maanantai 27. kesäkuuta 2016

Onnea etsimässä, epäonnea karttamassa

Luin mielenkiintoisen kirjoituksen epäonnen kasaantumisesta vain tietyille yksilöille ja tunsin välitöntä tarvetta pohtia asiaa itsekin.

Olen aina kokenut, etten ole syntynyt ns. onnellisten tähtien alla ja lähes sarjakuvamaisesti olen itseäni pitänyt Aku Ankan sukulaissieluna, mitä tulee onneen ja keskittymiskykyyn.

Ensin varmaan tulisi pohtia mitä on onni? Toisille se on mahdollisuus toteuttaa haaveitaan, oli se sitten urheiluauto tai jonkun idolin tapaaminen. Meillä jokaisella onnen kokeminen on hyvinkin erilaista, joten miten määrittää onni ja miten sitä voi mitata? 

Helposti ajattelisin onnen olevan kolikon toinen puoli, toisen puolen edustaessa epäonnea. Kun asiaa mietin niin onni ja epäonni kulkevat rinnakkain, kuin kaksi kuorma-autoa. Olen huomannut, ettei onnen väheneminen suoraan lisää epäonnen kokemista. Vaan toinen voi lisääntyä toisen pysyessä samana. Toki suurempi kuorma vaikuttaa toisen näkemiseen. Jos kokee paljon onnea, voi näennäisesti epäonnen kokeminen tuntua vähäisemmältä.

Koin hiljattain onnen hetken kun orava viimein suostui ottamaan maapähkinän kädestäni. Onnea lisäsi se, että orava söi kymmenisen pähkinää. Tunsin hetken hyvää oloa siitä, että vaikutin toisen elämään, yli lajien muurin. Hyvän tekemisestä ja puolivillin eläimen ihmisen sietävyydestä tuli hyvä mieli. Kuitenkaan tämä ei poistanut sitä faktaa, että minulla on työttömyysvuosia seitsemän ja että olen 2000+ työpaikkaa hakenut ja täten epäonnea kokenut.

Miten onnea mitataan? Nyt ollaan jo mahdottoman äärellä kun ajattelen onnen olevan enimmäkseen tunne ja tunteita on vaikeata mitata, tässä palaan jälleen yksilökohtaisiin näkemyksiin. Toinen voi kokea nilkan nyrjähdyksen pienenä vihlaisuna ja harmistuksena kun toinen voi invalidisoitua vuoteenomaksi.

Miksi sitä oikeastaan tarvitsisi edes mitata? Ajattelen tuon olevan binäärinen, sitä joko kokee onnea tai sitten ei. Tuossa lyhyessä kohtaamisessa oravan kanssa, koin onnea viitisen minuuttia. En tiedä mitä se on oravan vuosissa, mutta ottaen huomioon sen elämän keston luonnossa 2-5 vuotta niin tuo hetki kesti sillä paljon kauemmin ja taatusti oli kauhuissaan koko ajan huolimatta siitä, etten esiintynyt millään tavalla uhkaavasti.

Onni ja epäonnen kokeminen on kuin kilpa-ajo. Ne vuorotellen kiipeävät johtoasemaan ja näin muodostavat silmiemme eteen linssin, joka vaikuttaa havaitsemaamme maailmaan. Buddhalainen varmaan nyökyttelisi tässä asiassa hyväksyntäänsä ilmaisten. Ei ole hyviä tai huonoja asioita, on vain asioita ja onko se hyvä vai huono, riippuu havaitsijasta täysin.

Kun lintu lentää ikkunaan ja kuolee, se kenties on sille huono asia, enimmäkseen ihminen sitä suree, että toisen elämä päättyi. Tosiasiassa sille linnulle ei enää ole merkitystä kun sen sielu on poissa. Jättämällä ruumiinsa taakse, tarkoittaa se ruokaa jollekin toiselle luonnon eläimelle. Voiko täten sanoa, että linnun kuolema oli onni vai epäonni? Jälleen riippuu täysin miltä kantilta asiaa katsoo.

Työttömyys on minulle yhtä aikaa onnea ja epäonnea. Onnea se tuo siinä mielessä, että saan viettää aikaa minulle rakkaan ihmisen kanssa kaksi kertaa enemmän kuin siinä tapauksessa, että olisi töissä.

Epäonnea se taas merkitsee työelämän kannalta. En saa jatkossakaan töitä, koska minulla on niin paljon työttömyyttä. Myös kaikki käymäni opinnot ovat käytännössä hukkaan heitettyä aikaa elämästäni. Työttömyyden ansiosta tulen olemaan köyhä vanhus, eikä minulla tule olemaan varaa hoitaa itseäni kuntoon saati, että voisin valita asumismuodon minulle mieleiseksi kun pitää miettiä mihin on varaa.

Kun joskus olin isoskoulutuksessa, muistan raamatun oppeja muutaman. Korjatkaa jos muistan väärin, sillä en tuollakaan oikein osannut keskittyä kuuntelemaan... Muistan kuitenkin opetuksen, että jokainen saa kannettavakseen sellaisen taakan, jota jaksaa kantaa. Opetuksessa myös jotkut pääsivät kokeilemaan toisen taakkaa ja musertuivat tämän alle. Toisaalta hirmuisen looginen opetus, sillä omia murheita oppii kantamaan pienestä pitäen. Niiden muoto muuttuu vuosien myötä, toiset poistuu ja toisia tulee lisää. Lohdullisuuteen taipuvaisena näen että tuossa haluttiin korostaa tasapainon löytämistä, sillä voiko sitä kokea hyvää kokematta pahaa?

Jokaisella voimalla on olemassa vastavoima ja jos ne ovat yhtä suuret, vallitsee silloin tasapainotila. Toistuvasti ilmenevä epäonni voi helposti vinouttaa näkemystä omasta elämästä. Silloin lasi on aina puolityhjä, huolimatta siitä tosiasiasta, että lasi on yhtäaikaa myös puolitäynnä...

Voiko omaan onneen vaikuttaa? Tämä on hyvä kysymys. Kuinka paljon riippuu omista valinnoista, kuinka paljon vaikuttaa millaiset eväät saa lapsuuden kodista ja kuinka paljon sattuma hämmentää kyseistä soppaa? Menestyneiden vanhempien lapset monesti rakentavat kadehdittavaa uraa ja ulospäin kaikki näyttää hyvältä, mutta onko kaikki kuitenkaan sitä miltä näyttää?

Tiedän myös sellaisista kotioloista lähteneitä, joiden olisi kuvitellut päätyvän parikymppisinä hautaan jos olisivat vanhempien esimerkkiä seuranneet. Kuitenkin heistä tuli menestyneitä ja ovat päässeet kokemaan elämässä ylä-ja alamäkiä, mutta ovat kuitenkin siinä mielessä onnellisia, etteivät ole seuranneet vanhempien jalanjälkiä ja heillä on elämänsä ohjat käsissään.

Onko onni lopulta muuta kuin tunne oman elämänsä hallinnasta ja siitä, että voi halutessaan vaikuttaa elämänsä kulkuun? Itse ainakin koen sen olevan iso osa onnen kokemusta. Silloin kun vaikutusmahdollisuus viedään, jäät elämään toisten määrittämillä ehdoilla ja onko sellainen elämää, katsella vaihtopenkillä toisten pelatessa peliä, jota et välttämättä edes koe omaksesi, muttet saa vaihtopenkiltäkään poistua?

Työttömyyden johdosta, sitä istuu kotona ja odottaa, että joku vakuuttuisi hakupapereistani ja valitsisi juuri minut. Odotus murentaa itseluottamusta yksi hylätty hakemus kerrallaan. Töihin ei pääse, kouluun ei pääse, yrittämiseen ei ole liikeideaa, minne sitä enää suuntaa tämän jälkeen? Sitä vain on loputtomassa välitilassa, mikään ei ala, mikään ei lopu. Sitä hiljalleen rapistuu ja henkisesti luisuu kauemmas ja kauemmas yhteiskunnasta. 

Minua ei ole koskaan sidottu sänkyyn, mutta armeijan käyneenä tiedän miltä vapauden rajallisuus ja toisten ehtojen mukaan eläminen on. Työttömyys on kuin toooodella pitkä armeijapalvelus käsittämättömine sääntöineen. Jatkuvasti on kiirus odottamiseen, josko tämä hakemus tärppäisi? Vaan kerta toisensa jälkeen saa pettyä, joku toinen oli pätevämpi, sopivampi, kauniimpi, vahvempi, fiksumpi ja ties millä muulla tavalla parempi.

Monesti palaa mieleeni kirjoitus kuinka X-sukupolvi on ensimmäinen sukupolvi sitten 1800-luvun, joka jää köyhemmäksi kuin vanhempansa. Elämme sukupolvemme elämää, jossa olemme saaneet kilpailla aivan kaikesta. Haaveissamme ei ole satujen prinsessaa joka valitsisi juuri minut, ei kuningaskuntaa, ei mainetta, ei kunniaa. Haaveilemme, että edes yltäisimme samaan elintasoon ja elämän helppouteen kuin vanhempamme.

Palaan vielä kotioloihin. Äidin taholta olen saanut voimakasta ihmettelyä siitä, miksen menesty elämässä, sillä olenhan saanut niin hyvät lähtökohdat elämälle. Totta jossain määrin. Onhan minulla ollut aina ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä. Minua ei ole koskaan pahoinpidelty tai muuta sellaista. 

Isä ole merillä ja myöhemmin vuorotöissä. Äiti oli aina vuorotöissä, joten vietin paljon yksin, sen ansiosta opin laittamaan ruokaa jo hyvin varhain. Kai sitä voi positiivisena pitää. Kuitenkin vanhempien ollessa kotona päti eri säännöt kuin heidän poissaollessa. Kotona ollessaan isä joi, paljon. Äiti piti huolen isästä ja minä jäin tarpeineni sivuun. En saanut kyseenalaistaa isän juomista saati äidin hoivatyötä ja isän juomisen mahdollistamista. Aina oli tärkeätä, ettei alkoholisti vaan pahoita mieltään.

Miten sitten lapselle rikotut lupaukset niinkin vaativissa asioissa kuin pallon potkiminen pihalla? Toki sain tärkeän opetuksen, ettei edes läheisimpiin ihmisiin parane luottaa. Ne ihmiset, joiden varassa henkesi käytännössä on, eivät ole luotettavia vaan itse on kannettava huolta omasta selviytymisestään. 

On onni etten muista lapsuudesta kuin muutamia valokuvamaisia välähdyksiä. Ehkä ne muistot joskus palaavat ja taannuttavat minut takaisin lapseksi, juoksemassa pöydän alle turvaan pahaa maailmaa.

Epäonnea voi kokea monella tapaa, itsellä ei ole elektronisten laitteiden kanssa onnea. Muistan kun ostin itselleni ensimmäisen älypuhelimen, jouduin käyttämään sitä kolme kertaa huollossa, kunnes sain toisenlaisen puhelimen tilalle. Se toinen sitten lakkasi toimimasta kolmessa päivässä. Tilalle sain puhelimen, joka oli rikki jo laatikkoa aukaistaessa. Digiboksi on ollut neljä kertaa korjattavana ja pian vien sen viidennen kerran kunhan saan muutaman ohjelman katsottua sieltä pois. Tässä vain muutama esimerkki, mutta toisinaan kun tärkeä muistoesine rikkoontuu sitä pakostikin miettii, että kertyykö epäonni vain tietyille yksilöille? Ei enää kolmannen rikkoontuneen esineen jälkeen pysty ajattelemaan kyseessä olevan pelkkä sattuma.

Joskus miettinyt ihmiskunnan olevan vain surkea reality-show, jossa korkeammat voimat heittelevät meille vastoinkäymisiä vain itseään viihdyttääkseen.








perjantai 24. kesäkuuta 2016

Kynnys

Tänään ajattelin nurista työnhaun yhdestä kenties turhauttavimmasta puolesta. Nimittäin lakisääteisestä avoimen paikan ilmoittelusta.

Hain tässä hiljattain VSSHP:lle logistiikan puolen toimistosihteeriksi. Hakijoita kyseiseen paikkaan oli 182 henkilöä. Melko keskivertoa edusti hakijoiden määrä. Maksimimäärä, jonka olen kohdannut on ollut himpun alle 300 ja minimimäärä taisi olla 17, Salon uimahallin vahtimestarin paikka, muistaakseni.

Toiveikkaana tietysti ajattelin, että nyt ollaan vahvoilla kun on alan koulutus jne jne. Ehkä toiveikkaana oli väärä sana, mutten sopivampaakaan keksinyt. Tosiasiassa en enää kuluta rajallisia voimavarojani toivomalla tai innostumalla työnhaun suhteen. 

En päässyt edes haastatteluun ja valintapäätöksessä kerrottiin paikkaan valitun henkilön työskennelleen kyseisessä tehtävässä määräaikaisena jo vuodesta 2013 lähtien. 

Miten tuollaista vastaan voi oikein kilpailla? Ei mitenkään. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun tällaiseen törmään. Keskolle hain joskus logistiikkasuunnittelijaksi ja hakuaika päättyi keskiviikkona puoliltaöin ja torstaiaamuna yhdeksän maissa tuli ilmoitus etten ollut sopiva ja he valitsivat henkilön xx xx. Aika ilmiselvää oli, että heilläkin oli tekijä jo valmiina, vai kuinka muutoin sen selittää, että yön aikana käytiin 200+hakemusta läpi ja kutsuttiin väki haastatteluun ja niistä karsittiin top3 ketkä käy psykologisissa testeissä ja sen jälkeen yksilöhaastattelut ja sen jälkeen oikein henkilön valinta aamuyhdeksään mennessä?

Tämä kaikki turhauttaa todella paljon. Vaikka sanotaan, että onhan työttömällä aikaa, ja tottahan se on, aikaa on yllinkyllin. Jokainen kuitenkin haluaisi käyttää oman rajallisen aikansa merkityksellisiin asioihin. Niihin ei kuulu turhien hakemusten laadinta ja toiveiden herättely työllistymisestä. Tietääkseni palvelinkeskukset eivät ole kovin ympäristöystävällisiä vaan vievät paljon energiaa. Jokainen turha datayksikkö internetissä tarkoittaa ympäristömme tietoista pilaamista.

En myöskään vähättele turhan hakemisen vaikutuksia työnhakijan mielenterveyteen ja sitäkautta kansantalouteen. On aikamoinen inhimillinen tragedia pitää vaihtopenkillä työhaluisia ihmisiä ja lytätä heidän toiveet päästä osaksi yhteiskuntaa. Itse olen yli 2000 kertaa saanut epäsuorasti kuulla, etten kelpaa minnekään. En pidä itseäni vahvana ja tuo määrä on niin pöyristyttävä, että taatusti murentaa vahvemmankin yksilön itseluottamusta.

Olen ryhtynyt miettimään sellaista asiaa, on sanottu, että vain 20% avoimista työpaikoista ilmoitetaan julkisesti. 22 kesäkuuta 2013 MOL:n sivuilla oli avoinna 13501 paikkaa, joten piilotyöpaikat huomioiden avoimena pitäisi olla 67505 työpaikkaa. Itse en oikein mielelläni laskisi noita piilotyöpaikkoja mukaan, sillä ne ovat sananmukaisesti piilossa. Perustan logiikkani siihen, että jos joku piilottaa autosi/pyöräsi tms. avaimet ja ei kerro sinulle mistä ne löytää, niin etpä muuten autoile/pyöräile tms. eli et pysty hyödyntämään piilotettua resurssia. 

Jos pidättäydytään teorian tasolla tässä asiassa niin olen tosiaan pohtinut sitä, paljonko mahtaa noista 67505:stä työpaikasta olla sellaisia, että niihin on jo tekijä valittu? Jos hakuehdoista rajaa yli 12 kk kestävät työsuhteet niin määrä tipahtaa 8360. Työnhakijoita oli työministeriön tilaston (https://www.tem.fi/files/45863/TKAT_Touko_2016.pdf)mukaan 641 900. 

Todellisten ja tiedossa olevien lukujen varjossa siis yhtä työpaikkaa kohden on 48 työnhakijaa. Kaukana ollaan 80-luvun hulluista vuosista. Tuli tähän väliin mieleen kun työttömien lokausta on nyt jokunen vuosi harrastettu mediassa niin miksei kukaan ole tarkastellut 80-luvun tilannetta, jolloin sosiaaliturvan taso oli suhteessa suurempi mitä se on nyt ja silti maassamme vallitsi alle 5% työttömyys, mikä kansankielessä tarkoittaa täystyöllisyyttä.

Niin, aika lohduton on tilanne numeroiden valossa. Siihen kun vielä lisätään se seikka, että työpaikanvaihtajat ovat suurin rekrytoitu joukkio työmarkkinoilla. Se on siis pienen piirin tuolileikkiä, johon meitä työelämästä syrjäytettyjä ei ole kutsuttu.

Mitä sitten lopulta jää jäljelle kun työnhaku ei tuota tulosta, eikä kouluihin pääse? Nähdäkseni siinä on vaihtoehdot aika vähissä. Toki jos löytyy loistava idea ja pystyy sen ympärille yritystoiminnan kehittämään niin sehän on hieno asia. Sellaisille, kenellä ei sitä löydy jää oikeastaan työttömyyden loputon limbo ja rikollisuus vaihtoehdoiksi.

Joskus miettinyt rikollisen uraa. Siinä olisi ohjattua toimintaa, ilmainen ruoka, sähkö, vesi, asuminen, netti ja puhdetöillä voisi tienata jopa 2300€/kk. Ainoastaan menettäisi vapauden liikkua missä haluaa ja milloin haluaa. Työttömyyden masentamana sitä ei juurikaan sohva-wc-jääkaappi-kolmien ulkopuolella liikuskele muutenkaan, joten miksikäs ei?

Synkkänä näyttäytyy tulevaisuus, jos ainoa keino päästä osaksi yhteiskuntaa on ryhtyä lainsuojattomaksi ja palata sitten rangaistuslaitoksen kautta...



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Pihan laittoa

Kaikki lähti siitä, kun metsurit kaatoivat takapihaltamme viisimetrisen kuusen, joka aiemmin toimi mainiona näkösuojana takapihamme ja ulkoilureitin välissä. Mietimme kaikenlaisia aitaelementtejä ja jopa sellaisen bambuaidan hankkimista.

Kaikissa edellä mainituissa oli ongelmana kaksi asiaa:
1. Ne maksoivat rahaa
2. Samalla kun ne estivät näkymän pihallemme, estyi meiltä myös näkymä metsää,

Joten oli päästettävä luovuus valloilleen. Jossain näimme sisustuselementin, jossa paksumpaan lautaan oli porattu reikiä ja niihin reikiin tuupattu luonnonkäppyröitä kepakoita. Ajattelimme, että miksei sellaista voisi käyttää myös ulkona kunhan mittasuhteet muuttaa sinne sopiviksi. Ja niin alkoi työmme. 

Pyysimme metsureilta luvan ottaa heidän kaatamiaan risuja ja vuolimme niistä kuoret pois. Kuten maassa olevasta kuorikasasta, niin muutama tovi vierähti vuollessa. Onneksi sää oli suosiollinen ja jokin aika takaperin puukonteko-kurssilla opittu puukon oikeaoppinen teroitus oli hallussa niin työt sujuivat. 



Eräällä kävelylenkillä löysimme polunvarresta kelottuneen tukin, joka sopi oivallisesti jalustaksi kepakoille. Halkaisun aloitin käsisahalla ja puolen tunnin ja viiden sentin etenemisen jälkeen tein laskutoimituksen, että sahaisin tukkia vielä juhannuksena... Joten marssin naapurin puheille ja lainasin häneltä sähkösahan. Silläkin meni melkein pari tuntia halkaista tukki. Taisi saha olla kesäterässä.



Kun tukki oli halkaistu ja kepakot kuorittu, oli aika porata reikiä tukkiin kepakoiden istuttamiseksi siihen. Tätä varten jouduin investoimaan biltemasta säädettävän puuporanterän. Ensimmäiseen tukkiin kaiversimme kolot kepakoille ihan puukolla ja vasaralla ja niistä kolosista tuli sen verran matalia ja epäsäännöllisiä, että kepakoita joutui kiilaamaan reilusti, jotta pysyivät tukevasti pystyssä. Siksi tähän toiseen ajattelin tehdä säännölliset reiät kunnon poranterällä. Terä maksoi vain 12€ ja tulee varmasti käyttöön vielä tulevaisuudessa.    



Reiät porattiin epäsymmetrisesti, sillä halusimme korostaa käsityön jälkeä. Mitä ideaa on yrittää käsitöissä jäljitellä konetyön jälkeä? Silloin sitä voisi suoraan vaan marssia kauppaan ja ostaa haluamansa. Epäsymmetrisyys tarjoaa myös mahdollisuuden asetella vänkyröitä kepakoita hieman vapaammin.



Insinööri kun olen, niin mittasin jokaisen kepakon työntömitalla ja säädin poranterän sopivaksi jokaiselle kepakolle yksitellen. Aluksi ajattelin tehdä vain yleismalliset reiät, mutta jokin nörtti minussa sisällä ei sallinut sellaisia vapauksia. Tämän seurauksena jokainen kepakko sujahti porattuun reikään suhteellisen kivuttomasti ja istui siellä napakasti.



Varmistimme vielä kepakoiden pysyvyyden Erikeeperillä. Litran pullo on varmasti yli 25 vuotta vanhaa puuliimaa, mutta silti se vain toimii. 


Kun kepakot oli aseteltu mielestämme oikein, oli aika laskea vaimo irti. Hän maalasi koko hökötyksen valkoiseksi ja loppumetreillä sai idean koristeluun. 



Kun koko hökötys oli valmis, oli aika ruuvata parista laudasta alle jalakset. Ei tästä rekeä tule, jos sitä mietitte. Jalaksien päälle tulee istutusruukku ja sinne istutamme villiviiniä, jotka sitten toivon mukaan kiipeävät kepakoita pitkin ja muodostavat ajan kanssa viherseinän. Samalla istutusruukku toimii painona jalaksien päällä, sillä viherseinässä on jonkin verran purjepinta-alaa, joten tuuli tulee taatusti sitä heiluttamaan. 

Fyysikköystäväni olisi varmasti ollut mielissään saadessaan laskea minkä verran teoreettisesti voi tuollainen "purje" saada aikaan voimaa ja minkä verran vääntöä kohdistuu jalaksiin yms. hänelle itsestään selviä asioita. Itse tein insinöörit, ravistin varmuuskertoimet hihavakion mukaan ja jos ne eivät riitä niin sitten korjaan tuhot ja teen seuraavasta vahvemman... Tätä lukiessaan fyysikon sydän itkee verta... :D



Multaa sinne laatikkoon meni jonkin verran. Onneksi saimme laatikoiden mukana mullat myös. Laatikot tarjosi vaimon sisko, joka uudistaessaan omaa pihaansa totesi näiden laatikoiden joutavan pois ja tarjosi niitä meille.


Lopputulos ulkoilureitin suunnalta katsottuna. Täytynee toivoa, villiviinin kasvavan. Vaikka tuosta näkee hyvin läpi niin ohi käveltäessä tuo kuitenkin rikkoo maisemaa ja tekee pihastamme erillisen tilan. Joten tilanjakana tuo toimii erinomaisesti, eikä estä näkymää metsään, sillä pihalla liikuskelee hitaammalla tahdilla kuin ulkoilupolulla, niin kepakoiden läpi näkee.



Ja sitten näkymä pihalta käsin. Kuvan oikeassa reunassa näkyy toinen samanlainen näköeste, joka olisi tarkoitus laittaa tuon pihan perällä olevan oikealle puolelle.


Koko projektin kustannuksia on hieman hankala laskea, sillä entuudestaan oli puukot, porakone, maalia ja pensselit. Istutuslaatikot toki piti hakea 300 km:n päästä, mutta olimme sinne menossa vierailemaan joka tapauksessa. Matkan varrelta lainasimme peräkärryn ja sen vuokran kuittasimme yhdellä istutuslaatikolla, joka ei pihallemme enää olisi mahtunut. 

Joten vaihdantatalouden ja olemassa olevien tarvikkeiden&luonnontuotteiden hyödyntämisen lisäksi taisi kustannukseksi jäädä se 12€ poranterä, jota voisi pitää investointina ja sitä kuoletetaan tulevissa projekteissa. Toki työtunteja meni niin paljon, että jos tuollaista alkaisi myymään ja jotain palkkaa siitä itselleen kuvittelisi saavan niin ei tuota saisi ikinä myytyä. 

Työttömällä kuitenkin on aikaa ja mikä sen terapeuttisempaa kuin puuhastella käsitöiden parissa. Olenkin usein miettinyt sitä, kuinka käsillä tekeminen on vähentynyt töiden siirtyessä hiljalleen automaation ja Aasian suuntaan. Tämän myötä on ollut nouseva trendi erilaisten mielensairauksien kanssa. 

Voisiko olla niin, että työn konkretian katoaminen on jollain tapaa vieraannuttanut ihmisen sille luonteenomaisesta elinympäristöstä ja -tavasta? Kun tietotyö lisääntyy ja oman käden jälkeä ei missään näe/tunne käsin kosketeltavasti, ihminen menettää mahdollisuuden tuntea ylpeyttä siitä mitä on tehnyt. Yhä harvempi on enää timpuri, joka voi sanoa :"Tuossa oli metsätilkku, mutta kaadoin puut, kuorin tukit ja rakensin hirsimökin, joka seisoo tuossa vielä sadan vuoden päästä. 

Tietotyöläisen työnjälki on käytännössä vanhentunutta jo silloin kun hän sen saa valmiiksi. Kehitys laukkaa vauhdilla eteenpäin, mutta ihmisen evoluutio tapahtuu hitaasti ja pienin askelin. Viimeisen 50:n vuoden aikana teollistuminen ja automaatio on kehittynyt niin huimaa vauhtia, ettei ihmispoloinen tunne enää elävänsä maailmassa, johon syntyi.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

"Uhkaako Suomea insinööripula...

...vai valmistuuko heitä liikaa? Asiantuntija vastaa". Näin nasevalla otsikolla uutisoi Taloussanomat 7.6.2016.

Artikkeli alla siltä varalta, että poistuu netistä.

Ammattikorkeakouluja huolestuttaa insinöörikoulutukseen hakeutuvien vähäisyys. Uhkaako orastavan nousukauden myötä insinööripula?

Kevään yhteishaussa ammattikorkeakoulujen insinöörikoulutukseen haki noin 1500 nuorta vähemmän kuin viime vuonna. Luku on hälyttävä, sillä Suomea uhkaa jo nyt insinööripula.

Näin arvioi tiedotteessaan Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene.Arenen mukaan opintonsa syksyllä aloittava insinööri saanee valmistuessaan kilpailuttaa työpaikkansa. Jo nyt työpaikkoja on tarjolla enemmän kuin valmistuvia insinöörejä.

Vuosittain insinöörejä valmistuu avoimiin työpaikkoihin nähden reilut parisataa liian vähän.

Toisaalta vastavalmistuneilla ei ole välttämättä sellaista erikoisosaamista kuin mitä yritykset kaipaavat, toteaa Teknologiateollisuuden asiantuntija Minna Jokinen Taloussanomille.

– Tämän takia työmarkkinoilla kaivataan vastavalmistuneiden ohella myös kokeneempia työntekijöitä.

Insinöörien vähyydestä on ollut huolissaan myös opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.). Hän on tukeutunut opetusministeriön selvitykseen, jonka mukaan lähivuosina paikkoja tulee runsaasti auki eläköitymisten myötä.

Ammattikorkeakoulut pyörittävätkin "vetovoimaa insinöörikoulutukselle" -markkinointihanketta, jolla pyritään kasvattamaan tekniikan ammattilaisiksi hakeutuvien määrää.

Insinöörikoulutuksen aloituspaikkoja ammattikorkeakouluissa on vuosittain noin 10 000, joista 3000 aikuiskoulutuksessa.
"Tilanne vaihtelee paljon"

Konsultointi- ja suunnitteluyritys Pöyry Finlandin toimitusjohtajan Pasi Tolppasen mukaan insinöörien kysyntä vaihtelee paljon toimialoittain.

– On tiettyjä aloja, joissa huomataan, etteivät koulutusmäärät ole olleet riittäviä. Usein ne ovat nimenomaan perusinsinöörialoja, kuten LV- ja rakennesuunnittelu, jossa osaajista on huutava pula, Tolppanen kertoo.

– Seuraavina vuosina eläköitymiset ovat aika suuria eli alalta häipyy paljon osaamista eikä nuoria tule riittävästi tilalle.

Pääkaupunkiseudulla muun muassa Tripla-keskusta rakentavan YIT:n toimitusjohtaja Kari Kauniskangas toteaa, että markkinoilla olisi enemmän mahdollisuuksia kuin mihin yhtiön resurssit tällä hetkellä venyvät.

Kauniskangas kertoo yhtiön rekrytoineen viime syksynä noin 100 uutta toimihenkilöä, kuten työnjohtajia, työmaainsinöörejä, vastaavia mestareita ja projekti-insinöörejä.

– Tänä vuonna tavoitteena on saada vähintään 200 toimihenkilöä lisää pelkästään Suomessa Toimitilat ja Infra -segmentin töihin. Eli yhteenvetona voisi sanoa, että edelleen on merkittävää pulaa kokeneesta rakennusinsinöörivoimasta rakentamisen eri tehtäviin, Kauniskangas toteaa.
Ei tarvetta lähiaikoina

Näkymät tietotekniikassa ovat rakentamista synkempiä. Viime aikoina uutiset ovat kertoneet suurista irtisanomisista etenkin pääkaupunkiseudulla, missä Tieto, Nokia ja Microsoft ovat pistäneet väkeä kilometritehtaalle.

Tilanne on muuttunut viime vuosikymmenen puolivälistä, jolloin arvioitiin Suomea uhkaavan pula tietotekniikan insinööreistä. Tosin nytkin tietotekniikan insinööreistä on paikoin pulaa, kun osaaminen ei ole juuri sitä mitä yritys haluaa.

Kortistossa on runsaasti työttömiä insinöörejä eli yhteensä noin seitsemisen tuhatta. Työttömien insinöörien määrä on ollut kasvussa vuodesta 2012 lähtien eikä tilanne ole viime aikoina juuri parantunut.

Helsingin insinöörejä johtanut Samu Salo nousi toukokuussa Insinööriliiton johtoon Pertti Porokarin tilalle. Hänen näkemyksensä poikkeaa Arenen maalaamista tulevaisuudenkuvista.

– Insinööriliiton käsitys on, ettei Suomessa ole pulaa insinööreistä. Päinvastoin, insinöörejä valmistuu liikaa siihen nähden, mitä Suomi tarvitsee nykyisellä elinkeinorakenteella ja tuotekehityksen määrällä, Salo toteaa.

Hänen mukaansa insinöörejä valmistuu tällä hetkellä 5400 vuodessa, kun tarve on 3500-4000.

– Tämä on sellainen lukema, että niin paljon tullaan tuskin tarvitsemaan tässä maassa, vaikka tilanne muuttuisi kuinka hyväksi.

Otsikon luettuani en tiennyt itkeäkö vai nauraa? Tyrmistyksestä toivuttuani tunsin ärtymystä, joka eteni kiukkuun ja lopulta vihaan. Tiesin, että aiheeseen täytyy tarttua ja kirjoittaa omia kokemuksia insinöörikoulutuksesta ja insinöörien työtilanteesta.

Olen aikaisemminkin purnannut yhteiskuntamme kahtiajakoisuudesta. En sillä tarkoita varallisuuden jakautumista vaan tiedon. Yhteiskuntaluokkien välissä vaikuttaisi olevan läpäisemätön muuri, joka estää keskinäisen ymmärryksen sen toisen osapuolen kohtalosta.

Artikkelissa tämä näkyy selvästi, miten opetusmaailma on vieraantunut yritysmaailmasta. Jo vuonna kivi&käpy kun itse insinööriksi opiskelin, opettajat maalailivat noita samoja fraaseja:"Opintojen loppuvaiheessa teidät viedään koulun penkiltä työmaailmaan ja voitte kilpailuttaa työpaikkanne". Armeijatermein voisin tokaista:"aika hiljaista pitelee"- sen suhteen, että ketään olisi koulun penkiltä töihin haettu. Tiettävästi omalta luokaltani logistiikan alalla työskentelee aika harva.

Jo silloin (1999) ihmettelin kuinka yltiöoptimistisen positiivisia opettajat olivat opiskelijoiden työllistymisen suhteen. Logistiikan linjan esitteissä luvattiin, että valmistumisen jälkeen 94% työllistyy. Teknisesti ottaen tämä lupaus varmaan täyttyi, sillä onhan matkapuhelinliittymien myynti myös työtä. Onko se sitten logisitiikan insinöörin työtä?, siitä voidaan olla montaa eri mieltä.

Monet opettajistamme olivat viimeeksi olleet alallaan töissä joskus 80-luvulla ja se näkyi heidän käsityksestään työmaailmasta, joka meni kutakuinkin näin: "Sen kun kävelee työpaikalle kysymään töitä, jos ei headhunter ole ehtinyt matkalla jo soittaa sinulle ja tarjota jotain".

Miten tällaiset opettajat voivat valmistaa nuoria nykytilanteeseen, jossa ei enää korkeakoulutus ole tae työllistymiselle vaan voi olla jopa haitta, merkittävä este työllistyä koulutustaan vastaamattomiin tehtäviin? 

Olen tullut siihen lopputulemaan, että koulun rahoitusmallin muuttuessa tulosperustaiseksi eli painottuessa valmistuviin opiskelijoihin, on opetussuunnitelmaan muokattu sellaiseksi, että mahdollisimman moni valmistuu riippumatta osaamistasostaan. Kun koulun rahoittusmalli muuttui tulosperustaiseksi, niin silloin toimintamalli myös muuttui sellaiseksi, että tulosta oli tehtävä, jotta rahoitus säilyy. Tämä onnistuu parhaiten vaatimustasoa heikentämällä ja päästämällä oppilaita läpi vajaalla osaamisella.

Oman osansa tähän vinoutuneeseen systeemiin tekevät työelämästä vieraantuneet opettajat, joiden käsialaa opetussuunnitelmat ovat. Kun koulussa opiskellaan asioita, joita ei enää työmaailmassa tarvita/tapaa niin auttamatta on valmistuva nuori erittäin heikoilla jäillä hakiessaan harjoittelu-/ensimmäistä työpaikkaansa.

Toki opetussuunnitelmia muokataan ja modernisoidaan, mutta pysyvätkö opettajat oikeasti kartalla siinä, että mitä asioita&tietoja työmaailmassa kaivataan kun eivät itse työmaailmassa ole? Hyvänä esimerkkinä toimikoon käymäni kurssi nimeltä: "Huolinnan perusteet". Luokallamme oli yksi oppilas, kuka oli työkseen ollut huolitsijana kymmenen vuotta. Kyseistä ainetta meillä sitten  opetti kirjaviisas, eli opettaja, joka ei ollut työkseen ollut huolinnan kanssa missään tekemisissä. Onko yllättävää, jos kerron ettei kymmenen vuotta huolitsijana toiminut oppilas päässyt edes perusteista läpi? Aika shokki tuo oli ainoastaan sille entiselle huolitsijalle...

Tähän epäkohtaan olisi oiva ratkaisu. Opettajat palkattaisiin sivutoimisiksi opettajiksi, jolloin heillä olisi jatkuva kosketus työelämään ja sen vaatimuksiin. Tätä kautta voitaisiin taata oikeellinen tieto ja nuoret saisivat oppia niistä asioista, joita työelämässä kaivataan. Toinen esimerkki tulee mieleen siitä, kuinka kaukana todellisuudesta voivat opinnot olla. Oli nimittäin suhteellisen nolo tilanne kun työskentelin autoliikkeessä ja minä sain eteeni rahtikirjan ja en tiennyt mitä siihen tulisi kirjoittaa. Logistiikan insinöörinä yksi työnhaara olisi olla esimiestehtävissä kuljetusyrityksissä tai varastossa ja tietää tasan tarkkaan mikä on rahtikirja ja mitä siihen kirjoitetaan...

Niin, kun koulun intressi on tuottaa rahaa niin helposti siinä unohtuu se koulun alkuperäinen tavoite; valmistaa nuoria työelämän tarpeisiin. Siitä tämäkin artikkeli Taloussanomissa kertoo; kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä siitä, koulutetaanko insinöörejä riittävästi vai liikaa.

Miksei suoraan vain katsota työministeriön tilastoja ja  huomata, että insinöörejä on työttömänä liki 14 000 (lähde: https://www.ilry.fi/sites/default/files/tyottomat_insinoorit_1_2016_raportti.pdf ). Tuo lukema on erittäin suuri ja raportissa onkin todettu insinöörien työttömyyden ylittäneen jo 90-luvun laman ennätyslukemat. 

Artikkelissa puhutaan myös eläköitymisen mukanaan tuomasta insinööripulasta. Tuota eläköitymistä on huudeltu varmaan jo 70-luvulta lähtien ja 2012 taisi olla tilastojen valossa se eläköitymisen huippuvuosi. Eli pahin piikki on jo ohitettu ja työvoimapulan sijaan saadaan lukea massoittaisista irtisanomisista. Työvoimapulan sijaan toisinaan on alettu myös käyttää termiä: "Osaajapula". 

Jos kerran on olemassa tilastoja valmistuneista, työttömistä, ja eläköityvistä niin miksei niistä suoraan katsota, että kuinka paljon kouluihin otetaan uusia opiskelijoita? Aloituspaikkojen määrää rajoitettaisiin niin kauan, kunnes työttöminä on enää vaikkapa 500/1000 insinööriä ja vasta sitten vapautettaisiin aloituspaikat eri linjoilta tarpeen mukaan. 

Tämä naiivin yksinkertainen ratkaisu tietäisi koulun rahoitukselle isoa lovea, puhumattakaan siitä, ettei nuoria enää koulutettaisiin varastoon, jolloin heidän ammattikuntansa palkkatasoa ei päästä polkemaan. Tarkastellaanpa vaikka lääkäreitä. Heitä koulutetaan vain tarpeeseen ja vielä niin, että heistä on koko ajan aidosti pulaa. Mitä heille on tapahtunut? Työttömyys melkein nollissa, saavat itse valita työpaikkansa ja palkkansa. 

Kuulostaako samalta kuin tämänhetkinen ja tuleva insinööripula, jossa on 14 000 työtöntä+vuosittain valmistuu 5500 ja töitä riittää 3500-4000:lle+ palkat lähtevät 2000€/kk tienoilta "ota tai jätä, sillä tulijoita riittää"-tyylisesti? Ei minusta kuulosta samanlaiselta työvoimapulalta.

Artikkelissa myös mainittiin osaajapula. Tästä olen aikaisemminkin purnannut. Miten osaajaksi tullaan ilman työkokemusta? Ei monikaan itsekseen opiskelemalla voi kehittyä osaajaksi vaan siihen tarvitaan työkokemusta. Miten työkokemusta sitten saa kun vuosittain valmistuu 1500+ insinööriä liikaa työelämän tarpeisiin nähden ja valtaosa jää vaihtopenkille odottamaan vuoroaan. Jo kolmen kuukauden vaihtopenkillä istumisen jälkeen koulutuksesi pyyhkiytyy pois ja tiput työelämään kelpaamattomaksi-luokkaan.

Informaation kahtiajakoisuus siis uhkaa meitä. Median kautta käydään informaatiosotaa, kuten aiemmin olemme "sossu-Tatujen"-kaltaisista uutisoinneista lukea. 

Myös Ylen toimittajien positiiviset artikkelit sosiaaliturvalla maatiloilla työskentelivistä työkokeilijoista herättävät mielenkiintoisia kysymyksiä:


Entisen maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan kotitila on Forssassa ja tilaa hoitaa ministerin tytär Hanna-Maija Anttila. 
Ylen uutisessa työttömiä "työllistävän" tilan emännäksi mainitaan Hanna Anttila. Voisiko kyseessä olla sama henkilö? Ainakin paikkakunta, ammatti ja nimikin (melkein) täsmää?
Lisäksi, Yleisradion yksipuolisen ja asian viljelijän kannalta positiivisesti esittävän uutisen on kirjoittanut Eeva Hannula. Forssasta löytyy viljelijä myös nimeltään Eeva Hannula.

Jos nuo yhteydet ovat totta ja henkilöt samoja niin maatalousministerin kotitila käyttää työttömiä ilmaistyövoimana ja saman kylän toimittaja&viljelijä kirjoittaa asiaa kaunistelevan jutun valtakunnallisiin uutisiin. 

Tässäkin tapauksessa saattaisi olla aihetta tutkia asiaa tarkemmin ja laittaa asia iltapäivälehdistöön, sillä tämä jos mikä täyttää jo mielipiteen ohjailun tunnusmerkit?

Tämänkaltaisten kytkökset jäävät usein kansalta pimentoon ja monet vain ajattelevat, että todella hyvä juttu kun työtön tekee töitä sosiaaliturvansa eteen eikä vain makaa sohvalla olutta juoden ja verorahoja tuhlaten.

Sota voi olla vähän turhan voimakas termi, mutta jollain tavalla olemme jo vuosia olleet informaatiotulvan ohjailtavina, eli eräänlaisessa sodassa. Teknologiaa pidetään jo arkisena osana elämää, eikä vielä osata kyseenalaistaa mitä kaikkea siellä internetissä oikein julkaistaan.

Alkuperäiseen palatakseni, on ilmiselvää, että rahoituksestaan huolissaan olevat koulut julistavat työvoimapulaa lobatakseen itselleen maksimirahoituksen. Valitettavasti tyhjät tynnyrit kolisevat äänekkäimmin ja tuohonkin tulee opetusministeriö tarttumaan ja se taas tietää lisää työttömiä insinöörejä. Eikö 14 000 inhimillistä tragediaa ole jo tarpeeksi?


maanantai 13. kesäkuuta 2016

Työtä ilmaiseksi


En tiedä olenko viime aikoina tietoisesti vai tiedostamattoni vältellyt aihetta nimeltä työttömyys. Ajatukseni kiertävät usein kehää aiheen tiimoilta ja en oikein tahdo löytää tarttumapintaa pohdiskeluun työttömyyden syvimmästä olemuksesta. 

Toisinaan näen entisen opinahjoni julkaisuja insinööriyden loistavasta tulevaisuudesta ja vinkeistä työllistymiseen ja uran luomiseen. Silloin saan purra hammasta, etten avaa patoja ja käytä sellaista kieltä vuodattaessa tuntojani omasta kohtalosta, että kommenttini poistettaisiin.

Erästä julkaisua kommentoin:

Mitkä tekijät parantavat työllistymistä valmistumisen jälkeen? Kannattaako töitä tehdä opiskelujen aikana? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa tuore tieto- ja viestintätekniikan alumni

Tähän vastasin, että ainut jolla on merkitystä töiden saamisen kannalta on hyvin rakennetut verkostot ja vielä mielellään vanhempien kautta saavutetut auttavat parhaiten työelämään pääsyssä T: 2003 valmistunut alumni, jolla ansioluettelossa 2000 haettua työpaikkaa. Tottahan opinahjoni tästä kommentista tykkäsi, en tiedä ottaisinko sen ilkeilynä vai neutraalina tekona?

Jokatapauksessa tämänkaltaiset julkitulot vain onnistuvat polttamaan sulakkeeni välittömästi. Siksi varmaan olen kehittänyt keinon suojella psyykettäni ja verenpaineitani jättämällä koko aiheen sivuun elämästäni. Se voisikin elämänmuutokseni punaisena lankana; seuraa vähemmin verenpainetta ja v-käyrää nostattavia asioita. Kunpa se olisikin noin helppoa...

Vaikka minua on kyyniseksi usein sanottu, en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten ihmiset jaksavat elää harhakuvitelmissaan, että elämä olisi jollakin tavalla helppoa ja leppoisaa. Ehkä kyse on asennoitumisesta, tai sitten vastoinkäymisten määrä ei jakaannu tasaisesti. En tiedä, ehkä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja toisia negatiiviset asiat lannistavat ja toiset vain voimaantuvat niistä. Sitä en sitten tiedä kyynistyvätkö ne voimaantuvat ihmiset lopulta kun tajuavat, etteivät ne negatiiviset tapahtumat olekaan tilapäisiä vaan uusi "normaali"- olotila elämässään?

Töitä olen hakenut täysin vailla tunnetta ja olen varmaan siitä jo maininnutkin, kuinka olen säikähtänyt kun minua on pyydetty haastatteluun hakemaani paikkaan. Itselläni useinkaan ei ole mitään hajua, olenko tosiaan hakenut sellaiseenkin työhön. Avoimien paikkojen ilmoituksia kun selaan, en enää katso omaanko ominaisuuksia, joita ilmoituksessa haetaan vaan mietin puolen sekunnin verran oppisinko tuon työn ja sen jälkeen sivuutan ilmoituksen tai laitan hakemuksen. Näin olen tämän kevään ajan tehnyt ja näin edennyt n. kymmenen hakemuksen viikkotahtia kohti kahden tuhannen työhakemuksen miestä..

Laskeskelin, että Toukokuussa saavutin jo 2000:n haetun paikan rajan. Nyt täytyy petrata vauhtia niin pian pääsen kolmeen tuhanteen. Heh, tässähän voikin ottaa harrastuksesi hakea 10 000:a työpaikkaa. Salakavalasti voisikin toivoa etten saa töitä, jotta tavoitteeni täyttyy...Ehkä käänteinen psykologia saattaisikin toimia? Siirrän tavoitteen työn saamisesta työn hakemiseen niin johan minun tuurillani tulvii työpaikkoja ikkunoista ja ovista.

Jep, taisin saavuttaa merkittävän rajan turhautumisessa koko työnhakuun. Hetken mielenhäiriössä katsoin erästä työvoimakoulutusta, johon olisin mieluusti pyrkinyt. Siinä haettiin henkilöä autosivuston bloggariksi&keskustelupalstan moderaattoriksi. Se olisi ollut kuin minua varten tehty työ (ohhoh, noin olen tainnut ajatella viimeeksi joskus vuonna 2007 kun olin vielä toiveikas), mutta aina noissa on jokin mutta. Koulutuksen kokonaiskesto olisi ollut 120 päivää, joista opiskelua olisi ollut huimat 17 päivää ja työssäoppimista eli suomeksi täyspäivätöitä ilman palkkaa olisi ollut 103 päivää.

Muistan miten kolmen vuoden ammattitutkintoon sähköasentajaksi oli palkatonta työharjoittelua 30 päivää ja opiskelua 870 päivää. Insinööriopintoihin liittyen työharjoittelua oli 180 päivää ja siitä maksettiin palkkaa, sillä silloin oltiin aidosti töissä. Opiskelua oli 1020 päivää.

Selvästikin nuo koulutukset on luotu pelkästään yritysmaailman tarpeita ajatellen. On luotu ilmaistyöluokka, jolla työnantajat voivat sälyttää yrittämisen riskin työntekijälle. Itsekin kahdesti tällaisissa koulutuksissa olleena olen saanut kuulla korupuheita hyvästä perehdytyksestä ja työvoiman tarpeesta. Kun viimein on koittanut aika lunastaa lupaukset niin yllättäen ei olekaan palkallisia töitä tiedossa, mutta ilmaiseksi harjoittelijaksi olisi voinut jäädä, koska teki niin hyvää työtä...

Valtiollinen tukiverkko erilaisiin työllistämistoimenpiteisiin alkaa olemaan niin monisyinen, ettei kauaa tarvinne odotella sen alkavan elämään omaa elämäänsä, ellei jo niin tapahdu. Olisi yrittäjiltä tyhmyyttä olla hyödyntämättä tällaista systeemiä, sillä jos vain voi vähentää työntekijöistä aiheutuvia kustannuksia ja sitäkautta saada epätervettä kilpailuetua muihin nähden. 

Pidemmällä ajanjaksolla tarkasteltuna tällaisten tukisysteemien luominen ja ylläpitäminen vain lisää byrokratiaa ja sitäkautta aina vain lisää työntekijästä aiheutuvia sivukustannuksia. Piakkoin saadaan kaikki huomata olevamme työkokeilussa sosiaaliavustuksen toimiessa "palkkana". 

Silkasta vahingonilosta näitä huutelijoita "kyllä töitä tekevälle löytyy", "laiskat sossupummit töihin tuet ansaitakseen"- kohtaan toivoisin tuollaisen tulevaisuuden koittavan. Itselläni ei ole juurikaan hävittävää, koskaan en ole köyhyysrajaa ylittänyt enkä omaisuutta saanut haalittua. Uutena ostan ainoastaan alusvaatteet ja ruuan. Itse siis putoan maton reunalta lattialle, mutta makeaa elämää maistaneille(= todellisuudesta vieraantuneille) se voisi toimia aikamoisena herätyksenä arkeen. Viimeisimpien TEM-lukujen mukaan tämä on arkea 641 000:lle ihmiselle (lähde:https://www.tem.fi/files/45489/TKAT_Huhti_2016.pdf ) itseni mukaan lukien.

Jossain villissä fantasiassa tai synkässä mielentilassa olen sitä miettinyt, entäpä jos työttömyys olisikin samanlainen velvoite kuin mitä armeija on? Jokainen vuorollaan joutuisi ruuhkavuosina "astumaan palvelukseen", joka olisi kestoltaan mysteeri. Työnantajille tiedotettaisiin palveluksen kestosta, jotteivat palkkaisi kyseistä henkilöä tuona aikana ja itse asianosainen olisi täysin tietämätön palveluksen kestosta

Ollakseen realistinen kokemus, niin asianosainen menettäisi aidosti työpaikkansa ja täten joutuisi kokemaan sen tyhjän päälle tippumisen tunteen. Moni sitä varmaan ajattelisi ensin helpotuksena kun pääsee työelämän oravanpyörästä lomalle ja sitten myöhemmin vasta joutuisi kohtaamaan sen todellisuuden kun loma ei lopukaan. Sen kasvavan epätoivon kun huomaa, ettei töitä hakiessaan pääse edes haastatteluihin, koska on ollut työmaailmasta poissa yli 3 kk. Sen hiljaa voimistuvan kuristuksen tunteen kurkussa kun huomaa, että samat laskut pitää maksaa kuin töissä ollessa. 

Joskus epätoivon kuilussa sitä tapaa fantasioida tällä tavalla sadismiin taipuen. Ainakin tuolloin kaikki tietäisivät mistä on kyse ja edes kultalusikka suussa syntyneet eivät uskaltaisi julkisesti asiasta huudella, sillä se tapahtuisi myös heille, ennemmin tai myöhemmin. Tässä jos missä toteutuisi tasa-arvo...

Loppuun itsekseni terapiamielessä piirtämäni kuva. Tartuin kynään ensi kertaa sitten lukioaikojen (94-98, huomaa aiheen teinimäinen angsti..) ja piirsin ihan toisesta aiheesta, mutta mielestäni sopi tähän yhteyteen hyvin kun muutti haudattavan nimen...




tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kirjoittamisesta

On tullut tietooni, että yksi kahdeksasta lukijastani on toivonut minun kirjoittavan ajatuksiani useammin, sillä niitä on ollut ilo lukea. Vilpitön kiitos tästä. 

Silläkin uhalla, että nykytahtini vieraannuttaa yleisöni teksteistäni, en aio kiristää tahtiani kirjoittaa. Toisille ajatuksien jäsentäminen paperille tai miksei suullisestikin, tapahtuu yhtä luonnollisesti kuin hengittäminen. 

Minulle taas kirjoittaminen on kuin yksi terapiaistunto. Saan tonkia ja kaivella sieluni syövereistä asioita, joiden olemassaoloa en tiedostetulla tasolla ole edes havainnut olevan. Siksi sisimpäni vuodattaminen "paperille" ja sen jäsentäminen on toisaalta voimaannuttava, mutta toisaalta hyvin uuvuttava kokemus.

Useimmiten tunnen, etteivät käsittelemäni aiheet edes ole elämisen kannalta kovin merkittäviä, saati että niistä jotain uusia näkökulmia onnistuisin löytämään. Symbolisesti ajatellen näen itseni vanhana kääkkänä kuistilla kiroten ja heristäen nyrkkiä kaikille ohikulkijoille. Eli suomennettuna se jokaisessa kylässä asustava kylähullu joka maailmanloppua manaa.

En tällä ajatellut kerjätä kehuja ja kannustusta, jotta hetken saisin kokea miltä se mahtaakaan tuntua kun haurasta itsetuntoani hivellään mairittelevilla kommenteilla. Toki tällainen kehu ja kannustus voi toimia innoittajana kirjoitella pohdinnoistani, sitä ei koskaan tiedä.

Useimmiten ajatuksieni virta kulkee erittäin vuolaasti, matkalla useisiin kiviin törmäten ja näin poukkoillen eteenpäin, että minulla on usein erittäin suuri työ saada jälkitarkastelulla jäsennettyä tekstit edes jollakin tapaa luettavaan muotoon. Usein luenkin tekstini ääneen, jolloin löydän runsaasti virheitä ja vaimo löytää helposti epäjohdonmukaisuudet ja usein minulta kysyykin:"mitä oikein olet halunnut tässä sanoa kun en vain saa mistään kiinni?".

Tiedostan hyvin sen tosiasian, etten ole kovin syvällinen mietiskelijä. En useinkaan löydä runollisia totuuksia asioista, sillä havaintojeni perusteella monet asiat näkyvät mielessäni hyvin mustavalkoisina, mikä sinällään on hyvin rasittavaa, sillä elämä usein on vain harmaan eri sävyjä.

Pelkään myös, että ajan kanssa alan lainaamaan omia tekstejäni ja toistamaan itseäni. Kun elämänkatsomus on muodostunut tietynlaiseksi, on aika vaikeata löytää erilaisia näkökulmia ympäröiviin tapahtumiin. Eikä tilannetta useinkaan helpota se tunne, ettei oikeastaan omaa juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa oman elämänsä kulkuun.

Vaikutusmahdollisuuksien puute ja taipumattomat asenteet kaikkea kohtaan lukitsevat katsomaan juuri tietyn ikkunan lävitse ja ennenpitkää näkymä pysyy muuttumattomana ja sitä alkaa toistamaan itseään. Ainoa muutos tapahtuu kun ikkunalasiin kertyy likaa ja se estää näkemästä kokonaiskuvaa selvästi, jolloin omalla mielellä on tapana täyttää kyseiset aukot informaatiossa ja tehdä näin vääristyneitä johtopäätöksiä.

Silloin ei tarvinne ihmetellä, miksi elämä näyttää silmieni lävitse aivan erilaiselta kuin monen muun näkemys minun tai omasta elämästään.

Niin ja paluu alkuun, eli lisäämällä pohdintaa elämästä pelkään sen vähäisenkin kykyni ilmaista ajatuksiani puuroutuvan ja hippusen verran saavuttami ilmaisun laadun laskevan alle omien standardien. 

Sanomattakin on selvää, että ne muutamat aiheet, joita olen täällä blogissani pohdiskellut: alkoholismi, työttömyys, orava, avantouinti ja käsityöt muodostavat ison osan elämääni ja kun niitä olen itsekseni koko elämäni ajan pohdiskellut eli samaa levyä pyörittänyt uudestaan ja uudestaan, koen ettei aiheista oikein ole enää saatavilla raikasta näkökulmaa. Toisaalta noiden pohdiskelu, etenkin synkimpien aiheiden, on toisinaan ajanut minut sellaisiin syvyyksiin, ettei valo minua löydä. 

Se on pelottava paikka olla yksin kun on täysin yhdentekevää minne suuntaan lähtee vai pysyy paikallaan kun etenemistään ei voi mitata kun ei ole mitään kiintopistettä, johon voisi verrata kulkuaan. On vain synkkyys, jonne vajoaa, josta ei kukaan tavoita, jonne kenenkään ääni ei yllä.