maanantai 29. elokuuta 2016

Köyhyys, työttömyys, koulutus- loputon kierre?

Törmäsin blogiin, jossa on erinomaisesti kuvattu köyhyyttä. Kommentoijista tosin osa on kyllä niin kaukana ja vieraantuneet todellisuudesta, etten taida edes ottaa kantaa heidän kommentteihin. "Heinäkuun lopussa työ­ ja elinkeinotoimistoissa oli kaikkiaan 664 900 työnhakijaa, mikä on 25 200 enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Kaikkiaan työ­ ja elinkeinotoimistoissa oli heinäkuussa avoinna 67 800 työpaikkaa, mikä on 6 600 enemmän kuin vuosi sitten". -Teksti kopioitu suoraan heinäkuun työllisyyskatsauksesta. 

Tuosta voitaneen päätellä, miksi työttömät eivät vain "mene töihin" tai että "tekevälle aina töitä löytyy. Niin, toki tekevälle töitä löytyy, mutta löytyykö palkanmaksajaa? Tälläkin hetkellä kaikennäköinen sosiaalitukien vastikkeellisuus on lisääntynyt ja tulevaisuudessa lisääntyy edelleen. 

Ei mene kauaa, kun tällä hetkellä vielä töissä olevat huomaavat työsopimuksensa vaihtuneen työkokeiluksi tai kuntouttavaksi työtoiminnaksi ja liksa tuleekin KELA:lta. Korvaus vaihtuu 1700€/kk:ssa 520€/kk ja siihen tulee huikea ylläpitokorvaus 9€/työkokeilupäivä. Tuosta summasta menee sitten 6€ edestakaisiin bussimatkoihin, joten 3€ jää käytettäväksi eväisiin.

Itse tulen keskiluokkaisesta perheestä ja 80-luvun huippuvuosina vanhemmillani oli useita töitä yhtäaikaa. Tällä rahoittivat kaikennäköiset lelut yms. mitä eivät koskaan kerenneet työnteoltaan sitten käyttämään...

Itse tein töitä 13 vuotiaasta lähtien ja työnsaaminen loppui kuin seinään vuonna 2003 kun insinööriksi valmistuin. Toki olin käynyt lukion ja ammattikoulun (josta stipendin kera valmistuin) sitä ennen, mutta insinööriys sulki tieni ammattikoulutasoitiin töihin, olin mukamas liian koulutettu. Olen täydentänyt insinööriopintojani 25ov edestä johtamisen erikoistumisopinnoilla ja 25ov edestä mekaniikkasuunnittelun erikoistumisopinnoilla. 

Työkokemusta insinöörin töistä löytyy vain muutama vuosi. Hanttihommistakaan ei sen enenpää. Usein hakiessani koulutustani vastaavia töitä, kilpailen 200-300 muun insinöörin kanssa. Vailla riittävää työkokemusta, on sanomattakin selvää, etten pääse edes haastatteluihin.

Kuutena vuotena olen hakenut eri kouluihin. Haasteena vain on päästä esim. sosionomiksi opiskelemaan, sillä hakijoita on 1500+ ja kouluun otetaan 90. Jos sattuisin kouluun pääsemään, pitäisi minun ottaa lainaa opiskelun mahdollistamiseksi. TE-toimisto joissain tapauksissa sallii työttymyyskorvauksella opiskelun, muttei siitä ole takeita että se onnistuu. Opintotukea en saa toista korkeakoulututkintoa varten KELA:lta, joten siinä on tavallaan puun ja kuoren välissä. 

Lainalla eläminen on mielestäni aika riskaabelia. Olenhan tähän mennessä onnistunut hankkimaan jo kolme tutkintoa ja pari pidempää täydennyskoulutusta, jotka eivät ole lisänneet työllistymismahdollisuuksiani. Entä jos uusi ammattikaan ei työllistä? Työttömyyskorvauksistako maksaisin lainanlyhennykset ja asuisin veneen alla?

Vuodesta 2003 olen hakenut n. 2000 työpaikkaa. Olen saanut kaksi, joista olen joutunut molemmista sanoutumaan irti terveydellisistä syistä. Toisessa liukuhihnalla kokoonpanotyössä 4-vuorojärjestelmä sekoitti unirytmin niin, etten pystynyt nukkumaan ilman unilääkkeitä ja usein torkahtelin auton rattiin kun ajoin 60km/suunta työmatkaa. Painoni myös nousi 47kg, joten vakavia haittoja terveydelle tuosta työstä oli.

Toisessa työpaikassa oli pahoja ilmapiiri ongelmia. Neljäntoista vakituisen joukosta neljä ihmistä kärsi burnoutin, seitsemän lopulta irtisanoutui työstään ja viisi määräaikaista eivät jatkaneet sopimustaan, vaikka sitä heille tarjottiin.

Olen valmistumiseni jälkeen ollut neljä vuotta töissä, kahdeksassa eri TE-toimiston järjestämässä koulutuksessa yhteensä kaksi vuotta ja lopulta seitsemän vuotta työttömänä. Näiden vuosien aikana olen käynyt läpi työttömyyttä, köyhyyttä ja toivottomuutta. 

Olen usein miettinyt, että mitä enää voisin tehdä, sillä olen hakenut töitä usealla eri metodilla. Olen hakenut useisiin kouluihin ja TE-toimiston koulutuksiin. Millään tavoin edellä mainitut toimenpiteet eivät ole parantaneet työllistymismahdollisuuksiani. 

Kuultuaan tarinani, jopa Suomen pääministeri ja muutamat muut ministerit ovat todenneet minun tehneen kaiken oikein. Miksei siten oikein tekemällä menestykään, saati että pääsisi edes siihen ns. normaaliin elämään käsiksi?

Olen niin väsynyt tähän, että enää on kokeilematta yrittäjyys, kiristys ja uhkailu. Ehkä nuo yhdistämällä voisi seurata erästäkin aallonpohjalla mietittyä vaihtoehtoa. Eli olisiko moottoripyöräkerholaisilla käyttöä minun kaltaiselleni, toivonsa menettäneelle, yhteiskuntaa kohti katkeruutta tuntevalle ihmiselle?

Olen pian 40 vuotias ja elämästäni puolet olen käyttänyt tavoitellakseni sitä unelmaa, jonka yhteiskunta nuoriin ihmistaimiin istuttaa jo alakoulusta lähtien. En kuitenkaan ole päässyt lähellekään sitä unelman toteutumista, vaan aina on tullut lisää esteitä tielleni. 

Kouluttautumalla lisää, piti parantaa työllistymismahdollisuuksia ja kuinka kävikään? Uusi koulutus nollasi edelliset ja sulki oven takanapäin. Uudessa ammatissa jos ei välittämästi onnistu saamaan työkokemusta, ei silloin ole asiaa töihinkään. 

Onko minun täten pääteltävä, kun olen syrjäytetty ikäisteni aikajanalta, jossa tietyn ikäisinä tehdään tietyt asiat, niin en ole koskaan siihen takaisin pääsevä? Odotettavissa on vain loputonta uudelleenkouluttautumista ammatista toiseen, kunnes eläkeikä tai kuolema minut tästä on pelastava?




keskiviikko 24. elokuuta 2016

Sadas kirjoitus

Normaalisti sadanteen kirjoitukseen sisällytetään kertaus menneistä teksteistä. Samalla käytäisiin läpi kertauksenomaisesti koko matka lähtöpisteestä nykyiseen hetkeen. Onneksi en koskaan ole uinut virran mukana, enkä edes vastavirtaan.

Olen aina löytänyt virtauspaikkojen kivet ja uppotukit, joihin törmätä yritti sitten kulkea mihin tahansa suuntaan elämän virrassa. Siksi ajattelin vain jäpistä aivan turhanpäiväisiä asioita uudesta maalausharrastuksestani ja maalauksesta, jonka katson olevan minun paras työni tähän mennessä. Maalaus löytyy kirjoituksen lopusta, joten nyt on hyvä tilaisuus skipata turhanpäiväinen jäpinäni ja käydä vain katsomassa maalaus…

Olen tuon maalannut jo jonkin aikaa sitten, mutta olen pantannut sen liittämistä tekstiini sen erityislaatuisuuden vuoksi. Tuossa maalauksessa olen ensimmäistä kertaa kokenut reilua onnistumisen riemua.

Se ei ole täydellinen monellakaan mittarilla tarkasteltuna, mutta joka kerta kun katson sitä, se kertoo minulle tarinan. Jokaiselle katsojalle se kertoo eri tarinan, toivoisin.

Niin paljon tänä päivänä altistuu valmiille. Kaikennäköiset vastaukset eri kysymyksiin löytyvät helposti internetin syövereistä. Jos jokin hajoaa, se on helppo korvata uudella. Tämänkaltainen kertakäyttökulttuuri on kestämätöntä luonnon kannalta ja maailmamme hukkuu pian roskaan. Jos tekisimme valintoja kestävämmällä pohjalla niin kenties voisimme jättää perinnöksi tuleville sukupolville paremman ja puhtaamman maailman. Millä tavoin tämä valistava ote sitten liittyy keskeneräisyyteen, voinet kysyä? En itseasiassa ole itsekään varma, toisinaan kirjoitukseni ovat poukkoilevaa ajatusten virtaa…

Maalaus ei siis ole valmis. Jätin sen tarkoituksella kesken ja hieman tyhjäksi, jotta muistaisin ettei elämä itsessään kohtaa valmista hetkeä. Elämme keskeneräisyyden keskellä. Solutasolla kehossamme tapahtuu koko ajan kuolemaa ja uuden syntymistä. Kun se lakkaa, kuolemme ja meidän tilalle tulee uusia ihmisiä jne. Ajattelemme sitten isosti tai pienesti niin jatkuva muutos on käynnissä, halusimme sitä tahi emme.

Työskenneltyäni liukuhihnalla, eteeni tuli puolivalmis tuote. Siihen lisäsin komponentteja ja se lähti edelleen puolivalmiina eteenpäin. Jossain vaiheessa tunsin todella suurta turhautumista siitä, etten mitään pääse tekemään alusta loppuun. Se kokemus kuitenkin kasvatti ja kannusti miettimään lisää. Tunnustan miettineeni todella usein työpaikan vaihtoa, sen verran tuo turhautti... Kuitenkin joskus pääsin ajatelmissani siihen pisteeseen ja tajusin ettei mikään pysähdy. Aivan kuten kosmisella tasolla matkaamme avaruuden halki aivan käsittämätöntä nopeutta niin yhtälailla liike on jatkuvaa myös atomitasolla.

Kaiken tämän vauhdin vastapainoksi halusin luoda jotain paikallaan pysyvää, konkreettista. Tiedän sen jääneen kesken, mutta yhtäaikaa se näyttää silmissäni valmiimmalta kuin yksikään muu maalauksistani.

Kuvassa vene on karahtanut kivikkoon ja siihen on jäänyt. Jotensakin koen tuon kuvaavan elämääni. Tietyllä tavalla seesteisen staattista vailla hektistä menoa. Olen sen ikäinen, että puhutaan elämän ruuhkavuosista. Se on aika jolloin luodaan uraa, yritetään selviytyä perheen arjesta ja kasvaa sen mukana. Itselleni ruuhkavuodet ovat tuntematon käsite. En luo uraa, enkä liioin kamppaile perhearjen tiukoissa aikataulupaineissa.

Joskus mietin, olenko jo siirtynyt nuoruudesta suoraan vanhuuteen, sillä aikuisuus ei ole tuonut kohdalleni ratkottavaksi ruuhkavuosien haasteita ja sen johdosta on tunne kuin kävisi eri tahdissa sen elämänrytmin kanssa, jota kuuluisi seurata. Toisaalta, sen oivaltaminen, että on vain pieni ja merkityksetön muurahainen elämän isossa kuvassa, voi vapauttaa kaikista niistä paineista oman elämän suhteen, joita on vuosien varrella itselleen onnistunut kasaamaan kuunnellessaan muita siitä, miten elämä kuuluisi elää.

Olen siis onnistunut ajautumaan kivikkoon. Useimpina aamuina kieltämättä on sellainen olo, että jos ei jotakin paikkaa kolottaisi niin en tietäisi olevani elossa... Siitä pääsenkin aasinsillan kautta pohtimaan, voiko kasvua tapahtua muutoin kuin kivun kautta?

Miksi ihminen tarvitsee kipua kehittyäkseen? Järjellä ajateltuna kipu on viesti siitä, että nyt on jotain pielessä ja pitäisi hidastaa vauhtia. Mieluusti kokisin henkistä kasvua onnistumisien kautta.

Kulttuurissamme on otettu tuo "keppi tai porkkana"- ajatus vähän turhan kirjaimellisesti. Muistan alaluokilla nähneeni julisteen jossa aasin selässä istuva henkilö piti kädessään keppiä, jonka nokassa oli porkkana. Aasiparka käveli kävelemistään kohti porkkanaa, koskaan sitä saavuttamatta.

Muistan ajatelleeni jo tuolloin, että fiksut saavat toiset tekemään asiat puolestaan. Perille päästessään aasi on näännyksissä ja selässä istunut on onnistunut välttymään rasitukselta, vaikka onkin matkannut pitkän matkan.

En tiedä oliko tuon julisteen tarkoitus kertoa meille lapsosille, että toisten rooli on toimia aaseina kun toiset istuvat selässäsi odottaen perille pääsyä, jolloin voivat syödä sinulle luvatun porkkanan?Niin se maailma vaan tuntuu toimivan.

Takaisin maalaukseen. Siihen halusin tuoda eräänlaisen päätepisteen. Vene kivikossa voisi kuvastaa sitä kun pitkä matka on kuljettu, matkan rasitukset jopa kehoni särkeneet ja perillä ei odottanutkaan mikään vaan ainoastaan tyhjyyttä.

Maalaamisen myötä olen löytänyt uuden tavan ilmaista itseäni. Aiemmin olen aina kirjoittanut ja niistä on syntynyt hyvin vaihtelevia aiheeltaan, sisällöltään ja ennenkaikkea laadultaan. Maalaamisen hyvä puoli löytyy tavallaan siitä, että jokainen tekee siitä omat tulkintansa ja kukaan ei voi olla väärässä, sillä sitä vain kertoo mitä kuvassa näkee. Omaan näkemykseen vaikuttaa sitten koko eletty elämä, joten miten kukaan voi tulla arvostelemaan niitä mietteitä, mitä kuva sinussa herättää?

Sanallinen viestintä on aina hankalaa ja epäonnistuu useammin kuin onnistuu. Tämän sain huomata tehdessäni käyttöohjeita ja korjaamokäsikirjoja. Sanallisesti on liki mahdotonta ilmaista asiaa niin yksiselitteisesti, etteikö sen tulkintaan vaikuttaisi lukijan/kuulijan omat kokemukset. Niin ne vaikuttavat kuvassakin, mutta siinä taas on sallittua tulkita juuri niinkuin jokainen haluaa ja se on oikein.

Epäonnistumisen pelko ja häpeä estää meitä tarttumasta uusiin asioihin. Kuvittelemme, että vain valmiina ammattilaisena voimme kokeilla jotain uutta ja sitten sataa ylistystä kun osasimme luonnostaan. Valitettavasti työelämässä on samansuuntaista ajatusta käynnissä. Aina odotetaan valmista ammattilaista, joka tuo jotain uutta tullessaan. En tiedä onko varmuusmarginaalit ja henkilöstö vedetty niin tiukille, ettei enää ole varaa perehdyttää vai onko digitalisoituminen ja tämän myötä nopeasti tapahtuvat asiat vieneet meiltä kyvyn ymmärtää inhimillisyyttä? Ei ihminen toimi tai opi yhtään sen nopeammin kuin sata vuotta sitten. Informaatio kulkee ja tietokoneen napin painalluksella tapahtuu ihmeellisiä asioita valtavalla nopeudella. Ihminen joutuu kuitenkin opettelemaan puhumaan ja kävelemään, kuten aina ennenkin. Ei osaamista saa valmiina, se täytyy ensin opetella. Siihen ei enää tunnu riittävän aika ja mediassa työnantajat kuorossa ulisevat osaajapulalla kun kukaan ei halua perehdyttää..

Itse aloitin vesiväreillä maalaamisen muutama kuukausi sitten ja kehitys on ollut niin nopeaa, että jopa itse huomaan maalausteni laadun parantuneen. Tästä tietysti väistämättä seuraa hetki, jolloin tuntuu ettei edistystä tapahdu. Sitä toki tapahtuu, mutta kuten aina tiedon lisääntymisen kanssa, itsekriittisyys ja vaatimukset kasvavat samassa suhteessa. Lisääntyneen tiedon myötä sitä oivaltaa, miten vähän sitä loppujen lopuksi tietääkään. Miksi sitä oikeastaan pitäisikään tietää kaikkea? En ole tehnyt mitään mm. sillä tiedolla, että euroopassa oli ns. hullu vuosi 1848 ja tapahtui vallankaappaus ja paljon kapinoita. Edes tuoreemmat tapahtumat, kuten vaikkapa lentokoneen törmäys kaksoistorneihin 2001 ei ole muuttanut elämääni mitenkään. Miksi tuollaisia asioita sitten pitää tietää pelkästään viitaten yleissivistykseen?

Maailma menee koko ajan eteenpäin ja paljon asioita tapahtuu. Miksi vuodesta toiseen pitäisi täyttää rajallinen muisti, jollain tyhjänpäiväisellä tiedolla, josta ei ole mitään hyötyä? Sen sijaan, että kulttuurissamme tankattaisiin vanhoja tuttuja asioita, voitaisiin ennemmin keskittyä herättelemään nuorten ihmisalkujen halua ajatella omilla aivoillaan ja muodostamaan omat mielipiteensä, sen sijaan että opetellaan vanhoja asioita vain sen takia, että jotkut ovat vuonna kivi&käpy päättäneet näiden tietojen kuuluvan yleissivistykseen?.

Itsekin sorrun valitettavan usein yleistyksiin ja siitä syytän koulujärjestelmäämme. Lukio tappoi minulta omintakeisen ajattelun, sillä siellä piti sopia tietynlaiseen muottiin tai ei päässyt kursseista läpi. Kun joutuu alistumaan tietylle tyylille ajatella, sitä helposti luopuu liian isosta osasta itseään, pelkästään sen vuoksi, että voi olla kuten muutkin ja annetussa elämän rytmissä tehdä samoja asioita kuin kaikki muutkin. Miksi jokaisen pitäisi täyttää se yleinen ja valmiiksi annettu mielikuva siitä, miten elämä kuuluu elää?

Onko ylipäätään yhtä oikeaa tapaa elää? Niin monet valitsevat niin erilaisia asioita, joten eri malleja tuntuu olevan ääretön määrä. Ajattelin mainita muutaman esimerkkinä, mutta sitten tajusin sen olevan turhaa. Jokainen meistä voi miettiä tuntemiaan ihmisiä ja heidän valintojaan. Siinä se kirjo tulee esille hyvin, vaikka onkin kyse todella pienestä otannasta.

Miksi muuten ylipäätään meidän pitäisi miettiä, elämmekö oikein tai niinkuin meidän kuuluisi? Entä jos vain päästäisimme luterilaisesta suorittamisesta ja itsehäpeästä irti ja uskaltaisimme ryhtyä tekemään asioita, joista nautimme välittämättä ollenkaan ulkoisista ja sisäisistä kriitikoista?

Paljon on kysymyksiä ja kuten niin valitettavan usein elämässä, todella monet jäävät vaille vastausta. Ne taitavat olla juuri sitä jatkuvaa liikettä, josta elämämme koostuu. Ne kysymykset ja vastaukset ovat vain näkökentässämme piipahtava perhonen. Hetken sen näkee ja sitten se on iäksi poissa. Emme saa tietää sen tarinaa, emme kohtaloa. Eteenpäin matkaamme ja lisää tietoa janoamme, milloinkaan kylläisyyttä tuskin saavutamme.

Kiitos lukijoilleni! Te mahdollistatte kirjoittamiseni, sillä alun varoventtiilinä toiminut blogi on muuttunut yleisön karttuessa ja vuorovaikutuksen lisääntyessä tarjoamaan elämääni sisältöä ja enemmän merkitystä .

p.s. Pitikö minun kertoa jotain maalauksestani?


lauantai 20. elokuuta 2016

Pullopostia

Sain puhelun maistraatin sosiaalityöntekijältä, koskien isäni edunvalvonta-asian etenemistä. Tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että isä on kirjallisesti ja suullisesti edunvalvontaa vastustanut. 

Edunvalvonnan tueksi hankittu lääkärin lausunto oli yhtä tyhjän kanssa. Lääkäri oli kirjoittanut suosituksen edunvalvontaan, asiakkaan niin halutessa. Sosiaalityöntekijä kertoi isän olleen arvioinneissa selvinpäin ja hyvin teräväjärkinen, ettei alkoholidementiaakaan voitu todeta muistitestien mukaan.

Joten se siitä, mitä sosiaalityöntekijä aluksi sanoi homman olevan läpihuutojuttu. Puhelun lopuksi hän kertoi, että Suomessa jokainen saa juoda rahansa ja omaisuutensa aivan vapaasti. Niinpä niin. Huolta kannetaan vasta siinä vaiheessa kun omaisuus on juotu ja asut kadulla, sillä se on hyvin todennäköinen määränpää voimakkaasti alkoholisoituneella ihmisellä.

Mitähän tuostakin ajattelisi? On siis aivan turha odottaa ennakoivaa apua, vaikka sosiaalityöntekijä itsekin totesi, että valitettavan monta tapausta on käsien lävitse mennyt niin, että jos ajoissa olisi saatu suunta kääntymään niin olisi saattanut ihmishenki pelastua ja järjestelmä kuormittua huomattavasti vähemmin.

Täten on vain lakattava ajattelemasta koko henkilöä. Se ei aina ole helppoa, kun koen olevani suoraselkäinen, vanhojen hyvien aikojen tyylisesti sanojeni takana seisova ihminen, joten välienkatkaisusta huolimatta toivon isäni saavan apuja ja hoitoa. Näin jonkinsorttinen huoli on olemassa, että esim. kuoleeko hän janoon jos sattuu lattialle kaatumaan kun ei omin avuin ylös pääse. 

Irtipäästäminen on myös vaikeata kun toisinaan poliisi, sairaala, päihdeklinikka, naapuri tai isän kaveri ottaa yhteyttä minuun, että minun pitäisi jollain tavalla osallistua isän elämään. 

Muutama päivä sitten tuli isän kaverilta tekstari: ”Teemu ota isääsi yhteyttä  suosittelen ennenku asko hermostuu lopullisesti terv xx”. Vastasin aika suorasanaisesti, että saa mun puolesta hermostua. Minä en tullut päissäni äidin tuhkien sirotteluun. Minä en myynyt kuolinpesän omaisuutta ilman osakkaiden lupaa. Minä en kylillä huudellut ennenaikaisesti äidin kuolemasta. Minä en kännisillä sepustuksillani suututtanut juoppokaveriani, joka sitten rikkoi äidin auton kiukuspäissään.

Tuon jälkeen on ollut hiljaista, mutta jotain sieltä on tulossa. Aina sieltä jotain tulee, koskaan vielä en ole rauhassa saanut olla. Ennen tätäkin episodia ehdin muutaman kuukauden hengähtää ja unohtaa koko henkilön ja niin jotain kautta tieto isän olemassaolosta saavuttaa minut (näin kuolinpesän auton myynnissä tutun henkilön toimesta, jolloin selvisi auton olevan hänelle myyty tovi sitten) ja silloin koen taas palaavani alkoholistin kynsittäväksi.

Kurkkasin huvikseni isän tilitapahtumia, kun muutenkin asia on tapetilla niin ajattelin ettei se enempää minua kuormita. Olihan siellä paljon laitettu laskuja maksuun, muutama perintään ehtinyt laskukin näkyy maksettaneen. Sitten se jännä fiilis iski kun näin, että isä on käynyt pankkikonttorilla ja pyytänyt virkailijaa tulostamaan tilitapahtumat 36:n kuukauden ajalta. Kappalehinta oli vitosen, joten noihin tulostuksiin hänellä meni 180€:a rahaa…

Villi veikkaukseni on, että hän käy kaikki tilitapahtumat lävitse kolmen vuoden ajalta ja yrittää löytää jotain, missä olen häntä huijannut. Toinen vaihtoehto on, että hän etsii sieltä jotain äidin tekemiä rahasiirtoja ja yrittää lakimiehen avustuksella saada niitä perittyä minulta…

Perukirjoitusten yhteydessä selvisi äidillä olleen oma tili, jossa oli jokunen euro rahaa. Kun isä kaatui kännissä takkaa päin ja murti olkapäänsä, äitini haki vakuutusyhtiöstä korvaukset ja kun ne tulivat isän tilille, äiti siirti ne syrjään omalle tililleen. Syy tähän tekoon oli tiedossa oleva kotitaloon tulevan kunnallistekniikan asennus. Sen kustannusarvio oli jonkin verran suurempi kuin isän vakuutuskorvaus. Äiti ajatteli, että korvaus voisi toimia hyvänä alkupääomana, ettei tarvitse ottaa niin paljoa lainaa sitten kun se kunnallistekniikkaremontti tulee. Hän ajatteli, että jos rahat jäisivät isän tilille, niin isä todennäköisesti ostelisi autoja/veneitä/moottoripyöriä ja viinaa ja sitten olisi tili tyhjä kun rahaa tarvittaisiin remppaa varten.

Isä nosti aikamoisen metelin perukirjoituksissa kun hän ei ole nähnyt niitä korvausrahoja, siis niitä joita ei edes itse kännäilyltään kyennyt vakuutusyhtiöstä hakemaan vaan äitini joutui sen tekemään. 

Hän uhkaili oikeustoimin ja jos ei se auta niin tuntee kuulemma sellaisia ihmisiä, jotka saavat kyllä rahat perittyä. No, rahat löytyivät sieltä äidin tililtä ja ne siirrettiin isän tilille. Näin sen kuuluikin mennä, sillä pidän sääntöjen noudattamisesta, harmi vain, että niin monet eivät sääntöjä noudata tai muuttavat niitä lennosta itselleen edullisempaan suuntaan. 

Tämä vielä pienensi perintöverojani, joten se sopi minulle aina vain paremmin. Samassa yhteydessä isä sai päähänsä, että äiti on varmasti vuosien varrella pimittänyt häneltä ties kuinka paljon rahaa, joten kaikki äidin tilillä olleet rahat kuuluvat hänelle. 

Jälkeenpäin hymyilyttää kovastikin toisen harhaiset kuvitelmat päästä käsiksi niihin rahoihin. Lain mukaan mentiin ja minä ainoana perijänä sain ne. On suorastaan naurettavaa yrittää saada perittyä kuolleelta takautuvasti mitään rahoja. Olisi itse ollut mukana alusta alkaen talouden hoidossa niin olisi tasan tarkkaan tiennyt, miten niitä raha-asioita hoidetaan. 

Ryyppääminen vain vei kaiken huomion raha-asioista ja perheen huomioimisesta niin eikai sitä muuta voinut oikeastaan odottaakaan, kuin meteliä siitä, ettei äiti ollut laittanutkaan koko palkkaansa yhteiselle tilille isän juotavaksi.

Onneksi äiti teki niin kuin teki eli, että palkka maksettiin hänen tililleen, josta hän siirsi valtaosan isän nimissä olevalle yhteistilille. Jokainenhan saa omilla rahoillaan tehdä mitä haluaa ja kuitenkin hän kuukausittain siirsi rahaa yhteiselle tilille valtaosan palkastaan. Joten on turha isän ajatella perheemme eläneen vain hänen palkallaan. Vuosien varrella äidin tilille jäi säästöön hätävara-rahaa, jota sitten käytettiin kun piti taloa tai autoja rempata/vaihtaa niin ei tarvinnut niitä varten ottaa lainaa.

Nyt isä on myynyt veneensä ja kuolinpesän auton, kuten on varmaan polttanut erinäisistä vakuutuksista saadut korvaukset, niin jostain täytyy lisää kaivaa rahaa voidakseen viettää villiä taiteilijan elämää, joten kuka olisikaan sopivampi uhri kuin oma poika.

Tein perinnönjaon ja laskelmat jo maaliskuussa ja lähetin laskelman isälle kirjattuna kirjeenä. Se tuli avaamattomana takaisin… Suomessa yksilöllä on vapaus käydä postilaatikollaan kolmen viikon välein tai harvemmin niin ei ilmoitusta postiin saapuneesta kirjeestä onnistu saamaan ajoissa.

Alkoholismin taudinkuvaan taitaa kuulua erittäin voimakas kieltämys. Olen jo aiemmin  kertonut, miten isä on vakuuttanut jopa itsensä siitä, että ottaa vain viikonloppuisin ja vain muutaman saunaoluen. Kieltämys on niin vahva, että syyttelee toisia ihmisiä siitä, että on saanut tuomion ratti- ja ruorijuopumuksesta. Tuosta voi päätellä kieltämyksen tason, sillä miten ihmeessä voi löytää syyn jostakusta toisesta jos itse kärähtää edellä mainituista?

Tapauksen tuntien, sieltä suunnalta siten on odotettavissa lakimiehen yhteydenotto koskien perintörahojeni luovutusta hänelle tai jotain muuta sellaista soopaa. Siksi en usko pääseväni lepäämään laakereillani ennenkuin isä on vainaa. Siksi sitä on jännittyneenä ja jatkuvassa valmiustilassa kun ei koskaan tiedä mitä odottaa, muuta kuin odottamatonta.

Sitä vain jää miettimään, mitä oikein on merkinnyt vanhemmilleen ja onko sitä koskaan ollut ns. toivottu lapsi? Siis sillä tavalla normaalisti, eikä toivottu niinkuin sijoitusmielessä.




torstai 18. elokuuta 2016

Vastoinkäymisistä

Olen miettinyt, että ovatko useat vastoinkäymiset madaltaneet kynnystä nähdä normaalitkin asiat vastoinkäymisinä? Jos tuo ajatus vastoinkäymisistä on kokemusperäisesti vääristynyt, niin koenko niitä sitten enemmän kuin toiset vai en? 

Toisina päivinä nimittäin mieleni valtaa olotila, ettei elämä muuta olekaan kuin sarja vastoinkäymisiä, kunnes kuolema sitä taakasta vapauttaa…

Jos tuo lienee puhtaasti subjektiivinen asia, minkälaiseksi minkäkin asian kokee, niin miten sitten verrata toisiin tai keskivertoihmiseen ja tämän kokemuksiin vastoinkäymisistä?

Monista voi nimittäin tuntua aivan arkisilta asiat, joita itse kokee vastoinkäymisiksi. Kuinka sitten sanoa toiselle, ettei hänen kokemansa asia ole niin iso juttu, kuin hän antaa ymmärtää?

Buddhalainen lähestymistapa tähän on ajatella asioiden vain olevan. Niiden hyvyys tai pahuus syntyy havaitsijan mielessä. Tuo on käsittämättömän raivostuttavaa soopaa, en minä useinkaan osaa irrottautua asiasta ja sen kokemisen tunteesta, sen verran luolamiestä minustakin löytyy…

Minua on usein luonnehdittu kyyniseksi. Itse en ole täysin valmis sitä allekirjoittamaan. Toki on totta, etten leiju onnellisuuden pilven päälle, lyhtypylväitä halaillen ja kiittäen niitä hyvästä ja tärkeästä työstään. Olen enemmän luonnehtinut itseäni realistiksi. On realistista, että mikä tahansa hanke jonka aloitat, voi mennä pieleen käsittämättömän monella eri tavalla. Eikö siis ole vain hyvää varustautumista miettiä niistä todennäköisimpiä ja samalla miettiä ratkaisukeinon jo valmiiksi? Silloin voi välittömästi reagoida hankkeen mennessä pieleen, eikä tarvitse siinä vaiheessa sitten ryhtyä miettimään:”että tarttis varmaan tehrä jottai?”.

Toki henkisesti voi olla kohtalaisen kuormittavaa ajatella ties kuinka monta siirtoa eteenpäin kun niistä ei toteudu välttämättä yksikään. Tämä oli minulla arkea lapsuudessa ja elinehto kun olin tekemisissä alkoholisti-isäni kanssa. Aina piti laskea monien muuttujien kautta todennäköisyyksiä sille, miten juoppo reagoisi mihinkin ääneen, tekemiseeni, paikalla olooni/-olemattomuuteeni jne. 

Joskus olen miettinyt, mahtaako minulla olla lainkaan adhd:ta, vaan enemmänkin opittu tapa pitää mielessä liian monia asioita ja muuttujia, sillä pitää osata varautua alkoholistin oikkuihin.

Masennuksen syvimmässä aallonpohjassa mielenterveyttäni on riittänyt horjuttamaan rutussa oleva matto tai mehutölkki tms. pakkaus, joka ei suosiolla aukene. Pieni asia toiselle, voi olla kokijalle käsittämättömän voimakas ja suuri.

Voisin kuvailla tilannetta mielikuvin. Jos iho on ehjä, se kestää kyllä tökkimistä. Useimmilla iho vain punoittaa hetken tökkäisyn jäljiltä, mutta paranee niin pian, ettei koko tökkäisyä edes muista. Sitten kun niitä tökkimisiä tulee lisää ja se vain jatkuu pidempään, tulee haava ja se ei enää kestäkään tökkimistä juuri ollenkaan. Entä sitten kun auki tökitty haava ulottuu luuhun asti?

Hain tuolla esimerkillä ajatusta siitä, että riittävän kauan kun altistuu vastoinkäymisille, niin sietokyky laskee liki olemattomaksi. Olen myös tainnut jossain kirjoituksessani ottaa esimerkiksi työttömyyteni. Monet vähemmin töitä hakeneet (heitä taitaa olla paljon, sillä minun tasolle työttömyydessä päästäkseen, on uurastettava sinnikkäästi), eivät välttämättä ymmärrä miltä se tuntuu saada tyrmäys kerta toisensa jälkeen.

Ajatella, että pomosi antaa sinulle tehtävän ja hoidat sen omasta mielestäsi mallikkaasti. Kuitenkin työtä palauttaessasi pomo sanoo, ettei käy, tee uudestaan. Teet sen uudestaan, aina vain uudestaan ja koskaan se ei kelpaa. Pomosi ei koskaan kerro, mikä siinä on pielessä, ainoastaan sen, ettei se käy. Jossain vaiheessa varmasti alat epäillä omaa ammattitaitoasi ja lukemattomien eri variaatioiden jälkeen varmasti alat ajattelemaan vian olevan sinussa.

Näin siinä helposti työttömällä käy, kun onnistuminen siinä tärkeimmässä työssä, eli työnhaussa tapahtuu vain kerran tuhatta haettua työpaikkaa kohden. 

Tästä herääkin kysymys, jos yhdellä elämänalueella kokee niitä vastoinkäymisiä, niin heijastuvatko niiden kokemukset myös muille osa-alueille elämässä, herkistäen vastoinkäymisten kokemisen mittarin reagoimaan tavanomaista varhemmin?

Mietin vain, että onko epäonnistumiseni työnhaussa vaikuttanut siihen, etten koe osaavani maalata, vaikka tuottaisinkin ihan ok jälkeä harrastelijalle? Tai vaikuttaako se kokkauksiini? Tai siis omaan mielikuvaani osaamisestani noiden edellä mainittujen kanssa. 

Jos vaikuttaa niin silloinhan yksi vastoinkäyminen voi ulottaa lonkeronsa ihmisen kokonaisvaltaiseen elämään, tuhoten sen sisältäkäsin, askel kerrallaan. Voisin hyvin kuvitella, että ensimmäisen vastoinkäymisen sävyttävän sen ikkunan tummemmaksi, jonka lävitse asioita katselen. Kun näen asiat valmiiksi tummemman sävyisinä, on silloin helpompi havaita enemmän tummia sävyjä, jotka sitten sävyttävät ikkunaa lisää. Ennenkuin huomaankaan, on ikkuna täysin musta, eikä valoa näy lainkaan.

Voiko siten sanoa, ettei oikeastaan ole varaa päästää itseään synkkyyteen, edes pieneksikään hetkeksi, sillä se värittää helposti loputkin kokemukset? 

Tähän voisin liittää kertomuksen:

Intiaani keskusteli lapsenlapsen kanssa: hän sanoi:"Meissä kaikissa asuu kaksi taistelevaa sutta" Toinen niistä on paha, se on viha, pelko kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen on hyvä, se on ilo, rauha, rakkaus, toivo tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus"
"Kumpi susi voittaa?", kysyi lapsi
"Se kumpaa ruokit", vastasi vanhus

Tuo varmaan tiivistää koko kirjoitukseni sanoman. Huolimatta vastoinkäymisistä, sitä pitäisi pystyä ajattelemaan niiden olevan vain tilapäisiä ja elämään kuuluvia asioita. Buddhan sanat ovat ärsyttäviä, mutta niissä on totuuden siemen. Maailma on sellainen, minkälaisena ajattelet sen olevan. Jos kiinnität huomiota vain negatiivisiin asioihin, ei maailma silloin kovin houkutteleva paikka ole. Toisaalta, entisenä isosena olen päässyt todistamaan uskoon tulleiden käsittämätöntä kieltämyksessä elämistä negatiivisten asioiden suhteen. 

Tasapainon löytäminen kaiken tämän keskellä on taatusti haasteellista. Tasapainossa pysyminen onkin sitten liki mahdotonta, mutta saavutettavissa oleva tila. Siihen vain ei ole oikotietä, vaan sinne kuljetaan useiden töyssyjen kautta. Sitä sanotaan vastoinkäymisten kasvattavan luonnetta. Meillä on sanonta:”Mikä ei tapa, se vahvistaa”. En aivan allekirjoittaisi tuota, sillä kokemukseni mukaan mikä ei tapa, sattuu aivan vietävästi. 

Kipua tarvitsemme tiedoksi siitä, että isoja asioita on tapahtumassa. Selvyyden vuoksi täsmennän puhuvani henkisistä tapahtumista, sillä hoitamaton jalkamurtuma tai infektio tms. on tapahtuma joka johtaa kyllä kuolemaan suurien kipujen saattelemana. Kipu, ahdistus ja masennus ovat kehon signaaleja, joiden tarkoitus on kertoa sinulle, ettei elämässä kaikki ole hyvin ja on aika tehdä muutoksia. Muutosten ei tarvitse olla suuria ja niihin masentunut ei yleensä pystykään. Ei tarvitse ajella päätään kaljuksi ja muuttaa hippikommuuniin parantamaan maailman värähtelyjä taikasienten avulla. Vaan yksinkertaiset (ja helpolta kuulostavat) asiat saattavat vaikuttaa merkittävästi. 

Masentuneisuus harvemmin tulee yhdestä asiasta. Ihminen on siinä mielessä vahvaa tekoa, jos se kestää 40 vuotta dokaamista niin kyllä se kestää vastoinkäymisen tai pari masentumatta. Masentuneisuus voi tulla siitä, että sivuutat ensimmäisen signaalin kivusta. Pian signaali pahenee ja kivut leviävät muuallekin, kunnes olet kivun lamaannuttama. Silloin ainoa tie ulos on lähteä muuttamaan elämää asia kerrallaan. Korvaa päivittäinen leipapala tomaatilla. Jonkin ajan kuluttua kävele hieman pidempää reittiä postilaakolle. Lue vähemmin iltapäivälehtien uutisia ja lopulta rajaa uutiset ainoastaan harrastuksiasi ja kiinnostuksen kohteita koskeviksi.

Yksinkertaisia muutoksia siis. Älä ajattelekaan muuttavasi kaikkea kerralla. Se on varma tie vaipua synkkyydessä vielä syvemmälle kun kerralla tulee liikaa psyyken kestettäväksi. Eihän se synkkämielisyyskään tullut yhdestä asiasta kerralla, vaan vastoinkäyminen kerrallaan vuosien varrella.

Itselläni on mennyt vuosia toipua nykyiseen tilaan, enkä vieläkään voi sanoa olevani terve. Toisinaan tulee synkempiä jaksoja, mutta toisinaan on myös vähän parempia jaksoja. Tasapaino löytyy näiden välistä, siitä ettei tavoittele mitään järjettömän suuria elämyksiä. Sillä masennukseen sairastumiseni jälkeen kaikki tunteet ovat olleet voimavaroja kuluttavia. Niin hyvät kuin huonot tunteet uuvuttavat ja vaativat aikaa palautumiseen.

Järjellä ajateltuna on jotenkin outoa, että positiivinenkin tunne voi kuluttaa, mutta näin se vaan tekee. Hmm. ajattelin kirjoitella pohdintojani vastoinkäymisistä ja onnistuin antamaan vinkkejä masentuneisuuden helpottamiseksi…Olisikohan aika päättää tämä kirjoitus, ennenkuin alan suosittelemaan ruokareseptejä…


En malta vielä lopettaa vaan totean tulleeni siihen tulokseen, että se vietävän Buddha oli oikeassa. Asiat näyttävät siltä, minkälaisten lasien läpi niitä tarkastelet. Vain sinä itse päätät, minkälaiset lasit silmillesi nostat.


lauantai 13. elokuuta 2016

Pullopostia

Sitä hetkittäin kuvittelee päässeensä irti alkoholistin vaikutuspiiristä. Se taitaa olla turha toivo, niin kauan kuin sellaisessa henki pihisee. Autot ovat aina olleet minulle tärkeitä ja jälleen kerran käytin osan lauantaiaamua selailemalla nettiautoa haaveillen seuraavasta autosta. Internet on oiva keksintö. Sen myötä ikkunaostoksilla kuluu huomattavasti vähemmin kaloreita ja aikaa kuin ennen vanhaan. Silloin kun oikeasti joutui kävelemään ikkunalta toiselle...

Huvikseni klikkasin nettiauton etusivulla ollutta lava-autoa kun se näytti niin äijä-autolta.… Juu, tiedetään, yhtä hyvin olisin voinut sanoa mustan värin olevan ihq tms mitä nuoriso nyt puheleekaan. Tästä intoontuneena klikkasin nappia, jossa luki: ”katso samanlaisia”. Ei olisi pitänyt tehdä niin. Sieltä autolistauksesta paljastui äitini auto, tai no äidin kuolinpesän auto. Auto oli myynnissä erään vanhan koulutoverini toimesta.

Otin häneen yhteyttä ja hän väitti autoa omakseen, ettei ole myymässä sitä isäni puolesta. Vastasin hänelle, että miten hän on voinut sen omakseen rekisteröidä, sillä auton myymiseksi tarvitaan molempien kuolinpesän osakkaiden suostumus ja itse en ole nähnyt ensimmäistäkään paperia, johon olisin nimeni laittanut auton myyntiin suostumisen osoituksena. Vastausta odottelen...

Olen tuohtuneena kelaillut asiaa, että laitanko poliisit asialle, koska kyseessä on nimeni väärentäminen tms. rikos. Toivon, että isä saa sakkoja tai joutuu vankilaan. Kun tunnekuohu alkoi laantumaan, jäin miettimään, miksi oikein reagoin näin? Miksi haluan kostaa? Miksi haluan, että isälle tulee hankaluuksia lain kanssa? Johtuuko tämä kaikki raivo siitä menetetystä lapsuudesta ja nuoruudesta kun minulla ei ollut vaikutusmahdollisuuksia elämääni?

Sitten sen oivalsin, ei kyseessä ole kosto vaan halu tulla kohdelluksi oikeudenmukaisesti. Vihdoin aikuisena olisin toivonut kokevani olevani samanarvoinen. Minulla ei ole mitään tunnesidettä autoon ja isä saa minun puolesta tehdä sillä aivan mitä lystää. Kyseessä on ennemminkin se, ettei hän vaivautunut kysymään asiasta minulta, kuten lain mukaan olisi kuulunut. Noh, okei minulla on puhelimessani esto päällä, ettei hän voi soittaa minulle, mutta hän kyllä tietää naapurin pystyvän soittamaan minulle, sillä on laskuasioita minulta kysynyt naapurin avulla.

Kun taas kerran saa huomata olevansa merkityksetön. Ihminen jonka ylitse voi kävellä kunhan vain itse saa mitä haluaa. Väkisinkin mieleen palaa kaikki se kuorma, jonka on saanut elämän mittaisella matkalla vastentahtoisesti kantaakseen ja kokee totaalisen turhautumisen siitä, etteikö tämä lopu koskaan?

Onneksi tuo ei kestänyt kauaa kun jäin asioita pohtimaan ja sitäkautta en anna tuon pilata koko päivää. Varmaan tuo pulpahtelee mieleen satunnaisesti lähipäivinä, mutten anna sen lannistaa minua enää. En myöskään anna sen heilauttaa tunteitani, sillä jokainen tunne, jonka isän tempauksista tunnen, on tavallaan voitto hänelle ja sitä iloa en hänelle suo, edes ajatuksieni tasolla.

Jokainen kerta kun kiihdyn jostain hänen aikaansaannoksesta, koen olevani yhä hänen otteessaan. Joten, ei onnistu enää. Alkoholisti sai lapsuuteni, nuoruuteni, ison osan aikuisuuttani, kenties jopa puolet elämästäni. Ei enää! Tämä asia ei liikauta minua enempää.

Siksi varmaan en tee asian suhteen yhtään mitään. Autosta isä sai jonkin verran rahaa, pitäköön hyvänään. Muutama tonni ei olisi minua tehnyt yhtään onnellisemmaksi. Oikeudenmukainen kohtelu sen sijaan olisi lisännyt ripauksen onnellisuuttani. Voin vain toivoa noiden tonnien valuvan kurkusta alas jouduttaen hänen kohtaloaan ja päästäen minut lopullisesti vapaaksi otteestaan.



torstai 11. elokuuta 2016

Sekalaista pohdintaa.

Olen miettinyt monia asioita, toisia jopa useampaan kertaan kun en kerralla ole niistä selvyyteen päässyt tai sitten olen vain unohtanut miettineeni niitä aiemmin ja nyt kuvittelin löytäneeni uuden aiheen...

Yhteiskunnasta syrjäytettynä sitä pakostakin ryhtyy miettimään omaa rooliaan tässä maailmankaikkeudessa ja sitä aika helposti havaitsee olevansa loppujen lopuksi aika merkityksetön. Olen aikaisemminkin tainnut mainita siitä, kuinka kiukutti kun maailma ei pysähtynytkään äitini kuollessa, sillä itsestäni juuri siltä se tuntui. Sen sijaan sai setvittäväkseen valtavan määrä paperitöitä eri virastojen ja verottajan välillä. Sain myös tutustua siihen, kuinka ihmisen kuolemakin on bisnes siinä missä tukanleikkuu ja siinäkin voi aivan samalla tavalla kilpailuttaa palveluntuottajat kuin missä tahansa muussa asiassa.

Asiaan. Mihin työttömiä oikein tarvitaan? Näkyvin rooli työttömillä tuntuu olevan syyllisen asema. On meidän syytä, että verot ovat korkeat. On meidän syytä, että yhä vain pienemmän porukan täytyy tehdä aina vain pidempää päivää saadakseen valtionvelkaa lyhennettyä. Niin paljon menee rahaa meidänkin hengissä pitämiseen.

Raamatussakin taidettiin sanoa jotain sellaista kuin:"jos et työtä tee, ei sinun syömänkään pidä" tms. Selkeä viittaus siihen, että ainoastaan työtä tekevillä on oikeus ruokaan. Tätä kai haetaan sillä nykyisellä uudistuksella kun työttömät halutaan yhä vain laajemmin tekemään palkatonta työtä. 

Olen aika monesti ounastellut sen johtavan entistä suurempiin ongelmiin. Toki väsyneet, mielialalääkkeiden avulla jaksamisensa äärirajoilla työskentelevät ottavat tämän uudistuksen ilolla vastaan, tajuamatta sitä tosiasiaa, ettei mikään estä kehitystä menemästä siihen suuntaan, ettei tässä maassa pian makseta palkkaa kenellekään vaan kaikki työ hoidetaan palkattoman harjoittelun turvin. Siinä sitä ollaan viimein kilpailukykyisiä ja tehtaat palaavat tänne aasian halpamaista? Tai sitten ei.

Talouspoliittisesti työttömiä tarvitaan pitämään palkat alhaisina. Kun tarjontaa on liikaa, hinta halpenee. Samasta syystä pks-tienoolla on arviolta 30 000 sijoitusasuntoa tyhjillään pitämässä kysynnän suurempana kuin tarjonnan ja näin mahdollistaen tavanomaista kalliimmat vuokrat. Tätä ei kerrota hallituksen taholta kun vollotetaan, ettei väki liiku sinne missä on työtä. 11 vuotta sitten asuin 45 m2 kaksiossa ja maksoin siitä vuokraa 350€. Samaan aikaan ystäväni asui espoossa vastaavankokoisessa ja maksoi siitä 750€ vuokraa. Palkat eivät kuitenkaan ole niin paljon huikeammat tuolla, sillä verotus tasaa aika mukavasti. Saadakseen käteen 300€ enemmän, on bruttona tienattava 700€ enemmän.

Olen tätä kautta ryhtynyt löytämään rooliani tässä yhteiskunnassa. Ilman minun panostani, ihmiset saisivat korkeampaa palkkaa ja heillä olisi ostovoima suurempi. He voisivat ostaa onnea, se kun tuntuu olevan ainoa merkityksellinen asia nykymaailmassa. 

Kun en työn kautta voi määrittää itseäni, ehkä voin taputtaa itseäni selkään siitä hyvästä, että olemassaolollani on kuitenkin jotain merkitystä. Olen vain hyvin pieni nappula tässä monille niin kurjassa monetarismin pelissä, mutta vaikutukseni peliin kertautuvat kun tarkastellaan asiaa laajemmin niin olemassaolollani onkin vaikutusta. Saatan välillisesti työllistää todella monia seuraavissa laitoksissa: KELA, KEVA, TE-toimisto, verottaja, työttömyyskassa, sosiaali-ja terveyspalvelut ja näiden kautta lukemattomia konsultteja ja alihankkijoita.

Itselläni on tunne, etten oikeastaan vaikuta minnekään. Olen leikitellyt ajatuksella, että jos sattuisin tavalla tai toisella kuolemaan niin sitä ei kukaan huomaisi kolmeen kuukauteen. Silloinkin ainoastaan tulisi karhukirjeitä maksamattomasta vuokrasta. Mukava tietää olevansa kaivattu, jollain tasolla..

Onko työtä tekevällä loppujen lopulsi yhtään suurempi rooli? Toki hän käyttää lähialueensa palveluita ja kuluttaa vähäisen palkkansa. Täten hänen panoksen jääminen pois lähialueen kauppatapahtumista voinee tehdä myös jonkinlaisen loven kauppiaiden tuloihin. 

Entäpä miten paikallinen pultsari vaikuttaa sitten? Poliisia nuo ainakin työllistävät kun putkaan tai sairaalaan noita kuskaavat, samoin sairaalat ja sosiaalityöntekijöt ovat ylityöllistettyjä heidän ansiostaan. Omasta varsin kärkkäästä mielestäni pultsareiden hyysäys on hukkaan heitettyä energiaaa. 

Kappas, suhtaudun pultsareihin, kuten työlliset suhtautuvat työttömiin... Tässähän alkaa elämän nokkimisjärjestys valottumaan...

Kuitenkin summaisin pohdintani niin, ettei yksittäisellä ihmisellä lopulta ole paljoakaan merkitystä. Ei muurahaisyhdyskuntaakaan kaada se, jos muutama muurahainen kuolee. Tätä tukee kerran kuulemani Jari Sarasvuon pohdinta ihmisen merkityksellisyydestä. 

Hän otti esimerkiksi isovanhempien vanhemmat. Kuinka moni oikeastaan tietää heidän nimensä saati minkälaisia he olivat ihmisinä ja mitkä olivat heidän arvonsa. Itse muistan hädin tuskin omat isovanhempani, sillä he kaikki kuolivat pois teini-ikäisyyteni aikana. Enää en oikein voi sanoa, millaisia he olivat ihmisinä. Kaikki tietoni perustuu vanhempieni kertomuksiin heistä ja sekin tieto on hyvin niukkaa, sillä heillä oli niin rankka lapsuus, että saan olla kiitollinen omastani...

Jos minä, verilinjassa tuoreimpana en heitä muista ja heidän aikalaisensa ovat myös poistuneet, on tästä pääteltävä, että kaikenlainen tieto heistä on lakannut olemasta. Tämä on myös oma kohtaloni, en ole jättänyt itsestäni mitään merkittävää tähän maailmaan, jotta minut muistettaisiin vielä sukupolvia kuolemani jälkeen.

Toisaalta, miksi minut pitäisi muistaa? Itsekeskeisesti ajateltuna minun aika on nyt ja sillä on merkitystä pelkästään minulle ja vaimolleni. Miksi tarvitsisi jättää itsestään jokin kuolematon jälki? "Kuolema on parasta elämässä, sillä se tekee tilaa uudelle."- Sanoi Steve Jobs aikanaan. Ja kaikessa raadollisuudessaan hän oli oikeassa. 



Jokaisella elollisella on alku ja loppu, joten miksi ihmisenä yrittää huijata luontoa? 

Jaahas, lähdin pohtimaan työttömän roolia yhteiskunnassamme ja ajauduin sitten miettimään, miten luonnon kiertokulku syntymän ja kuoleman vuorotteluna on luonnollista ja hyvää...Adhd...

Jokaisella on oma vuoronsa elää. Vaikkeivat kaikki pääse aloittamaan samalta viivalta ja välttämättä saavuta suuria asioita, on jokaisen elämä kuitenkin hänen oma ja sillä tavalla arvokas. Jokainen myös vuorollaan poistuu täältä, jotta tulee tilaa toisille. Miten sellaista voi kyseenalaistaa? Sellaiset ovat säännöt ja niiden mukaan on yritettävä pelata oma lyhyt vuoronsa kentällä.




sunnuntai 7. elokuuta 2016

Sanoista

Äidinkieleni on ollut aina surkea. En ikinä ymmärtänyt erilaisia taivutusmuotoja. Saksankielen opiskelun yhteydessä menetin uskoni ihmisten väliseen kielelliseen kommunikaatioon totaalisesti. Aivan kuin koko kieli olisi suunniteltu niin, ettei kommunikaatio yksinkertaisesti voi luonnistua ilman vuosikausia kestävää yritys-erehdys-oppimista.

Jäin miettimään arjessa usein törmäämiini sanoihin ja oikeastaan aika usein käytettyihin sanoihin. Otetaan ensimmäisenä työn alle "mielisairaala" ja "mielisairaus". Nuo molemmat mielestäni viittaavat lempisairaalaan tai lempisairauteen. "Mielen sairaala" tai "mielen sairaus" toimisivat huomattavasti kuvaavempina sanoina. 

Pieni sävyero voi usein muuttaa sanan merkitystä aikalailla. Tähän voisi sopia vaikkapa "työttömyysetuus". Aikaisemmin on ollut käytössä "työttömyysturva", jolla nimellä se aikanaan luotiin tasoittamaan kausityöläisten vuoden ansioita. Puhuttiin siis turvasta työttömyyden varalle. Miksi se on tänä päivänä muutettu muotoon "etuus"? 

Salaliitto-hörhö minussa ajattelee ensimmäisenä tuon tarkoituksena olevan puhtaasti massojen ajattelun ohjailuun tarkoitettu termi. Työssäkäyville tulee helpommin eriarvoinen tunne siitä, että työttömät ovat jollakin tapaa etuoikeutettu ryhmä heihin verrattuna. Hehän makaavat päivät sohvalla ja iltaisin notkuvat kaljalla ja kaikki tämä lysti kustannetaan työläisen kovista veroista. 

Jo antiikin Rooman aikoina tämä keino tunnettiin termillä:"hajoita ja hallitse". Kun kansa saadaan kinastelemaan keskenään, he eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä järjestäydy ja huomaa, missä se todellinen syyllinen heidän kurjaan ja eriarvoiseen asemaan kansalaisina luuraa. Velka ja pelko ovat ne alkeellisimmat, mutta toimivimmat keinot hallita ihmisiä. Tässä tapauksessa työssäkäyville syötetään unelma onnesta, eli opinto-, asunto-, auto-, vene-velalla hankittuna. Ilman näitä ei unelma arjesta toteudu tavallisella pulliaisella. Pelon osuus tulee tuossa kun työttömät asetetaan asemaan, jossa heidän tulee pelätä työllisiä ja olla tämän terminologisen kikkailun myötä nöyrinä, sillä heidän leipänsä maksaa työläiset verojen kautta.

Harmillista vain, ettei työttömyysetuutta saava tunne olevan lainkaan etuoikeutetussa asemassa työläiseen nähden. Jokainen hankinta on laskettava, kananmunista lähtien. Jatkuvasti on läsnä pelko jostakin sattumasta, joka keikauttaa budjetin nurin ja sitten eletäänkin kaurapuurolla kuukausi. Kurjasta tilanteesta poispääsyyn ei riitä ajatuskapasiteettia, koska on kaikki mahdolliset resurssit käytettävä päivittäisen selviytymisen suunnitteluun. Tämäkö on se etuoikeutettu asema, jonne työläinen toivoo pääsevänsä?

Takaisin sanojen merkityksiin.. Onneksi vain joskus meinaa karata juttu lapasesta...

Kannustaminen, yksinkertainen ilmaus, joka kertoo, että sinulla on henkilö kuka tukee sinua pyrkimyksissäsi, eikö vain? Ratsastajilla on kannukset, ne akillesjänteen takana olevat metalliset kiekot, jotka muistuttava ninjojen heittotähtiä. Niitä käytetään hevosen ohjailuun painamalla ne hevosen kylkiin. Ei kuulosta minusta kovin mukavalta ajatukselta. Lähentelee meillä ihmisillä sanontaa, jossa tarjotaan porkkanaa tai keppiä ja tässä tapauksessa keppiä. Kyynisempi voisi tulkita kannustamisen siis pakottamiseksi ja minä tunnetusti olen aikamoinen kyynikko, jossain määrin elämän kolhima ja siten on aika vaikea joskus olla sellainen yltiöpositiivinen ja pirtsakka sirkuttaja.

Alkoholin "nauttiminen". Monilta osin varmaan normaalit ihmiset nauttivat alkoholijuomista. Siitä en vielä ole päässyt selville, onko kyseessä makunautinto vai alkoholin aikaansaama rentoutuminen ja vapautuminen, josta helposti seuraa nautinnollinen tunne. Alkoholistin lapsen silmin alkoholia ei koskaan nautittu, vaan sen avulla paettiin arkea; työelämää, talon rakennusta, auton korjaamista, nalkuttavaa vaimoa, yhdessäoloa kaipaavaa lasta, haukkuvaa koiraa, kurtussa olevaa mattoa ja lopulta hereilläoloa.

Miten tuollaisen siis voisi ymmärtää nauttimiseksi, jos tarkoitus on epätoivoisesti paeta sitä kurjuutta, jonka on rakentanut omien valintojensa kautta?

Olen maistanut alkoholittomia siidereitä ja oluita ja havainnut niiden maun olevan merkittävästi parempia kuin identtisten alkoholipitoisten juomien. Itselläni tosin on lasisen lapsuuden taakka hartioillani, joka taatusti on vinouttanut ajatusmaailmaani jossain määrin alkolivastaiseksi. 

En ole raivoraitis, kerran kuukaudessa uskallan juoda lasin viiniä ruuan kanssa/ottaa saunaoluen(yleensä alkoholittoman) tai ottaa aperitiiviksi viskipaukun. Tällaiset määrät voisin luokitella nauttimiseksi, sillä en noilla annoskoilla vielä onnistu muuttumaan rennommaksi/vapautuneemmaksi saati, että persoonallisuuteni muuttuisi.

Nauttiiko ihminen altistaessaan itsensä myös muille päihteille? Sanooko kukaan nauttineensa viikonloppuna hyvästä metamfetamiiniannoksesta? 

Joskus sanojen merkitys jää minulle hyvin hämäräksi. En tiedä onko se asperger-piirteiden perua, että ajatusmaailma on toisinaan aika polarisoitunut. Toisaalta maailma, jossa elän ei tunnu omaltani. Niin harvoin törmää ihmiseen, joka ajattelisi asioita kuten minä. Toisinaan tuntuu, että on vaikeata törmätä ihmisiin, ketkä edes ajattelevat.

Kun miettii paljon kaikenlaista, saa siitä "harrastuksesta" helposti palautetta, jossa ei aina ole järkeä. Miten se millään tapaa auttaa minua vähentämään ajattelua, kun minua kehotetaan olemaan vain ajattelematta? Tai tunnekuohuja kokiessani minua kehotetaan unohtamaan se tunne? Nuo kaksi edellistä ovat otteita elävästä elämästäni ja täten täysin aitoja.

Toisilla on jatkuvan ajattelun taakka, eikä sitä noin vain sammuteta. Yhtä hyvin voisi sanoa; hidasta tai pysäytä maksasi toiminta hetkeksi. Eikä se, että ajattelen jatkuvasti tarkoita, että olisin jollakin tavalla fiksu. Pikemminkin päinvastoin. Kun ajatuksien virta on mielessäni vastaa viiden television yhtäaikaista päälläoloa, tarkoittaa se lähinnä lisää haastetta saada pidettyä ajatukset kurissa ja se vaatii ylimääräisiä ponnistuksia saada sieltä poimittua edes jollakin tavalla kelvollisia ajatuksia jäsenneltäviksi. Vai kuinka helppolukuisia ja johdonmukaisia kirjoitukseni ovat?

Wiion laki taisi todeta viestinnän epäonnistuvan joka kerta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Sitä en ihmettele kun kielessämme on hämmentäviä ilmaisuja. En edes viitsi lähteä murteiden eroihin siitä miten esim. "tuima" voi tarkoittaa toisaalla Suomessa suolatonta ja toisaalla voimakassuolaista. Sitten on vielä yksilölliset erot, miten viestintä ymmärretään. Olen aina ajatellut viestinnän ja kommunikoinnin ymmärtämisessä osan vastuusta lankeavan myös kuulijalle.

Käyttö-, huolto- ja korjaamokäsikirjoja maansiirtokoneisiin tehdessäni törmäsin tähän ongelmaan todella usein: kuinka onnistun kuvailemaan jonkin työvaiheen niin aukottomasti, ettei siihen jää varaa tulkinnalle ja täten riskiä loukkaantumiselle. Valitettavan usein itsekseni hyvän tekstin keksineenä sain huomata palavereissä, kuinka eri tavalla voikaan ihmiset tulkita sanat ja niiden takana olevan merkityksen.

Jos tähän loppuun toivottaisin hyvää yötä, niin jäisin pohtimaan; millä tavoin yö voi olla hyvä tai huono? Yö on yö ja sen kokeminen hyväksi tai huonoksi on puhtaasti subjektiivinen kokemus, joten voiko tuollaisen toivottamista pitää missään määrin järkevänä?

Hyvää huomenta toivottamalla kai viittaisin huomiseen. Miksen voisi toivottaa hyvää tulevaa päivää, sillä hyvä huomen on vasta vuorokauden päästä? Niin kuitenkin teen ja toivottelen hyviä öitä ja -huomenia, kaikesta asiaan liittyvästä pohdinnastani huolimatta. Yritän tulla toimeen ihmisrodun kanssa ja se aika usein vaatii epäloogisia sanoja/-tekoja!



keskiviikko 3. elokuuta 2016

Marmatusta lapsuudesta

Omilta vanhemmiltani sain mallin elämälle, jossa tulee tehdä montaa työtä. Monen työn tekemisen tarkoitus on ansaita merkittävästi rahaa, jotta saadaan itselle veneet, autot, moottoripyörät ja ties mitä materiaa. Naapureiden kateus oli tärkeä saada ansaituksi ja eräs sanonta mitä toisinaan kotona kuulin meni jotenkin näin:”Säälin saa lahjaksi, kateus pitää ansaita”. Vanhempani olivat ns. duunariluokassa ja heille oli todella tärkeätä näyttää varakkaammilta kuin naapurinsa. Naapurustossa ei ollut korkeasti koulutettuja vaan siellä kisailtiin samoista lähtökohdista olevien kesken.

Yhteistä koko naapurustolle oli, että lapset olivat näyttelyesineitä, joita kuului tehdä, saavuttaakseen yhteiskunnan luoman mallin perheidyllistä: punainen tupa ja perunamaa, 1-2 lasta ja lemmikkikoira. Vaikka asuimme seudulla, jota pidettiin kohtalaisen ei nyt varakkaana, muttei kuitenkaan ghettonakaan vaan rauhallisena perheidyllinä, niin valitettavan monia perheitä vaivasi sama tauti kuin vanhempiani. Tehdään paljon työtä näyttääkseen ulospäin varakkaammalta kuin ollaankaan ja tätä kautta yritetään saavuttaa isoimman kalan titteli omassa pienessä lammessaan. Stressinpurku tapahtui sitten yksinään ja/tai naapuruston kesken kosteina illanviettoina.

Ei siis kovin häävit ohjeet elämälle: tee töitä uupumiseen asti näyttääksesi joltain muulta kuin mitä olet ja on ihan ok dokata ja ignoorata/hakata lapsiaan, sillä teethän kaiken heidän vuokseen.

Itse lähdin kulkemaan omaa tietäni ja halusin tietää elämässä olevan enemmänkin kuin töitä, uupumus ja dokaus. Ja onhan tieni ollut erilainen. Vasta hiljattain sain selville kun äitini puhelinta tyhjensin, että hänellä oli puheluiden tallennusominaisuus puhelimessaan. Ajattelin tietysti kuunnella äidin ääntä ja erään lyhyen puhelun jälkeen hän ei katkaissutkaan puhelua vaan laski puhelimen pöydälle, jossa laite jatkoi tallennusta sen aikaa kun äitini puhui ystävänsä kanssa minusta. Hetken mietin, että onko minulla oikeus kuunnella ystävien kesken käytyä keskustelua minusta, mutta sitten uteliaisuus voitti.

Voi kunpa en olisikaan kuunnellut. Tuosta keskustelusta selvisi, kuinka äitini paasasi ystävälleen, kuinka heitän hukkaan potentiaalini. Minulla oli kuulemma niin hyvät lähtökohdat elämälle ja ne olen päättänyt heittää hukkaan asumalla Turussa, mistä en ole töitä löytänyt. Kun valmistuimme silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa ammattikorkeasta Kotkassa, ei meillä kummallakaan ollut mitään töitä tiedossa, niinpä muutimme Turkuun, koska vaimollani oli opiskelupaikka yliopistolla. Ajattelimme ettei siinä muutossa mitään häviäkään kun ei kotikaupungissa ole tiedossa töitä.

Keskustelu jatkui, jossa alettiin ruotimaan sitä, miksi minulla on pitkät hiukset, parta ja miksi tykkään pukeutua verkkareihin ja huppariin. Tämän myötä äitini toteaa minun olevan samanlainen luuhake kuin alkoholisoitunut isäni. Tämä on ehkä loukkauksista suurin, sillä äitini ei voinut sietää isääni ja hänelle tuotti mielihyvää jäädä suhteeseen saadakseen nalkuttaa isälleni tämän juomisesta.

Niin ne mielikuvat rakastavasta äidistä murtuvat, yksi toisensa sanotun totuuden jälkeen. Mietin kovasti, eikö äitini todella tiennyt millaista elämä isäni kanssa oikein oli? Kaikki kesät 12-vuotiaasta lähtien kun olin hinaajan kansimiehenä isäni toimiessa kipparina. Kaikki ne keikat olivat yhtä hengenvaaraa. Isäni oli aina niin humalassa, että ajoimme usein merimerkkien väärältä puolelta ja läheltä piti-tilanteita oli enemmän kuin sujuvia;”näin ne suunnittelin tapahtuvan”- tilanteita. Huolimatta ”lähellä sammumispistettä”-humalatilasta, isäni ei koskaan päästänyt minua ruoriin ja melkein joka kerta pelkäsin, selviänkö kotiin hengissä. Jos isäni ei ollut niin humalassa sammuakseen, oli hänen toinen mielialansa sitten yhtä huutoa ja raivoamista. Silloin isä oli nelikymppinen ja painoi 160 kiloa. Kuitenkaan hän ei ollut pelkkää läskiä, sillä hän jaksoi kantaa kaksi jerrykannullista polttoainetta per käsi veneelle, eli 40kg/käsi, yhteensä 80 kg kuin kantaisi ostoskassia marketista. Kun sellainen ihminen huutaa, raivoaa ja heittelee kaikkea minkä käsiinsä saa, on jälki erittäin tuhoisaa.

Noiden hinauskeikkojen lisäksi, isä korjaili toisten autoja ja veneitä. Aina minä olin apumiehenä. Joskus kuvittelin, että se oli yhteistä aikaa, mutta nyt nelikymppisenä kun olen aiheeseen liittyvistä tunnekuohuista päässyt yli, olen tajunnut, että kyse oli enemmänkin siitä, ettei äiti halunnut tehdä niitä asioita isäni kanssa, joten hän uhrasi minut jalkaisin tapahtuvaan miinakentän raivaukseen. Tälle päätelmälle sain vahvistuksen äidin viimeisenä jouluna kun isä jälleen soitti äidille ja pyysi tätä toimittamaan ruokaa hänelle. Isä siis asui pihasaunassa ja äiti kotitalossa. Äitini laittoi ruuan valmiiksi ja pyysi minua viemään ruokaa isälleni. Kun en suostunut, sillä tiesin, että samalla kun veisin ruokaa, joutuisin kuuntelemaan tuntikausia isän kännisiä jaarituksia. Äidin suostuttelusta huolimatta pidin pääni enkä mennyt. Näin kuinka äidin silmistä paistoi pettymys ja ehkä jopa halveksunta. Hänen hartiansa lysähtivät kasaan. Tuolloin oivalsin, että häneen viimein iski todellisuus: alkoholisti-isäni olisi täysin hänen vastuullaan, eikä hän enää pysty käyttämään minua miinanpolkijana vaan joutuisi itse kohtaamaan inhoamansa miehen, puolisonsa.

Sanomattakin on selvää, että tuon jälkeen välimme viilenivät viimein ja seuraavan kerran kuulin äidistäni muutaman kuukauden päästä kun hän kertoi oksennelleensa muutaman viikon. Puhelu oli lyhyt, koska hän alkoi voimaan pahoin. Seuraavan kerran kuulin hänestä kun hän oli teho-osastolla. Sydänkohtauksen saaneena hän oli itse joutunut soittamaan ambulanssin itselleen, sillä isäni makasi sammuneena piharakennuksessa. Tuon sairaala-ajan äiti oli hyvin sekavassa tilassa ja kun häneltä löydettiin suolesta reikä ja hänet kiidätettiin hätäleikkaukseen Meilahteen hän soitti minulle ja kysyi:”onko tämä totta vai kuvittelenko vain?, en halua mennä leikkaukseen”.

Tuolloin en tunnekuohuissani sitä ajatellut, mutta näin jälkeenpäin olen miettinyt, ettei äiti mennyt lääkäriin aiemmin, koska näki tuon ainoana tilaisuutena päästä pois siitä, että joutui yksin huolehtimaan isästäni. Siinä viimeisessä puhelussa kerroin äidille rakastavani häntä ja toivoin hänen menevän leikkaukseen, sillä jos hän siitä kieltäytyy olisi se varma kuolema. Äiti puhisi hetken ja totesi:” Sitä samaa, tiedäthän siä, heipparallaa” ja ne olivat viimeiset sanat, jotka äitini minulle sanoi. En tiedä oliko sairaus pehmittänyt hänen päänsä vai odotinko turhaan jotain suurta, sillä tunsin aikamoista pettymystä kuullessani nuo sanat. Tietysti rima voi olla korkealla, sillä äitini äiti kertoi kuolinvuoteellaan, että nähtyään äitini ja minun suhteen hän katuu sitä tapaa jolla hän kasvatti äitini ja jos voisi tehdä kaiken uudestaan tekisi kuten äitini. Äitini kasvoi sellaisissa olosuhteissa, jossa vanhempansa ryyppäsivät kaikki rahat ja lapset näkivät nälkää niin, että joutuivat varastamaan ruokaa selvitäkseen. He myös toimivat vanhempiensa palvelijoina, eivätkä päässeet kokemaan lapsuutta ollenkaan.

Mummin tunnustuksen jälkeen ehkä odotukset olivat korkealla äidin suhteen. Valitettavasti nuo viimeiset sanat vain voimistavat käsitystäni siitä, ettei äitini kyennyt näyttämään tunteitaan ja jos olinkin hänelle tärkeä niin miksi kaiken materiaalin haaliminen meni yhdessä vietetyn ajan edelle? En tiedä elivätkö vanhempani sukupolvensa elämää, jossa materiaaliset arvot yksinkertaisesti vain menivät kaiken muun edelle.

Vanhempani kävivät luonani Turussa kolme kertaa niiden 12:sta vuoden aikana, jotka täällä olen asunut. Muistan, kuinka äitini kasvot suorastaan loistivat kun tehtiin täällä asioita, joita normaalisti teemme vaimon kanssa. Vaikka meillä vaimon kanssa on vaatimattomat puitteet verrattuna vanhempiini, niin meillä on senkin edestä rakkautta ja aina aikaa toisillemme.

Hetken kuvittelin äitini tajunneen tuolloin täällä käydessään, että ainoa asia mikä elämässä merkitsee jotain on se miten sen oman rajallisen aikansa käyttää ja kenen kanssa. Kävimme kylpylässä polskimassa, pelaamassa minigolffia ja Kuusiston linnanraunioilla piknikillä kaikenlaista pientä grillaten. Pieniä, edullisia aktiviteetteja, mutta niiden sisältö, tässä hetkessä oleminen ja siitä nauttiminen rakkaimpien seurassa tekevät noistakin asioista merkittävän suuria. Ei samaan tunnelmaan pääse rakentamalla taloon kuistia merinäköalalla jos et voi jakaa sitä toisen kanssa. Ei urheiluauton moottorin murina ja tajunnan räjäyttävä kiihtyvyys tunnu lopulta miltään jos sitä ei voi jakaa rakkaimpasi kanssa ja antaa hänen nähdä, miten tärkeätä se on itselle.

Mitä äitini loppuun tulee niin en usko hänen tajunneen tätä kaikkea vaan hänestä oli aivan kamalaa kun en hakenut töitä ympäri Suomea ja sitäkautta viettänyt valtaosaa ajastani erossa vaimostani. Sillä tärkeintä hänelle oli, että olisin pukeutunut pukuun, ajanut luksusautolla ja menestynyt urallani, jotta hän olisi siitä saanut yhden keinon näyttää naapureilleen, miten menestynyt hän oli kun loi minut. Menestymiseni kautta saavutettu naapureiden kadehdinta jäi häneltä kokematta ja se taisi olla yksi todella suuri pettymys hänelle.


Alkoholistien hyysäys voidaan laajentaa ylipäätään vanhempien hyysäykseksi. Kenellään ei ole oikeutta tulla kritisoimaan tapaa, jolla lapsesi kasvatat. Tätä myöten vanhemmilla on vapaus tehdä lähestulkoon mitä tahansa mieleen juolahtaa ja siitä ei seuraa mitään, koska kulttuurissamme pitää kunnioittaa vanhempiaan ja se valitettavan usein tarkoittaa sitä, ettei heidän kasvatusmetodeja saa kritisoida edes jälkikäteen, ettei vain heille tulisi siitä paha mieli. Eiväthän hekään saaneet omilta vanhemmiltaan eväiksi kovinkaan kummoisia kasvatusoppeja. 

Tämän myötä kaikkien sukupolvien vanhemmat kirjoittavat itselleen synninpäästön ja voivat vapaasti olla paskoja vanhempia ja turmella lapset sukupolvien ylitse ulottuvilla traumoilla. Kenenkään ei näin tarvitse pysähtyä miettimään kasvatuksellisia seikkoja vaan voi huoletta painella automaattiohjauksella ja siirtää omat traumaattiset kokemuksensa vanhemmistaan omiin lapsiinsa. Monien vanhempien näkemys kasvatuksesta on hyvin vajaa. Terapeutit sillä yrittävät lohduttaa, että eivät vanhemmat oikeasti pahoja ole vaan he eivät itse ole saaneet selvää kuvaa kasvatuksesta omilta vanhemmiltaan. Näin sukupolvelta toiselle vain siirtyy samat opit, hieman eri muodossa. 

Alkoholistin lapsi ei itse juo, koska ei halua antaa sitä samaa omalle lapselleen. Todennäköisemmin hän on työnarkomaani ja jättää kuitenkin oman lapsensa vaille vanhempiaan aivan kuin itse jäi alkoholismin takia. Ei vain ymmärretä, että tuossakin on kyse addiktiosta ja vain muoto vaihtuu, mutta toimintamalli pysyy samana ja siirtyy eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Todennäköisesti työnarkomaanin lapsi sortuu päihteisiin kun näki miten omat vanhemmat olivat poissa työn vuoksi. Tällä kertaa työ demonisoituu ja ketju jatkuu. 

Helposti köyhissä oloissa kasvanut lapsi pitää huolen, ettei omilta lapsilta ainakaan puutu mitään. Ikävä vain ettei se materia korvaa sitä vanhemman läsnäoloa, joka kuitenkin olisi sille lapselle se tärkein asia. Jos tätä on vaikeata hahmottaa niin mietitäänpä hetki, miksi kattilankannet ovat lapsesta mielenkiintoisempia kuin mitkään action-hahmot tai kalliit lelut? Siksi, että lapsi on nähnyt vanhemman käyttävän niitä.

Jos ei tätä kaavaa tunnista niin lapsi jää aina ilman sitä tärkeintä eli omaa vanhempaansa, riippumatta täysin siitä viekö sen työ, päihteet, arvot vai jokin muu.