sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Toiston toivottomuus

Tässä katselen lukulistalla nököttäviä työpaikkailmoituksia ja huokaan. Niitä olen sinne kerännyt 25 kpl. Totuuden nimissä on mainittava tämän olevan kahden viikon saalis. Olen alkanut sen verran väsymään ainaiseen tuloksettomaan työnhakuun, etten aina jaksa viikottain katsoa paikkoja läpi ja postittaa hakemuksia. Silloin tällöin onnistuu jokusen avoimen paikan hakuaika umpeutua saamattomuuteni aikana, muttei sille mahda minkään. Sitä sutta on huudeltu 2000+ kertaa, eikä se vain ole kurkku käheänä huutamisesta huolimatta ilmestynyt…

Alan siinä mielessä toistamaan itseäni, että olen aihetta pohtinut aiemmin lukemattomia kertoja. Missä vaiheessa sitä voisi laittaa hanskat tiskiin ja luovuttaa? Vaikken mikään survival-henkinen kaveri olekaan, niin jostain se suomalainen sisu vain puskee pintaan ajatuksena, ettei luovuttaminen ole vaihtoehto. Pitkän aikaa olen jakanut turhautumisen tunteen pihallamme vierailevien talitinttien kanssa, jotka päivittäin, lannistumatta nokkivat kannellista lasipurkkia, jossa on oravalle varatut pähkinät. Samaa koen itsekin, näen olemassa olevat työpaikat ja tavoittelen niitä, mutta jokin lasinen este on edessäni ja en pääse nauttimaan työn hedelmistä.

Olen alkanut uskomaan karmaan ja muuhun sen sellaiseen ”hömppään”. Sillä en enää keksi mitään muuta selitystä sille, etten saa töitä. Olen usealta taholta saanut kuulla olevani ns. ”hyvä ja fiksu tyyppi”. Entisiltä esimiehiltäni olen saanut kehuja ahkeruudestani ja oma-aloitteesuudestani. Jopa maamme johtavat poliittiset henkilöt ovat todenneet minun tehneen kaiken oikein. Mistä sitten kiikastaa, etten ole se haluttu työntekijä, jota headhuntterit kilvan tavoittelevat asiakkailleen työntekijäksi?

Olen alkanut ruokkimaan harhaa, jossa olen edellisessä elämässäni tehnyt jotain virheratkaisuja ja saadakseni ne korjatuksi, on tällä elämänkierroksella minun opittava nöyryyttä. Nöyryyden tavoittaa parhaiten kun joutuu ponnistelemaan äärimmilleen, saavuttamatta tavoitteitaan. Toinen harha, jonka olen luonut, on sellainen, että ihmiskunta on vain eilispäivän reality-show jollekin muukalaisrodulle ja me olemme unohdettuina täällä terraariossa, jossa lykätään kaikennäköisiä vaikeuksia ihmisten tielle ja lyödään vetoa todennäköisyyksistä, miten kukakin tilanteen ratkaisee.

Nämä harhat olen luonut puhtaasti säilyttääkseni mielenterveyteni jäljellä olevat rippeet. Kuinka paljon tyrmäyksiä sitä ihminen kestää? Nuorempana omasi terveemmän itsetunnon ja toki oli vähemmin altistunut kielteisille päätöksille, mutta kuitenkin sitä jaksoi kohauttaa olkapäitään ja jatkaa eteenpäin. Nyt 10+ vuotta vastoinkäymisiä myöhemmin ainakin nöyryys on lisääntynyt, mutta niin on myös kyynisyys. Sitä sanotaan, että jos haluat muuttaa maailmaa, muuta itsesi. Ehkä minunkin pitäisi vain pyrkiä pinnalliseksi kiiltokuvapojuksi ja unohtaa asioiden miettiminen?







keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Tasapaino


http://www.hs.fi/paivanlehti/17072016/a1468555188506


Hyväosaisuus kasautuu, pitäisikö huolestua?

Matteus-vaikutus tarkoittaa sitä, että etu tuo ihmisille uusia etuja ja menestys ruokkii menestystä. Viekö se muilta mahdollisuudet, pohtii toimittaja Asta Leppä kolumnissaan.Asta Leppä


AVATAAN YSTÄVÄN kanssa televisio. Ruutuun ilmestyy Tuomas Enbuskennaama. Käännetään kohta kanavaa. Kas, kukapa siellä? Tuomas Enbuske.


Pöydällä on lehti avoinna. Ja kenen virne näkyy kolumnikuvassa? Aivan.


”Vähän niin kuin Krista Kosonen, joka yhteen aikaan oli joka naistenlehden kannessa”, huokaa ystävä.


”Tai Jari Sinkkonen, joka varoittelee aviisissa kuin aviisissa lasten nettipelaamisen vaaroista.”


Kyllähän niitä löytyy. Samoja ihmisiä, jotka pomppaavat kerta toisensa jälkeen esiin. Mutta miksi? Onko Suomi niin pieni maa, ettei tänne mahdu kuin muutama huippu joka alalle?


Tai hetkinen. Miten Raamatussa sanottiinkaan? Matteuksen evankeliumi, kolmastoista jae: Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on.


Noinko se tosiaan menee?


KÄSI SYDÄMELLE. Onko sosiologien Matteus-vaikutukseksi nimeämä ilmiö mielestänne oikeudenmukainen juttu?


Matteus-vaikutus tarkoittaa sitä, että kun ihminen on saanut jonkin edun, päässyt niin sanotusti kasvu-uralle, etu alkaa kasvaa kuin alamäkeen kierivä lumipallo. Näin tapahtuu eritoten maineessa ja menestyksessä – hyväosaisuudessa – ja niin, tietenkin rahassa. Raha tulee rahan luo, sanotaan.


Aiheesta on tehty myös joukko tutkimuksia. Lasten lukutaidosta esimerkiksi. Jos oppii lukemaan varhain, voi olla, etteivät muut saa enää ikinä kiinni. Sitä lukee aina vain enemmän. Ero voi näkyä vielä aikuisiällä.


Ja urheilujoukkueet. Niissä on eniten alkuvuodesta syntyneitä junnuja, sillä valmentajat ovat pitäneet näitä erityisen lahjakkaina. Tasoero säilyy vielä senkin jälkeen kun fyysiset erot ovat tasoittuneet. Loppuvuoden luiruja ei näet ole päästetty pelaamaan yhtä paljon, ei valittu leireille, ei kehuttu…


Itse asiassa Matteus-vaikutus näkyy koko yhteiskunnassa. Niin sanoo myös Tilastokeskuksen entinen kehittämispäällikkö Pekka Myrskylä. On tyystin eri juttu syntyä akateemiseen keskiluokkaiseen ydinperheeseen kuin peruskoulun käyneen yksinhuoltajan lapseksi. Edellisessä saa kannustusta opintiellä, ruokapöydässä keskustellaan henkeviä, kirjahyllyssä on muutakin kuin lasivaasi, voi harrastaa kaunoluistelua tai viulunsoittoa, pääsee kielikursseille…


”Minäkin olin Brightonissa”, ystävä muistelee kaihoisasti.


”No just. Meikä Espoossa rengasmatkalla. Syötiin ravintola Linnunradassa wieninleike.”


Happamana kehotan ystävää miettimään, montako valovuotta hän mahtoi kiitää tyhjätaskutovereidensa edelle hienoilla harrastuksillaan ja ulkomaanmatkoillaan.


Sillä ainakin minut yllätti hyvinvointiprofessori Juho Saaren havainto, miten eriarvoistumisessa hyväosaisuuden kasautuminen on selkeästi olennaisempi tekijä kuin huono-osaisuuden kierre.


Mutta niin vain jälkimmäistä korostetaan ja edellisestä ollaan kohtuullisen hiljaa.


MUISTELEMME ENTISEN koululuokkamme priimusta. Oi, tuo täyden kympin tyttö! Kotonakin uima-allas, johon hän tosin oli jo hiukan kyllästynyt. Ja kylmiö, muistatko, kotona oli kylmiö, josta saattoi hakea noin vain pullollisen Spriteä.


Tyttö valittiinkin oppilasneuvoston puheenjohtajaksi, viestijoukkueen ankkuriksi, kuusijuhlan evankeliumin lukijaksi…


”Ja pesisjoukkueen kapteeniksi. Vaikka oli siellä muitakin kelpo pelaajia.”


”Kuten sinä?” ystävä vinoilee.


No, olisin ainakin voinut olla, jos... Ja nyt päästään villakoiran ytimeen: Matteus-vaikutus vie muilta mahdollisuudet. Vain yksi saa kukoistaa, vain yhdelle annetaan, yksi vie palkinnot. Lopuille jää käteen tyhjä ”jos”. Kuten menestyjiä tutkinut Malcolm Gladwell kirjoittaa: metsän korkein puu on kasvanut aina hyvässä mullassa ja ilman, että muut puut ovat varjostaneet sitä.


Ja miksi näin tapahtuu? Yhden teorian mukaan ilmiöllä voi olla osin biologinen alkuperä. On järkevää, että yksi johtaa ja muut seuraavat. Muutenhan voisi syntyä kaaos.


Politiikassa näyttäytyy samantapainen ilmiö – bandwagon effect. Siinä liikkuva äänestäjä hyppää kipin kapin sen tyypin vankkureihin, jolla on suurimmat mahdollisuudet voittaa.


HYVÄOSAISUUDEN KASAUTUMISESTA on vähän kiusallista puhua. Nopsasti vedetään esiin kateuskortti. Ja jos kyse on lapsista, ei puhettakaan, että tunnustettaisiin, että meidän Oiva menestyy, koska Oiva kelluu sivistyksen kielikylvyssä. Kannatetaan erikoisluokkia ja eliittikouluja, sillä eiväthän ne ”ole keneltäkään pois”.


Sitä paitsi kuka sellainen, joka on koko ikänsä kuullut olevansa lahjakas – ihan oikeasti – haluaisi myöntää, että kyse olisikin pitkälti vain siitä, että on sattunut syntymään lepidopterologin esikoiseksi?


”Sen sijaan höpistään, kuinka vaikeudet vahvistavat”, nurisen ystävälle. ”Oikeastihan ne painavat ihmisen käppyrämännyksi.”


”No, on niitä toisenlaisiakin esimerkkejä”, ystävä huomauttaa.


Onhan niitä, sankaritarinoita.


Illan päätteeksi kotimatkalla oikaisen lähimetsän poikki. Satojen puiden rungot venyvät suorina ja jykevinä taivasta kohti. Mietin, että ehkä meidän pitäisi sittenkin puhua enemmän metsistä kuin puista.


Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Hän työskentelee Koneen säätiön rahoittamassa Kaksi Suomea -tutkimushankkeessa, joka tutkii muun muassa suomalaista eriarvoistumista.

Mielenkiintoisia ajatuksia kirjoittajalta. Onko mahdollista, että hyväosaisuus kasautuu. Jos minulta olisi tätä kysytty silloin kun päällä oli puhelinrumba niin varmasti olisin vastannut kyllä. Selvennyksenä siis, ostin älypuhelimen vuosia sitten, jota käytin huollossa viikon välein kolme kertaa, kunnes sain tilalle korvaavan puhelimen. Se puhelin kesti kolme päivää ja meni täysin mykäksi. Sain jälleen korvaavan puhelimen, täysin eri merkkiä ja mallia, joka osoittautui täysin kuolleeksi jo paketista otettaessa. Myymäläpäällikkö oli hämmästynyt ja kertoi ettei hän koskaan ole nähnyt kenelläkään noin huonoa tuuria. Story of my life-mietin kun astelin liikkeestä ulos rahatukun kanssa. Myymäläpäällikkö ei halunnut myydä enää minulle puhelinta...
Voiko lähtökohdat oikeasti vaikuttaa niin paljon, että toisista tulee menestyneitä ja toisista ei? Muistan alaluokilta kirjoittajan mainitsemia esimerkkihenkilöitä, jotka vain tuntuivat onnistuvan kaikessa. Nykyisin ovat urallaan edenneet hyvin korkealle, joten hypoteesi näyttäisi käyvän toteen. Toisaalta tunnen myös tapauksia, ketkä ovat hyvin vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneet lähes yhtä korkealle.
Tilastollisessa mielessä heitä voisi pitää outliereinä, eli otannasta merkittävästi poikkeaviksi arvoiksi, jolloin heitä ei oteta huomioon.
Itseäni taas kun mietin niin, tulen aika tavanomaisesta keskiluokkaisesta perheestä, joten edellytykset edes keskiluokkaan pääsystä olivat olemassa. Kuitenkaan en koskaan ole päässyt ponnahtamaan köyhimmästä tuloluokasta edes tuonne työtätekevään keskiluokkaan, puhumattakaan sitten menestyjistä.
Näyttelevätkö luonnon lait ihmistenkin keskuudessa niin suurta roolia, että ne määrittävät kenestä tulee menestyvä ja kenestä ei. Kun joku pääsee kärkeen, niin häntä on hyvin vaikea ohittaa. En tiedä johtuuko tämä ihmisten luontaisesta taipumuksesta seurata ensimmäistä vai elämää uhkaavien tekijöiden puuttuessa kilpailunhalu on sen verran maltillisempi, ettei kukaan halua mennä sen jonon ensimmäisen ohitse?
Toisaalta, muistan armeijan opit:"ole aina keskimmäinen, älä ensimmäinen äläkä viimeinen, näin selviydyt". Onko tuo keskimmäisenä oleminen vain meihin geneettisesti ohjelmoitu, jotta selviäisimme? Jonon ensimmäisenä kohtaa suuret vaarat, jolloin virheen sattuessa myös maksettava hinta on suuri. Toisaalta, ensimmäisenä menestys on suurempi, joten panokset ovat suuret.
Viimeisenä taas saa kaikkein vähiten ja hiljalleen kuihtuu pois. Joten keskimmäisenä saat riittävästi, muttet myöskään altistu vaaroille. Mielelläni vertaan ja tarkastelen eläimiä, sillä niissä näkyvät luonnon lait kaikkein raadollisimmillaan. Jos miettii linnunpoikasia niin ensimmäinen saa eniten ruokaa, jolloin siitä kasvaa isoin. Toisinaan tämä voi varmistaa oman selviytymisensä tuhoamalla sisaruksensa. Toisaalta taas jos ensimmäisten joukossa lähtee pesästä niin altistaa itsensä saalistajille. Keskimmäiset taas voivat piiloutua parveen ja laskea todennäköisyyksien varaan. Viimeinen ei taas saa riittävästi ruokaa, jolloin on heikoin kun aika poistua pesästä on käsillä. Silloin on haavoittuvaisin ja todennäköisyys joutua pedon kynsiin on erittäin suuri.
Miten tämä sitten näkyy ihmisissä? Jos lähtökohdat ovat kunnossa, niin silloin voi energian keskittää menestymisen miettimiseen. Lähtökohdaltaan heikommista olosuhteista kotoisin olevan ajattelua leimaa jatkuva pohdinta siitä, miten selviää päivästä seuraavaan. Tällöin ei jää aikaa saati voimavaroja menestymisen miettimiseen.
Tätä voisin verrata 100:n metrin juoksuun, jossa paremmista lähtökohdista oleva voi aloittaa juoksun muutamaa metriä ennen maaliviivaa ja huonommista lähtökohdista olevan täytyy sieltä kotoa asti ensin taivaltaa lähtöviivalle, kohdaten matkalla monen monta muuttujaa: muuta liikennettä, liikennevaloja, tietöitä yms yms.
Joten olen vahvasti sitä mieltä, että lähtökohdilla on merkittävä vaikutus siihen, miten elämässä menestyy. Sanotaan rahan tulevan rahan luo. Sosioekonominen asema myös tarkoittaa sitä, että sitä pelaa eri liigassa kuin muut. Tulee mieleen luokkajako ihmisten kesken, vaikkei meillä sellaisia varsinaisesti tunnusteta. Todennäköisempää kuitenkin on, että johtaja-tason ihminen hakeutuu muiden johtaja-tason ihmisten joukkoon kuin esim. työttömien. Tämä tulee jo automaattisesti harrastuksien tai työn kautta hankittujen kontaktien kautta.
Harvalla R-kioskin myyjällä on varaa harrastaa purjehdusta. (No en tiedä onko purjehdus kallis harrastus, mutta kuvittelisin veneen olevan arvokas, joten käytän sitä esimerkkinä). Joten sitä ei liiku samoissa ympyröissä rahan kanssa. Itsekin tämän olen työttömänä todennut, etten paljoa kävelyillä ole saanut verkostoiduttua henkilöiden kanssa, jotka voisivat uraani edistää...
Verkostoni ovat peräisin opiskeluajoilta ja niitäkin olen aika heikosti pitänyt yllä. Tähän pääosin syynä häpeä, josta aiemmin olen kirjoittanutkin. Häpeä siitä, ettei ole menestynyt, vaikka saman koulun on käynyt kuin muutkin. Häpeä siitä, ettei yrityksistä huolimatta ole saanut edes käynnistettyä uraa. Häpeä siitä tunteesta, että on yhteiskunnalle tarpeeton. Häpeä siitä, että on taakka veronmaksajille, joten sitäkautta myös niille omille työssäkäyville verkostoidensa henkilöille. Häpeä siitä, että kokee elävänsä toisten selkänahasta revityillä verorahoilla. Häpeä siitä, että tuntee olevansa viallinen yksilö kun ei voi menestyä kuten muut.
Yksinkertaisesti häpeä omasta olemassaolostaan ja tätä kautta haluaa vetäytyä varjoihin ja päästä unhoitetuksi.
Miten sitten voisi taistella luontoa vastaan, vai pitääkö alistua vain kohtaloonsa ja harmitella sitä, ettei syntynytkään kultamunasta?
Siitä toivoisin, että kävisimme keskustelua kommenteissa!

Aikuistumisen taakka

Törmäsin mielenkiintoiseen uutiseen, jossa kerrottiin nykynuorten halusta pysyä nuorina tavanomaista pidempään:

http://www.iltalehti.fi/terveys/2016071121890238_tr.shtml


Yhä useampi kaksikymppinen ei todellakaan halua aikuistua


Keskiviikko 13.7.2016 klo 09.24 


Koskaan ennen nuoret aikuiset eivät ole olleet niin haluttomia kasvamaan aikuisiksi kuin nyt.
  • Nuoret aikuiset opiskelevat pidempään ja hankkivat lapsia myöhemmin kuin edelliset sukupolvet.
  • Syyksi tähän arvellaan muun muassa nuoruuden ihannointia ja tulevaisuudenpelkoa.

Nuoret aikuiset asuvat länsimaissa vanhempiensa luona keskimäärin pidempään kuin ennen.
Nuoret aikuiset opiskelevat pitempään kuin ennen ja he lykkäävät lapsentekoa. Puhutaan siitä, että teini-iän ja todellisen aikuisuuden välinen aika on kasvanut muutamista vuosista moniksi vuosiksi, usein jopa vuosikymmeneksi.
International Journal of Behavioural Developmentin julkaisemassa tutkimuksessa perehdyttiin tähän ilmiöön enemmänkin.
Kävi ilmi, että nykyopiskelijat ovat entistä haluttomampia kasvamaan aikuisiksi. Ajatus aikuiseksi kasvamisesta ahdistaa.
Tutkijat vertailivat kaksikymppisten ajatuksia aikuiseksi kasvamisesta eri vuosikymmenillä vuodesta 1982 vuoteen 2012.
Tutkimus osoitti  Research Digestin mukaan selvästi, että kaksikymppiset pelkäävät aikuiseksi kasvamista enemmän kuin nuoret aikuiset aikaisemmissa sukupolvissa.
Mikä aikuisuudessa pelottaa?
Tutkijoiden mukaan tulos on huolestuttava siksi, että tällainen pelko voi heikentää henkistä hyvinvointia.
Miksi sitten nykyiset kaksikymppiset pelkäävät aikuisuutta yhä enemmän? Tutkijoilla ei ole tähän tyhjentävää selitystä. Selitystä voisi etsiä esimerkiksi siitä, että kaikki elämässä muuttuu koko ajan yhä kiihtyvällä vauhdilla.
Yksi tekijä nuorten aikuisten pelon kasvamisessa voi löytyä heidän lapsuudestaan. Heidän vanhempansa ovat aiempaa enemmän pyrkineet varjelemaan ja suojelemaan lapsia esimerkiksi niin, että lapsia on aina kuljetettu kouluun.
Sekin on syytä ottaa huomioon, että tietynlainen tulevaisuudenpelko on nykyisin ehkä tyypillisempää kaikissa ikäryhmissä kuin ennen.
Nuoruuden ihannoinnilla voi olla tekemistä aikuiseksi kasvamisen pelon kanssa.
Tutkijoiden mukaan voisi olla hyödyllistä välittää entistä enemmän tietoa myös siitä, että aikuisuus ei ole vain pelottavaa.
Aikuisuuteen liittyy myös viisaus, tietoa ja kokemuksien karttuminen. Ne voidaan saavuttaa, kun uskalletaan ottaa nuoruuden jälkeen se seuraava askel, askel aikuisuuteen. 


Toisaalta ymmärrän mainiosti halun pysyä nuorena ja vanhempien suojassa. Kuka nyt haluaisi aikuistua tällaisessa maailmassa, jossa joudut kerta toisensa jälkeen taistelemaan asemastasi työ-ja koulumaailmassa. Kun elämä on yhtä kilpailua niin monikaan ei sellaista jaksa. Kukapa siitä enää nauttii kun kaikenlainen tekemiseen liittyvä elämässä on yhtä maratonia toisensa perään. Kyllä huipulla olevat urheilijatkin tarvitsevat taukoa.

Ikävä tosiasia vain lienee se, että jos tauolle erehdyt jäämään, niin jäät sinne pysyvästi. Ihmisluonto taitaa olla sen verran tunneohjautuva, että tarvitsee hypettää aina jotain. Kun jokin ilmiö nousee pintaan, niin sitten sitä hypetetään hetki täysillä, kunnes se unohtuu täysin. Otetaan esimerkiksi vaikkapa sellainen yksinkertaisen viihdyttävä lelu kuin jojo. Taisin olle yläasteella kun hypetys alkoi. Elettiin vuotta 1991 noin suurinpiirtein ja kouluissa kierti huippujojottajia esittelemässä taitojaan ja samaten buustaamassa jojojen myyntiä. Kaikilla oli Coca-Cola-companyn mainoksilla varustettu jojo.

Eihän siinä kulunut vuottakaan kun jojot katosivat ja ei niistä sen jälkeen olekaan kuultu. Äitini kertoi hänen nuoruudessaan tapahtuneen tismalleen samanlaisen ilmiön jojojen kanssa.

Tästä pohjustuksesta pääsen varsinaiseen pohdintaani. Kun nuori valmistuu koulusta, hän joko pääsee välittömästi töihin ja ratsastaa suosion aallonharjalla edeten työurallaan. Tai sitten ei pääse ja vielä vuosien jälkeenkin taistelee saadakseen edes satunnaisen yhden pätkän töitä. CV näyttää erittäin reikäiseltä, mikä edesauttaa pysymään kortistossa. Työttömyyspätkät eivät ole kovin vahvaa valuuttaa kun töitä hakee, sen tiedän omasta kokemuksesta.

Töihinottajat ovat joko näitä suoraan koulun penkiltä töihin päässeitä, sillä ovat edenneet urallaan siihen pisteeseen, jossa palkkaavat väkeä tai sitten he edustavat sitä ikäpolvea, jotka vain kävelivät haluamaansa työpaikkaan 80-luvun kultaisina vuosina. Molempia ikäluokkia yhdistää sama erkaantuminen tämän päivän työtilanteesta, sillä eihän heillä ole ollut pienintäkään kuoppaa matkassa kun meillä toisilla on ollut valtameri ylitettävänä ja apuja meillä siihen tehtävään on pelkästään rannalta löytyneen puolilahon uppotukin verran....

Paljon on puhuttu myös siitä, miten opiskelijat lykkäävät valmistumistaan nykyisen taloustilanteen johdosta, sillä hekin tietävät nykyisin työelämän kuopat. Jos valmistuu, eikä kolmessa kuukaudessa pääse töihin, niin koko elämänmittainen ura olikin sitten siinä. Toista mahdollisuutta ei tule.

Miksi siis haluta aikuistua ja ottaa vastuuta elämästään kun se käytännössä tarkoittaa hyppäämistä tuntemattomaan ja toivomista, että yhteiskunnan turvaverkko on alhaalla ottamassa sinut vastaan? Käytännössä siis hyppy tarkoittaa itsensä tipauttamista sosiaaliavun piiriin ja tuskin koskaan sieltä nousemista veronmaksajaksi. Varmasti poikkeuksiakin löytyy, sitä en kiistä. Aikaisemminkin purnaamani kahtiajakoisuuden kuilu vaan tuntuu kasvavan vuosi vuodelta.

Paljon kaadetaan nuorten vanhempien niskaan kun ajatellaan ns. Curling-vanhemmuutta, jossa vanhemmat silottavat tietä nuoren edellä, yrittäen parhaansa mukaan saada nuoren välttymään pettymyksiltä. En laittaisi rahaa likoon tuon puolesta, sillä en lähipiirissä sellaista vanhemmuutta ole nähnyt. Lähes jokaisella tuntemallani ihmisellä on pettymyksiä ja traumoja lapsuudesta. Ai niin, olenkin sitä ikäpolvea, joka on saanut kerta toisensa jälkeen pettyä vanhempiinsa ja yhteiskuntaan ja se oli aivan ok kasvatustapa silloin. Artikkelissa olikin puhe nykynuorista...

En tunne ketään itseäni 20v nuorempaa, jotta voisin vahvistaa uutisen hypoteesin. Niin, vanhempien ja kasvatuksen niskaan on todella helppo kaataa tämäkin ongelma, mutta mikä voisi olla yhteiskunnan rooli tässä asiassa? Elämme yhä vain kiihtyvällä tahdilla muuttuvassa yhteiskunnassa. Kaikki tapahtuu nopeammin, muttei paremmin. Junnuna muistan, miten lääkäriin pääsi samana päivänä, toki voi joutua tunnin odottamaan, mutta vastaanotolla lääkärillä oli aikaa kuunnella ja kysellä. Nykyään lääkärille pääsee viikon tai kahden päästä ja silloinkin aikaa on 10-15 min ja  lääkäri ei mitään kysele vaan kertoo apteekista löytyvän reseptin ja heittää ulos.

Kun minä olin nuori, kotiläksyt sai tehtyä puolessa tunnissa. Nyt olen saanut lukea FB-päivityksistä, kuinka nykynuoret tekevät 2-3h läksyjä koulun päätteeksi ja tehtävät alkavat olla sitä luokkaa, etten niitä itse nykyisellä osaamisellani juuri nopeammin pystyisi tekemään. No, vääräleuat voisivat ajatella, kuinka neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä alkaa olla seniili...Kuitenkin, valtava työmäärä jo nuoresta lähtien, sillä osaaminen on kilpailuvaltti, mutta niitä osaajia on muitakin kilpailemassa niistä yhä vain harvenevista palkinnoista.

Osaltaan voisin tästä kuitenkin myös vanhempia syyttää.  Kun lapsi ei saa koskaan olla lapsi, tehdä niitä "hölmöjä" asioita, kuten kiipeillä puissa tai leikkiä hiekkalaatikolla, hypätä katolta tms. niin miten sitä voi odottaa mitään muuta seurauksena kuin ikuisen lapsuuden tavoittelua. Lapsen kuuluu olla "kiltti", mikä ei oikeastaan määrittele millään tavalla, millainen lopulta kuuluisi olla. Kun lapsuus jää väliin ja lapsen tulee olla aktiivinen ja sosiaalinen, osallistua kaikenlaiseen ohjattuun toimintaan, harrasteisiin yms aktiviteetteihin niin koko lapsuus jää kokematta ja lapsuuden vallitseva kokemus on suorittaminen.

Kun viimein vapautuu vanhempien tyrannian alta parikymppisenä, kohtaa ensimmäistä kertaa tilanteen, ettei teekään asioita auktoriteettien kehotuksesta. Siinä voi monella kolahtaa kohdalle aika kovasti tajuta, että oma persoona on jäänyt muodostumatta ja oletkin sulloutunut sellaiseen muottiin, jonka vanhemmat muovasivat kuvitellessaan, millaisen sen oman lapsen kuuluisi olla.

Parikymppisenä saa vihdoin lomaa suorittamisesta. Vihdoin voi vain olla. Monet varmasti huomaavat loman tulleen tarpeen kun koko lapsuus ja nuoruus on mennyt tehdessä niitä asioita, joita sinulta on odotettu. Vapauden mukana sanotaan tulevan vastuun, mutta lomavaihde voi helposti jäädä päälle kun huomaa miten rentouttavaa on elää vailla suunnitelmia ja odotuksia. Miten se nyt lopulta eroaa meidän aikuisten maailmassa siitä, kun kesäloma-alkoholistilla jää putki päälle?

Tuossa voi piillä syy siihen, miksi nuoriso näyttää velttoilevan ja ylipäätään saamattomalta. Loma tulee kuitenkin tarpeeseen ja sitäkautta alkaa todella pitkä ja kivinen tie löytää oma persoona ja kiinnostuksen kohteet. 

Usein pysähtyminen teettää monilla kovasti töitä ja usein se tapahtuu aivan liian myöhään. Yhteiskunta kuitenkin odottaa koko ajan suoriutumista kaikesta, jolloin myös harrasteet voivat helposti muuttua suorittamiseksi ja niistä katoaa hohto ja tarkoitus. 

Vastuu voi näille nuorille tarkoittaa sitä jatkuvaa onnistumista, mitä on odotettu lapsesta pitäen. Kun sijaa erehtymiselle ei ole niin paineet menestyä kasvavat suunnattomiksi. 

On siis vähintäänkin inhimillistä nuoren pelätä aikuistumista ja haikailla sitä kokematta jäänyttä lapsuuden huolettomuutta ja avoimen uteliasta luonnetta kaikkea uutta kohtaan.

Vuonna 1985, suomalaisia oli 4,7 milj ja 2015, heitä oli jo 5,5 milj. Liki miljoonan henkilön kasvu väestössä ja automaation, robotisaation ja työpaikkojen karkaaminen Aasiaan ovat yhdessä luoneet erittäin tukalan tilanteen tulevaisuuttaan suunnitteleville nuorille. Kuinka nykyisessä pätkätyö-/työttömyys-/uudelleenkoulutusyhteiskunnassamme voi tulevaisuuttaan suunnitella seuraavaa päivää pidemmälle, kun oikeastaan ei tulevaisuutta ole. 80-luvulla vielä paperitehtaat porskuttivat ja siellä tehtiin viisivuotis-suunnitelmia. Sellaiseen aikajänteeseen pystyy jo jollain tavalla luottamaan ja omiakin tekemisiään suunnittelemaan. 

Ennen ammattiin kouluttauduttiin joko kaksivuotisella ammattikoululla tai sitten mentiin töihin ns. kantamaan vanhan asentajan työkalupakkia ja siinä sivussa opittiin työ. Palkka juoksi oppipoika-mestari-tyylisessä opiskelussa koko ajan. Työpaikan toimintasuunnitelma tehtiin viideksi vuodeksi kerrallaan.

Nykyisellään pörssiyhtiöiden suunnitelmat tehdään kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan ja ammattikoulu kestää kolme vuotta. Tämän jälkeen sitten suoritat EU:n vaatimat sertifikaatit ensiavusta, työturvallisuudesta, tulitöiden turvallisuudesta, hygieniapassista, trukkikortista tms. lähtien, ennenkuin olet edes pätevä hakemaan töihin. Parhaassa tapauksessa ehtii koko tehdas kadota kaupaungista sillä välin kun olet sinne soveltuvaa ammattia suorittamassa, kuten on useat sellu-, paperi-, elektroniikka- ja vaatetehtaat kadonneet maastamme.

Vuosia kuluu hukkaan uudelleenkouluttautumisessa ja vielä nelikymppisenäkään, lukematon määrä ammatteja myöhemmin, et välttämättä pääse töihin, koska alat olla liian vanha etkä omaa juuri lainkaan tarvittavaa työkokemusta. Sillä työkokemus on se valtti, jolla työpaikan saa tänä päivänä. Sitä on tilanteessa, jossa pitäisi itse tarttua niskaansa ja nostaa itsensä ilmaan...

Miksiköhän tulevaisuus pelottaa ja ei välttämättä haluaisi aikuistua?

Inhottaa käyttää sanontaa:"Ennen oli paremmin", mutta 80-luvun alle 5% työttömyyttä muistaen, se asia oli tosiaan paremmin. Huolimatta vauraudestamme ja elintason noususta, olemme monella tapaa rikkaampia kuin kolme vuosikymmentä sitten. Kuitenkaan, tämä vauraus ei ole tuonut ihmisiä onnellisemmaksi. Kun elämältä puuttuu suunta ja vaikutusmahdollisuudet, niin ei sen pohjalta oikein mitään kestävää pysty rakentamaan.

Miten suunnitella asettumista jonnekin ja kenties harkita oman kodin hankintaa kun yhtään ei tiedä, kuinka monta kertaa vuosikymmenessä joudut muuttamaan työn tai koulun perässä?

Miten onnistua parinmuodostuksessa kun talous pitäisi saada kuntoon vaikuttaakseen edes jollakin tavalla kunnolliselta kosijalta?

Miten perustaa perhe kun tulet itse juuri ja juuri toimeen sosiaaliavustuksilla? Onko sellainen maailma sovelias luoda uutta elämää kun vanhakin elää kituliaasti? Jos luontoa katsoo niin elämän edellytykset eivät täyty kun elintilaa ei riitä.

Millaiseksi kokee oman elämänsä merkityksellisyyden kun oikeastaan mikään taho ei kaipaa sinua, mikään yhteisö ei huoli sinua, mikään tekemisesi ei vaikuta kenenkään elämään, kukaan ei ole riippuvainen tekemisistäsi, kukaan ei tiedä sinusta, vain itse tiedät olemassaolostasi, olet vain olemassa jostain kohtalon oikusta, yhteiskuntasi paheksuu sinua, koska joutuu elättämään sinua käsittämättä ollenkaan, että elättäisit itsesi jos vain mahdollisuuden siihen saisit, joten olet taakka muille ja se käytännössä on ainut vaikutuksesi yhteiskuntaan, muutoin olet täysin merkityksetön!


torstai 21. heinäkuuta 2016

Luonnon lait

Olen paljon miettinyt isäni ja äitini suhdetta nyt kun äiti on poissa ja isään katkaisin välit reilu vuosi sitten. Meillä oli äidin kanssa tapana seurata Kalasääksin pesintää, samalla kun skypellä juttelimme niitä näitä. Joskus pidimme yhteyden auki, vaikkei meillä ollut mitään sanottavaa, mutta löysimme jotain keskusteltavaa Kalasääksistä.

Luonto on kaikessa julmuudessaan hyvin vieras ihmisille. Monesti ne asiat, jotka meistä julmilta tuntuvat, ovat kuitenkin arkea luonnoneläimille. Siellä toisen kuolema on toisen selviytyminen, joten elämä on sillä tavalla hyvin yksinkertaista.

Kun mennään syvemmälle käyttäytymismalleihin niin olen paljon tarkkaillut kyseistä lintulajia web-kameran välityksellä. Kun kerroin vaimolleni, mitä linnuilla on parhaillaan menossa niin hän teki oivallisen huomion. 

Lintujen elämässä elettiin vaihetta, jossa poikasta kannustettiin itsenäisyyteen ja nousemaan omille siivilleen. Emo tuli vähän väliä piipahtamaan pesälle ja toi tullessaan kepakon, jolla kohenti pesän kuntoa. Poikanen yritti kerta toisensa jälkeen kerjätä ruokaa ja emo jätti poikasen sen osalta täysin huomiotta, mutta otti poikasen mukaan pesän kunnostukseen tarjoamalla tuomansa kepakon poikasen nälkää huutavaan kitaan.

Ymmärrettävästi poikanen tiputti kepakon ja jatkoi ruuan kerjäämistään, jolloin emo tyynesti poimi kepakon ja kohenti sillä pesää. Tämän jälkeen emo lensi pois pesästä, mutta palasi pian uuden kepakon kanssa ja sama toistui.

Emon taholta julmuudelta vaikuttava teko, jättää poikasensa kärsimään nälkää, on kuitenkin mitä suurimman rakkauden osoitus. Sillä eläinmaailmassa poikasen vieroitus aloitetaan sillä, että ruokkimista rajoitetaan. Tällöin poikasen kokema nälkä motivoi sitä nousemaan omille siivilleen ja etsimään itse ruokansa. Sitäkautta poikanen  onnituu kasvamaan itsenäiseksi. 

Nyt tullaan siihen vaimoni oivallukseen. Hän tokaisi minulle, etteikö tuo muistuta tavallaan sitä mitä teit isällesi? Jäin miettimään asiaa, että onko alkoholistin jättäminen oman onnensa nojaan julma teko, vaiko pohjimmiltaan hyvin luonnollinen tapa osoittaa rakkautta, koska kannustat häntä selviämään itsenäisesti ja olemaan riippumaton toisten avusta?

Paapominen ja aikuiselle kuuluvien velvoitteiden hoitaminen alkoholistin puolesta vain taannuttaa tämän linnunpoikasen asemaan. Se on paitsi uhka toisen itsenäisyydelle ja itsemääräämisoikeudelle, mutta myös erittäin haitallinen teko siinä suhteessa, että silloin mahdollistaa toisen juomisen ja sitäkautta pysyvän riippuvuuden toisista ihmisistä.

Mahdollistamalla toisen juomisen, tekee karhunpalveluksen sekä alkoholistille että itselleen. Siinä kuvittelee tekevänsä hyvää ja auttavansa, mutta tosiasiassa sitä vain tuuppaa toisen rotkoon ja saa pian kauhukseen havaita olevansa köydellä kiinni putoavassa henkilössä...



sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Angstia


Albert Einstein aikanaan tokaisi:"Vain idiootti toistaa samaa odottaen eri lopputulosta". En tiedä onko kyseessä idiotismi vain puhdas suomalainen sisu kun samaa olen toistanut nyt arvioilta 2000 kertaa. Tuo luku on huikea, mutta myös arvio, sillä lopetin varsinaisen laskemisen neljän vuoden ja 500:n haetun työpaikan jälkeen. Toki olen tässä välissä piipahdellut työelämässä, mutta katson edelleen kasvattavani tuota lukemaa, sillä työttömyyteni on kestänyt merkittävästi pidempään kuin työurani.

Tämän kevään ajan olen hakenut keskimäärin 3-7 hakemuksen viikkotahtia. On jokseenkin lannistavaa huomata, miten lyhytkin työttömyyspätkä pyyhkii aikaisemman työ-ja kouluhistorian nolliin. Aivan kuin kaikki tietoni ja taitoni muuttuisi väärään muotoon tai lakkaisi olemasta.

Toki minussa muutoksia tapahtuu jatkuvasti, sitä kutsuisin kasvuprosessiksi. Aina kasvu ei tapahdu hyvään suuntaan, sillä riittävästi kun kohtaa vastoinkäymisiä niin helposti sitä muuttuu varaukselliseksi, eikä halua antaa/paljastaa sisintään raaoilla työmarkkinoilla. Tämän varauksellisuuden taas haistavat HR-hyeenat välittömästi ja toteavat sinussa olevan jotain vikaa, etkä näin kelpaa työhön X. 

Vikaa löytyy, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen, sitä toiselta nimeltään kutsutaan myös inhimillisyydeksi. Se on piirre, jota en enää ole työmaailmassa tavannut. Tärkeintä on tuottaa vuosittain 20% kovempaa tulosta kuin edellisenä vuonna, jotta kasvottomat sijoittajat pysyvät tyytyväisinä, viis siitä millä keinoin työntekijä voitaisiin pitää tyytyväisenä.

Kun ihminen oivaltaa olevansa vain helposti korvattava osa suurempaa koneistoa, joka ei palkkapussia lukuunottamatta palvele itseä millään tavalla niin voidaan sanoa työmotivaation ja tuottavuuden laskevan. Kirjoitin aiemmin merkityksen katoamisesta ja tuosta kirjoituksesta lähtien on hiljalleen hiipunut tahto palvella tätä yhteiskuntaa, koska se ei halua minua ja sen on selväsanaisesti minulle kertonut jo 2000 kertaa.

Alf Rehn kirjoitti mielestäni erittäin osuvasti siitä, miten työn merkitys osana ihmisen elämän sisältöä on alkanut murentua voimakkaasti kun olemme saapuneet jälkiteolliseen aikaan:


http://www.puhuttamo.fi/tyo/professori-suomalainen-tyoelama-taynna-bullshittia-ihme-etta-ihmisille-tulee-paha-mieli/


Joskus oli aika, jolloin ammatti oli identiteettimme tärkeimpiä rakennuspalikoita. Työ ja sen laadukas suorittaminen olivat kunniakysymyksiä.
– Mä en ehkä ole maailman kaunein tai fiksuin, mutta jumankauta mä olen hyvä timpuri, putkimies tai professori. Sitä kunniaa ei saanut kyseenalaistaa. Se on syvässä meidän sielussa. Silloin identifioiduimme työmme kautta. Meidän työmme oli tärkeää ja merkityksellistä. Ei ehkä tärkeää yhteiskunnalle, mutta tärkeää meille, Åbo Akademin organisaation ja johtamisen professori Alf Rehnselvittää.
Rehn epäilee, että nyt nähtävä ja koettava erkaantuminen työstä alkoi, kun astuimme jälkiteolliseen aikaan.
– Työstä tuli vain jotain, mitä me teemme, että saamme palkkaa.
Rehn viittaa anarkistisen jenkkiantropologin David Graeberin sanoihin. Graeber on kirjoittanut täysin merkityksettömästä työllistymisestä, ”keksityistä työtehtävistä”.
– Hän sanoo, että on jännää, miten hyvin suuri osa meidän töistämme tänä päivänä on bullshittiä.
– Meillä on niin paljon key account manager of content marketing projectseja ja alivaltiosihteerin sijaisten prosessikaavioiden täyttäjiä, että ihmiset itsekin tietävät, ettei tässä ole päätä eikä häntää.
– Eihän kukaan avoimesti sano, että ”minun työni on täysin merkityksetöntä”. Hirveän moni meistä kuitenkin kokee, että työssä on paljon osasia, jotka ovat ihan pointless, ihan bullshittiä. Jos sellaista on tarpeeksi paljon, silloin me tietenkin koemme, että minun työni on ihan p:tä.
Apina toivoo banaania

Rehnin ei ole vaikeaa miettiä, mikä osa hänen työelämästään on pointless bullshittiä. Oikeaan tunnelmaan pääsee nopeasti, kun herra professori matkii itseään hyväksymässä työntekijöidensä tuntiraportteja. Klik, klik, klik. Hiiri rusentuu kädessä, samalla kun Rehn yrittää olla ajattelematta, mitä onkaan tekemässä.
– Taas kului minuutteja elämästäni siihen, että olen kuin apina, joka toivoo, että sieltä tulee banaani, Rehn huokaa.
Hallinnollinen paperinpyörittely aiheuttaa Rehnille allergisen reaktion ja pienen irvistyksen.
– Meillä on koko Suomi täynnä ihmisiä, jotka istuvat ja täyttävät lomakkeita. He tietävät, ettei niillä lomakkeilla ole mitään merkitystä mihinkään. Näitä on ministeriöissä, virastoissa ja suurissa pörssiyhtiöissä.
Rehn sanoo kerran – vuosia sitten – seuranneensa tyhjänpäiväisiltä tuntuneiden raporttien tietä ympäri yliopistoa. Rehn seurasi ja seurasi, kunnes päätyi konttoriin, jossa istui epätietoisen näköisiä toimistovirkailijoita. Siistiä mappihyllyä osoitelleet naiset eivät tienneet, mitä papereilla oli tarkoitus tehdä.
– Niitä tulee parista eri paikasta. Ei me tiedetä, miksi niitä tulee. Me mapitetaan ne, kun ajattelimme, että kai ne pitää jonnekin arkistoida, yksi virkailija vastasi Rehnille.
Professorin byrokratiatarinalla on hilpeä mutta hirveäkin loppu.
– Osoittautui, että kaikki ne raportit olivat osa prosessikaaviota, joka oli ollut voimassa pari vuotta aikaisemmin. Niitä raportteja ei olisi enää tarvittu, mutta kukaan ei ollut kertonut siitä eteenpäin, Rehn hekottelee.
”Tehtäväni on vain istua tässä ja syödä pullaa”


Rehn on paitsi professori, myös yritysmaailman kysytty konsultti ja sparraaja. Hän tietää, millaista on suurten pörssiyhtiöiden niin kutsutun seinätapettiosaston – keskijohdon ja harmaan asiantuntijajoukon – arki. Viikkokalenteriin ladataan aluksi yli 30 tuntia toinen toistaan tärkeämpiä kokouksia.
– Koko heidän työaikansa on yhtä kokouksissa istumista. Meillä on ihmisiä, joiden työ on olla huonelihaa, Rehn sanoo.
Osuva termi esiintyy brittikomediassa The Thick of It ja sen spin-offissa In the Loop, joissa huonelihaksi osoittautuvat ihmiset toimivat pölhöjä poliitikkoja rauhoittavana kulissina palavereissa.
Se on hauskaa, koska se on totta. Rehn ei ihmettele, miksi esimerkiksi suomalaisten kokema työn mielekkyyden muutossuunta on pitkään ollut negatiivinen.
– On ihmisiä, jotka tajuavat, että jumalauta, mä olen huonelihaa. Mun tehtäväni on periaatteessa vain istua tässä ja syödä pullaa. Ei ihme, että ihmisille tulee paha mieli ja he alkavat epäillä työn merkityksellisyyttä, Rehn päivittelee.
Mielekkyys on aina kontekstissa, muistuttaa professori. Hyvinä aikoina vähän epämääräisempikin homma voi tuntua riittävän järkevältä, jos sillä edes vähän edistetään yhteistä menestystä. Vaikeina aikoina taas oman työn merkityksettömyys vain korostuu helposti.
– Nyt ollaan tilanteessa, jossa tuntuu siltä, että tekisitpä mitä tahansa, niin ei tämä silti mene eteenpäin. Tämä vain junnaa ja junnaa. On hyvin luonnollista, että työn merkitys kaikkoaa yhä enemmän.

Konkretian väheneminen työelämästä aiheuttaa ongelmia. Yhä harvemmalla työllä on konkreettinen lopputuote, eikä prosessin välivaiheissakaan näy tai kuulu oikein mitään, mihin tarttua.
– Nykyään pinotkaan eivät enää kasaannu työpöydälle. Voimme elää koko työelämämme läppärin kautta. Ainoa mitä näemme, on tietty määrä e-maileja sinne tänne. Emme saa tunnetta, että ”tämän mä tein, tässä mä olin osallisena”.
Rehn on myös tuottelias kirjailija. Hän osaa yhä nauttia hetkestä, jolloin saa kirjan painosta hyppysiinsä.
– Se tunne on aivan helvetillinen huume. Tämä ei ole mikään bestseller, mutta se on olemassa. Tämä painaa jotain, tällä voi heittää. Tämän voi antaa lahjaksi tai tätä voi käyttää lyömäaseena. Tämä on aitoa ja oikeaa, Rehn hymyilee.
Kengän valmistaminen on klassinen esimerkki konkretian katoamisesta.
Aikanaan suutari saattoi luovuttaa asiakkaalle tekemänsä kengän suurella ylpeydellä. Mihin suurtekoihin asiakas vielä päätyykään juuri minun tekemäni kengät jaloissaan.
– Teollisuus tuli, etkä enää tehnytkään kenkiä. Mahdollisesti löit tehtaassa reikiä siihen, mihin pistettiin kengännauhat. Nyt jälkeenpäin ajatellen voi sanoa, että teit silti edes niitä reikiä.
– Nyt joku tekee raportteja, miten paljon hävikkiä syntyy siitä, ettei pystytä käyttämään uudelleen niitä pikkunäppyjä, joita syntyy, kun tehdään reikiä kengännauhoja varten. Miten helkkarin ankeaa! Rehn puuskahtaa.
Rehn sanoo tuntevansa muutaman bussikuskin, jotka kaikki ovat suhteellisen tyytyväisiä työhönsä. Tanskassa hän haastatteli maineikkaan ja palkitun Geranium-ravintolan työntekijöitä, jotka paiskivat hommia suomalaisittain täysin pöyristyttävillä työtunneilla ja -ehdoilla – erittäin tyytyväisinä!
– He sanovat, että tämä on ruokaa, josta kirjoitetaan runoja ja lauletaan lauluja. He voivat sanoa, että ”mä tein tuon”.
Rehnin lista tyytyväisistä konkretian kanssa työskentelevistä jatkuu.
– Ne harvat suutarit, joita meillä vielä on, vaikuttavat ihan tyytyväisiltä työhönsä. Sairaanhoitajilla on epäreilun huonot työetuudet, mutta kun juttelee heidän kanssaan, he kaikki vastaavat tykkäävänsä työstään. He eivät välttämättä tykkää työolosuhteistaan, mutta se on eri asia.
Rehn huomauttaa, että merkityksettömyyden tunne on iskenyt juuri valkokaulusväkeen.
– Sitten kun menet kysymään key account managerilta tai corporate social responsibility secretarylta, että tykkäätkö työstäsi, ne yrittävät helvetinmoisella vimmalla löytää sen esimerkin, että kolme kuukautta sitten mulla oli kivaa!

Kun itsekunnioitus on viety ja oman työn tulos jää tekijälleen yhdentekeväksi niin miten persoonallisuutta voidaan kutsua ehyeksi? Monellakin tasolla ihminen kaipaa tulla hyväksytyksi ja pystyä olemaan ylpeä itsestään ja tekemisistään. En tällä toki tarkoita, että työn pitäisi täyttää koko elämä ja olla sen sisältö, monessakin mielessä on tervettä löytää sisältöä elämään muualtakin. Puhtaasti siksikin, että nykyinen työelämä on niin pirstaleista, ettei sen varaan pysty omaa ammatti-identiteettiään rakentamaan.

Kuten Rehn kirjoitti, entisaikoina näki helpommin oman työn tuloksen konkreettisina ja niitä pystyi halutessaan esittelemään muille. Oman kädenjäljen näkemisen konkretiana auttoi ihmistä rakentamaan terveen itsetunnon, vaikkei se täysin määrittänytkään sinua ihmisenä. Ihmiselle on tunnusomaista halu jättää jokin perintö. Toisille se on merkinnyt jälkikasvua, geneettistä perintöä. Toisille se on ollut nimen jääminen historiaan urotekojen, rakennuksien tai jonkin muun sellaisen teon kautta ja sitäkautta on saavuttanut rauhan sisimmässään kun on kokenut elämäntehtävänsä täyttyneen.

Toiset ovat ajelehtineet, mutta saaneet survottua itsensä yhteiskunnan luomaan muottiin: omakotitalo, kesämökki, kaksi lasta, farmariauto, kultainen noutaja...jne. ja tätä kautta kokeneet täyttäneensä yhteiskunnan määritelmän onnistuneelle elämälle.

Nykyisin tietotyön merkittävä lisääntyminen on syrjäyttänyt meidät käsin kosketeltavista tavoitteista ja ammatti-identiteettiämme tukevista teoista. Itse kirjoitin osia ties kuinka moneen käyttö-, huolto- ja korjaamokäsikirjaan, mutten yhtään kirjaa kirjoittanut alusta loppuun eikä sellaista löydy kirjahyllystäni, jotta voisin kyläilijöille esitellä kätteni ja aivojeni sulassa sovussa rakentamaa tuotosta.

Miten pystyn tarttumaan ylpeyteen jonkin tekemisestä, johon ei käytännössä pysty tarttumaan mitenkään? Yhtä hyvin kyseiset kirjat voisivat olla mielikuvitukseni tuotetta. Yhtä lailla joudun ulkomuistista kuvailemaan työni tuloksia kuin vastaanottaja joutuu mielessään kuvittelemaan selostukseni perusteella sen mitä yritän kertoa. Jokainen meistä muistaa lapsuuden leikin"huhupuhe, tai juorukello tai rikkinäinne puhelin", jonka idea oli kuiskata juoru vieressä istuvalle ja sitten lopuksi ensimmäinen ja viimeinen kertovat tarinan, jonka jälkeen nauretaan sille, miten kovasti viesti on muuttunut/vääristynyt matkalla.

Miten siis pystyy tarjoamaan itselle ja toisille kattavan kuvan siitä mihin pystyt jos koko ammatillinen puolesi (joka voi hyvin olla intohimosi) on vain oman ja vastaanottajan mielikuvituksen varassa? 

Olen tullut siihen tulokseen, että konkretian katoaminen ihmisen elämästä vaikuttaa merkittävästi irrallisuuden tunteeseen. Itse olen irrallinen siinä mielessä, että olen asunut aikuisiällä kolmessa eri kaupungissa, en omista mitään, mikä sitoisi minut minnekään, en ole töissä joten sekään ei sido minua minnekään. Näinollen minulla ei ole juuria minnekään, ei mitään minne säännöllisesti, paitsi ruokakauppaan ja veskiin, muttei niitä voine tässä yhteydessä hyväksyä sidoksiksi yhteisöön.

Kun juurettomana liitää kuin tomuhiukkanen tuulessa, on jokseenkin haastavaa luoda itselleen ammatillinen identiteetti. Luoda jotain, josta olla ylpeä, edes itsekseen. Elämäntilanne on hyvin lapsenomainen, on kuin vanhempasi sanoisivat sinulle:"ole kiltisti" tai "odota hetki". Miten sitä tyhjästä voi tietää, miten olla kiltisti tai kauanko on hetki? 

Jonkinlainen välitila;"limbo"- taitaa olla työttömän ihmisen asema tänä päivänä, sillä erotuksella tosin ainakin viime aikoina, että tunnumme olevan kaikkien hampaissa syntipukkeina. Jotenkin työssäkäyviltä tuntuu unohtuvan sellainen asia, että yhtälailla me joudumme maksamaan vuokran, sähkön, veden, ruuan ja kaikenlaiset yllättävät kulut ja terveydenhoidon siinä missä työssäkäyvätkin. Ei meille tule sitä huimaa 500€/kk ilmaista rahaa kaiken muuan päälle. Tuon lisäksi meillä on velvoite ottaa vastaa työtä ja palkatonta työtä jos TE-toimisto niin meille määrää. Meille ei kerry lomia eikä eläkettä. Emme pysty suunnittelemaan oman kodin ostamista tai laskemaan miten paljon ylitöitä tarvitaan, jotta voi maksaa jonkun harrastuksen tai turhan lelun hankkimisen. Kaikki tuo on meiltä olosuhteiden pakosta kielletty. 

Ja silti olemme näkyvillä ja syypäitä nykyiseen talouden tilaan; "kun emme vain halua mennä töihin", sillä kyllähän tekevälle töitä löytyy. Haluaisin kovasti tietää, missä ne työpaikat on, jonne vain mennään? Olen työmaailmaan pyrkinyt jo viisitoistavuotiaasta lähtien ja työnsaanti vaikeutui merkittävästi vasta insinööriyden myötä. Työhaluja löytyy ja jos ei sanaani usko niin aina voi kysyä entiseltä esimieheltäni, joka liikuttui kyyneliin asti kun ei saanut rahoitusta ylemmiltä tahoilta palkatakseen minut.

Minulle on kerrottu, että olen liian vainoharhainen, olen sen ottanut positiivisella mielellä, sillä jos totta puhutaan niin mikä idea on kouluttaa vuodesta toiseen nuoria kortistoon? Itse olen miettinyt sen palvelevan yritysmaailmaa. Se on oiva keino pitää palkat alhaisina, työehdot heikkoina ja kansa nöyränä. Miksi muutoin kaupan kassalle odotettaisiin tradenomin koulutusta tai varastomiehelle insinöörin koulutusta? Nuo kaksi aiempaa toimea on pystytty ansiokkaasti hoitamaan muutama vuosikymmen sitten ihmisten toimesta, jotka ovat käyneet parivuotisen ammattikoulun. Miksi noihin tänä päivänä tarvitaan kolmevuotinen ammattikoulu/lukio, jonka jälkeen täytyy vielä suorittaa nelivuotinen ammattikorkea?

Koulutuksen inflaatio on tätä päivää ja se on yksi monista keinoista pitää kansa nöyränä. Niin kauan kun keskenään kinastelemme lähetin työpaikoista (vsshp, 127 hakijaa, en päässyt haastatteluun), emme huomaa mitä kulissien takana tapahtuu ja kysy sitä tärkeätä kysymystä; kuka hyötyy siitä, että ihmiset istuvat koko parhaan nuoruutensa koulun penkillä vain päästäkseen rakentamaan uraa vaihtopenkillä, katsellen apeina kun vain tiettyjen piirien edustajat pelaavat pelistä toiseen?



keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Työvoimapula joka ei tullutkaan...


Talouselämä sen viimein nosti pöydälle, nimittäin paljon puhutun työvoimapulan. Lainaan artikkelin alle ja loppuun lisäsin kappaleita lähdeartikkelista
.

http://www.talouselama.fi/uutiset/nyt-tuli-selitys-mita-tapahtui-suomen-tyovoimapulalle-6562015

Nyt tuli selitys: Mitä tapahtui Suomen "työvoimapulalle"?

Suomeen on jo pitkään ennustettu työvoimapulaa suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Sellaista ei ole kuitenkaan kuulunut.

Tilastokeskuksen Tieto & Trendit -lehti kirjoittaa, että työikäisen väestön määrä Suomessa kääntyi laskuun vuonna 2010 ja trendi jatkuu nykyisen väestöennusteen mukaan aina 2020-luvun loppupuolelle saakka. Normaaliaikoina tällaisen tilanteen pitäisi lisätä työvoimapulan riskiä.

Viime vuosina työssäkäyvien määrä on kuitenkin vähentynyt.

"Eläkkeelle lähtevien tilalle ei ole palkattu vastaavaa määrää uusia työntekijöitä, eivätkä irtisanotut ole aina löytäneet uutta korvaavaa työpaikkaa", lehti toteaa.

Artikkelin toteaa, että vaikka työikäisen väestön määrä onkin pienentynyt jo useamman vuoden ajan, ei tällä hetkellä ole nähtävissä mitään suurta työvoimapulaa lukuun ottamatta joitakin aloja ja alueita.

"Talouden suhdanteet ovat viime vuosina olleet niin heikot, että vaikka tarjolla olevan työikäisen väestön ja työvoiman määrä pieneneekin, ei suurta kilpailua työvoimaan ole kohdistunut", lehti kirjoittaa.

Sen sijaan työttömien työnhakijoiden määrä on kasvanut vuodesta 2011 lähtien vuosittain.

Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan työttömiä oli vuoden 2011 lopussa 257 000 eli 9,8 prosenttia työvoimasta. Vuoden 2015 lopussa työtä vailla oli jo lähes 375 000 henkilöä.

Vuoteen 2030 mennessä tarvitaan vielä lähes 80 000 työllistä lisää. Tämän saavuttamiseksi 18 – 67-vuotiaasta väestöstä yli 70 prosenttia olisi oltava työllisiä eli työllisyysasteen olisi noustava nykyisestä lähes kuusi prosenttiyksikköä.

Olisiko mahdollista saavuttaa taso, jolla Suomi oli 1980-luvun lopulla? Jotta tuolle samalle tasolle päästäisiin, tarvittaisiin Suomeen vuoteen 2020 mennessä noin 390 000 työpaikan lisäys ja vuoteen 2030 jopa 470 000 uutta työpaikkaa.

Monesti ajatellaan, että työvoimapulan uhatessa ratkaisu löytyy työttömien reservistä. Heikki Räisänen (2016) kirjoittaa Työpoliittisessa aikakauskirjassa, että rakennetyöttömien osuus työttömistä on jopa 60 prosenttia. Siten maaliskuun lopun 350 000 työttömästä lähes 210 000 kuuluu tähän vaikeasti työllistettävien joukkoon, joten työttömien työllistämisen varaan ei työllisyysasteen suurta nousua voi laskea.

Myös Topias Pyykkönen ja Jussi Pyykkönen (2014) ovat artikkelissaan ”Nousukausikaan ei ratkaisisi rakennetyöttömyyttä” todenneet, että suurimmalla osalla työttömistä on yksi tai useampi työllistämistä heikentävä rakenteellinen tekijä, jolloin riittävän työllisyysasteen saavuttaminen on epärealistinen tavoite nykyisen työvoiman varassa.

Työ- ja elinkeinoministeriö (2016) on arvioinut työllisyyden kääntyvän varovaiseen nousuun tämän vuoden puolella ja jatkuvan hieman suurempana ensi vuonna. Positiivisia merkkejä on nähtävissä etenkin rakentamisen alalla. Työllisyyden paranemisesta huolimatta on todennäköistä, että neljännesvuosisadan takaista tasoa huoltosuhteissa ja työllisyysasteessa ei saavuteta. Tarvitaan myös väestörakenteen nuorentumista, jota maahanmuutto voi edistää.


Jälleen kerran rajallinen käsityskykyni ei riitä asian ymmärtämiseen. Millä tavoin maahanmuuton avulla saavutettu ikärakenteen nuorentuminen tuo niitä EU:n myötä aasiaan karanneita työpaikkoja takaisin?

Kehottaisin lukemaan aika karmaisevan profetiaalisen kirjan:"Ansa", jonka on kirjoittanut Sir James Goldsmith. Sen suomenti Paavo Väyrynen ja kirjan lukemisen jälkeen ymmärtää, miksi Väyrynen on ollut EU:ta vastaan jo alkumetreiltä lähtien. Kirjan tapahtumat ovat käyneet toteen, askel kerrallaan.

Kirjan julkaisemisen jälkeen kirjailijaa haastateltiin ja haastattelusta saa jonkinmoisen käsityksen aiheesta, jota Goldsmith käsittelee:


Suosittelen katsomaan kaikki jaksot tuosta haastattelusta ja vielä enemmin suosittelen kirjan lukemista. Se löytyy varmasti useimmista kirjastoista.

Niin, "työttömillä on yksi tai useampi työllistymistä rakenteellisesti heikentävä tekijä". Tarkoittaako tuo, että useampi hankittu koulutus ja sattuman kautta ansaittu työttömyys toimii esteenä työllistymiselle? Jos maassamme on 650 000 ihmistä ilmoittautunut työministeriöön työnhakijoiksi ja heistä 125 000 on pitkäaikaistyöttömiä, niin eikö tosiaan tuosta määrästä koulutettuja ihmisiä löydä tekijöitä niihin työpaikkoihin tulevaisuudessa?

En vain pysty/jaksa/halua käsittää asiaa, että miten tilanteen korjaa kieltämme-&kulttuuriamme tuntematon ja kouluttamaton maahantuotu yksiö? Meillä sentään on valtava reservi vähintään ammattiin/lukioon asti koulutettua väkeä, joista voisi lyhytkoulutuksella tai oppisopimuksella saada helposti ja nopeasti sitä kaivattua työvoimaa.

Artikkelissakin mainitaan, jotta huoltosuhde saataisiin korjattua, tarvitaan 80 000 työläistä lisää 2030 mennessä. Luulisi tuollainen määrä löytyvän siitä 650 000 työtä vailla olevien joukosta. Tuo ei kuitenkaan ole kuin 12% siitä työttömien määrästä.

Yleensä tällaisia artikkeleita luettuani tunnen valtavaa tarvetta alkaa taittelemaan foliohattua itseni suojaksi. Väistämättä mieleeni herää jälleen kerran kysymys:"Kuka hyötyy näin suuresta määrästä työttömiä?". "Kuka hyötyy siitä, että maahan tuodaan kielitaidotonta ja kouluttamatonta väkeä?".

Voin olla väärässäkin, mutta elinkeinoelämä eli toisin sanoen työnantajat hyötyvät. He saavat pidettyä palkat alhaisina ja työläiset kuuliaisina. Työläisillä vallitsee koko ajan kilpailutilanne, jossa he tietävät että koska tahansa voi joku tulla korvaamaan sinut. Näin herkullinen tilanne työnantajille tietää lihavia aikoja. Työtä tekevät ohjataan ajattelemaan, että kaikki se paine ja huonot olot johtuvat huonosta huoltosuhteesta, eli heidän palkastaan menee iso osa alati kasvavaa työttömien armeijan elättämiseen.

Tosiasiassa näin ei ole. Tapahtuu kiihtyvä syöksykierre. Kun töitä ei ole niin kuluttajilla ei ole rahaa laittaa kotimaiseen kulutukseen vaan verkosta ostetaan kiinan rihkamaa. Kun huomataan, ettei kuluttaja osta kallista kotimaista niin silloin siirretään tuotanto halvempiin maihin, jolloin työttömyys kasvaa. Entistä isommalla joukolla ei ole varaa kuluttaa, joten on aina vain löydettävä halvempia maita tuottaa kulutushyödykkeitä. 

Tällainen heinäsirkkamainen hyppely halpamaasta toiseen, nostaa paikallista elintasoa hetkeksi, kunnes tehtaat siirtyvät toisaalle. Jäljelle jää vain nousukauden huumassa velkaa ottaneet kuluttajat, joilla ei ole minkäänsortin mahdollisuuksia maksaa velkaa takaisin. Näin pankit lunastavat heidän ostamansa tuotteet pilkkahintaan takaisin ja myyvät ne edelleen voitolla.

Näin iso joukko kuluttajia jää elinikäiseen velkaloukkuun, vailla omaisuutta. Työttömyyden kasvaessa osa turvautuu epätoivoiseen ratkaisuun ja päättää päivänsä. Kreikassa ei ennen velkakriisiä tilastojen valossa edes tunnettu itsemurhaa ja nykyisellään taitaa olla euroopan maista kyseisen surullisen tilaston kärkipaikalla.

Ihmisiä voidaan hallita parhaiten joko pelolla tai velalla. Keskiaikana kokeiltiin ensimmäistä ja nykyään taidetaan toteuttaa tuota jälkimmäistä.


torstai 7. heinäkuuta 2016

Pullopostia

Mitä kuuluu välien katkaisun vuosipäivänä? Rehellisyyden nimissä välien katkaisun vuosipäivä tapahtui jo viides päivä, mutta unohdin kyseisen merkkitapahtuman täysin. En edes muistanut, että kyseisenä päivänä äitini laskin meren synkkään syleilyyn.

On kulunut muutama kuukausi, etten ole edes poliisilta saati sairaaloista saanut soittoa isän voinnista/toilailuista. Näinollen irtipäästäminen on jatkunut ilman häiriötekijöitä. 

Huomaan silti käyväni toisinaan katsomassa, onko isän tilillä mitään tapahtumia. Aika säännönmukaista on, ettei siellä tapahdu mitään 3-4 viikkoon ja sitten on apteekkikäynti ja jokin n. 15-20€ ruokakauppaostos. Tästä yleensä menee 1-3 päivää kun siellä näkyy sitten 240€+ käteisnosto, joka tarkoittanee viinaostosta trokarilta ja siitä tietää ettei taas mitään tule tilillä tapahtumaan 3-4:ään viikkoon.

Säännöllisesti tililtä lähtee myös kaupungin maksuja lääkärikäynnin peruuttamatta jättämisestä. Isä ei noihin taida omineen kyetä menemään. Taitaa olla, että postilaatikossa ovat kyseiset kirjeet avaamattomina. Tämä veikkaukseni perustuu siihen, kun tein perinnönjaon ja lähetin kirjattuna kirjeenä kyseisen dokumentin isälle, niin se kirje oli muistaakseni kolme viikkoa postissa, kunnes se lähetettiin takaisin minulle.

Hän ei täten varmaan koskaan käy postejaan katsomassa. Taisin siitä aiemmin kirjoitella, kun hän sai päähänsä lähteä lappiin niin matkalta hän sitten soitti naapurille, josko tämä voisi katsoa postit ja jos siellä on laskuja niin lähettää minulle...Ei laisinkaan itsekästä touhua.. 

Niin se alkoholisti vaan vierittää vastuuta muille kaikista asioista, joista jokaisen aikuisen kuuluu itse pitää huoli. Tämähän ei varmaan kenellekään alkoholisteja tuntevalle tullut yllätyksenä..

Niin takaisin aiheeseen, joka niin helposti itseltäni lipeää käsistä. On toisaalta erittäin järkyttävää huomata jo vuoden päivien vierineen ohitse, vailla kontaktia omaan isään. Muistan viimeeksi pitäneeni puolen vuoden irtautumisen häitteni aikaan kun isäni päätti jättää tulematta sinne. Kylässä ollessani puolen vuoden jälkeen isä tivasi, että sano nyt jotain ja kun tokaisin:"Et sitten tullut häihin", niin tavanomaiseen tapaan syitä haettiin ulkopuolelta. 

Kuulemma häntä ei oltu kutsuttu, no näytin kutsukortin, jossa nimi luki. Seuraavaksi olikin saanut tyrmäystippoja.. Äidin mukaan oli viikon jo dokannut piharakennuksessa, joten aika epätodennäköistä, että sinne olisi joku mennyt tyrmäystippojen kanssa isää huumaamaan. 

Toisaalta, äidin kuolema käynnisti erittäin suuren ajatustyön ja vaimon kanssa ollaan pohdittu, josko äitini olisi laittanut isän juomaan tyrmäystippoja? Jotenkin voisin kuvitella hänen toimineen niin, yksinkertaisesti välttääkseen sen häpeän kun joutuu vaimoni puolen suvulle esittelemään, millaisen juopon kanssa on naimisissa.

On kumma miten asiat näkee aivan eri valossa kun välimatkaa saa kasvatettua. Äidin kuolema toi äärettömän välimatkan ja sitäkautta ehkä helpotuksen kun uskalsi kyseenalaistaa aikaisemmat käsitykset äidistä. Se onkin sitten ihan oma kirjoituksensa, joka valmistunee joskus...

Välimatkasta on ollut apua kun olen alkanut käsittelemään nykyisyyttäni. Jotenkin arvelen takaperoisen etenemisen olevan tarpeen, sillä lapsuudestani en muista juurikaan mitään. Välähdyksenomaiset, voisi jopa sanoa valokuvamaiset kuvat vain jäljellä niistä ajoista. Niistäkään en tiedä, ovatko ne aitoja muistoja vai vain oikeita valokuvia, joita olen katsonut.

Toisinaan yhä tulee tunne, että teen väärin kun en ole isän apuna vaan olen jättänyt hänet täysin yksin selviämään kaikesta. Sitten taas muistan, kuinka isä valitsi tiensä jo kaksi vuosikymmentä sitten ja katsoi parhaaksi paeta todellisuutta kuin yrittää elää sitä. Palautan mieleeni myös sen, miten edes äitini ei voinut isää auttaa, vaikka saman katon alla asui vaan isä luisui käsistä yhä vain syvemmälle alkoholismiin. 

Näitä asioita mieleen palauttamalla saan edes jonkin tapaisen rauhan sisälleni, että en ole hyljännyt toista(vaikka sen kyllä ansaitsisi) vaan teen hänelle palveluksen olematta juomisen mahdollistaja. Äiti paapoi isää ja tämä taantui yhä vain enemmän ja enemmän lapsen tasolle, jolloin äiti kirosi, mutta paapoi lisää. Tämä lopulta johti siihen, ettei äidillä jäänyt energiaa kiinnittää huomiota oman kehon varoitusmerkkeihin vaan sairaus pääsi yllättämään ja lopulta vei hautaan.

En tiedä miten asian kanssa tulen rauhan löytämään jos isä sattumalta onnistuisi kuolemaan välirikkomme aikana. Aina voin yrittää lohduttautua ajatuksella, että tuntemani isähahmo kuoli jo 20 vuotta sitten. Tosin kun vanhoja valokuvia olen katsellut niin alkoholismi on otteen saanut isästä jo kauan ennenkuin äitini tapasi.

Viimeiset sanat isälleni olivat tunnekuohun vallassa sanotut, mutten niitä kadu, sillä ne olivat täyttä asiaa hänen silloisesta olotilastaan. En kuitenkaan manannut häntä minnekään saati haukkunut, totesin vain kylmästi:"Ettet sitten edes sen vertaa voi vainajaa kunnioittaa, että olisit selvänä tänne tullut". Luonnollisesti isä sönkötti ettei ole juonut, mutta seisova, tyhjä katse ja puuroutuva puhe on nähty ja kuultu niin monet kerrat, ettei minua enää huijata.

Sitä on isä yrittänyt niin monesti, ettei tajuakaan, miten alkoholistin lapsi osaa muutaman pullon tarkkuudella kertoa, monen kaljan kumarassa alkoholisti oikein on. Hirtehisesti ajateltuna olen ollut katkera siitä, etten omaa mitään erikoiskykyjä tai lahjoja. En osaa musiikkia, taiteita, laskemista, liikuntaa tms. mitään sellaista millä yltäisin lahjakkuudeksi katsottavaan osaamistasoon, mutta ennen kyllä tiesin aika tarkkaan monta kaljaa on juonut tai milloin on kännit juotu viinillä tai rommilla, viskillä, konjakilla tai vodkalla. 

Jokainen päihdeaine toi aina erilaisen isän ja eri tavalla ennustettavan käyttäytymisen, joka tarkoitti suoraan, että oli osattava ottaa tiettyyn aineeseen sopiva rooli, ettei ärsyttänyt. Kai tuota kykyä tarkkailla ja mukautua voisi tosiaan hirtehisesti ajateltuna pitää eräänlaisena lahjana? Meille alkoholistien lapsille se ei tarkoittanut erillistä lahjakkuutta, josta sai tunnustusta. Meille se tarkoitti kykyä pysyä näkymättömänä ja sitäkautta keinona selviytyä taas yhdestä monista kännipersoonista. 

Palkintona ei tullut pokaaleja saati kanssaikäisten ihailua tai kadehtimista. Palkintoja, jos sitä edes palkinnoksi voi nimittää, oli jonkinlainen väliaikainen rauha ettei joutunut silmätikuksi ja saanut haukkuja.

Olen miettinyt kirjallisuuden ja elokuvateollisuuden kuvauksia helvetistä. Siellä minuutit ovat päivän mittaisia ja pahinta pelkoasi toistetaan minuutista toiseen. Mietin toisinaan lapsena, olenko suorittamassa rangaistusta jostain, mitä ennen kuolemaani olen tehnyt, sillä ei tämä taivaaltakaan tunnu.

Päivästä toiseen jatkuva pelko ja korkea stressitila söivät kykyäni nauttia elämästä ja kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi. Vasta neljääkymmentä ikävuotta lähestyessäni olen alkanut oivaltamaan, miten väärin lapsuuteni meni. Ei sellainen elämä ollut normaalia millään mittarilla katsottuna. Tuohon aikaan vain se oli niin yleistä, ettei kukaan ulkopuolinen taho puuttunut asiaan, jos molemmat vanhemmat kävivät töissä ja maksoivat laskut ajallaan, eikä minuun ilmestynyt mustelmia ja koulussa menestyin keskinkertaisesti niin asian annettiin olla.

Niitä mustelmia voi tulla myös henkiselle puolelle, sitä ei varmaan kukaan silloin tullut ajatelleeksi. Kun koko lapsuuden on kotona varuillaan, sitä kehittää itselleen yliaistit, koska muuta keinoa selviytyä ei ole. Viihdyin paljon ulkona ja tuskin maltoin tulla kotiin edes syömään. Äitini piti minua aktiivisena ja sosiaalisena, mutta aikuisena omaa toimintaani ja niitä hämäriä muistoja peratessani olen tullut siihen tulokseen, että joko olen ollut ADHD-lapsi aina, tai sitten henkinen kuorma on syönyt kognitiivisia kykyjäni niin valtavasti, että sen johdosta kärsin tarkkaavaisuushäiriöstä. Toisin sanoa skannaan edelleen ympäristöäni niin voimakkaasti, että uuvun ihmisvilinässä nopeasti. Siksi viihdyn yksikseni ja luonnon parissa, vältellen ihmiskontakteja.

Yksi syy aktiivisuuteeni saattaisi olla myös se, etten halunnut viettää aikaa kotona yhtään enempää kuin on pakko. Siksi pyöräilin ja juoksin kaiket illat koulun jälkeen, jotta kotiin tullessani olisin niin väsynyt, että iltapalan jälkeen saavuttaisin niin syvän unen ja tiedostamattomuuden tilan, etten kuulisi kotona örveltävää isää yksin tai kavereineen.

Ehkä siksi olen tullut ylipainoiseksi vasta nyt aikuisena kun olen tajunnut, että kotini on nyt turvallinen. Siellä on vain maailman ihanin olio, vaimoni, keneltä saan aina tukea ja turvaa tarvitsin sitä tai sitten en. Enää minun ei tarvitse juosta metsiköissä energiaani polttaen ja ruokailu ei enää ole kuin formuloiden varikkopysähdys vaan voin pysähtyä nauttimaan hetkestä.

Huolimatta siitä, että kerran kuukaudessa tai kahdessa saan yhteydenoton viranomaisilta, koskien isää, olen huomannut voivani tavallaan paremmin ja huonommin. Paremmin ehkä siksi, että viimeinkin voin alkaa keskittymään itseeni ja omaan elämääni. Huonommin siksi, että olen myös aloittanut rankan tien toipumiseen ja itseni löytämiseen. Aina kun vanhoja traumaattisia asioita alkaa pöyhimään niin pintaan nousee useita asioita, joita en edes muistanut olevan ja vanha sanonta:"lantakasaa käännellessä, taatusti alkaa sonta haisemaan", pitää tässäkin suhteessa paikkansa. 

Monet unohtamiksi luulleeni asiat palaavat korventamaan sisuksiani ja joudun vielä tekemään paljon töitä hyväksymisen eteen puhumattakaan toipumisen alkamisesta. No, kai sitä voisi ajatella toipumisen eräällä tavalla alkaneen jo siitä, kun olen uskaltanut ottaa haltuun oman tilan ympäriltäni ja kieltäytyneeni olemasta tekemisissä ihmisen kanssa, joka pahan oloni minulle aiheuttaa.

Yhteyden katkaiseminen on aina äärimmäinen keino ja siihen on hyvä turvautua vasta kun muut keinot eivät osoittaudu toimiviksi. Suosittelisinko kyseistä keinoa muille alkoholistien kanssa toimiville? Tähän on aika vaikeata vastata, etenkin kun tilanteet ovat niin erilaisia. Monesti kannustetaan keskustelemaan asioista ensin ja jos ei niistä ole hyötyä niin silloin jonkinlainen tauko voi olla paikallaan.

Isä elää niin voimakkaassa kieltämyksessä, että edelleen kuvittelee ottavansa muutaman saunakaljan. Voi olla, että hän edelleen kuvittelee olevansa nelikymppinen kun ajantaju on hyvin voimakkaasti hämärtynyt. Vielä kun olimme väleissä niin kiven kovaan selvänä ollessaan väitti ettei koskaan ole joulua ollut kännissä. Se joulu oli vain yksi päivä muiden joukossa mitä tulee kännäämiseen. Kenties se on isälleni jokin selviytymiskeino uskotella itselleen noita asioita ja suhteellisen pian ne viinan pehmentämät aivot muuttavat kuvitellut asian todeksi.

Tästä voisi löytää useitakin esimerkkejä, mutta päällimmäisenä tulee mieleen eräs joulupäivä viitisen vuotta sitten kun vaimoni leipoi taatelikakun ja vietiin se isän ja äidin kotiin jouluaattona. Joulupäiväni sitten isä hehkutti, että naapuri toi hyvän taatelikakun, että teidän täytyy maistaa, se on niin hyvää. Hieman kiusallinen olo tuli tuosta kun mainittiin sen olevan vaimon leipoma..

Toinen jälkeenpäin huvittava juttu oli kun isä kertoi lääkäridokumentista, joka tulee kolmoselta klo 21 joka keskiviikko. Se kertoo lääkäreistä, jotka lähtivät afrikkaan tekemään ilmaistyötä ja jotka sitten palasivat takaisin ja kertoo heidän elämästään ja työstä. Yritä nyt vakavalla naamalla jutella toisen kanssa Teho-osasto-nimisestä sarjasta...

Kolmas harha joka muuttui todeksi oli puutalkoot. Isä osallistui viimeisen kottikärryn täyttämiseen ja seuraavana päivänä puhui meille, kantaneensa edellisenä päivänä yksin kaikki puut liiteriin ja siinä käväisi urakkaa katsomassa naapurin lapset taivastelemassa sitä suunnatonta työn määrää, jonka hän yksin teki...

Neljäntenä mieleeni palasi kun isä kerran palasi vuosittain järjestettäviltä kalamarkkinoilta ja toi tullessaan pussillisen salmiakkia. Pussin kyljessä luki Sizzling Salmon. Kyseessähän oli siis sitruunapippurimausteseos, jolle nauroimme vedet silmissä, mutta isä kivenkovaan pysyi kannassaan, että kyseessä on salmiakkijauhetta...

Aikaisemmin ajatusmallina toimi kieltämys ja oman egon pönkitys. Hiljalleen näiden lisäksi hiipivät aivan aidot harhat. Luultavasti ensimmäinen harha tapahtui jo kymmenen vuotta sitten tai ainakin ensimmäinen, jonka äiti suostui kertomaan. Silloin isä näki minut ja vaimoni kylässä heillä, vaikka tuohon aikaan olimme todistettavasti Turussa. Isän puheiden mukaan seisoimme isän sängyn päädyssä ilmaisten huolta isän terveydestä.

Vasta hetki ennen kuolemaa äiti kertoi isällä pitkään olleen useita harhoja, joissa nauhat jahtaavat häntä. Tuo on tavallaan looginen harha, sillä isä oli satamassa töissä ja otti vastaan laivojen köysiä ja kiinnitti niitä laituriin.

Noiden lisääntyneiden harhojen vuoksi aloin pelkäämään, että jonain päivänä saisin lukea iltapäivälehdistä jostain kirvesmurhasta tms. Kehoitin äitiä laittamaan jotain makuuhuoneen oven eteen, tyhjiä tölkkejä tms. ettei isä pääse äänettömästi yllättämään. 

Eräs harha, jonka pääsin itse omin silmin todistamaan koski piharakennuksen remonttia. Sinne samaan huoneeseen isän kanssa oli jätetty jokin laite, jonka tarkoitus oli korjata homehaittoja. Laite puhalti myrkkyä ja sen seurauksena isän silmiä särki, kengät alkoivat sulaa lattialle, mikroaaltouuni oli puolittain sulanut ja telkkarissa näkyi vain ylen kanavat yksi ja kaksi... 

Oli aika huikaisevaa nähdä, miten puhelimessa isän selittämät asiat eivät löytyneetkään talosta ja isä oli ihan vakavana, ei mitenkään riehuvana, mutta kiihtyneenä vahingoista, joita laite on aiheuttanut. Soitin tuolloin ambulanssin ja poliisit paikalle, koska tilanne oli minulle vieras.

Tuokin harha oli aika looginen, sillä isä teki nuorempana hiekkapuhallus- ja maalaustöitä, joissa taatusti käsiteltiin kaikenlaisia liuottimia ja myrkkyjä. Tavallaan näyttäisi siltä, kuin isä palaisi pitkälle menneisyyteen, aikaan ennen päivittäistä juopottelua. Aivan kuin juopottelua ei olisi tapahtunutkaan vuosikymmeniä. Noh, joku psykologi saisi varmasti kivasti materiaalia tutkittavaksi isän toiminnasta. Itse olen vain ns. keittiöpsykologi ja yritän järkeillä asioita parhaani mukaan.

Myöhemmin olen saanut sairaaloista saanut kuulla, miten isä on kuvitellut olevansa täyshoitolassa ja on erittäin tyytyväinen palveluun ja tyytyväinen siihen, että lähti vuokralle asumaan sinne. Kerran sairaalasta myös soitettiin, että isän mukaan äitini on palannut töistä ja heillä on jutut kesken, ettei isä kerkeä kuuntelemaan hoitajan jorinoita.

Onneksi edes jollekin asialle osaa vähän hymähtää, ehkä se muuttuu nauruksi kun vuodet kuluu ja eheytyminen jatkuu. Kuitenkin välien katkaisu on omalta kohdaltani toiminut, sillä se on antanut tilaa minulle itselleni. Vaikka elämmekin voimakkaasti itsekeskeistä ja hedonistista aikaa niin tässä tapauksessa katsoisin saavuttaneeni terveen määrän itsekkyyttä, sillä tähän mennessä perheeni on aina elänyt alkoholistin tahdon mukaisesti, vailla omaa tahtoa ja persoonaa.

Jos pohdit mahdollista irtautumista alkoholistin vaikutuspiiristä niin olet hyvään suuntaan menossa. Irtautuminen tarjoaa uudenlaisen näkökulman asioihin. Itsekin meinasin monta kertaa sortua ja palata vanhaan, sillä olihan se tuttu toimintamalli ja vaikutti helpolta elää siinä pahoinvoinnissa. Tämä nykyinen ei ole ollenkaan helppoa kun joutuu tutustumaan itseensä aikuisiällä. Niinkin yksinkertainen asia tuntui vaikealta päättää kaupassa, uskaltaako kokeilla Felix:n ketsuppia Heinz:n sijaan, sillä kotona oli aina Heinz:ia kun alkoholisti-diivan mielestä se oli ainoa oikea ketsuppi. Uskalsin vaimon tukemana kokeilla Felix:iä ja hyväähän se oli ja se merkki jäi käyttöön!

Jos tunnet, ettei aika ole kypsä, niin ei hätää. Jokaisella on oma sietokykynsä asioille ja olen huomannut, että alkoholistit tuppaavat löytämään ja ylittämään nämä läheisten sietokyvyn rajat. Eriasia onkin, kannattaako päästää itsensä siihen pisteeseen?

On myös hyvä muistaa, jos välirikko tuntuu todella väärältä, niin aina sitä voi palata alkoholistin hyppyytettäväksi palvelijaksi. En tiedä ovatko alkoholistit herkkiä antamaan anteeksi, mutta heillä on hyvin voimakas tarve juoda ja ulkoistaa ongelmansa muille, joten luulisin paluun tapahtuvan aika helposti, sillä jokainen huolehtija siinä lähellä, mahdollistaa alkoholistin elämäntavan.