kertaisesti tuo 5,4 miljoonaa työtuntia, elikäs semmoiset 30 miljoonaa työtuntia. Osa jättää toki tuon työn tekemättä ja antaa työttömyyskorvaustensa laskea. Ihan hirvittävästi näistä lukemista ei kuitenkaan alaspäin mennä, kun nämäkin on tehty matalamman luvun mukaan, kuin mikä todellinen työttömyyslukema on ja alaspäin on osin pyöristelty.

30 miljoonaa työtuntia vuosittain, ilman palkkaa, ilman kunnollista työsopimusta. 30 miljoonaa työtuntia, johon ei tarvita palkattua työvoimaa. Tätä valvomaan tarvitaan melkoinen virkamiesarmeija, haastatteluin ja lomakkein. Epäselviä tilanteita varmasti riittää, joihin vielä upotetaan ihan hyvä määrä henkilötyövuosia. Noin 5% alentuma työttömän korvauksista ei korvaa tuota hintalappua, mikä järjestelmän pyörittelyyn tulee, ei, vaikka jokainen työtön jättäisi tasaisin väliajoin tuon velvoitteen täyttämättä.

Näillä eväillä Suomi kuntoon?
Jälleen kerran kirjoitus, joka saa näkemään punaista. Ei siksi, että olisi kirjoittaja jokin typerys vaan siksi, että aihe koskettaa niin läheltä omaa elämääni. Työttömyyden hoito on maassamme yksi suuri vitsi ja ainoa vaikutus jokaisella toimenpiteellä on ollut vain kurjistaa lisää työttömän elämää.

Poimin tuon kirjoituksen kommenteista yhden tähän, joka oikeastaan summaa kaiken:”Äkkipääätä laskien tuo tuntimäärä vuodessa tarkoittaisi yli 18 000 kokoaikasta työpaikkaa. Voisiko sen ajatella niin, että ellei tuota lukua (18 000) vastaavaa määrää työttömiä saa pitempiaikaista työpaikkaa, tämä järjestelmä lisääkin työttömyyttä?

Toisaalta on näkynyt, että erilaiset työllistämistoimet eivät työllistä työttömiä, mutta tämä järjestelmä ei ehkä ole ollut niissä tarkastelussa?"

Täytyy tunnustaa, etten koskaan ole ajatellut vaikutuksen työpaikkoihin olevan noin suuri. 90-luvun laman myötä työttömyys on vain jatkanut hiljaista kasvuaan, eikä loppua näy. Hallituksen toimet tukevat enemmän syrjäytymistä kuin sen ehkäisyä.

Paljon puhutaan myös sitä, kuinka äänestämällä voi vaikuttaa asioihin. Itsekin äänestin aikani, kunnes huomasin sen olevan turhaa kun mitään radikaalia tai edes huomattavaa muutosta ei tullut. Oikeastaan aivan sama ketä äänesti niin meno maassamme on vain muuttunut suvaitsemattomammaksi ja talouden puolesta aina vain voimakkaammin polarisoituneeksi todella rikkaisiin ja todella köyhiin.

Pettyneenä hallitukseemme, olen koettanut etsiä mm. vaalikoneiden avulla ehdokkaiden arvoja ja ajatuksia ja tullut siihen lopputulemaan, että minun on äänestettävä tyhjää, sillä ei enää ole ketään, kenelle voisin ääneni antaa. Ääneni antamalla katson antavan silloin jollekin valtakirjan hoitaa asioita puolestani ja sellaista ehdokasta ei enää ole tullut vastaan, kuka jakaisi arvoni.

Kieroutuneimmaksi tässä tekee tavallaan se seikka, että vaikka ministerit ovat voimakkaasti esillä päättämässä asioistamme, niin päätöksiin johtavan taustatyön ja valmistelut tekee iso virkamiesarmeija. Kuka heidät on niihin tehtäviin valinnut ja ajavatko he maamme, kansalaistemme vai heidät työtehtäviin palkkaamansa eliitin etua?


tiistai 29. elokuuta 2017

Sekalaista jäpinää

Suhteet ja niiden merkitys korostuvat alati kasvavien vaatimuksien suhteen, joita ihmisparoille asetetaan. Robotisaatio-, automatisaatio ja tehostaminen yhdessä väestönkasvun kanssa luovat sellaisen yhtälön, että piakkoin on mietittävä varallisuuden uudelleenjakoa tai ryhdyttävä palauttamaan maapallomme väkiluku takaisin sinne parin miljardin tietämille, jossa se oli n. 80 vuotta sitten.

Nykyisellään kulutamme kotimme luonnonvarat puolessa vuodessa ja Suomi on tässä edelläkävijä, että taidamme kuluttaa jo Huhtikuussa meillä varatut laskennalliset luonnonvarat.

Loputtomaksi kuviteltu talouskasvu ja inflaation avulla syöty velka tulevat tiensä päähän siinä vaiheessa kun luonnonvarat ehtyvät niin, että taistelemme puhtaasta vedestä. Se päivä ei ole kaukana, luulisin oman elinaikanani vielä ehtivän tuonkin todistamaan.

Aina vain niukemmaksi käyvät mahdollisuudet rikkauksiin luovat heijastevaikutuksen myös ns. keskiluokkaan, jota ei piakkoin ole enää olemassakaan. Varallisuuden keskittyessä yhä harvemman haltuun, tulee se voimistamaan polarisaatiota, jossa on vain todella rikkaita ja todella köyhiä. Kun keskiluokalta viedään mahdollisuus kuluttaa, siis ostaa tuotteita ja palveluita niin näivettymisen kautta nämä kaksi varallisuusluokkaa erkanevat toisistaan kiihtyvällä tahdilla. 

Tällöin jos milloin korostuu se, että mihin sukuun satut syntymään. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen on jo tänä päivänä työlästä ja vaatii oikeat eväät elämän alkupuolelle ja roiman annoksen onnea, että pysyt myös siellä. Oikeaan sukuun syntynyt pääsee siinä elämän 100m juoksussa jo lähtötilanteessa matkan puoliväliin, eikä hänen oikeastaan tarvitse olla kummoinenkaan juoksija kun hän taittaa matkan maaliin ensimmäisenä.

Valitettavasti tänä päivänä kilpailu on todella kovaa ja raadollista. Olen aiemmin kirjoittanutkin siitä, miten saadakseen etumatkaa opinpolulla, ovat ihmiseet turvautuneet jo dopinkiin. Eli aivan tavalliset ihmiset syövät tarkkaavaisuutta parantavia lääkkeitä, jotka ovat alunperin tarkoitettu AD/HD:sta kärsivillä ja takaavat heille jossain määrin toimintakykyä pärjätä omillaan ns. normaalien maailmassa. AD/HD:ta sairastavat eivät lääkityksestä huolimatta useinkaan yllä ns. taviksien tasolle ja kun tavikset turvautuvat samoihin lääkkeisiin niin kuilu tavisten ja neurologisia sairauksia sairastavien välille kasvaa entisestään.

Luulen, että mikä tahansa nautittu lääke aiheuttaa fysiologisessa mielessä sivuoireita ja jollakin tavalla on haitallinen, vaikka sillä joitain oireita saisikin kuriin. Elinajan odote tulee olemaan lyhyempi säännöllistä lääkitystä syövillä. Väestönkasvu on kuitenkin niin huimaa, ettei suureneva poistuma tule heilauttamaan työelämää juurikaan. Onhan orastavasta työvoimapulastakin huudeltu jo 70-luvulta lähtien ja se saavutti piikkinsä kun vuonna 2012 eläköityi enemmän ihmisiä kuin koskaan. Silti ei vain näkynyt siinä, että liki puolen miljoonan työttömän reservi olisi vajentunut edes siinä määrin, että sillä olisi ollut tilastollista havaittavuutta.

Kilpailu opiskelu-ja työpaikoista ajaa henkisen hyvinvoinnin ahtaalle. Olin hyvin nuori 80-luvulla, mutta muistan sen ajan tunnelman, vaikka pelättiin Neuvostoliittoa, kommunismia ja ydinsotaa niin kaikesta tästä huolimatta ajan ilmapiiri oli rento ja parempaan tulevaisuuteen uskottiin vahvasti. Ihmiset pystyivät nostamaan elintasoaan tai korjaamaan akuuttia rahapulaansa ottamalla toisen työn. Hitsari ja kaupan myyjä pystyivät 15:sta vuodessa rakentamaan 100+neliöisen omakotitalon, omistamaan 1-2 autoa ja veneen tai käydä etelässä lomamatkoilla.

IT-guru ystäväni taloushallinnon töissä olevan vaimonsa kanssa maksavat samankokoisesta talosta 35 vuoden asuntolainaa ja mikä hulluinta, lainojen korot ovat lähellä nollaa kun ne 80-luvulla olivat pahimmillaan 17%. Vaikka saammekin elektroniikkaa ja muuta rojua halvemmalla niin isoin kuluerä eli oma koti on kallistunut keskiluokan ulottumattomiin.


Samaan aikaan työpaikat harvenevat ja muuttuvat enemmän projektiluontoisiksi. Ei ole ihme, että syntyvyys on laskenut alle 1800-luvun puolenvälin nälkävuosien kun nykyajan nuorilla ei ole mitään varmaa edessään muuta kuin KELA:n tukihakemuksien täyttäminen…. 


maanantai 21. elokuuta 2017

Työhaastattelu, ennakkotunnelmia

Tulipa saatua työhaastattelukutsu, pitkästä aikaa. Tai no, kävinhän minä keväällä yhdessä haastattelussa, joten eikai edellisestä sitten niin pitkä aika ole kuitenkaan. 

Tästä päästäisiin oivaan pohdintaan siihen, mikä oikeastaan onkaan pitkä aika? Olen huomannut, että tilanne määrittää ihmisen käsityksen ajankulusta hyvin voimakkaasti. Parhaiten tätä kuvaa esimerkki siitä, kummalla puolella WC:n ovea olet kun isompi hätä on pahimmillaan… Silloin jos milloin, tuntee ajankulun nahoissaan.

Niin, työhaastatteluun. Minulle soitettiin ja pyydettiin haastatteluun logistiikan suunnittelutehtäviin. Olin joskus kevättalvella hakenut yhteen firmaan (ei mitään muistikuvaa) ja en tuolloin päässyt edes haastatteluun saakka kun minut hylättiin, kuten niin monesti aiemminkin. En tuosta tuntenut pettymystä, sillä kuten olen jo aiemmin kertonut, työnhakuni on jo hyvin pitkälle automatisoitua ja en uhraa sille enää ajatusta/tunteita vaan toimin robottimaisesti.

Kuitenkin, nyt on jälleen auennut paikkoja kyseisessä konsulttifirmassa ja haluaisivat tavata minut (aloitin siis kirjoittamaan tätä päivää ennen haastattelua ja ajattelin julkaista haastattelun jälkeen). On hyvin vaikeata sanoa, millaisilla fiiliksillä olen matkalla haastatteluun. Etenkin kun kyseinen työpaikka olisi logistiikan alalla, siis alalla, jolta valmistuin 2003 ja en päivääkään ole sen jälkeen tehnyt alan töitä saati edes pitänyt ammattitaitoani yllä.

Ilmeisesti Varsinais-Suomen huikea talouskasvu on saavuttanut sen pisteen, jossa kaivetaan jo roskiksen altakin ”osaajia”, koska minuun on yhteyttä otettu. 

Taka-alalla jäytää sellainen tunne, että vaikka kyseessä on määräaikainen pesti niin varmaan tulen tuon saamaan. Samalla tuo lykkää sitten nykyisen koulutukseni työharjoittelu-osiota ja valmistumiseni lykkääntyy aikaisintaan ensi kevääseen, siis jos onnistun harjoittelupaikan saamaan.

Toisaalta, mitäpä minä turhia tästä stressaan, parempi olisi olla vain positiivinen tästä mahdollisuudesta työntekoon ja siitä, että viimein ”saa jalan oven väliin”- vai miten se kuuluisa viisaus nyt menikään? Itse vain olen työhaussa (ja muussa elämässä) muutamien vastoinkäymisten myötä onnistunut hankkimaan hieman negatiivisissävytteisen maailmankatsomuksen niin näen tässäkin uhkakuvia. 

Ensin on varmaankin oman ammattitaidon rapistuminen. Kun 14:sta vuoteen en ole koulun jälkeen edes ajatellut logistiikkaa niin mitä siitä enää voi sanoa osaavansa? Muutenkin koen ammatillisen itsevarmuuteni olevan niinkin matalalla kuin maton ja lattian välillä.

Toinen on oma jaksaminen. Toisin kuin luullaan, työttömänä oleminen ei ole yhtä lomailua. Alituinen huoli taloudesta ja selviämisestä vie voimavaroja, eikä niitä välttämättä enää jää riittävästi itsensä poistamiseen kyseisestä tilanteesta. 

Samoin joutenolo sopeuttaa kehon ja mielen vähempiin ponnisteluihin ja tätä voisi kai laitostumiseksi tai veltostumiseksikin nimittää. Niin tässä hirvittää hyppääminen 8h työpäivään ja kirsikkana kakun päälle on työmatka, sitä on reilu 80 kilometriä. 

Toki olen jo vuoden ajanut kouluun vähän vielä pidempääkin matkaa, mutta se on ollut vain n. kerran viikossa/kahdessa, että miten tuollaiseen ajamiseen sopeutuu päivittäin? Primera ei kuitenkaan ole kaikkein suuntavakain ja hiljaisin auto maantieajoon.

Noh, kuten sanoin, uhkia nousee mieleen enemmän kuin jaksan tähän ryhtyä listaamaan, joten parempi vain nähdä asian positiiviset puolet ja huolehtia vain niistä mitä todella on tapahtunut. 

Joskus muistan lukeneeni elämänoppaista viisauden, että on turha murehtia asioista etukäteen kun niistä useimmiten 95% jää toteutumatta. 

Mahtaneeko johtua lasisesta lapsuudesta vai neurologisista piirteistä, että murehtiminen ja eri todennäköisyyksiin varautuminen on vain osa luontoani.


Hmm. tästäpä tuli pitkänpuoleinen jaaritus, vailla mitään sanomaa. Sen johdosta taidankin julkaista kokemukseni työhaastattelusta viikon päästä, silloin varmaan tiedän myös, että miten siinä kävi…


maanantai 14. elokuuta 2017

Pullopostia auttamisesta

Kuinka paljon voi toista auttaa? Olen paljon sitä miettinyt kun isälle joskus yritin saada kotisairaanhoitoa järjestettyä kun juodessa hänen jalkansa lakkaavat toimimasta ja sen vuoksi sitten isä istuu päiväkausia kuset ja paskat housuissaan. Ruokaa hän ei ole enää vuosiin syönyt, ainoastaan kaupan kiisseleitä nauttinut, koska niitä voi juoda…

Samoin yritin järjestää edunvalvontaa kun kaikki laskut menevät perinnän kautta kun ei niitä hoida. Kännissä ollessaan (eli 95% ajasta) hän ei erota tv:n kaukosäädintä puhelimesta...Ei mennyt läpi edunvalvonta kun hän kykeni olla selvä aina lääkärin ja sosiaalityöntekijän haastatteluissa. Aikaa kului vain muutama kuukausi kielteisen edunvalvontapäätöksen jälkeen kun tili oli tyhjä ja useita laskuja odottamassa veloitusta. Olin siis äidin sairastumisen aikaan laittanut kotivakuutuksen, sähkön ja veden menemään e-laskuna automaattisesti tililtä.

Isä on myynyt kuolinpesään kuuluvan auton omiin nimiinsä ja oletettavasti juonut rahat. Perunkirjoitustilaisuudessa sovittiin, että isä myy oman autonsa ja ottaa kuolinpesän auton käyttöönsä kun hän ajaa enää ehkä 1-2 tkm vuodessa. 

Äidiltä perimäni talonpuolikkaan ja oman puolikkaansa hän on luvannut perinnöksi siskolleen kun suuttui siitä, että katkaisin välit häneen. Viimeinen pisara oli kun äidin tuhkien sirotteluun hän tuli päissään invataksin avustuksella ja valitteli seurueelle miten vaikeata hänellä on ja yritti ns. varastaa show:n puhuen jatkuvasti päälle kun tuhkia sirotellessani luin itse kyhäämääni jäähyväisrunoa. Sen lisäksi vitsaili aika mauttomasti yhdelle seurueemme jäsenistä. Edellisenä päivänä kykeni olemaan selvä ja autolla olla liikkeellä kun oli perukirjatapaaminen. Tottakai sinne kykeni selvänä tulla kun siellä selvisi, että paljonko hän tulee saamaan rahaa...

Kyllähän tuo kirpaisi jättää toinen oman onnensa nojaan. kun vielä tuli alinomaan muistutuksia toisen olemassaolosta n. kerran kuukaudessa poliisilta tai sairaalasta tai naapurilta soiton muodossa, että milloin isä on löydetty kylmettyneenä lumihangesta auton viereltä tai milloin on jotain lääkkeitä ottanut liikaa tms. tai milloin on jättänyt saapumatta lääkärin vastaanotolle tai puhelimitse tavoiteltaessa ei ole ehtinyt juttelemaan kun äitini on juuri palannut töistä ja hänen kanssaan on jutut kesken. 

Aina se isä tuntui katkolta saavan vain uutta puhtia ja kropan ladattua taiteilijan elämää varten eli juomiseen. Tahti onkin ollut viimeiset viisi tai kymmenen vuotta niin, että n. 3-4 viikkoa enemmän tai vähemmin päissään ja 1-3 pv selvänä (tiedän kun muista ulkoa verkkopankin tunnukset niin vakoilen toisinaan tilitapahtumia, tilin avainlukukortti ei ole enää hallussani, niin en mitään siellä pysty tekemään).

Vielä kun tilillä oli perintörahoja niin isä oli ostanut uuden peräkärryn, moottorikelkan ja traktorikaivurin. Sitten ilmeisesti hämmentyi kun rahat olivat loppu ja oli käynyt konttorilta tilaamassa kolmen vuoden tulosteet tilitapahtumista 5€/kpl eli 180€ pelkkiin tulosteisiin, että näkee olenko kavaltanut sieltä rahaa...

Eli fiksuja ostoksia ja hyvin harkittua rahankäyttöä löytyy, muttei riittävän huolestuttavaa sosiaalitoimen puolesta…Niin kauan kun raha piipahtaa tilillä, eli kun säännöllinen sairaseläke sinne tulee ja vaikka kaikki menevät ulosoton kautta, ei sosiaalitoimella ole keinoja puuttua asiaan.

Nyttemmin kun isä tosiaan suuttui minulle tuosta kun uhkailin vieväni asian poliisille kun kuolinpesän omaisuutta möi. Hän katkaisi itse välinsä minuun, niin en enää ole kuullut mitään hänestä kun hän on laittanut siskonsa lähiomaiseksi viranomaisrekisteriin.

Se on itseasiassa ollut helpotus, etten ole senkään vertaa enää kuullut hänestä, eivätkä naapuritkaan enää ole soitelleet minulle mitään.

Paljon olen asioita miettinyt, mm. sitä; olenko tehnyt oikein katkaistessani välit ja jättänyt toisen nykyajan armoille. Hänhän ei omista tietokonetta, eikä sitä liioin osaisi käyttää. Vielä äidin ollessa hengissä, muistan kun keräsimme omenoita hiedän puistaan, jotta äiti pääsee tekemään hilloa niistä, niin talon sisältä kuului usein huutamista ja raivoamista kun TV:n kaukosäätimellä ei pystynytkään soittamaan saati, että puhelimella olisi kanavia voinut vaihtaa. 

Muistan kyllä ajan, jolloin pankeissa oli maksuautomaatteja, eli niitä pömpeleitä, joihin työnnettiin oma pankkikortti, näpyteltiin pin-koodi ja laitettiin lasku viivakoodin lukijaan ja painettiin ruudulta ”hyväksy”-nappia. Noihin aikoihin isä vielä vielä osasi tuollaista käyttää ja tietokoneajan tullessa, hän jätti kaiken äitini hoidettavaksi ja keskittyi itse vain juomaan rahojaan. Eräällä tavalla lohdutan siis itseäni, että itse isä on valinnut olla opettelematta asioita, jotta pärjäisi nykymaailmassa. 

Äiti teki myös sen virheen, että paikkaili noita isän kömmähdyksiä ts. järjettömiä ostoksia ja myyntejä. Äiti täten mahdollisti isän juomisen kun hän piti taloudesta niin hyvin huolta, ettei talous kaatunut ja koettu nälkää kun isä pisti tilin tyhjäksi. Mielestäni äidin olisi pitänyt kenties olla paikkaamatta tilannetta ja antaa meidän kärsiä nälkää ja isän jäädä ilman viinaa ja kenties pyytää naapureilta ruokaa niin ehkä hän olisi ymmärtänyt, etteivät heidän yhteenlasketut tulonsa riittäisikään hänen elämäntyyliinsä.

Pelkkää jossitteluahan tämä on, tiedä häntä vaikka joka kuukausi oltaisiin oltu ensimmäisen viikon jälkeen palkkapäivästä nälässä niin isän alkoholismi oli saattanut edetä jo siihen pisteeseen, ettei hän olisi asiaa ymmärtänyt saati siitä välittänyt. Sitä vain haluaisi toisaalta tietää, miten olisi käynyt, jos äiti ei olisi raha-asioita hoitanut taitavasti ja olisikin päästänyt perheemme kulissin tilanteeseen, jossa olisimme joutuneet myymään isän lelut ja autot ja muuttamaan pieneen kerrostaloon. Olisiko se havahduttanut isän?

Koskaan sitä en saa tietää, mutta joskus jokin puoli minusta ottaa vallan ja leikittelen vaihtoehtoisten todennäköisyyksien toteumisien kanssa. Joskus olen myös miettinyt, miten minun olisi käynyt jos äiti olisi eron ottanut jo varhaisessa vaiheessa kun isän juominen lähti hänen hallinnastaan? Toisaalta hukkaan heitettyä energiaa tällainen pohtiminen, mutta mitä muutakaan sitä voisi tehdä kuin yrittää ymmärtää, miksi toinen kaataa viinaa kurkustaan alas ja itse aiheuttaa itselleen alkoholismin, jossa perhe jää aina toissijalle?

Miettiessäni olen tullut siihen lopputulemaan, että toista voi auttaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Olen huomannut, että jos toinen on vajoamassa niin häntä voi auttaa vain määräajan, muutoin hän näkee omassa avuttomuudessaan keinon pitää sinua otteessaan, vetoamalla sympatiaan tms muuhun inhimilliseen piirteeseen. Se on alkoholistille aivan yksi keino monista hallita läheistään ja päästä toteuttamaan omaa elämäntehtävää, eli juomistaan.


Auttaa aina voi, kunhan muistaa aina pitää itsensä etusijalla. Jossain vaiheessa apu on katkaistava, jotta voi nähdä, haluaako alkoholisti edes itseään autettavan vai haluaako hän ainoastaan juomisensa mahdollistajan tukemaan hänen rakkainta elämäntehtäväänsä eli juomista.


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Need for speed II

Ensimmäisessä Need for speed kirjoituksessani mainitsin moottoritielle johtavan S-mallisen liittymän. Moottoripyörällä tuo liittymä oli vielä lystimpi ajaa kun se kiihtyi vähän toisella tapaa kuin Primera. Vakiona muistaakseni 3.1 sek 0-100km/h ja tuossa oli virityssarjat kiinni, joten ehkä siitä vielä kymmenys tai pari lähti kun takapyörältä mitattuna teho ja vääntö olivat lisääntynyeet liki 10hv/15nm.

Minulle oli itsestään selvää moottoripyörää hankkiessa, että se on muoviluoti eli sporttipyörä. Samoin oli selvää, että se on 1000-kuutioinen tai suurempi, niin ei sitten tarvitse ensimmäisen kesän jälkeen vaihtaa suurempaan kun tehoihin tottuu. No en tottunut vaan jokainen ajokerta oli sellainen fiilis/pelko, että selviänkö hengissä vielä takaisin…

Sanoin tuota moottoripyöräilyä on vaikeata selittää, se pitää tuntea ja kokea mitä se on. Vieläkin haikeudella muistan niitä lyhyitä hetkiä kun mies ja kone olivat yhtä ja maailman vilistäessä silmien ohitse, tunsin hiljaisuuden ja rauhan. Saavutin zen-mäisen tilan, jota en muulloin ole päässyt kokemaan.

Muistan olleeni fyysisesti aivan loppu jokaisen ajokerran jäljiltä. Tunti pyörän selässä rasitti enemmän kuin tunti uimalassa. Ehkä siihen zen-tilaan pääsi kun tiesi, ettei voi antaa tarkkaavaisuuden ja huomiointikyvyn herpaantua, koska se olisi tarkoittanut kuolemaa.
Ja vaikka sitä kuolemaa on useinkin tullut mietittyä yön pimeinä tunteina niin jotenkin aktiivisesti siihen suuntaan pyrkiminen on vielä toistaiseksi jäänyt ajatuksen tasolle.

Kunpa arkena löytäisi tuollaisen vastaavan olotilan, jossa maailma ympäriltä katoaisi, pään valtaisi hiljaisuus ja olisi yhtä universumin kanssa, sen sijaan että normaalitila on kuin olisin katsojana jollekin surkuhupaisalle realitylle, joka etäisesti tuntuu tutulta, mutta kuitenkin on kaikesta niin irrallaan.

Ehkä se on moottoripyöräilyssä se juju, ettei siinä ole sitä ylellisyyttä, että voisi pohtia syvällisiä ja antaa kropan ottaa hallinnan ja edetä automaattiohjauksella, koska siinä täytyy olla kokonaisvaltaisesti kaikki aistit käytössä. Siksi ei jää tilaa ajattelulle vaan on vain toimittava alkukantaisesti, lailla eläimen ja antauduttava omien vaistojen varaan.

Saattaa kuulostaa aika sekavalta jorinalta, mutta moottoripyöräilevät tietävät mistä puhun. Se on kokonaisvaltainen kokemus, joka täyttää kaikki aistit. Yhtäaikaa siinä tuntee olevansa enemmän elossa kuin missään muualla ja samaan aikaan kunnioittaa sitä, että pienikin virhe voi lopettaa elämän hyvinkin nopeasti.

Ulkoisen olemukseni perusteella minulla usein oletettiin olevan harrikka. En siitä loukkaannu, sillä aistiyliherkkyyksieni vuoksi käytän vain mukavia vaatteita, eli näytän peikolta tai pultsarilta… Kuitenkin vauhdinnälkäni on tarkoittanut, että pyörä täytyy olla sporttimallinen, mikä oikeasti kulkee niin että pelottaa. 

Aikanaan mietin myös äänimaailmaa, joka on erittäin tärkeä osa vauhdin kokemusta ja miksei muutenkin ajokokemusta. Vaikka autoja rakastan niin jostain syystä en ikinä ole lämmennyt Ferrareiden tai Lamborghinien korkeataajuiselle ulinalle.

Oli kyseessä auto tai mp niin sen pitää kuulostaa lähestyvälle ukkosmyrskylle. Moottoripyörässä se tarkoitti, että koneen täytyy olla V2-tyyppinen. Budjettini rajallisuuden johdosta vaihtoehdoiksi jäi silloin käytännössä Aprilia, Ducati ja Honda. Viimeisin antoi parhaat vibat ja sellainen tuli hankittua.

Matkaakin kokeiltiin ajaa kun mentiin vaimon kanssa sukuloimaan Kotkaan, mutta aika nopeasti kävi selväksi, ettei kyseinen vikuroiva sportti sovi yksitoikkoiseen matka-ajeluun vaan pienille mutkateille maaseudun rauhaan.


Vauhti, voisikin sen tuomaan rauhaan jäädä pysyvästi.



maanantai 24. heinäkuuta 2017

Need for speed

Olen aina pitänyt vauhdista. Jo lapsena mieluisin harrastukseni oli ajaa fillarilla korttelia ympäri ja kellottaa aikaa. Tavoittelin aina vain kovempaa aikaa. En varma ole, mutta toisten ajat toimivat hyvänä kirittäjänä, mutta varsinaisesti kilpailin aina vain itseäni vastaan.

Teininä vauhdin tavoittelu sai minut etsimään tietoa aerodynamiikasta ja moottoritekniikasta. Harmillista vain, että moponi oli ns. pystymalli niin eipä siitä juuri aerodynaamisempaa saanut, ellei lasikuidusta rakentaisi siitä raketin näköistä. 

Tiesin isäni osaavan paljonkin tehdä lasikuidusta juttuja, mutta olin jo tuossa ikävaiheessa menettänyt kontaktin häneen tämän elämäntyylin eli  ryyppämisestään johtuen. Tiesin myös lasikuidun myös lisäävän mopedin painoa, jota alle kaksihevosvoimainen, loppuun luukutettu 2-tahtimoottori ei enää kestäisi. (puhumattakaan alla 60 km/h nopeuksissa aerodynamiikan merkityksen vähäisyydestä…)

Näiden myötä keskityin moottoritekniikkaan. Onneksi oli silloin ja on edelleenkin sellainen liike Vantaalla kuin Mopo-Sport, joka myi kaikennäköisiä osia mopedeihin. Tuolta sai tilattua virittämiseen sopivia osia mopoon ja niitä tuli sitten hankittua ja myöhemmin asennettua.

Moponi oli Tunturi Super Sport, jossa sporttisuutta löytyi vain nimestä. Kun tuohon oli sitten laitettu tehomäntä, tehoputki ja isompi kaasutin(porattuna isommaksi ja isommilla suuttimilla, luonnollisesti) ja erilaiset etu- ja takarattaat niin johan se mopo alkoi kulkemaan. 

Kuten tavanomaista, tuon ajan mopo ei ollut tarkoitettu yli 40 km/h nopeuksiin, sillä jarrut olivat rumpumalliset ja ne eivät pysäyttäneet kunnolla edes laillisista nopeuksista, puhumattakaan viritetyn nopeuksista.

Toinen akilleen kantapää oli takahaarukka. Yli 60 km/h vauhdissa alkoi takarengas heilua holtittomasti puolelta toiselle ja sen seurauksena usein tippuivat ketjut pois rattailta ja meno tyssäsi aika nopsaan. Joskus tuli vaaratilanteitakin kun ketju kiilautui takarattaan ja -haarukan väliin estäen takapyörää pyörimästä… Joten sen kulkineen rajat tuli löydettyä nopeasti.

Jotenka siis, toisin kuin kanssateinejä, minua ei kiinnostanut ryypiskely kaupungilla. Vauhti, se oli minun juttuni ja on yhä edelleen. Muistan monet kerrat kaverini kyllästymiseen saakka ajoimme kiihdytyskilpailuja urheilukentän 100m juoksuosuudella. Sami, anteeksi! Olen hyvin pahoillani, olisin joskus voinut sinultakin kysyä, että minne tai missä ajeltaisiin…

Yllättävää kyllä, en ole yhdelläkään autolla kokeillut rajoja vaan joskus ohitustilanteissa olen saattanyt ylittää tiekohtaisen korkeimman sallitun nopeuden. Ehkei nopeus tunnu miltään kun on peltikuoren sisällä? 

Autoillessa tosin tulee aivan huomaamatta toisinaan ajettua kaarteisiin ns. racing lines- eli rata-ajoon soveltuvia ajolinjoja pitkin. Onkin hämmästyttävän yleistä, että taajamassa prikulleen rajoitusteen mukaan ajamalla saan usein takapuskuriin roikkujia, kunnes tulee mutka, jonka ajan tismalleen rajoitusten mukaan ja huomaan puskuriani havitelleen autoilija jääneen monta kymmentä metriä jälkeeni.

Ehkei kaikilla riitä kantti muuttaa hieman ajolinjaa, joka mahdollistaisi saman nopeuden ylläpidon, samalla toimittaen ekologista autoilua kun välttää turhia hidasteluja ja kiihdytyksiä. 

Heh, vaimoparkani huomaan toisinaan puristavan auton ovenkahvaa tiukastikin kun lähdemme moottoritielle. Eräs liittymä kiemurtelee S-kirjaimen mallisesti ja siinä yleensä olen kiihdyttänyt kaiken irti, mitä primerasta lähtee aina siihen nopeusrajoitukseen saakka. 

Ajolinjat kun loiventaa niin siinä tulee hyvät vauhdit ja sivuttaiskiihtyvyydet, ilman että rikkoo nopeusrajoituksia ja näin pääsee sujuvasti liittymään muun liikenteen sekaan. Kyytiläiselle meno on varmasti karmaisevaa kun auton kylki hipoo toisena hetkenä kaidetta ja toisena näyttää, että rengas tippuu nurmikolle. Lystiä puuhaa, ainakin kuskille ja näin saan hetkittäin tyydytettyä vauhdinnälkääni.

Tulevaisuutta odotan innolla. Vaikka kovaksi bensalenkkariksi tunnustaudunkin niin odotan sähköautojen läpimurtoa innolla. Olen nimitäin katsonut videoita, joissa Teslan sähköauto kurittaa tehokkaina pidettyjä autoja, mm Dodge Challenger Hellcat 707 hevosvoimallaan ei pärjää kiihtyvyydessä Teslalle, joka kiihtyy 0-100 km/h moottoripyörämäisesti himpun yli kolmeen sekuntiin. Tähän ei polttomoottorilla pystytä helpolla.

Sähkömoottoreissa teho tulee välittömästi kun polttomoottoreissa joudutaan hakemaan korkeita kierroslukemia. Siksi sähköautolla kiihdyttely on joka kerta kuin aasinpotku selkään.


Kunhan vain yleistyvät nopsaan, jotta hinnat tulisivat alas niin meillä taviksillakin olisi mahdollisuus niitä hankkia.