perjantai 30. syyskuuta 2016

Elämänvaiheen ohitus

Luin hiljattain Natasha Kampush:n haastattelun. Viimeiset vuodet hänen elämäänsä on kuulunut kirjojen kirjoitus ja haastatteluiden antaminen. En hänen kohtaloaan ruodi tässä yhteydessä, enkä todennäköisesti tulevissakaan kirjoituksissani. 

Eräässä kohdassa hänen lause:"Olen ohittanut kokonaisen elämänvaiheen, enkä voi saada sitä takaisin"- kolahti minuun kuin parin kilon leka. En ole varma ymmärränkö vieläkään täysin tuon lauseen sanomaa, mutta voimakkaita tunteita se minussa herätti.

Monellakin tapaa koen menettäneeni kosketuksen eri elämänvaiheisiin, joita ikäiselläni kuuluisi tässä ja menneissä vaiheissa olla. Olen lukenut kirjan Da Capo-alusta uudelleen, kliinisen kasvatuspsykologian kirjan, joka käsitteli hyvin yksityiskohtaisesti ihmisen eri kehitysvaiheita.

En paljoa enää eri vaiheista muista, sillä aikaa lukemisesta on kulunut jo vuosia, ellei peräti vuosikymmen. Kuitenkin kirjan sisältö kummittelee mielessäni samoin kuin tuo Kampush:n kertoma lause. Sanojen kaiku mielessäni havahdun miettimään, olenko mahdollisesti menettänyt montakin elämänvaihetta?

Eräällä tavalla elän edelleen vastavalmistuneen elämää. Sitä 19 vuotiaan lapsenomaista toivoa työnsaannista ja elämän alkamisesta. Pieni hankaluus on vain läsnä. En enää ole 19 vuotias vaan 38. En enää ole vastavalmistunut. Viimeisestä tutkintoon johtaneesta koulustani on kulunut jo 13+ vuotta, joten tietoni ja taitoni eivät välttämättä enää ole ajantasalla. 

Näinollen en pysty kilpailemaan itseäni 20 vuotta nuorempien kanssa. Työttömyys ja vastoinkäymiset ovat jossain määrin jättäneet jälkensä itsetuntooni. Eräälläkin keskustelufoorumilla sain palautetta TV-esiintymisestäni, että olen liian anteeksipyytelevä vässykkä, eikä sellaista kukaan palkkaa. Minun pitäisi siis jostain haalia itseluottamusta, jotta muuttuisin halutuksi työmarkkinoilla.

Muuttuakseni minun pitäisi kaiketi puhua haastetteluissa niin, että korvat heiluvat ja mielellään totuutta mukaillen. Selittää valheita valheiden perään ja luottaa siihen, että kun todellisuus voidaan sovittaa tarujen kanssa yhteen myöhemmin.

Olen tästä aiheesta aiemminkin purnannut, kun työmarkkinoilla tuntuu olevan sellainen vinoutunut tila, jossa ns. pelimiehen silmä on tärkeä ja arvostetumpi taito kuin ahkera työnteko. Pitää siis olla laskelmoiva ja suunnitelmallinen oman urakehityksen edistäjä ja toisten taklaaja. Koko vanhanmallinen työn tekeminen tuntuu jääneen toissijaiseksi taidoksi ja kuitenkin sitten kilvan mediassa ulvotaan kun ei tekijöitä löydy…Ehkä sitä viimein saa mitä tilaa.

Ehkä voisinkin kirjoittaa enemmän aiheen ohituksesta kuin elämänvaiheen, tuo kun tuntuu muuttuvan minun kohdalla enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi…




tiistai 27. syyskuuta 2016

Syntipukki

Näitä urbaaneja legendoja riittää, joissa työnhakija printtasi CV:nsä pizzalaatikon kanteen ja toimitti tämän sitten työpaikalle. Siinä pizzan syömisen lomassa sitten onnistui vakuuttamaan työnantajansa ja sai työpaikan. Sitä tarina ei kerro, hakiko hän pizzalähetiksi vai miksikä?


Työhakemuksella pitäisi erottua, ja välillä voi mennä yli. Maailmalta löytyy esimerkkejä ylilyönneistä.
Business Insiderin mukaan eräs 55-vuotias mies valitsi cv:nsä kanneksi kuvan yläosattomasta mallista, koska ajatteli sen herättävän mielenkiinnon. Toinen esitteli perhettään ja harrastuksiaan kuvin 24 sivun verran.
Paremmin onnistui nuorukainen, joka tulosti cv:nsä pizzalaatikon kanteen ja toimitti pizzan työpaikalle. Haastattelu tehtiin pizzansyönnin lomassa, ja mies tuli palkatuksi.
Suomesta ei tunnu löytyvän origameiksi taiteltuja ansioluetteloita.
– Valitettavasti on tullut enimmäkseen puuduttavan samanlaisia hakemuksia, suuren ketjun hr-johtaja sanoo.
Nykypäivänä mieleen jää paperilla lähetetty hakemus, vaikka ne eivät välttämättä kovin käteviä olekaan. Videohakemuksiakin tehdään vielä niin vähän, että sellaisella erottuu. Rekrytoijat kyllä arvostavat videohakemuksia, sillä niistä näkee jotain hakijan persoonallisuudesta.
Edes mainostoimistoon ei tule kovin taiteellisia virityksiä. Luovin on ollut paperilla lähetetty QR-koodi, jonka skannaamalla pääsee käsiksi hakemukseen, mainostoimisto Virta Helsingin toimitusjohtaja Mika Häyrinen kertoo.

Erotu sisällöllä, älä fontilla

Useimmissa työpaikoissa origameja ei kyllä kaivatakaan.
Tuttu formaatti on rekrytoijalle helppo. Joskus oleellisia tietoja joutuu kuitenkin kaivamaan näyttävästi muotoillusta cv:stä.
– Usein sanotaan, että hakemuksella pitää erottua joukosta. Ei ehkä ymmärretä, että sisältö on se, millä pitää erottua. Sen sijaan yritetään kikkailla visuaalisilla jutuilla, käytetään erikokoisia fontteja ja eri värejä, Lassila & Tikanojan rekrytointipäällikkö Anna Kallio sanoo.
Tuhansia hakemuksia lukeneen Kallion mielestä hakemusten taso on tosin noussut viime vuosina. Hyvä hakemus on hänestä sellainen josta käy ilmi, että hakija on oikeasti pohtinut osaamistaan ja tavoitteitaan.
Omista taidoista ja tavoitteista pitäisi kertoa rehellisesti. Moni junioriasemassa ollut antaa hakemuksessaan kuvan, että on vastannut käytännössä kaikesta.
– Se antaa epäluotettavan kuvan, Virta Helsingin Häyrinen sanoo.
Hakemuksen pitäisi olla selvästi räätälöity juuri kyseiseen paikkaan. Aina yrityksen nimikään ei mene oikein.
– On tosi tyypillistä, että hakemus on osoitettu jollekin toiselle työnantajalle. Kun haetaan siivoustehtävään, hakemuksessa puhutaankin kaupan kassasta, Kallio kertoo.

Tiedä miksi haet

Iso osa hakemuksista alkaa osapuilleen näin: Olen 44-vuotias espoolainen mies, innostunut teidän työpaikastanne ja sopisin teille hyvin. Mutta sanallakaan ei kerrota, miksi on innostunut ja miksi sopisi, Leidenschaftin yrityskulttuurimuotoilja Panu Luukka manaa.
Luukan mukaan hakija erottuu parhaiten sillä, että tietää miksi paikkaan haluaa.
Kerro, miksi haluat juuri tähän organisaatioon ja tähän tehtävään, ja miksi sinut pitäisi kutsua haastatteluun. Perustelujen ei tarvitse tulla pakettina henkilöstöjohtajan pöydälle.
– Se ei ole kikkailua vaan puhdasta sisältöä, Luukka toteaa.
Siteerattujen lisäksi juttua varten on haastateltu Nesteen henkilöstöjohtaja Hannele Jakosuo-Janssonia, SOK:n henkilöstöpäällikkö Mari Junnilaa, Royal Ravintoloiden talent manager Hanna Rinnettä ja Elisan rekrytointipäällikkö Juho Toivolaa.

Millä tavoin sitten työhakemuksella erotutaan niiden 200-300:n hakijan joukosta? Hyvä kysymys. Jos vastauksen tuohon tietäisin, tuskin kirjoittelisin työttömyydestä blogissani…

Artikkelissa puhutaan sisällön avulla erottautumisesta. Ei ole hyödyllistä taitella hakemusta origamiksi tms. Itse ajattelin, että voisin lähettää wc-paperirullaan printatun kasvokuvani ja CV:ni niin voisivat sitten pyyhkiä paikkansa siihen. Sillä siltä minusta se tuntuu saada tuo ainainen: ”Kiitos hakemustanne, valintamme ei tällä(kään) kertaa kohditunut teihin…”-löpinä sähköpostiin.

Saatan kuulostaa ehkä hieman kyynistyneeltä ja sellainen kieltämättä olenkin. Mietin, että miten ihmeessä sitä sisällöllä erottuu kun olen kärsinyt työttömyydestä, enkä ole saanut CV:heni mitään mielenkiintoista täytettä, kuten vaikka Steve Irwinin apupoika pitelemässä krokotiilia aloillaan kun Steve peukuttaa kroksua hanuriin… Ei, minulla on vian liuta erilaisia kouluja käytynä ja kohtuullinen valikoima kesätöitä CV:ssäni. 

Toki tässä varmaan tullaan siihen brändäykseen (pelkkä sana aiheuttaa minussa yökkimisrefleksin), jota niin kovasti noissa TE-toimiston ostamissa työnhakukoulutuksissa painotetaan. En minä halua käyttää energiaani miettimällä sitä, millainen tuote olen. Olen kova tekemään töitä ja haluan tehdä töitä ja edellinen esimieheni sen vahvistaa, piste. Sillä aikaa kun me kaikki mietimme, miltä kiiltokuvamme näyttää, niin kulisseissa kaltaiseni ihmiset ovat nostaneet maamme tästä suosta. 

Olen siinä mielessä hyvin suoraviivainen syy-seuraus-tyypin ajattelija, että vaikka toisinaan itsekin sorrun funtsailemaan joutavia, teen sen silti omalla ajallani, työajan ulkopuolella. En voi käsittää miten nykyaikana perustetaan komiteoita miettimään, miten ikivanhat lasten leikitin ovat rasistisia ja saattavat suututtaa jonkun. Kuka pelkää mustaa miestä-leikki, eli käytännössä hippa, on taatusti kiellettyjen listalla. Komitea sitten saa työnsä päätökseen ja jakaa kouluihin post-it-lapun kokoisen viestin, ettei saa käyttää tuota nimeä hipasta. Sitten on verovaroja käytetty miljoonan verran…

Hitto! Minä olen pahoittanut mieleni siitä, että minua sanotaan työttömäksi. Olen tästä lähtien TYÖNHAKIJA. Sillä mietitäänpä, miksi kaikeksi työnhakijoita on nimitelty. Vaihdetaanpa työttömän tilalle vaikkapa maahanmuuttaja niin uskallettaisiinko heitä haukkua sosiaalipummeiksi, työn vieroksujiksi tai loisiksi? En uskonutkaan, että uskallettaisiin. Jostain syystä työnhakija on vapaata riistaa.

Riistasta tulee mieleen syntipukin tarina, joka löytynee kolmannesta Mooseksen kirjasta jakeesta 20: 

"Kun Aaron on saattanut päätökseen pyhäkön, pyhäkköteltan ja alttarin puhdistusmenot, hän tuokoon esiin elävän pukin, 21 asettakoon molemmat kätensä eläimen pään päälle ja tunnustakoon siinä israelilaisten kaikki synnit, kaikki pahat teot ja rikkomukset, joihin israelilaiset ovat syyllistyneet. Näin hän pankoon ne pukin kannettaviksi ja lähettäköön sen sitten tehtävään määrätyn miehen ajamana autiomaahan. 22 Pukki saa kantaa kaikki heidän syntinsä asumattomille seuduille.”

Tässä näen voimakkaan yhtenevyyden työnhakijoihin. Tahtomattamme me saamme kantaa selässämme&harteillamme huonojen päättäjien vieläkin huonommat päätökset taloutemme suhteen…


perjantai 23. syyskuuta 2016

Ministeri pihalla

Nyt taas kiehahti kattilani liedelle:

http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/jari_lindstrom_nuoret_tyoelama-55531

"Työ- ja oikeusministerin mielestä nuoret on saatava ymmärtämään, miten yhteiskunta toimii"

Mielestäni suurempi tavoite voisi olla saada päättäjät ymmärtämään, miten yhteiskunta toimii, sillä nyt tuli aikalailla paljastettua se seikka, miten pihalla ministerimme on yhteiskunnan toiminnasta.
...tu kun taas potuttaa näiden kuplassa elävien ulosanti.

Itselläni koulutustaustana: ylioppilas, sähköasentaja ja logistiikan insinööri. Insinöörin opintoja (160 ov/4vuotta) olen täydentänyt sekä johtamisen että suunnittelun koulutuksilla yhteensä 50:n opintoviikon edestä.

Valmistumisvuodestani (2003) lähtien, minulla on työkokemusta neljä vuotta, kolmella eri työnantajalle eri tehtävissä, joista yksikään ei vastaa koulutustani saati koulutustasoani. Noista yhteen olen päässyt hakemalla ns. omin avuin ja kaksi on ollut TE-toimiston järjestämiä.

Olen käynyt kahdeksan eri TE-keskuksen järjestämää työnhaku-/uravalmennus- ja työvoimakoulutusta. Olen hakenut liki 2000:a työpaikkaa. Minulla on työkokemusta 13 eri työstä. Olen hakenut amk:hon neljä kertaa ja ammattikoulutukseen neljä kertaa.

Vasta tänä syksynä kahdeksas hakukerta tuotti tulosta ja pääsen opiskelemaan itselleni uuden ammatin monimuotokoulutuksessa. Nähtäväksi jää, kouluttaudunko jälleen auringonlaskun alalle...

Työhaluja riittäisi ja koulutuksiakin pitäisi olla riittävästi käytynä, vaan en kelpaa minnekään, koska en valmistumiseni jälkeen päässyt kolmen kuukauden kuluessa töihin vaan putosin työttömyyteen.

Aikaisemmin tänään jostain kävi ilmi etteivät työnantajat halua palkata pitkäaikaistyöttömiä, vaikka täysipäisiltä vaikuttaisivat. Työt jakautuvat pelkästään työssä olevien kesken ja se on suljettu tuolileikki, johon työttömällä ei ole asiaa.

Meitä on työtä vailla pyöreästi 650 000, luuleeko ministerimme tosiaan, että tämä joukko chillaa? 80-luvulla oli elinkustannuksiin nähden paremmat sosiaalituet ja kuitenkin meillä oli täystyöllisyydeksi katsottava alle 5% työttömyys, miksei silloin ihmiset vain "chillailleet"? Siksi, koska töitä oli niin paljon, että halutessaan pystyi tekemään kahtakin työtä yhtäaikaa. Niin tekivät monet kotikatuni aikuisista, vanhempani mukaanlukien.

Ja niin maksettiin 120m2 omakotitalo, pari autoa, iso- ja pieni vene, moottorikelkka ja moottoripyörä alle viidessätoista vuodessa ja ammatteina mm parturi/siivooja&hiekkapuhaltaja/maalaaja, eli aivan perusammatteja. Miten onnistuisi tänä päivänä vai onnistuisiko lainkaan??

Ei paras, vaan se joka haluaa eniten

Herättipä jälleen mielenkiinton alla oleva uutinen:


– Ensimmäiset työhakemukseni olivat niin surkeita, Andrei Legeza, 34, muistelee. Tarpeeksi kiinnostava paikka sai Legezan kuitenkin yrittämään kovempaa, ja hän eteni koodarista kehityspäälliköksi.
Ukrainalaislähtöinen Legeza tuli Suomeen alun perin vaihto-opiskelijana. Hän opiskeli it-alaa Jyväskylän yliopistossa ja teki töitä koodarina.
– Ohjelmointi oli kivaa, mutta tiesin aina ettei ohjelmoijan rooli ole ihan se, mitä haluan tehdä viiden tai kymmenen vuoden päästä, Legeza kertoo.
Legeza valmistui maisteriksi it-buumin huippuvuosina, sai pysyvän työpaikan ja toisenkin. Lopulta hän halusi kokeilla jotain muuta ohjelmoinnin lisäksi.
– Se oli aikamoinen haaste. Kun on ollut kymmenen vuotta ohjelmoijan roolissa, on aika vaikea saada potentiaalinen työnantaja uskomaan, että pystyy myös päällikön tehtäviin.
Legeza lähetteli hakemuksia, mutta paikkaa ei löytynyt. Lopulta headhunter lähestyi LinkedInissä. Helsinkiläinen it-yritys etsi asiakkuuspäällikköä, joka puhuu suomea, englantia ja venäjää. Tämän piti myös olla taustaltaan ohjelmoija, jotta ymmärtäisi teknisen puolen.
– Se oli vain hyvää tuuria, Legeza vähättelee.
Uusi työ toi koodaamisen tilalle puhumista ja kirjoittamista, myyntitapaamisia ja projektinhallintaa. Eli paljon opittavaa, mutta se sujui sittenkin hyvin.
– Tai siis alku oli ihan hirveä, mutta selvisin, Legeza tarkentaa.

Cv:n sijaan analyysi

Työ oli mukavaa, mutta Legeza alkoi kaivata paremmin omia arvojaan vastaavaan yritykseen. Ja lähetteli taas paljon työhakemuksia, tuloksetta.
– Joskus sitten istuin ja mietin, mihin kaikkialle olen hakenut. Ajattelin, että ei ole mitään järkeä lähettää samantyyppisiä hakemuksia kaikkialle, koska niin tekevät kaikki muutkin.
Sitten vastaan tuli digitaalisten palveluiden kehittämispäällikön paikka Bernerillä. Legeza perehtyi tehtävän vaatimuksiin ja yrityksen historiaan.
– Innostuin niin paljon että päätin, että tällä kertaa yritän niin kovaa kuin pystyn.
Legeza perehtyi yrityksen toimintaan ja teki analyysin sen kaikista digitaalisista palveluista. Perinteisen cv:n sijaan hän lähetti Bernerille powerpoint-esityksen, jossa analysoi palveluiden rakenteen ja siitä mahdollisesti seuraavat riskit ja esitti omat ehdotuksensa rakenteen parantamiseksi. Esityksen lopussa oli tietoa hänestä itsestään.
Kolme haastattelua ja lopputehtävän sisältänyt valintaprosessi kesti kuukauden ja vei paljon aikaa. Legeza pitää menettelyä hyvänä, vaikka se teettikin hakijalla paljon töitä.
– Se oli viesti, että tämä ei ole mikään helppo nakki. Varmaan kaikki hakijat joutuivat miettimään, haluavatko oikeasti tämän paikan.
Prosessin mittaan Legeza myös vakuuttui yrityksen arvoista ja siitä, että paikka on oikea.

Ei paras, vaan se joka haluaa eniten

Epäonnistumista työhaussa ei pitäisi pelätä. Vaikka ei pääsisi edes haastatteluun, kokemuksesta voi oppia, Legeza rohkaisee.
– Ensimmäiset työhakemukseni olivat todella surkeita. Edelleen tulee punaiset posket, kun muistelen niitä.
Haussa auttoi suomalainen sisu, Legeza veikkaa. Samaa paikkaa Bernerillä tavoitteli satakunta muutakin hakijaa.
– Olen varma, etten ollut paras ammattilainen. Ei minulla ollut edes parasta kokemusta.
– Paras ei välttämättä voita, vaan se joka yrittää kovimmin.

Siinä jälleen suitsutetaan henkilöä, joka sai unelmatyön pelkästään yrittämällä riittävän kovasti. Henkilö itse oli tilanteen tasalla ja ilmaisikin vaatimattomasti sen todellisuuden, missä me muut elämme: eli oli puhdasta tuuria. Jutun kirjoittaneen toimittajan näkökanta taas vaikuttaa juuri sellaiselta mielipiteitä ohjaavalta, kun kirjoituksesta selvästi annetaan ymmärtää, että jos yrittää vain riittävän kovasti niin silloin saa unelmatyön.

Itselläni ei ole unelmatyötä. Itselläni ei ole unelmaa. Tai no on siinä mielessä, että unelmoin vaimoni paranemisesta, se on ainut asia, jota toivon ja sitä ei taideta saavuttaa sillä, että yritän vain kovasti…

Helposti jää käsitykseen, etteivät maamme puoli miljoonaa työtöntä yritä riittävästi, joten siksi ovat töitä vailla. En väitä etteikö näin olisi. Itse ainakin sovellan markkinatalouden oppeja ja mietin ROI:n (Return On Investment) -periaatteita. Eli kannattaako minun nähdä miten paljon vaivaa työn saannin eteen. Myös tuttu 20/80-sääntö on nykyään hyvin vahvasti käytössä. Panostan sen 20% ja tavoittelen 80% saantia sillä. 
Nämä opit olen ottanut käyttöön puhtaasti sen vuoksi, että takavuosina panostin 100% työllistymiseni eteen ja saavutin ainoastaan 0%. Joten kaiken oppien mukaan, minun ei ole järkevää tehdä noin. Nyt panostan enää 20% energiastani ja saan edelleen sen saman 0% tuoton panokselleni. 

Olen tässä miettinyt seuraavaa askeltani, jolla saan tuon panoksen vielä pienennettyä, jottei työnhakuun hukattu aika ja energia haukkaa elämästäni muutamaa prosenttia enempää.

Olen jo aiemminkin sen tänne kirjoittanut jossain yhteydessä, minkä Einstein jo totesi vuonna miekka&kilpi; vain idiootti toistaa samaa, odottaen eri lopputulosta. Joten minunkin on uudistuttava ja uudistettava työnhakuani. Mitähän jos enää vain lähettäisin sähköpostitse linkin Linkedn:n profiiliini? Jäisi turhat jäpinät ja liitteiden lähettämiset pois? Mietin aluksi, jos tallentaisi sähköpostiin luonnoksen työnhakusähköpostista ja siihen laittaisi aina vain uuden osoitteen, mutta tuo Linkki voisi olla vielä vaivattomampi?


Tai sitten opettelisin ohjelmointia ja koodaisin hakukoneen, joka etsisi netistä termillä ”työpaikka” ja etsisi kyseisen sanan esiintyvältä sivulta kaikki sähkäpostit ja automaattisesti lähettäisi sinne luomani työnhakusähköpostin liitteineen? Toisin sanoen loisin spämmibotin. Sen jälkeen loisin verkkosivun ja haalisin kaikki maamme työttömät yhteen ja jakaisin työkalun heille ja näin jokaista työpaikka-sanaa kohden tulisi 500 000 hakemusta… Joutuisivat HR-ihmisetkin tekemään töitä palkkansa eteen ja toimittajien&työnantajien olisi aivan turha ulista siitä, ettei työpaikka ja tekijä kohtaa tai että työttömät ovat laiskoja.. 





maanantai 19. syyskuuta 2016

Työvoimapulasta lyhyesti

Onneksi meillä on työvoimapula, joka näkyy mm. siinä, miten vaikeata on saada tekijöitä eri tehtäviin. Tuottavuutta häiritsee jo pula ammattitaitoisista työntekijöistä. Kannattavuutta rajoittavat jo korkeat palkat.

Potentiaalisia tekijöitä ei saada edes muuntokoulutettua jäljellä olevista työttömistä, joten ulkomaita myöten joudutaan etsimään tekijöitä alati kiihtyvään tarpeeseen....


Tämä purkaukseni johtuu siitä, että hain KELA:aan sosiaalietuuksien käsittelijän tehtävään ja kuvassa näkyy, että lisäkseni tehtävää haki muutama muukin… Toki samaan aikaan haettiin Turkuun muistaakseni kahta etuuskäsittelijää ja kahta tiimipäällikköä, joten se lieventää jo hieman tuota hakijoiden jakaumaa työpaikkaa kohden...



Mikäli kuva näkyy huonosti niin mainitsen tässä, että tehtäviin tuli tosiaan 4200 hakemusta, joten onhan meillä käsillä eläkepommi ja suurten ikäluokkien jättämä tyhjiö työmarkkinoilla...

Loppuun maalaukseni. Se alkoi hyvin, mutta sitten luovuus rikkoi kahleet ja loppu on sanalla sanoen erikoinen.



perjantai 16. syyskuuta 2016

Back to school

Ensimmäinen koulupäivä takana. En vielä sanoisi tuota ensimmäiseksi päiväksi opiskelua, koska enemmän käytiin opiskeluun liittyviä käytännön asioita lävitse. Tosin, kyllähän maailma on muuttunut reippaasti sitten 2000-luvun alun kun viimeeksi olen tutkintoon johtavassa koulutuksessa ollut. On tullut verkko-oppimisympäristö ja osa luentoja löytyy youtuben kaltaisesta videopankista ja muutenkin tehtävät ja oppimateriaali ovat verkossa, jonne ne myös pitää palauttaa.

En koskaan ole ollut tietotekniikan fani, en oikeastaan pidä sitä edes ystävänä vaan välttämättömänä pahana, joka valitettavan usein onnistuu polttamaan minun sulakkeeni. Näistä lähtökohdista siis odotan jännityksellä, mitä pääosin verkossa tapahtuva monimuoto-opiskelu tuo tullessaan.

Niin, minusta pitäisi tulla isännöitsijä 1,5 vuoden päästä. Siinä tapauksessa, että onnistun suorittamaan koulun hyväksytysti ja onnistun saamaan työ-/työharjoittelupaikan, jossa neljän kuukauden työpanoksen jälkeen onnistun vakuuttamaan työnantajan ja kouluttajan siitä, että minusta on alalle.

Kouluttajamme, 40 vuotta isännöitsijänä toiminut kyllä osasi kertoa yhden ammattiryhmän ihmiset, joilla on ollut huono menestys ja hankaluuksia isännöitsijän ammatissa. Ei varmaan yllätä ketään, että juuri insinöörit ovat kyseinen ryhmä. Vahvasti teknisinä ammattilaisina eivät kuulemma pidemmän päälle jaksa näitä :”Luin iltalehdistä, että asia on näin, joten vaikka olet alasi ammattilainen niin minä tiedän paremmin, koska iltalehdissä luki niin ja näin!”- tyyppejä. Tuollaisia en ole sietänyt ennen tätä koulua ja tuskin tulen koskaan sietämään.

Äitini oli yksi hyvä esimerkki. Joku kesä sitten ampiainen pisti minua ja äiti neuvoi painamaan pistoskohtaa sokeripalalle. Kun en itse löytänyt mitään tieteellistä tutkimusta kyseisen menetelmän hyödyllisyydestä ja pyysin äitiäni niitä minulle toimittamaan, niin tokaisi vain olevan ”vanhan kansan konsti”. 

Mitenkään vanhaa kansaa väheksymättä en hyväksynyt kyseistä vastausta ja jänkkäsimme äidin kanssa päiväkausia ja aina kun kumosin äidin argumentit, hän kaivoi jostain jonkun shamaanin kertomuksen miten sokeripalaa piti pyörittää kolme kertaa vastapäivään ja käyttää ulkona puolipilvisellä säällä, jotta se lataantuu auringon parantavalla energialla ja vasta sitten käyttää…

Lopulta turhauduin ja kerroin etten enää aio asiasta keskustella hänen kanssaan kun en mitään järkevää saa irti. Tuolloin äiti tunnusti jo heti alussa tienneensä olevan väärässä, mutta piruillakseen jatkoi…

Toivon totisesti, etten tulevassa ammatissani kohtaa 30 ihmistä päivittäin, joilla on samanlaiset vaikuttimet kuin äidillä oli. Sillä jos jo nykyisin uskoni ihmiskuntaan on hiuskarvan varassa niin tuollaisen altistuksen jälkeen se varmasti katoaa jonnekin pimeään paikkaan, pysyvästi.

Niin, koulussa aikuispuolella oli monensorttista ihmistä. Lisäkseni siellä oli muutama ikäluokkani edustaja ja loput sitten 50+ ja kolme 60+ ikäluokkaa edustavia. Vähän puistatti kun opetustilat ovat samassa, missä opiskelee 16v ihmistaimia…Onneksi altistus heihin on minimaalinen, johtuen erilaisesta rytmityksestä opintojen ja taukojen kanssa. Pahin painajaiseni olisi joutua heidän ikäisten kanssa samaan luokkaan. Siitä vain on liian kauan kun olen ollut tuon ikäinen. Joskus tuntuu, etten koskaan ole ollut teini, saati lapsi, sellaista se elämä alkoholistiperheessä voi olla, muttei siitä sen enempää tässä yhteydessä. Niistä vollotan sitten omissa kirjoituksissa niin ne voi huoletta jättää lukematta…Miksei tämänkin. Hmm, pitäisiköhän tuohon alkuun kirjoittaa lyhyt yhteenveto mitä tekstini sisältää, jotta sen voi skipata halutessaan?

Toisaalta, en aina itsekään tiedä minne päädyn kun jotain alan kirjoittamaan…

Meitä siis on 13 henkilöä ja kaikki ovat 60+ kilometrin päässä asustavia. Ketään Forssalaista ei tuolla ole opiskelemassa.

Toistaiseksi olen sillä tavalla positiivisella mielellä. En voi sanoa hyppiväni riemusta, että pääsen opiskelemaan. Opiskelu kun useimmiten minulle on tarkoittanut sitä, että päivät tuijotan ikkunasta ulos ja odotan näkeväni jotain mielenkiintoista, kuten vaikka lokin. En koskaan ole kyennyt seuraamaan opetusta ja aina olen ollut levoton uutta opiskellessani. Tekemällä olen oppinut parhaiten ja tämä monimuoto-opiskelu jättää tuon luennoilla haaveilun todella vähiin ja paljon joutuu tekemään omineen, joten kaiken järjen mukaan pitäisi sopia minulle.

Vanhemmiten olen vain huomannut, miten aivoni ovat kehittäneet sellaisen Teflon-pinnoitteen ympärilleen, vaikeuttaen kaikennäköisten uusien asioiden omaksumista. Elän siten jännittäviä aikoja. 

Niin, hymyilytti kun monet kurssille tulijoista olivat ammatinvaihtajia. Todella monella on vuosikymmenten kokemus omalta alaltaan ja ovat siihen kyllästyneet ja haluavat kokea jotain uutta. Oli aika mielenkiintoinen ilmiö kun kouluttaja ja muut nyökyttelivät ihmisten kertomuksille siitä, miten pitkä työura tuntuu puulta ja haluaa kokea jotain uutta. Tai siis silloin vasta oli mielenkiintoista kun kerroin omat kokemukseni käymistäni kouluista, töistäni ja työnhaustani. Sellainen veitsellä leikattava jähmeä hiljaisuus valtasi koko luokan. En tiedä kuinka kauan sitä jatkui, se tuntui viideltä minuutilta, mutta oli varmaan vain kymmenisen sekuntia. Kuitenkin kaikki olivat hiljaa ja heidän silmät olivat järkytyksestä suuret kuin teevadit…Ehkä taidan olla työttömyydessä jokin erittäin harvinainen ääri-ilmiö, jota ei kukaan ole elävänä päässyt todistamaan. Tunsin itseni hetken ajan tarujen Jeti:ksi…

Noh, kouluttajan mielestä olen valinnut hyvin, sillä lait muuttuvat ja työnmäärä vain lisääntyy tulevaisuudessa, samoin kuin isännöitsijöiden keski-ikä lähestyy kuulemma eläkeikää, joten paljon on väkeä vielä eläköitymättä tuolla alalla. En itse usko mihinkään ennenkuin on nimet papereissa, joten jää nähtäväksi. Logistiikan insinöörien työllistyminen oli 94% silloin kun kyseisen koulutuksen aloitin ja kuinka minun kävikään?





maanantai 12. syyskuuta 2016

Pitkäaikaistyöttömyys

Pitkäaikaikaistyöttömyys on ollut kasvussa viime vuosina. Sen osuus työttömista on noussut jo 38%:iin kaikista työttömistä. Tämä vahvistaa sen tiedon, minkä jo opiskeluaikoina oivalsin. Ihmisiä ei kouluteta työmarkkinoiden tarpeiden mukaan, vaan koulut toimivat kuten voittoa tavoittelevat yritykset. Kun voitontavoittelu ajaa ohi työmarkkinoiden tarpeiden kuuntelemisen, on seuraukset karmeat. 

Muutama ikäluokka niitä seurauksia makselee pysyvänä työttömyytenä. Koulujen tavoitteena oli ennen valmistaa nuoria töihin. Töissä tapahtui perehtyminen varsinaisiin työtehtäviin. Siihen ei nykyisin enää ole varaa, koska yhteiskuntamme täytyy olla kilpailukykyinen ja jokaisen on huolehdittava omista asioistaan.

Tämä on johtanut siihen, etteivät koulut enää kuuntele työnantajia ja sitä minkälaista osaamista työmarkkinoilla tarvittaisiin. E-hei, tarkoituksena on saada nuori mahdollisimman nopeasti valmistumaan, jotta koulu saa rahoituksen valtiolta ja osavuositulos näyttää hyvältä. 

Samaan aikaan työmarkkinoille työntyy ihmisiä, joiden teoreettinen osaaminen on aivan jotain muuta, kuin mitä työmaailmassa tarvittaisiin. Yrityksetkin joutuvat pelaamaan markkinatalouden pelisääntöjen mukaan ja heille on tärkeätä saada juuri heidän tarpeisiinsa sopivaa henkilöstöä.

Kun koulut eivät enää sellaisia tuota, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi perehdytys. Siihen taas ei ole varaa, koska uuden työntekijän pitäisi pystyä tuottamaan voittoa heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Jos perehdytykseen ryhtyy, niin on alituinen pelko siitä, että osaava tekijä meneekin kilpailijalle, jolloin menetetään mahdollisuus tuottaa voittoa ja vielä kadotetaan osaaminen kilpailijan käsiin.

Vetelen tässä ehkä mutkia suoriksi useiden asioiden suhteen, mutta omat kokemukset työmarkkinoista ja koulutuksesta tukevat tätä. Kun tarkoituksena on vain saada voittoa neljännesvuosittain niin ei siinä kovin paljoa jää saumaa lähteä opettelemaan työn tekemistä.

Voi vain haikeudella muistella vaarin tarinoita, kuinka paperitehtaalla tehtiin viisivuotissuunnitelmat (joita toki hiottiin matkan varrella), joiden mukaan yritystä ohjastettiin. Tehdas omisti asuntoja, joita työntekijä sai vuokrata puolella hinnalla verrattuna vapaiden markkinoiden asuntoihin. Myös työterveyspalvelut kuuluivat työntekijöille. Nykyisten vuokratyömarkkinoiden kasvaessa, sekään ei ole itsestään selvyys vaan joutuu käyttämään kunnallisia terveyspalveluita.

En tiedä onko kaiken takana yksilöllisyyttä ihannoiva yhteiskuntamme vai mikä meidät on eriyttänyt menestyksen tieltä. Yksilöllisyys näkyy päivittäin parhaiten ehkä liikenteessä. Siellä näkee, miten ei olla valmiita joustamaan omista etuuksistaan ja seuraus tästä on takkuileva liikenne. Toisin sanoen kun yksilö ajattelee vain omia etujaan, jää silloin yhteinen tavoite hämärän peittoon ja silloin ei mikään enää toimi sujuvasti. 

Tämän tästä saa lukea liikenneraivosta ja kieltämättä on itsellänikin tullut eteen tilanteita, joissa olisi tehnyt mieli ajaa jonkun yli rangaistuksena tollosta käyttäytymisestä. Eräskin kohtaaminen pyöräilijän kanssa oli ikimuistoinen. Tulin T-risteykseen autolla, jossa tien molemmin puolin olivat korkeat marjapensaat ja en nähnyt oikealle saati vasemmalle, ennenkuin hivutin itseni suojatien päälle, jossa oli myös pyöräkaista. Eiköhän sieltä tullut sitten trikoo-ohjus, joka ryhtyi oitis möykkäämään, että olen hänen tiellään, vaikka autoni takaa olisi mahtunut hyvin ohittamaan minut. 

En yleensä provosoidu helposti, mutta tuolloin sulakkeeni paloivat. Peruutin kuitenkinmtaaksepäin, jotta Diiva mahtui edestäni keskisormea osoitellen. Tuolloin olin valmis ottamaan alumiinisen taskulampun hansikaslokerosta ja nuijimaan itsekkyyden irti kyseisestä häiriköstä. Tiesin kuitenkin jos lähtisin sille linjalle, saisin jatkaa nuijimista joka päivä. 

Jäin miettimään sitä itsekkyyttä joka ihmisissä oikein vallitsee ja saa käyttäytymään noin. Samantapainen tapahtuma sattui Turun keskustassa, jossa jalankulkijoiden väylä on jaettu puoliksi jalankulkijoille ja puoliksi pyöräilijöille. Jos jonottaa suojatielle niin joutuu seisomaan pyörätien puolikkaalla. 

Kerran yksi trikoo-ohjus meinasi päin ajaa. Onneksi olen sen verran isokokoinen, ettei kukaan ole vielä uskaltanut päin ajaa. Kyseinen sankari kuitenkin ryhtyi välittömästi huutelemaan törkeyksiä kun satuin seisomaan varpaat ajotiellä, mutta hänen väylällään. Jälleen olisi takanani ollut reilusti tilaa ajaa ohi, mutta itsekkyys ja omista oikeuksista kiinnipitäminen saivat yhden pyöräilijän törttöilemään. 

Näitä tapauksia on ollut useita, siksi olenkin alkanut pikkuhiljaa vihaamaan pyöräilijöitä. Siitä hetkestä kun autot kielletään keskustoista, alan välittömästi ajamaan myös pyöräilijöiden kieltämistä, kaikkien paitsi mummopyöräilijöiden. 

Olenkin salaa haaveillut tulevaisuudesta, jossa kävelijöillä, pyöräilijöillä ja autoilla on omat putkensa, joita pitkin ajetaan. Kun eri liikennemuodot eivät koskaan kohtaa niin syntyy vähemmin konflikteja.


Lähtipäs jälleen rönsyilemään…Niin paljon puhutaan kohtaanto-ongelmasta, ettei työ ja tekijä kohtaa toisiaan. Tarvitseeko sitä lopulta ihmetellä miksei maassamme mikään etene/suju kun kaikki ajattelevat ensimmäisenä itseään, eikä kenelläkään tunnu olevan kokonaiskuva hallussa?



torstai 8. syyskuuta 2016

Köyhyydestä vielä

Köyhyyden usein ajatellaan olevan materialistista puutetta jostain. Se kuitenkin ulottuu syvemmälle ja saa kantaakseen erilaisia termejä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa huono-osaisuus. Viittaako edellä mainittu itseaiheutettuun vai itsestä riippumattomien syiden johdosta aiheutuneeseen huono-osaisuuteen, sitä en osaa sanoa. Huono-osaisuus kuitenkin kattaa sisällään jo syrjäytymisen ja köyhyyden.

Köyhyyden voisi helposti mieltää sellaiseksi, ettei ole varaa Heinz:n ketsuppiin vaan on tyydyttävä marketin omaan halpamerkkiin. Sitä se varmasti aluksi onkin. Kun köyhyys muuttuu tilapäisestä pysyväksi olomuodoksi, silloin myös sen merkitys syvenee. Silloin ei enää puhuta siitä, ettei ole varaa merkkituotteisiin vaan pikemminkin siitä, ettei ole enää varaa sellaisiin asioihin, joita useat pitävät itsestään selvinä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa, uintiharrastus, elokuvissa käynti, ystävän tapaaminen kahvilassa, hieronta yms. terveyspalveluiden käyttö, itseasiassa tarpeeksi pitkälle mentäessä sitä joutuu miettimään ostaako ruokaa vai käykö hammaslääkärissä. tms.

Tällaisten arkipäiväisten asioiden poisjääminen merkitsee köyhyyden otteen tiukentumista. Silloin voitaneen jo puhua huono-osaisuudesta ja kenties syrjäytymisestä. 

Syrjäytyneenä sitä kokee jäävänsä ns. normaaleiden, elämään kuuluvien asioiden ulkopuolelle. Ulkopuolisuuden tunteen varmaan parhaiten ymmärtää, jos miettii vaikkapa häkkikanalaa. Ystäväni sai entisiä häkkikanoja maatilalleen ja hän kertoi surullisen tarinan siitä, miten masentuneita kanat olivat. Kun häkkikanan nosti aamulla pihalle temmeltämään niin tämä yksilö saattoi istua iltaan asti aamuisessa paikassaan. Siinä meni melkein koko kesä nostellessa kanaa aamuisin pihalle ja iltaisin sisälle. Vasta loppusyksystä alkoi kanalle valjeta, että pihallaolon tarkoituksena oli liikkua vapaasti, oman mielen mukaan. 

Miksi kana ei sitten tehnyt niin? Koko aikaisemman elämänsä, tämä oli joutunut istumaan paikoillaan, syömään, ulostamaan ja munimaan. Muuta ei sen elämään sallittu. Mielestäni syrjäytyneet ja huono-osaiset jakavat kyseisen kanan kohtalon. He eivät pääse kouluun, eivätkä töihin. Heidän elämänsä on käytännössä kotona istumista, syömistä ja ulostamista. Alituinen pelko siitä ettei mikään koskaan muutu ja että koko elämä menee siinä katsellessa kun toiset pääsevät pihalle toteuttamaan itseään.

Karmealta kuulostava kohtalo, mutta itsekin sitä eläneenä voin myöntää eräänlaisen lannistumisen saaneen jalansijaa mielessäni. En välttämättä koe itseäni aivan yhtä lamaantuneeksi kuin elävän elämän esimerkin kanan, muttei tällaista osattomuutta kaikesta varmaan kauaa tarvitse enää kestää kun on peruuttamattomasti avun tavoittamattomissa.



lauantai 3. syyskuuta 2016

Auto

Autot ovat aiheuttaneet minussa voimakkaita tunteita niin kauan kun muistan. Elettiin vuotta 1982, joten ikäni taisi olla 4 ja tuolloin selailin V8-magazinea. Kyllä luit oikein, toiset lapset lukivat Aku Ankkaa, minä V8-magazinea. Tuolloin silmiini osui esittely uudistuneesta Chevrolet Camarosta ja se oli muotoilultaan niin hieno, että keskiaukeamakuva autosta päätyi seinälleni.

Tässä yhteydessä mainittakoon myöhäisteini-iän aikoina kun kavereilla oli reteesti keskiaukeamakuvia Playboy- tms lehdestä, oli minulla edelleen Camaro seinälläni... 

Olen parjannut paljon vanhempiani kaikesta siitä sonnasta, jonka ovat niskaani kaataneet. Haluaisin jakaa intiimin muiston vuodelta 1998, joka on kenties ainut sellainen, jossa ovat onnistuneet positiivisesti yllättämään minut.

Olin armeijan palveluksessa tuolloin ja asemapaikkani oli Upinniemi, Helsingissä. Oli tavanomaista, että viikonloppulomalle tulin bussilla, armeija kun tarjosi kyydin. Yhtenä viikonloppuna tulin lomille, kuten tavallista tuohon aikaan. Isä ja äiti olivat vastassa, he olivat pysäköineet auton pitkän linjan parkkiruutuun. 

Vaihdettiin kuulumiset ja käveltiin autolle. Siinä sattui olemaan valkoinen Camaro viereisessä ruudussa. Sitä tovin ihastelin, kunnes jompikumpi tokaisi, että tiedetään siinä olevan Camaro, mutta nyt mennään kotiin syömään. Kiipesin autoon ja nenä liimaantuneena ikkunaan jäin tuijottamaan unelmieni autoa.

Sitten äiti tokaisi:"Eiköhän peruuteta takaisin?". Ihmettelin mistä oikein on kyse. Noustiin kaikki autosta ja vanhempani tokaisivat, että jos kurkkaisiin autoon sisälle ja ojensivat Camaron avaimet minulle. Tuosta hetkestä alkaen en koskaan uskonut auton olevan minun. Toki se oli vanha, ruttuinen ja raihnainen, mutta se oli minun Camaroni. Kolmevuotinen yhdessäolomme oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Joka kerta autoon astuessani minulla oli tunne, että auton oikea omistaja tulee hätistämään minut pois. Sitten ajaessani koin sen olevan juuri sitä, mitä auton kuuluukin olla. 

Todellisuus vain oli karmeampi kuin moni osaa kuvitella ja ehkä siksi sanotaan, että on parempi jättää päiväunelmat päiväunelmiksi. Arki Camaron kanssa oli aika myrskyisä. Tämän tästä siinä oli jotain rikki ja se jätti yhtenään tielle. Unelmien auto muuttuikin painajaisten riivaajaksi, joka vie järjen mennessään.

Tuolloin oivalsin, ettei harrasteesta kannata ikinä tehdä arkea, sillä se on kovin työlästä eikä enää tarjoa sitä vastapainoa. Siksi varmaan ihmisillä on kesämökit vastapainona joutilaalle asumisella rivi-/kerrostaloissa. Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös tässä huomaa tasapainon horjuvan jos toiseen vaakakuppiin laittaa kaikki painot.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin uskomaton teko vanhemmiltani. Eihän tuo vaatinut kuin Camaron kuvan seinälle 14 vuoden ajaksi ja päivittäin siitä puhumisen, että viesti menee perille, minkä auton haluan...Totuuden nimissä mainittakoon, vanhempani veivät vanhan Datsunin vaihdossa, jonka olin ostanut omilla rahoillani, joten eivät he kokonaisuudessaan minulle autoa ostaneet. 

Ajatus oli kuitenkin kaunis, vaikka toisinaan harmitti, etten itse saanut valita haluamaani yksilöä. Koko lapsuuttani ja nuoruuttani sävytti lähestulkoon kaikessa se, etten itse saanut valintoja tehdä. "Älä tee niinkuin minä, vaan kuten minä sanon!"- olikin yksi äitini lempilausahduksistaan. Tavallaan tuokin sisältää kaksoisviestin, jossa ensimmäisellä tasolla neuvotaan, ettei ota mallia äidin toiminnasta ja toisella tasolla sanotaan:"tee mitä käsken". 

Noihin en tässä yhteydessä pureudu syvemmin, tahraa vain muiston haaveitteni autosta. Huolimatta ikävistä muistoista autotallissa isän kanssa (kännissä) Camaroa elvyttämässä, unelmoin vieläkin kyseisestä autosta. Kunpa tulevaisuudessa saisi noita vanhoja korimalleja uudella tekniikalla ladattuna, niin tuollaisen kyllä hankkisin, kunhan ensin olisi töitä, että olisi valuuttaa, jolla hankkia siis...Onneksi unelmointi ei maksa mitään!