maanantai 17. heinäkuuta 2017

Valinta ei tällä(kään) kertaa kohdistunut sinuun...

Kävin noin kuukausi sitten työhaastattelussa isännöinnin tehtäviin eräässä isossa kiinteistöfirmassa. Kun sieltä ei kuulunut mitään niin laitoin haastattelijalle viestiä ja kysyin missä vaiheessa rekrytointiprosessi on oikein meneillään.

Sieltähän tuli vastaus pahoitteluiden kera viivästyksestä ja siitä, ettei valinta tällä kertaa kohdistunut minuun. Sitä voisi luulla jo turtuneensa tuohon uutiseen 2713 hylkäyskirjeen jälkeen, mutta nyt vituttaa niin, että 14:sta vuoden raittiuden jälkeen tekee mieli juoda itsensä tajuttomaksi ja lopettaa työnhaku kokonaan. Se tuntuu olevan vain niin kertakaikkiaan turhaa touhua yrittää työllistyä hakemalla töitä. Einstein sen joskus sanoi, että vain idiootti toistaa samaa odottaen eri lopputulosta. 

Jospa sitä vaikkapa lopettaisi loputtomien hakukirjeiden lähettelyn ja firmoihin soittelun ja vain odottaisi, että työpaikka tippuisi syliin. Niin on käynyt kerran aiemminkin kun kotipihaltani tultiin kesätöihin noutamaan. Miksei siis jatkossakin toimisi? 

Voisin toki kokeilla yön pimeinä tunteina suunnittelemaani kidnappausta&uhkailua&kiristystä tms. ja en luovuttaisi vankiani, ennenkuin minulle tarjottaisiin työsopimusta. Pitäisi varmasti muistaa vain soittaa iltapäivälehdistö paikalle ensin, mielellään myös ulkomaiden toimittajia, jotta maailma saisi tietää, ettei paljon kehutulla Suomella välttämättä menekään niin hyvin kun korkeasti koulutettu työtön ei saa töitä muuta kuin rikoksen kautta.

Toisaalta, muistuupi mieleeni entinen kuntosalikaveri ammisajoilta, joka tänä päivänä vaikuttaa moottoripyöräkerhossa. Olisikohan hänellä käyttöä osaamiselleni?

Juu, tiedän ettei rikoksen tie kannata pitkän päälle, mutta loputon määrä hylkäyksiä alkaa käymään psyyken päälle ja epätoivo saa miettimään merkillisiä keinoja oman tilanteen muuttamiseksi…

En oikein enää tiedä mitä tehdä työllistymisen eteen. Olen käynyt liki kymmenen työkkärin järjestämää työnhaun tsemmauskurssia ja niiden ansiosta minulla on nyt papereiden ulkoasu useiden tahojen kiittämä. Sisältöä niihin ei vain ole tullut lisää ja ilmeisesti sisällön merkitys vain korostuu kun ikää tulee lisää. Aukot työllisyydessä vain siirtävän hienot paperini hylkäyspinoon automaattisesti.

Isännöinnin tie on vielä kulkematta loppuun, koulua on enää jäljellä neljä lähipäivää ja sitten puuttuu se 4kk työelämäkokemusta…Pahimmillaan saattaa koko tutkintoni tyssätä siihen kun tietää menestykseni työpaikan saamisen saralla.

Yksi vaihtoehto tietysti olisi vaihtaa maisemaa ja muuttaa minne tahansa, minne kelpaisin. Kolme kertaa olen jo juureni nostanut maasta ja vihdoin olen löytänyt seudun, jonne tunnen kuuluvani. Olen onnistunut tutustumaan ihmisiin täällä ja avioliiton kautta sukua asuu tuossa kivenheiton päässä, niin niitä sosiaalisia verkostoja ei haluaisi enää nollata.

Monethan sanovat, että töistä saa uusia tuttavuuksia, mutta kokemuksieni mukaan työ ei aina vastaa kuvausta ja voi helpostikin muuttua terveydelle haitalliseksi ja mitä silloin voi tehdä kun olet vieraalla paikkakunnalla ilman ensimmäistäkään turvallista ihmiskontaktia?

Jurppii vaan koko touhu nimeltä työnhaku. Sanana tuo kuulostaa aivan yhtä helpolta kuin olisi hakemassa mainoslehtiset postilaatikolta vaan todellisuus on jotain aivan muuta. 

Työnhaun lisäksi jurppii suunnattomasti se, ettei pyynnöstä huolimatta kukaan vaivaudu kertomaan, että mikä kohdallani meni pieleen työnhaussa? Tämä on jo aivan kuin toisintoa lapsuudestani alkoholistin tyrannian alta kun piti arvailla ja ennustaa miten toimia, ettei tule rangaistuksia, sillä alkoholistit ovat tunnetusti oikukkaita ja arvaamattomia. 

Miten ikinä oikein voin kehittää itseäni markkinakelpoisemmaksi, ellei minulle kerrota, missä toimin väärin tai mitä puutteita omaan? Tämä arvailuleikki risoo kun olen huomannut olevani erittäin huono arvaamaan oikein..



maanantai 10. heinäkuuta 2017

Koulutusvalinnat

Kaverini ysiluokkalaiselle lapselle tuli hiljattain Wilman kautta viesti, jossa kannustettiin koululaisia  hakemaan suoraan ammattikouluun ja työllistymään saman tien meriteollisuusalalle. Aivan loistava ajatus, sillä nythän meriteollisuus tuntuu vetävän talouttamme hyvin voimakkaasti eteenpäin. Kuitenkin en osaisi varauksetta tuotakaan suositella, kuten en oikeastaan uskaltaisi suositella mitään koulutuslinjaa. Tai no, paras suositus varmaan olisi neuvoa hakeutumaan sellaisiin tehtäviin, joissa itse tekeminen on palkitsevaa, sillä näin onnellisuus tulee siinä ikäänkuin sivutuotteena.

Elämme kuitenkin sellaisessa maailmassa, jossa on hyvin kiivas muutostahti. Ammatteja syntyy ja kuolee hyvin nopeasti, joten oikeastaan on aika yhdentekevää, minkä ammatin itselleen päättää hankkia, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä, sitä ei pääse harjoittamaan loppuelämää vaan on useasti elämänsä aikana uudelleenkouluttauduttava.

Mielestäni tarvittaisiin kunnallisesti tarkempaa seurantaa sen suhteen, miten ammattikouluista työllistytään omalle alalle ja luonnollisesti myös työttömyystilastot tulisi huomioida koulutuslinjoja perustettaessa&-lopetettaessa. Näiden pohjalta tulisi laatia joustavalla tyylillä eri koulutuksia, esim että uusia aloittaisi sähköasentajan opinnot vain parillisina vuosina tms. 

Yhtään työvoimapulaa ei kuitenkaan tule kertarysäyksellä, etenkin kun suurten ikäluokkien eläköitymisen huippu nähtiin jo 2012. Tämän vuoksi ammattikoulutus tulisi palauttaa kaksivuotiseksi ja jos se tuottaa hankaluuksia niin sitten kaksi-tai kolmivuotinen oppisopimusperiaatteinen ammattikoulu voisi olla ratkaisu. Näin olisi työpaikka valmiina ja nuori saisi käytännön kokemuksen siitä, miltä työ tuntuu. Oppisopimus- ammattikoulussa olisi myös se etu, että osan nuoren koulutuksesta maksaisi yritys, ei yksin yhteiskunta. 

Toki tässä voidaan tulla siihen ongelmaan, että jos töitä ei ole niin miten ketään saadaan koulutettua miksikään, jos niitä koulutusta varten välttämättömiä paikkoja ei ole? Mitä silloin nuorelle tehtäisiin? Ei tietenkään voi jättää kouluttamatta ja silloin olisi ne nykyinen ammattikoulu, jossa menisi vain ne opetusohjelmat, joista on pulaa tai tilastollisesti tulee pulaa,

Ennustaminen on toki mahdotonta, kuten sen on saanut huomata, liki sulki menneen Sandvikin tehtaan kohdalla. Samoin auto-ja laivateollisuus on kohdannut vaikeuksia löytää osaajia pitkän hiljaiselon jälkeen kun metallikourat ovat kouluttautuneet uusiin ammatteihin.

Ammattikoulutuksen lisäksi myös täydennyskoulutus on erittäin tärkeätä. Elämä on nykyään niin nopeatempoista, että jo viisi vuotta ammatin hankkimisen jälkeen voi olla aika päivittää osaamistaan. Määräykset muuttuvat, työ muuttuu aina vain enemmän projektiluontoiseksi ja erilaisten projektien välissä olisi oiva tilaisuus täydentää osaamistaan. Tämä ei ole pelkästään yksilön etu vaan sekä yritysten että maamme etu. Taataksemme kilpailukykymme tulevaisuudessakin on eturivin tekijöidemme osaaminen pidettävä ajan tasalla.

Tämä toteutuisi kahden vuoden oppisopimus- tai ammattikoululla jossa opittaisiin ammatin perusteet ja kolmen tai viiden vuoden työkokemuksella olisi ensimmäinen mahdollisuus täydentää osaamistaan esim työteknikko-opinnoilla. Tämän jälkeen voisi olla jälleen viiden vuoden työjakso, jonka jälkeen olisi mahdollista työn ohessa päivittää osaamisensa vaikka insinööriksi asti. Tosin aina ei tarvitse urapolkua kulke vertikaalisesti vaan on erittäin tärkeätä myös hallita horisontaalisesti oma ala ja siihen tarvitaan uusia ideoita.

Paljon kritisoidut koulutusleikkaukset tulevat syöksemään meidät pian syrjään länsimaisesta sivistyksestä. Jo nyt rummutetaan kilpailukykymme olevan alhaisella tasolla ja riittämätön pärjätäksemme kiristyvässä kilvassa. Emme myöskään ole vielä päässeet muiden maiden vauhtiin talouskasvussa. Kysymys kuuluukin, onko meillä varaa jättää nuoremme kouluttamatta? Kenen etua palvelee kouluttaa nuori työttömyyskortistoon? 

Jo nyt lyhytkin työttömyysjakso leimaa nuoren ja ei enää niin nuoren työnhakijan. Kun meillä on valtava määrä ammattitaitoista väkeä työttömyyskortistoissa niin onko meillä varaa antaa heidän ammattitaidon rapistua, jolloin talouden nousuhetkellä kun ajan tasalla olevalle osaamiselle olisi kysyntää niin meillä on myydä vain eioota, koska olemme päästäneet valtavan määrän ihmisten osaamista vanhentumaan makuuttamalla ihmisiä työttömyyskortistoissa, eikä heitä ole päästetty saattamaan tietotaitoaan ajantasalle.


Jo nyt on paljon ihmisiä syrjäytetty ja viimeisimpien laskelmien mukaan yksi syrjäytetty maksaa yhteiskunnalle 600 000- 1 000 000 euroa. Tilastojen mukaan näitä nuoria on jo 60 000 (lähde: http://www.mtv.fi/uutiset/talous/artikkeli/syrjaytymisesta-on-tulossa-kymmenien-miljardien-lasku-yhden-pitkaaikaistyottoman-ura-maksaa-yhteiskunnalle-600-000-euroa/6440040). 

Tuosta tulee aivan järjetön määrä rahaa, hukkaan heitettynä. En ole rahasta niin huolissaan, mutta miettikääpä sitä yksilön kannalta, joka koulut hoitaneena uskoo tulevaisuuteen, eikä koskaan saakaan mahdollisuutta olla normaali ja rakentaa tulevaisuuttaan muiden lailla. Hänen kohtalonsa on vain olla olemassa, ei enempää.


maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ikääntyminen

Näin 40:n ikävuoden kolkutellessa ovella, sitä usein miettii elettyä elämää taaksepäin ja useinkin kyseenalaistaa tehdyt valinnat. Tosiasia kuitenkin on, että jokainen päätös on tehty vallitsevalla hetkellä olevan parhaan osaamisen ja tietämyksen mukaan, sillä jälkiviisaus on sitä helpointa viisauden lajia.

Sitä myös sanotaan, että eilisen virhe toimii parhaana opettajana. En tiedä ovatko vastoinkäymiset kyynistäneet minut, mutta ihmettelen suuresti väärien valintojen määrää suhteessa niistä opittuun tietoon. Voihan toki olla, etten ole riittävän viisas saadakseni purettua tekemiäni virheitä riittävän pieniksi paloiksi, jotta ymmärtäisin, mitä niissä todella meni pieleen.

Kuten niin monilla asioilla, myös ikääntymisellä on hyvät ja huonot puolensa. En niitä nyt ala listaamaan ranskalaisilla viivoilla, sillä ikääntymisen jokainen kokee omalla tavallaan. Ehkä arvokkainta on elämänkokemuksen mukanaan tuoma viisaus. Vuosien karttuessa sitä on alati vähemmin huolissaan siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Olen tähän ottanut varaslähdön jo aikaa sitten, joten pieni pelkoni on kenties aiheellinen, että jonain päivänä minut löytää lähimarketista aamutakissa ja reinoissa…

Nuoruudessa tuli kiinnitettyä muiden mielipiteisiin aivan liian paljon huomiota ja usein se ohjasi omaa käyttäytymistäni. Nyt sen vasta ymmärtää, miten paljon ympäristö muovaa ihmistä. Liian helposti sitä kuvittelee joutuvansa pois omasta yhteisöstään pelkästään siksi, että ajattelee asioista eri tavalla tai pitää eri asioista.

Tähän pätee aiemmin mainitsemani esimerkki lapsuudestani, kun muilla oli Kiss- ja Dingo-yhtyeiden julisteita seinillään niin minullapa oli jo nelivuotiaana V8-magazinesta otettuja keskiaukeamakuvia muskeliautoista…

Jostain kuitenkin luin oivan neuvon, jota olen auliisti jakanut eteenpäin nuorille, jotka pohtivat samoja asioita kuin minä silloin. Siinä kysyttiin, että kuinka paljon sitä loppujen lopuksi itse epävarmuuksissaan jää miettimään vastaantulijoita? Silloin itselläni syttyi himmeä hehku oivalluksen lamppuuni, etten oikeastaan juurikaan heitä mieti kohtaamisen jälkeen. Silloin sen oivalsin, etteivät hekään varmasti minua mieti kohtaamisemme jälkeen, joten on aivan turhaa yrittää esittää jotain tai olla jotain muuta kuin oma itsesi.

Eräällä nuorella naisella oli vastaavia huolia. Kovasti hän mietti sitä minkälaisen kuvan hän itsestään antaa ja murehti sitä joskus unettomuuteen ja ahdistukseen saakka. Kun yhdessä juttelimme ja purimme tuota oivalluksen tapaista asiaa syvemmin, hänkin koki syvällisen heräämisen ja onnistui löytämään eräänlaisen rentouden otteen elämään, tällä saralla. 

Jäin miettimään, että kuinka paljon oikeastaan ulkopuolelta pyritäänkään meihin vaikuttamaan. Toki kotona vanhemmat (useimmiten) toivovat parastasi ja ohjaavat/pakottavat sinut kulkemaan tiettyyn suuntaan opiskeluvalinnoissasi ja -määrässä. Sitten on koulumaailma, jossa menestyäkseen sinua verrataan toisiin, vaikkei siinä oikeastaan ole järjen hiventäkään, sillä olen siitäkin jo aiemmin marmattanut, että me kaikki tulemme niin erilaisista lähtökohdista ja omaamme eri ominaisuuksia, ettei vertailu oikeastaan ole järkevää/mahdollista.
Ikävä kyllä, koulumaailmassa pätevät viidakon lait, sitä joko kuuluu saalistajiin tai saalistettaviin. Toiset koululaiset voivat olla hyvin julmia, mitä tulee erilaisuuteen. Siitä taas muodustuu kehittyvälle lapselle/nuorelle ajatus siitä, ettei ole kelvollinen omana itsenään vaan pitää muuttaa itsensä aivan toisenlaiseksi.

Tätä samaa saa todistaa sitten sosiaalisessa mediassa ja TV:ssä ja jopa bussipysäkkien mainostauluissa. Näiden kautta meille syötetään mielikuvia ihanneihmisestä, jota oikeasti ei ole olemassakaan. Se bussipysäkin kuva mallista on niin voimakkaasti käsitelty, ettei siinä ole juuri muuta yhteistä ihmisen kanssa kuin, että se muistuttaa sellaista.

Plastiikkakirurgiaa mainostetaan keinona saavuttaa parempi itsetunto. Miten nuori kokee itsetuntonsa vahvenevan sillä, että rasvaa siirretään kehossa ”oikeisiin” paikkoihin? Kertooko se ennemmin vain siitä, että yhteiskuntamme on luonut järjettömiä muotisuuntauksia, joihin osuessaan vain olet hyväksytty. Ja mikä pahinta, kaikki nämä keskittyvät siihen, miltä näytät!
Vasta hiljattain oli muotia pyöreä takamus, sitä ennen merenneitolanteet, sitä ennen hyllyvät reidet ja nyt sitten lannekuopat. Tähän väliin voisi tietysti mainita, että positiivista tällä trendien nopealla syklillä on se, että ne vaihtuvat niin nopeasti, että luulisin jokaisen ehtivän ratsastaa muodikkuuden aallonharjalla kerran elämässään. Jos vuosisatoja mietitään aikaa taaksepäin, niin silloin trendi oli voimassa vuosikymmeniä ja monet eivät päässeet osallisiksi nauttimaan geneettisten ominaisuuksiensa muodikkuudesta.

Ennenkuin hukkaan punaisen langan niin palaan aiheeseen… Vuosittain/kausittain vaihtuvien trendien myötä on tosiaan mahdollisuus hetken olla suosittu. Mutta itseäni puistattaa, että miksi ulkoisten ominaisuuksien, siis niiden, jotka geenisi määräävät, tulisi olla mittari siitä, miten suosittu tai ”hyvä” olet?

Olen pitkään ihmetellyt, että miksei nykyään enää kerrota vai eikö niitä enää tapahdu sellaisista tapauksista, joissa löydetään jokin ihmiskuntaa hyödyttävä keksintö ja se annetaan vapaasti kaikkien käyttöön? Näin tapahtui penisiliinin kehittäjän toimesta. Viimeisin tällainen lienyt internet:n keksintä ja vapautus kaikkien käyttöön.

Tänä päivänä keksitään muotteja, joihin sinun tulisi pystyä itsesi puristamaan ja juuri kun itsesi sellaiseen saat sullottua, huomaat trendin muuttuneen ja olet jälleen epäsopiva. Siihenkin on lääke; plastiikkakirurgia tai ihan oikea lääke. Jos ulkoiset ominaisuudet eivät ole se sarja jossa kilpailet, niin oppimiskyvyllä ja työelämässä pärjääminen voi olla se toinen ja siihen tarvitaan jo lääkitystä. 

Valitettavan monet ovat huomanneet, etteivät omat kyvyt enää riitä pitkälle kilpaillussa koulutus-&työmaailmassa. Tätä varten monet huijaavat ja hakevat itselleen AD/HD-diagnoosin, saadakseen keskittymistä ja jaksamista parantavan lääkityksen. Nämä lääkkeet ovat tunnetusti amfetamiinijohdannaisia ja normi-ihmisille ne tarjoavat yli-ihmisen kyvyt kun AD/HD:ta sairastavilla ne tarjoavat juuri ja juuri sen verran kykyjä, että tulee toimeen keskivertoihmisille luodussa maailmassa.

Jos tarvitsemme suorituskyvyn parannusta ulkoisiin tai sisäisiin ominaisuuksiimme, niin elämmekö oikeastaan sellaisessa yhteisössä, jonne kannattaa kuulua? Onko tämän päivän räjähdysmäisesti kasvava pahoinvointi perua juuri tuosta, että meille uskotellaan jo lapsesta lähtien, ettet kelpaa sellaisena kuin olet vaan sinun tulee sopia yhteisön rytmiin ja vaatimuksiin? 

Niin monet elävät elämäänsä kuin olisivat päätähtiä näytelmässä nimeltä; ”oma elämäni”, tietämättä ollenkaan mitä haluavat tai millainen haluaisi olla. Ainut vallitseva asia on, että ulospäin pitää näyttää säteilevältä ja onnelliselta, mutta jokaisen näytöksen jälkeen sisällä tuntuu aina vain pahemmalta, etkä ollenkaan ymmärrä miksi. 

Jokaisen näytöksen jälkeen tulet vain vakuuttuneemmaksi siitä, että toivoisit sen kaiken olevan jo ohitse, jotta voisit levätä pois uupumuksesi, jota et edes ymmärrä mistä se edes on  tullut, sillä olethan tehnyt kaiken niinkuin sinulle sanottu ja neuvottu. Mielestäsi elämäsi näyttää hyvinkin onnelliselta kun niitä puntaroi annettujen mittareiden mukaan. Niiden mukaan olet onnistunut elämässäsi kun sinulla on talo, lapset ja ura.

Mutta onko kukaan koskaan kysynyt sinulta; kuka sinä olet?, mitkä asiat sinua kiinnostavat?, ilman, että välittömästi sinulle kerrotaan, millainen sinun tulisi olla ja mitkä asiat tulevat sinut viemään kohti menestystä? Aivan, en uskonutkaan.

Onneksi ihminen ikääntyy ja pääsee vaikka vuosikymmenittäin puntaroimaan mennyttä ja miettimään tulevaa. Jossain vaiheessa sitä oivaltaa, että takanapäin on enemmän kilometrejä kuin mitä edessä on odotettavissa. Näin on itsellänikin. En ole koskaan sopinut muotteihin ja vaikka kovasti olen niihin yrittänyt joskus itseäni sulloa, olen vain voinut huonommin ja minun on ollut aina vain vaikeampi hengittää. 

Siksi oivalluksien hehkulamppu palaa himmeästi, mutta uskon sen kirkastuvan kun kilometrini käyvät vähiin ja pystyn ainakin itse kysymään itseltäni, kuka oikein olen. Suosittelen tutustumaan itseen omien havaintojen kautta ja hylkäämään meille annetut mittarit menestyksestä ja ”oikeasta” elämästä. 

Jos sinusta tuntuu, ettet halua pukeutua siististi vaan näyttää veneen alta ryömineeltä laitapuolen kulkijalta (kuten minä) niin kokeile rohkeasti. Sillä lohduttavinta tässä on se, että aina voi palata siihen tilaan, jossa yrittää sopeutua vaatimuksiin, jotka ovat luoneet ihmiset, jotka eivät edes tunne sinua tai koskaan ole kiinnostuneet selvittämään kuka sinä olet. 


Löydä itsesi ja polkusi vaikka se kivikkoinen olisikin.




maanantai 26. kesäkuuta 2017

Aistiyliherkkyys

Joskus sitä kokee itsensä aivan neuroottiseksi kun kaikenlaisia ääniä on alkanut autosta kuulumaan. En valitettavasti kuulu niihin ihmisiin, jotka lisäisivät äänenvoimakkuutta radiossa peittääkseni nuo äänet vaan minun on saatava tietää, mistä ne tulevat ja tarvitseeko autoa korjata, ettei se jätä tielle.

Lähestyen pakko-oireesuutta toisinaan tulee kiinnitettyä huomiota kaikkeen epäolennaiseen. Tätä kirjoittaessa kuulen keittiön seinä kellon tikityksen, jääkaapin hurinan, kirkasvalolampun sirinän, digiboksin huminan, ilmastoinnin huminan, olohuoneen valokatkaisijan särinän, tietokoneesta kantautuvan pianomusiikin ja koska on digitaalisessa muodossa niin pianon taustalta kuuluu myös vaimeata suhinaa, pihalta kantautuvien autojen äänen. Varpusen sirkutuksen, jonkun askeleet pihalla. Korpin raakunnan, mustarastaan huilumaisen soinnin, oravan kynsien rapinan kun se kiipeää puuta pitkin ja korvissa tasataajuisen tinnituksen.

Tuntuu, ettei maailmasta tahdo löytyä paikkaa, joka olisi hiljainen. Siksi usein luontopolku ja metsälenkki tuntuu rauhoittavan kun siellä kuulee joitan metsäneläimiä ja tasaista tuulen tahdissa tapahtuvaa huminaa. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia hiljaisuuden kanssa. Usein laitankin nappikuulokkeet korville, niin silloin voin keskittyä vain musiikkiin ja sen taustasuhinaan. Muutoin tuntuu, että äänien valtava määrä kuormittaa aistini ja väsyn nopeasti.

Vaikka bensalenkkariksi tunnustaudunkin niin vanhetessa tuntuu kaipaavan yhä vain enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Autostani katkesi pakoputki ja olin vartin verran innoissani kun auto pörisi, mutta sitten se alkoi nakertamaan hermojani ja varasin ajan korjaamolle. Tänään myös mietin kun ohitseni lenkillä meni keskenään ärjyviä lapsia fillaroiden, joilla soi kännyköistä musiikki kovalla. Hetken päästä minut ohitti myös roska-auto ja ajattelin, että ehkei se olekaan niin paha asia jos sähköautot valtaavat liikenteen. Silloin voi ainakin kuunnella luonnon ääniä paremmin.

Joskus sitä pitää itseään aivan hulluna kun väsyneenä äänet kuulostavat tavanomaista kovemmilta. Pelkkä lautasen laskeminen tiskipöydälle voi sattua korviin. Silloin on aivan turha kuvitella lähtevänsä keskustassa käymään, jossa meteliä ja yleistä hälinää on enemmän kuin oma sietokyky antaa myöten.

En tiedä onko kyseessä aistiyliherkkyys vai yksi migreenin oireista? Toisaalta, olen monesti meinannut saada hepulin jos vaatteet eivät istu hyvin tai niissä on lappu tai irtolanka, joka hiertää. Tätä on jatkunut lapsuudesta lähtien, siksi vaatteiden, puhumattakaan kenkien osto on toisinaan aivan ylivoimaista.

Ylivirittynyt hermosto usein kuormittaa ja luo sellaisen perusväsymyksen, josta toipumiseen tarvitsee aina muutaman päivän ”luolassa” olon yksikseen. Onneksi sosiaalinen elämäni on muutenkin aika hiljaista niin kuormitustilanteita ei paljoa ehdi kertyä. Mielenkiinnolla odotan, miten työelämässä selviää, jos sinne joskus pääsee.

Koetko sinulla olevan aistiyliherkkyyttä? Keskustellaan kommenteissa






maanantai 19. kesäkuuta 2017

Päiväni ADD;na

Päiväni alkaa, kuten kenellä tahansa, yleensä herätyskellon infernaaliseen kailotukseen joka riistää minut suloisesta tiedottomuuden olotilasta jälleen yhteen tyhjään päivään jota arjeksi kai kutsutaan. Herätyskelloonkin herään siinä tapauksessa, että olen vielä syvässä unessa. Usein nukun niin kevyesti, että pääni sisäinen hälinä herättää minut.

Tajuntani ensiminuutit täyttää ajatusten, kuvien, äänien yhteinen häly ja se jatkuu siihen asti kunnes nukahdan. Tämän yleensä nuorempana vaiensin juomalla. Nyt aikuisena olen vain opetellut elämään asian kanssa.

Kuitenkin, kun viimein tajuntani on käynnistynyt siinä määrin, että uskallan luottaa raajojeni kykyyn kantaa minut kompuroimatta keittiöön aamupalalle niin huomaan olevani jälleen siellä kaivossa, kuten jokaikinen aamu. Siis puhun kielikuvasta. Olen usein miettinyt, miten kuvata sitä olotilaa kun ei yksinkertaisesti jaksaisi ryhtyä mihinkään ja lähimmäksi olen varmaan päässyt kuvaamalla kaivoa.

ADD-ihmisiä usein vaivaa se, ettei oikein pysty tarttumaan toimeen ja saada asioita aikaiseksi. Joskus harvoin tulee tähän vallitsevaan olotilaan poikkeuksia, jolloin virtaa riittää niin paljon, että tulee päivän aikana höyryttyä ja tehtyä kuukauden rästihommat. Onneksi vain harvoin, sillä sellaisessa riivatussa olotilassa on suorastaan humalluttavaa olla, mutta kuten monilla humaloilla, seuraavina päivinä sen tuntee kyllä luissaan, että on polttanut koko viikolle varatut energiat yhdessä päivässä.

Niin sinne kaivoon takaisin. Jokainen aamu alkaa sieltä pohjalta. Se kaivo on tiiliverhoiltu sisäpuolelta ja jokaiseen tiileen on kirjoitettu jokin kuva tai ajatus, useimmiten muistutus omista epäonnistumisista ja omista huonoista piirteistä. Itsesyyttely ja noiden negatiivisesti virittyneiden ajatusten virta on täysin normaalia minulle. Olen ollut hyvin hämilläni kun minulle sairauteni selvisi, etteivät kaikki ihmiset ajatelleetkaan niin?

Jokainen tiili tulee luettua samalla kun kiipeää sieltä kaivosta ylös päästäkseen pinnalle, jossa useimmat tavikset jo ovat. Kun olen käyttänyt kolmanneksen päivän vastoinkäymisiin varatusta energiasta pelkästään kipuamiseen tasolle, jossa pystyy ylipäätään tekemään asioita, on virtaa niin vähän, että sitä täytyy harkita hyvin tarkkaan, mihin sitä jäljelle jäänyttä energiaa käyttää. Tätä voimavarojen vähyyttä kuvaa erinomaisesti ”lusikkateoria”. Se löytyy googlettamalla jos linkki ei toimi enää: https://tnfinland.fi/lusikkateoria/

Nykyaikana kun kaikkien täytyisi olla tehokkaita niin aikaa ei tunnut riittävän hukattavaksi asioiden tutkimiseen ja oppimiseen. On aivan kuin olisimme uuden ajan murroksessa, jossa jokaisen uuden sukupolven kuuluisi periä edellisen tieto-&taitotason. En evoluutiosta tiedä kovinkaan paljoa, mutten usko ihmisen vielä tavoittavan tällaista loikkaa lähivuosina. Kuitenkin sellainen kuva minulle on jäänyt, että yhteiskunta vaatii taviksia olemaan superihmisiä ja me mieleltämme tavalla tai toisella vajavaiset olemme jo valmiiksi jäljessä taviksia, joten miten tämä on reilu kilpailu kenellekään?

Tähän superiuteen pyrkiessään kaikki keinot tuntuvat olevan sallittuja. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten jaksamisen ja omien kykyjen äärirajoilla on suuri houkutus turvautua kaikkiin mahdollisiin keinoihin pärjätäkseen alati kiristyvässä kilpailussa koulu-&työelämässä. 


Tämä toisiamme vastaan kilpailu on järjetöntä jo siitä syystä, että kaikki me tulemme erilaisista lähtökohdista ja omaamme erilaisia kykyjä ja puutteita. Talousorientoitunut maailmamme vain olettaa kaikkien olevan yhdestä ja samasta puusta veistettyjä ja täten taistelevansa samoista lähtökohdista. Näin ei ikävä kyllä ole. Jo geenit määräävät osan, mihin pystymme ja mihin emme. 

Ympäristö määrää myös yllättävän paljon ja olenkin tämän videon https://www.youtube.com/watch?v=95ovIJ3dsNk&t=6s   jälkeen usein miettinyt, että entä jos hermostoni ei olekaan synnynnäisesti virittynyt niin, että minulla on AD/HD vaan kotini olosuhteet ovat sen saaneet aivoissani sellaisia muutoksia aikaan, että olenkin kasvanut AD/HD:ksi? Tähän minulla ei tuota videota enempää ole materiaalia tiedossa, vaikka olen lukuisia kertoja yrittänyt kaivella aiheesta lisää informaatiota, niin huomaan päätyväni katsomaan hauskoja kissa-&oravavideoita…

Sitä sanotaan, että menestynyt ihminen herää aamulla ja menee nukkumaan illalla ja tällä välillä hän tekee itselleen tärkeitä asioita. En oikeastaan tiedä mitä itselleni tärkeät asiat ovat, sillä tarkkaavaisuuteni herpaantuu niin nopeasti, etten ehdi aina laittaa mitään ylös.

Yhteistä monille päiville on se, että jokaikinen asia vaatii ponnisteluja. Muistan erään kaverini pohtineen kun on niin työlästä tehdä päätöksiä, mutta onneksi kun nukkuu yön yli niin aamulla on kristallinkirkkaana mielessä päätös. Hän ei tuntunut ymmärtävän asiaa ollenkaan mitä se päätöksenteko kohdallani on. 

Otin esimerkin elävästä elämästä. Rannekelloni minua 32 vuotta uskollisesti palvelleena päätti vain eräänä päivänä, että nyt riittää ja lakkasi näyttämästä aikaa. Olen nyt kaksi vuotta miettinyt, ostaisinko uuden vai korjauttaisinko tuon vanhan. En vain osaa tehdä päätöstä ja olen nyt nukkunut 721 yötä ja antanut alitajunnan työstää asiaa, mutta tänäkin aamuna olin vakuuttunut siitä, että mantelimaito on terveellisempää kuin lehmästä saatava maito ja edellisenä aamuna olin vakuuttunut siitä, että minut on yön aikana kaapattu ufoon ja minulle on tehty mitä hirveimpiä kokeita. 


Joten ei siis ole apua tuosta, että nukkuu yön ylitse ja yrittää antaa alitajunnan työstää asiaa. En ole vieläkään varma, ymmärsikö kaverini sitä, miten täysin eri kaliiberin asioista puhutaan kun on ongelmia päätöksenteon kanssa. Minulle tuo kuitenkin on arkea ja kauhistuttaa jo etukäteen ajatus, että joutuisi joskus autoa vaihtamaan, nimittäin se muuttujien määrä on ääretön kun itsellä tärkeät kriteerit saavat eri painoituksen aina vartin välein…



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Pullopostia


Päihderiippuvaisessa perheessä kaikki perheenjäsenet painostetaan alistumaan päihdeprosessille, addiktiolle. Valtataistelua käydään koko ajan siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Oikeassa tai väärässä tulee kaikkein tärkeimmäksi, vaikka taisteluilla on harvoin mitään tekemistä totuuden kanssa. Oikeassa oleminen tuo joillekin henkilöille tunteen etuoikeudesta ja illuusion varmuudesta. Oikeassa oleva luulee olevansa muita fiksumpi ja parempi. Päihderiippuvainen tulee päihdeperheessä omahyväiseksi, koska hänellä on valta.

Perheessä, joka toimii valta-periaatteen mukaan, syntyy sivutuotteena häpeää. Syyttely on puolustusmekanismi, jota käytetään säilyttämään ja suojelemaan yksilön valtaperustaa. Jos myöntää olevansa väärässä valtaorientoituneessa perheessä, niin se on kuin luovuttaisi pois vallan. Vallan poisluovuttaminen ravistelee yksilön itseluottamusta. Päihdeperheen jäsenille ei ole opetettu, että oman minän (egon) antautuminen on rakkauden teko. Päihdeperheen jäsen sitä vastoin tuntee häpeää, jos hän antautuu. Päihdeperheessä oppii peittelemään virheitään tai syyttelemään muita. Päihdeperheessä puutteita ei opita näkemään mahdollisuutena kasvuun.

Valtaorientoituneessa perheessä elämä on haurasta, koska et voi koskaan tietää, vieläkö sinulla on valtaa muiden yli, alistuvatko muut vielä. Siksi sellaisessa perheessä täytyy koko ajan testata, väitellä ja vaatia toisia hyväksymään näkökantasi. Toiseksi kuka tahansa haluaa nousta kalifiksi kalifin paikalle, joka hetki kuka tahansa voi yrittää peitota sinut. Valta ruokkii pelkoa, pelon vastalääke valtaorientoituneelle on hankkia lisää valtaa.

Sitä sanotaan, että alkoholistin perheessä kaikki sairastavat ja voin allekirjoittaa tämän. Kun koko elämä pyörii Diivan ja tämän tarpeiden ympärillä niin ei siinä jää tilaa omille tarpeille saati haluille. 

Elämä on yhtä valtapeliä ja seiniin sulautumista. Olenkin aiemmin kuvaillut rooliani tässä monihäiriöisessä perheessä markkinointitermein kestokulutushyödykkeenä. Aivan kuin se keittiön yleiskone, joka otetaan esille silloin tällöin kun saadaan inspiraatio tehdä taikina leipää varten tms.

Kun en häirinnyt, sain olla rauhassa. Kun tarvittiin apua puutalkoissa tms. auton remonteissa (omien tai kavereiden) niin silloin ylimääräinen käsipari oli tarpeen ja usein nuhteita tulikin jos olin jostain tuntemattomasta syystä tehnyt niitä asioita, joita lapset yleensä tekevät, kuten fillaroivat kavereiden kanssa tms. sen sijaan, että istun kotona odottamassa hetkeä jolloin minua mahdollisesti tarvittaisiin, aivan kuten sitä yleiskonetta sieltä keittiökaapin perukoilta…

Muistan usein kurottaneeni äitiäni kohden, jotta hän olisi suojellut minua kun en halunnut mennä räjähdysherkän humalaisen kanssa autotalliin korjaamaan jonkun toisen autoa. Koskaan äiti ei suojannut vaan kylmästi totesi, että isäsi tarvitsee apua, joten mene! En koskaan uskaltanut tuoda ääneen julki ajatuksiani, että miksei se isän kaveri ole auttamassa kun hänen auto on kyseessä tai jos se kerran on niin tärkeätä niin miksei äitini ole siellä tallissa auttamassa?

Näihin kysymyksiin en koskaan suoria vastauksia saanut kun en niitä uskaltanut kysyä. Jo varhaisessa vaiheessa huomasin äidin jäävän pois perheen yhteisiltä veneretkiltä saareen. Oikein kun pinnistelen niin muistan isän joskus ajaneen meidät veneellä saareen ja äidin ajaneen meidät pois sielä, hyvin hiljaisena. Äidin paikan kuskina perin minä sitten kun äiti ei enää suostunut lähtemään.

Diivan vallankäyttöhän näkyi selvimmin siinä, että uhkailtiin ensin lelujeni lukitsemisella, sitten fillarin&mopon. Erään kerran hän uhkasi ottaa mopon pois minulta ja piilotin kaikki avaimet niin hyvin, että jouduin teettämään uudet. Avaimet löytyivät sitten liki kymmenen vuoden päästä…

Kerran muistan kun isä ajoi oman autonsa omani eteen niin, ettei sillä päässyt pihasta pois, piha siis sellainen, jossa mahtui olla kolme autoa vierekkäin, joten isän auto oli puoliksi ajotiellä. Otti oman autonsa molemmat avaimet mukaan, veti sammumiseen johtaneet kännit.

Näiden lisäksi hän usein haukkui minua saamattomaksi ja laiskaksi ja kiittämättömäksi kun hän tekee kaikkensa tämän perheen eteen. Olen tullut siihen tulokseen, että olen perinyt AD/HD:n isältäni, sillä hänellä oli paljon sellaista, että hän vain sai idean ja se täytyi heti toteuttaa. Jos en sillä sekunnilla päässyt auttamaan, vaikkapa koululäksyjen takia, niin siitä alkoi syyllistäminen ja ilkeily, joskus jopa marttyyriys.

Muistan kun kotitaloa laajennettiin ja kylppäriä rakennettiin niin isä siellä asenti suihkun hanaa ja siitä kohtaa kun kylmä- ja kuumavesi liitetään hanaan, tulee sellaiset koristesuojukset niin ne jäivät löysiksi ja isä huutaa vessasta: ”Ei tästäkään mitään tule, ei pitäisi köyhän yrittää kun aina saa kaiken tehdä yksin!”. Silloin ei käynyt mielessä avata suutaan ja pyytää lupaa? Harvempi meistä osaa lukea toisen ajatuksia, että milloin tarvitsee apua ja milloin ei.

Itse opin jo varhain pysyttelemään liikkeessä ja poissa kotoa juuri sen vuoksi kun opin vihaamaan noita loputtomia kotiprojekteja. Koskaan en mitään tehnyt oikein, enkä oppinut riittävän nopeasti enkä automaattisesti osannut ennakoida tarpeita ja tuoda oikeita työkaluja kun seuraavassa työvaiheessa niitä olisi tarvittu. 

Kun olin riittävän vanha (16v) niin kesälomalla hakeuduin kesätöihin, äitini kertoi isän harmitelleen, ettei ole yhtä hyvää kansimiestä saatavilla kesän hinaustöihin. Olin siis hinaajan kansimiehen 11- tai 12-vuotiaasta lähtien kun kuljetimme mökkitarpeita, multaa, puutavaraa, maansiirtokoneita yms. saaristoon proomulla, jota veneellämme hinasimme. Koskaan en vain isän suusta kuullut ensimmäistäkään kannustetta tai kehua. Ehkä hän varoi, etten ylpisty?

Joku olisi voinut pitää sitä ylivilkkautena kun lapsena koulun jälkeen tein kotona läksyt ja sen jälkeen söin. Sitten katosin ja palasin vasta yömyöhään kun tiesin kotona kaikkien nukkuvan. Aikana ennen kännyköitä vielä pystyi katoamaan kartalta… Täysi-ikäisenä oli hieman vaikeampaa kadota, kun hankin itselleni kännykän, koska mopo&auto oli niin monta kertaa hajonnut tiettömällä taipaleella ja aina ei asutusta ollut kilometreihin, josta olisi apua voinut hälyttää. Tämä myös tarkoitti, että minut sai aina kiinni ja usein kotona oli jokin projekti, jossa isä ”tarvitsi” apua. 

Mitä enemmän aika kului ja isän juominen paheni niin minä sain ensin tarkistaa ja korjata isän työnjäljen kun kännissä saattoi aivan hyvin unohtaa kiristää renkaan pultit tai jotkin pultit ohjaus-akselistossa. Kun muutin pois kotoa ja opiskelin ammattikorkeassa niin kummallisesti se isä pärjäsi ilman apuani, eikä äiti tiettävästi ollut häntä auttamassa. Taisi se ”apu” enemmän olla sitä, että tarvitsi vain jonkun lähelleen kuuntelemaan loputtomia jorinoita omasta elämästään.

Myöhemmin sain isän kavereilta kuulla, että remontit alkoivat muuttua sellaisiksi, että isä istui kuin buddha ja kittasi kaljaa ja kaverit tekivät työt. Myöhemmin hän kehuskeli kun oli kova homma…Samaa pääsimme vaimon ja äitini kanssa todistamaan kun oli puutalkoot ja kannoimme ne halot pihalta liiteriin. Isän piti tulla mukaan heti alusta alkaen, sanoi menevänsä sisälle pukeutumaan ja tuli sieltä sitten aivan päissään kun viimeistä kottikärryllistä täytettiin. Seuraavana päivänä kehui meille yksin kantaneensa kaikki puut liiteriin…

Kun ohittaa sen vuosien aiheuttaman tunnekuorman erinäisistä asioista kotona, niin oikeastaan on hyvin mielenkiintoista tarkastella tuota ilmiötä, jossa näennäisesti osallistuu johonkin tekemiseen tai ylipäätään suunnittelee tekevänsä jotain ja vaikkei ahteriaan saa sen jälkeen ylös niin seuraavana päivänä on aidosti vakuuttunut tehneensä ne asiat, jotka suunnitteli ja kiihtyy kovasti kun huomaa, ettei niitä olekaan tehty ja kuvittelee jonkun käyneen purkamassa omat tekemiset.

Valtapeliä tosiaan ja kaikki keinot ovat sallittuja Diivan (=alkoholisti) mielestä. Kaikista ympärillä olevista ihmisistä tulee välillisiä ja välittömiä hyödykkeitä, joita riiputetaan löysässä hirressä, sätitään ja moititaan, mutta kuitenkin näytellään sen verran avutonta, että empatiakykyiset ihmiset jäävät siihen ympärille auttamaan kun toinen on niin avuton tai on kärsinyt niin kovasti vastoinkäymisiä. Valitettavasti ympärillä olevat tajuavat tämän juonen usein liian hitaasti, kuinka heitä käytetään&hyödynnetään, jotta alkoholisti voi viettää omaa taiteilijan elämäänsä.

Olen varmaan kertonut sen (joskus tuntuu, että toistan itseäni todella paljon), mutta kertaan lyhyesti, koska sopii tuohon yllä olevaan aivan mainiona esimerkkinä. Isä päätti aamuvarhaisella lähteä lappiin pari vuotta sitten. Matkan loppupäässä hän soittaa naapurilleen (äidin lapsuuden ystävä), jotta tämä voisi kurkata hänen postilaatikkoon kun hän on pari viikkoa poissa ja avata laskut ja lähettää niistä valokuvat minulle, jotta maksaisin ne.

Naapuri teki työtä käskettyä ja lähetti minulle saatteen kera laskuja, jotka olivat päivätty liki kuukausi takaperin…Eli kuukauteen ei isä ollut käynyt postilaatikollaan ja sitten reissuun lähdettyään yritti sälyttää niiden hoitamisesta vastuuta naapurilleen ja minulle. Kerroin naapurille, ettei minulla ole isän pankkitunnuksia, joten en niitä pysty hoitamaan. Joten jatkossakaan ei noita kannata minulle lähetellä.

Tässä oiva ja kuvaava esimerkki siitä, miten aikuisen vastuu ulkoistetaan muiden harteille ja itse eletään kuin lapsi vailla huolia(tämä siis puhtaasti sanonta, itse en elänyt lapsena huolettomia aikoja, joten en tiedä mitä on olla huoleton ja turvassa). 




maanantai 5. kesäkuuta 2017

Negatiivisuudesta

Negatiivinen näkemys elämästä usein sanotaan olevan rasittava. Olen saanut toistuvasti kuulla, kuinka minä näen kaiken aivan käsittämättömän huonossa valossa ja kuulostaa, että vain valitan kaikesta.

Tätä olen miettinyt paljon, miksen voi nähdä asioita posiviivisessa valossa ja kokea hyvää? Olen tullut siihen tulokseen, että olemassaoloni oli palvella ja salata isäni alkoholismia ja ennenkaikkea auttaa kaikissa mielenoikuissa ja kun isä oli saattanut itsensä oikeutoimikelvottomaan tilaan, niin minun tehtävä oli ottaa aikuisen rooli ja pitää tuosta ja juoksevista asioista huoli.

Kun lapsena on joutunut kantamaan sekä lapsen että aikuisen vastuun, siinä helposti jää lapsuus kokematta ja elämättä. Ei ollenkaan ehdi etsiä, tutkia ja oppia omassa tahdissaan vaan välittömästi on skipattava ikävuodet 4-17 ja ryhdyttävä elämään täysi-ikäisen vastuullista elämää vastuineen ja velvoitteineen.

Sen vuoksi on asioita, jotka eivät ole itsestään selviä minulle, koska en ole niitä kokeilemalla päässyt oppimaan, puhumattakaan siitä, että minua olisi opastettu, tuettu ja kannustettu mihinkään.

Yksi suuri tekijä löytyy siihen, miksi nyt aikuisena on niin hukassa kaiken suhteen. Kun kaikenlaiset vaikutusmahdollisuudet omaan elämään vietiin pois lapsuudessa niin omilleen muuttaessa tippui tavallaan tyhjän päälle kun minulle normaali elämä ei oikeasti ollutkaan normaalia. 

Monille omilleen muuttaminen on suoraa jatkumoa itsenäistymiseen, joka on alkanut jo varhaisessa vaiheessa eli vanhemmista irtautumista on tuettu pitkin ikää. Itsellä tilanne oli niin, että vanhemmat olivat riippuvaisia ”työpanoksestani” ja siitä, että huolehdin niistä asioista joihin kykenin. Omillaan muuttaessani minun tarvitsi huolehtia omista asioistani ja kuitenkin jouduin hyppäämään vanhempieni luona jatkuvasti, aivan kuin olisin opintojeni ohella käynyt vanhempieni kotona töissä.

Jos palaan ajassa hieman taaksepäin ja pohdin koulumenestystäni, niin huomaan alisuoriutuneeni koko kouluaikani. Tämän olen oivaltanut vasta viime vuosina, että olisin kyennyt parempaan.

Alkoholistista huolehtimista käsittelin tuossa jo hieman, joten nyt sitten palkintojen puutteesta hieman. En tällä tarkoita, että minun olisi kuulunut saada karkkipusseja hyvistä koearvosanoista tai jotain muita materiallisia palkkioita. Lähinnä itsellä tulee mieleen se, ettei minua koskaan ohjattu nauttimaan oppimisesta. Lähin palkinnon tapainen asia oli, että sain olla rauhassa ja en joutunut puhdetöihin tai kuuntelemaan humalaisen sepustuksia siitä mitä kaikkea hän on nuoruudessaan tehnyt eikä ollut tällainen vetelehtijä niinkuin minä olen, vaan jo 12-vuotiaana lähti töihin tienaamaan. (Välihuomautus; kummastipa unohtuu se, että niinpä minäkin olin 12-vuotiaana isän mukana hinauskeikoilla kansimiehenä kun mökkitarpeita tms hinattiin proomulla saareen.)

Joten tuollaisesta huomiosta kun jäi paitsi niin sitä piti palkintona. En juurikaan kapinoinut, varastellut tai ryypännyt, en uskaltanut. Varmaan jos tuolle tielle olisin lähtenyt, se olisi kitketty minusta hyvin nopeasti pois tai sitten minua olisi syyllistetty vielä enemmän siitä, että tuon hankaluuksia vanhempieni jo ennestään vaikeaan elämään. 

Erään ystävän kanssa tästä aiheesta juttelin ja hän kertoi tehneensä kaikenlaista pahaa. Vanhemmat, eivätkä ketkään muutkaan koskaan nähneet, että se oli hänen tapa selviytyä, purkaa sitä pahaa oloa, jonka kotiolot aiheuttivat.

Häntä on suuresti jäänyt harmittamaan se, ettei kukaan nähnyt niitä oireina jostain. Hänet vain nähtiin hankalana lapsena&nuorena, joka kiusallaan teki vanhempiensa elämästä entistä vaikeampaa.

Jäin miettimään sitä, että millä tavoin sitä voi rakentaa itselleen terveen itsetunnon pohjaksi kasvamiselle, jos kotona kelpaat vain näyttelemällä jotain mitä vanhemmat kuvittelevat sinun olevan ja olemalla oma itsesi et kelpaa heille ja he sen myös tekevät selväksi sinulle? 

Kun tämän taakan alle muserrut ja kehität selviytymiskeinoja niin nekin ovat väärät ja niistä rangaistaan. Niin mitä kannustimia siinä enää jää nuorelle suunnitella omaa tulevaisuuttaan ja miettiä niitä perimmäisiä asioita: ”kuka minä olen ja mitä haluan elämältä”, jos kaikki voimavarasi menevät vain päivä kerrallaan selviytymiseen kun oma persoonasi ja selviytymiskeinosi tuottavat vain rangaistuksia?

Kun tie hyvyyteen, oppimiseen, tutkimiseen ja ikänsä mukaiseen kehitykseen on torpattu auktoriteettien toimesta niin ei siinä paljoa itselle jää työkaluja kasvattaa itsetuntemusta ja -luottamusta.

Tällöin helposti näkee elämän todella mustana, eikä niitä satunnaisia valonpilkahduksia noteeraa tai niihin ei uskalla tarttua kun ne eivät kuitenkaan kestä, sillä eiväthän ne koskaan ole aiemminkaan kestäneet.

Itse käyn nyt tuskallista tietä kun yritän opetella havainnoimaan positiivisia asioita, kuten vaikkapa oravan piipahduksen takapihalla. Tie on todella kivikkoinen, eikä 37 vuotta synkkyydessä kestäneen vaelluksen varjo väisty aivan kevyesti.


Kun seuraavan kerran kohtaatte negatiivisen ja kyynistyneen ihmisen, niin älkää heti tuomitko hänen persoonaansa. Voihan olla, että häntä on tuomittu koko pieni ikänsä ja hän oikeasti ponnistelee saadakseen elämänsä valoisammaksi, muttei onnistu muutoksessa aivan hetkessä. Vuosien kaltoinkohtelu voi langettaa pitkän varjon hänen ylleen, eikä hän ole sitä vapaaehtoisesti valinnut. Valo on viety fotoni kerrallaan pois hänen elämästään eikä enää muusta tiedä kuin synkkyydestä.