tiistai 31. toukokuuta 2016

Elämää oravien kanssa

Pitkästä aikaa lämpötilat ovat saavuttaneet sen pisteen, että iltaisin ja aamuisin saa tehdä läpivetotuuletuksia, jotta asunnon lämpötila olisi edes siedettävissä lukemissa. Tällä on meidän talossa lieviä haittavaikutuksia, joihin palaan vielä hetken päästä. 

Aamurutiineihini kuuluu aikainen herääminen seitsemän maissa, jolloin enemmän tai vähemmin pirteänä laitan itselleni ja vaimolleni sekä aamupuuron että aamuteen hautumaan. Tämän jälkeen palaan sänkyyn pötköttelemään vaimon viereen. Useimmiten tuo aamiaisen odotus menee siihen, että yritän vakuutella vaimolle, että nyt on aamu ja on aika herätä. Välillä herättely-yritykseni johtavat sellaiseen refleksihippaan kun minä heiluttelen vaimoa hereille ja vaimo yrittää huitoa minua. Hän ei ole aamuihminen, toisin kuin minä...

Tänä aamuna tein jälleen kerran kaiken rutiininomaisesti ja kuten kesään kuuluu, avasin myös takaoven, jotta viileä aamuinen ilma raikastaisi asunnon. Sänkyyn päästyäni, kuuntelin rapinaa ja ihmettelin, että tähänkö aikaan huoltomiehet vaihtavat roskapusseja pihan roskakoreihin? Rapina tuntui kuuluvan voimakkaammin ja yhä vain lähempää.

Hetken päästä kuuluu julmetonta rapinaa ja ponkaisen sängystä ylös lähes gepardin notkeudella ja vauhdilla ja syöksyn keittiöön. Orava istuu takapihan kivipenkillä(3m:n päässä ovesta) syyllisen näköisenä. Jotenkin se onnistui olemaan kuitenkin gepardia nopeampi?? Kun kysyn siltä, että yrittikö käydä kähveltämässä pähkinöitä (pussi takaoven juurella) niin kaveri rennosti loikkii sisään jalkojeni välistä ja kiipeää puolityhjän maapähkinäpussin päälle. Taisin saada vastaukseni.

Mitenkään minua noteeraamatta se alkaa etsimään kolosta, josta pääsee käsiksi ruokaan. Sitten vaimo tulee katsomaan, mitä keittiössä oikein tapahtuu kun kuuli minun puhelevan jotain. Välittömästi vaimon saavuttua keittiöön, orava saa hepulin. Mietin hiljaa mielessäni, että kyllähän se aamuvaimo toisinaan peikkoa muistuttaa, mutta orava nyt ihan selvästi kyllä liioittelee. Ei se vaimo sille luonnonkiharalle (=luonnon pörrölle) tukalle mitään voi, joten ihan turha sen tähden on kohtausta laittaa pystyyn.

Orava pysyy kuitenkin tiukasti kannassaan ja paniikkimoodin aktivoituaan, ei helpolla rauhoitu. Tai niin luulin, mutta palaan siihen myöhemmin. Orava ensin hyppää keittiön pöydän päälle ja katsoo kotoisaa maisemaa aivan uudesta näkökulmasta ja päättää syöksyä vapautta kohti. Vähänpä pieni orava tiesi, että siinä välissä, sen ja vapauden on ihmisen pirullinen keksintö, nimeltä ikkuna. Se kuitenkin koittaa onneaan hyppää ikkunaan, laihoin tuloksin. 

Kuinka mahtaa oravaparka kuvitella, että nyt koitti loppu. Ensin ei ruokamaatilla ole pähkinöitä ja sitten kun yrittää olla omatoiminen ja olla vaivaamatta armeliasta ruuantuojaa niin silloin säikäytetään peikolla ja kun yrittää paeta niin näkymätön voima estää pääsyn kotimetsään. Käpälän ulottuville se metsä jää, nähtävästi muutaman loikan päähän, mutta julma noituus estää pakoyritykset. Tähänkö päättyy lyhyt kiito elämän, se miettii.

"Ei, en anna periksi"- se ajattelee ja keittiön pöydältä säntää kohti vaimoa. Nyt käytän vaikka viimeisen henkosen, mutta pois on päästävä- se tuumii. Lähestyessään vauhdilla vaimoani, se katsahtaa ylös ja huomaa lattian tasolta, minkälainen jätti onkaan vastassa ja siinä hetkessä menee sisu kaulaan. Niin haihtuu uhmakas juoksu kohti jättiä ja orava päättää kiitää kohti toista jättiä, lempeää pähkinäntuojaa. 

Noin neljäsosasekunti myöhemmin orava pysähtyy lempeän jätin kohdalle. Se katsahtaa, kuinka tämä jätti raottaa ovea metsään. "Voiko tämä olla pelastukseni?"- se miettii. Se on jo ottamassa haparoivan askeleen kohti pelastusta, turvaa, kotia, kunnes se tuntee huumaavan tuoksun. Kuin seireenien laulu, tuoksu jähmettää oravan täysin.

Onko tuo metsän tuoksu?, koti? vai muistuttaako tuoksu ruokaa?, kenties helpotuksesta kurnivaan vatsaan?- se miettii hämmentyneenä. Mistä noin suloinen tuoksu voikaan leijailla sieraimiini ja miksen oikein tahdo muistaa mikä se on?-miettii orava. Se tuntee miten tuttuus, turvallisuus ja lämpö ympäröi kehon. Se liimaa jalat lattiaan ja veltostuttaa polvet. Mitä noituutta tämä oikein on?, ensin peikko säikäyttää pois ruuan luota ja yritän henkeni kaupalla palata metsään, turvaan ja nyt tämä sulotuoksu saa minut haluamaan tänne jäämistä? 

Halujen ristiriidassa orava kurkottaa kohti lempeää jättiä ja nuuhkaisee tämän varpaita. Deja vu- tämä on tapahtunut minulle ennenkin ja niin kaikki muistot palaavat mieleen yhdellä sysäyksellä. Oravaa huimaa muistojen täyttäessä sen pienen mielen. Olen ollut täällä aikaisemminkin, olen yrittänyt loikata metsään pöydän päältä aikaisemminkin ja silloinkin jokin  noituus esti minua pääsemästä sinne.

Muistojen tulviessa mieleen, orava havahtuu hetkeksi ja huomaa toisella silmällään peikon lähestyvän ja toisella silmällään edelleen raollaan olevan oven, hyvältä tuoksuva lempeä jätti pitää yhä ovea auki minulle. 

"Nyt tai ei koskaan"- ajattelee orava ja keskittää kaiken tahdonvoimansa irtautuakseen lempeän jätin varpaiden suloisesta tuoksusta ja saa kuin saakin riittävästi ammennettua voimaa sännätäkseen ulos tästä kirotusta noituuden pesästä.

Pihalle päästyään, orava tuntee olonsa yhtäaikaa voittajaksi ja yhtäaikaa hyvin tyhjäksi. "Olen turvassa, miksi oloni on kuin minusta puuttuisi pala jotain suurempaa, kuin osa sisimpääni olisi jäänyt sinne noituuden taloon?". Oravan syvällisen pohdinnan elämänsä monitahoisuudesta keskeyttää peikko, joka tulee pihalle huutelemaan jotain kummallisuuksia. Mitä tarkoittaa "pitkään nukkuminen" ja "rauhassa herääminen?". Miksi ymmärrän kieltä, jota jätit puhuvat? Ja jälleen oravan mieleen tulvahtaa Deja vu- näin on tapahtunut ennenkin. 

Olenko entisessä elämässäni ollut jätti?- se miettii. Hän päättää testata asian ja katsoa, miten jätit reagoivat. Hän päättää huutaa solvauksia:"tsäk tsäk"- kaikuu voimakkaana pihalla. Miksi kuulostan noin oudolta, se miettii. Minähän ymmärrän jättien kieltä, miksi kuulostan aivan erilaiselta kuin he? Ja niin orava keskittyy ja päästää ilmoille uuden ryöpyn voimakkaita tunnesanoja:"tsäk tsäk tsäk". 

"Ei onnistu, jätit eivät ymmärrä minua, nyt on tehtävä jotain muuta". Sitten se iskee kuin muutaman kilon moukari ja orava heilahtaa niin voimakkaasti, että meinaa tippua aidalta. Muistoista tulvahtaa mieleen yksi hävytön kuva, ja oitis orava ymmärtää, näin sen on tapahduttava.

Orava keskittyy toistamaan tarkasti sen, miltä kuva mielessä näyttää ja hän nousee takajaloileen, vetää syvään henkeä. Tassu lähtee liikkeelle, se etenee kohti haaruksia, tavoittaa haarukset, "nyt ollaan melkein maalissa"- se miettii, "tämä onnistuu"- orava riemuitsee ja siirtää tassuaan rytmikkäästi edestakaisella liikkeellä haaruksissaan. Hän katsoo kohti jättejä ja heidän pöyristynyt ilme kertoo, että olen onnistunut! Orava iloitsee ja tietää kohtalonsa täyttyneen. 

Loikkiessaan takaisin metsään, se miettii mielessään jättien sanoja:"vedä tumppuun" ja ihmettelee: mitä on vedä ja mikä on tumppu?


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Koulutuksesta

Keväällä alkavat haut erilaisiin koulutuksiin ja niitä tässä pohdiskelin, kunnes hakuajat menivät umpeen. En vain löytänyt mistään merkkejä siitä, mikä voisi olla sellainen ala, jolla pystyisin työskentelemään ja mikä voisi olla tulevaisuudessa työllistävä.

#teenmitälystään- on naseva slogani ja markkinointipuhe. Todellisuudessa voikin ammattikorkean jälkeen tehdä mitä lystää, paitsi töitä. Alun alkaen on yhteiskuntamme koulutuspolitiikka jotenkin päässyt vinoutumaan. Havittelemalla tilannetta, jossa valtaosalla kansalaisistamme on hallussaan korkeakoulutus, on valitettavasti tarkoittanut sitä, että koulutuksen arvo on romahtanut työmarkkinoilla.

Miten muuten sen selittää, että aikoinaan Nokian matkapuhelimien tuotantoon haettiin amk-koulutuksen omaavia henkilöitä tai miksi kauppojen kassoille haetaan tradenomeja. Vielä muutama vuosikymmen sitten, kun itsekin vielä ammattilukiossa opiskelin niin kauppojen kassoille työllistyivät merkantit ja heidän koulutuksensa kesti kauppaopistossa kaksi vuotta...

Samalla kun teollisuuden ja tuotannon ns. suorittavat työt ovat lähteneet itään ja/tai korvautuneet roboteilla, ovat ns. perusduunarit tippuneet kyydistä ja heidän tilalleen on otettu korkeasti koulutettuja. Vasta hiljattain kuulin, kuinka lääketehtaan tuotannossa työskentelee maistereita ja jopa tohtoreita. On mielestäni aivan käsittämätöntä osaamisen haaskausta, ettei tällaisille ihmisille löydy maastamme tutkimustyötä.

Elämme teollisuuden murroskautta ja sen seurauksena työpaikkoja ja etenkin tutkimukseen liittyvää työtä vähennetään rajusti. Voin olla väärässäkin, en pidä itseäni kovinkaan fiksuna monenkaan asian suhteen, mutta eikös juuri tällaisena murroskautena pitäisi nimenomaan sijoittaa tutkimukseen? Se jos mikä takaisi korkean osaamisen hyödyntämistä ja niiden kautta syntyvien innovaatioiden avulla pystyttäisiin luomaan myös tavallisia teollisuuden työpaikkoja.

Jos kerran meidän pitäisi pysyä globaalissa kilpailutilanteessa mukana, niin miten siinä auttaa vain toimia kuten ennenkin ja vähentää niin kauan kunnes ei ole mistä vähentää? Tulee aivan mieleen vitsi erään kansallisuuden hevosesta, joka kuoli juuri kun oli oppinut olemaan syömättä...

Olen tässä valmistumiseni jälkeen hakenut kuusi kertaan muutamaan eri kouluun, sinne kuitenkaan pääsemättä. Olen ollut TE-toimiston työnhaku- ja työvoimakoulutuksessa kahdeksan kertaa ja vielä kyseisestä putiikista tulee minulle esitteitä eri koulutuksista.

Hetken jo harkitsin hakeutua yhteen koulutukseen, joka tukisi tavallaan sitä, mitä jo nyt teen vapaa-ajallani. Periaatteellinen ongelma vain oli kyseisessä koulutuksessa se, että puolen vuoden koulutuksen aikana koulutuspäiviä olisi ollut 17 ja työssäoppimista (=työntekoa ilman palkkaa) olisi ollut 103. Jo kahdesti olen tehnyt 4kk näitä työssäoppimisia koulutukseen liittyen, joten kolmanteen en enää helpolla aio lähteä. Minulla on jo kokemusta 13 eri työn tekemisestä niin katsoisin suunnilleen osaavani tehdä töitä ja tietää miten töissä käyttäydytään ja ollaan.

Noista työharjoitteluista nousevat verenpaineet niin korkealle, että seuraava virkailija kuka sellaista minulle ehdottaa niin ajattelin kysyä vastavuoroisuuden nimissä sellaista työnantajaa, joka maksaa minulle palkkaa ilman työvelvoitetta, sillä käänteisesti sitä juuri minä olen noissa harjoitteluissa tehnyt. Tismalleen samoja töitä, mitä viereinen, sillä erotuksella, että toiselle tulee palkkaa 2500€+/kk, kertyy lomat ja eläkkeet. Itse niistä sain vain 9€/pv, joista 6€/pv meni bussimatkoihin. Tulevaisuuden työhaastatteluissakin todettiin, etteivät nuo ole edes työkokemusta kun olen koulutukseen liittyvässä harjoittelussa ollut.

Joten se niiden hyödystä. Mielenkiintoista miten yritystoiminnan riski ulkoistetaan näin työntekijälle. Jos yritys haluaa tekijän niin siitä pitäisi olla valmis maksamaan. Ja jos sopivaa ei löydy niin sitä varten on oppisopimuskoulutus.

Jotenkin irvokasta, miten vallalla on ajatus, että joku toinen kantaa vastuun. Aivan sama tapahtui pankkien kanssa sekä 90-luvun lamassa että tässä nykyisessä. Pankkiirit ottavat riskejä tuottoja maksimoidakseen ja kun ylitetään oman osaamisen kyky niin sitten huudellaan yhteiskuntaa apuun ja pankkeja pelastamaan. Kun pankit on pelastettu niin sama touhu jatkuu...

Joskus asioiden ajattelu saa minussa reaktion aikaan, että oikeasti tässä pitäisi ryhtyä taittelemaan foliohattua itselleen. Suomen kuvalehden artikkelissa (http://suomenkuvalehti.fi/ajolahto/2016/04/20/koulutus-kannattaa-aina-paitsi-jos-se-on-tyohaluisten-nuorten-varastointia/?shared=137-ea0bf168-500) asiasta tuli esiin myös puoli, jota en tavallaan ole tullut ajatelleeksikaan:

Nuorisotutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa on jo pitkään puhuttu siitä, kuinka nuoruus on pidentynyt, mutta tätä on usein käsitelty jonkinlaisena omalakisena ilmiönä tai aikuisuutta pakoilevien nuorten valintana. Vähemmän on puhuttu niistä rakenteellisista tekijöistä, jotka pidentävät nuoruutta, halusivat nuoret sitä tai eivät.

Kanadalainen pitkän linjan nuorisotutkija, James Côté, tekee tässä poikkeuksen ja kyseenalaistaa pitkän koulutuksen ideaalin kriittisillä huomioillaan. Côté puhuu koulutusinflaatiosta ja väittää, että työmarkkinoilla edellytetään pidempää koulutusta kuin mitä työtehtävät välttämättä vaatisivat. Korkeakoulutettujen ylitarjonnan ansiosta markkinat ovat suotuisat erityisesti työnantajalle, joka voi odotella rauhassa sitä, että opinahjoihin ”varastoiduille” nuorille on käyttöä. Pitkän koulutuksen ihannointi lykkää nuorten taloudellista itsenäistymistä ja pitää Côtén sanoin nuoret tarpeettoman pitkään ”sosio-ekonomisessa limbotilassa”. Huomionarvoista on se, että markkinatalous hyötyy pitkitetystä nuoruudesta, sillä sen ansiosta yrityksillä on jatkuvasti tarjolla joustavaa, matalaan palkkaan tyytyväistä ja mahdollisesti myös järjestäytymätöntä työvoimaa.

Ajatus nuorten varastoinnista kouluihin on erityisen osuva silloin, kun kyseessä on koulutettu nuori aikuinen, joka harkitsee uusia opintoja lähinnä siksi, että työllistyminen on hankalaa.

Allekirjoitan tämän täysin. Jonkinlainen osaamisen varastointi tässä on ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ja työnantajat saavat nauttia ilmiön eduista. Entä sitten ne nuoret, jotka kouluttautumalla tähtäävät erikoisempaan ammattiin? Tai he, ketkä haluaisivat rakentaa elämäänsä, asettua aloilleen, ostaa oman kodin, perustaa perheen, luoda uraa tai jotain muuta sellaista? 
Heidän osakseen jää seurata pelin kulkua vaihtopenkiltä käsin, eikä kukaan voi sanoa asioiden etenevän kun elää pysyvässä limbo-tilassa.

Toki kaikista ei voi suuruuksia tulla, mutta armeijassa muistan mainittaneen, että rivimiehiäkin tarvitaan. Miten sitten siviilielämässä, tarvitaanko heitä oikeasti vai onko osan elämän tarkoitus vain palvella suurempia voimia, jossa palkat pidetään alhaisina ja työväki nöyränä? Ei taida enää koulutus olla kannattava sijoitus nuoren elämässä, jos parhaat vuodet nuoruudesta uhraa päästäkseen ohituskaistalle kohti parempaa tulevaisuutta ainoastaan päätyäkseen välitilaan, jossa toisiin tehtäviin on ylikoulutettu ja liian kauan vaihtopenkillä istumisen vuoksi oman koulutuksen tehtäviin ei ole tarpeeksi kokemusta. Näin jääden pysyvästi sinne vaihtopenkille ja vaikka kokeilee eri kenttiä tai lajeja niin silti paikkasi on vain katsella toisten pelaamista. Ei kuulosta kovin hääviltä elämäntarinalta, eihän? 

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Introvertit

Keskustelin hiljattain kaverini kanssa ja hänen mielestään en ole yhtään enempää introvertti kuin hänkään. Katsoimme yhdessä dokumenttia, joka kertoi vuoden 2008 finanssikriisiin johtaneista muuttujista. 

Dokumenttia kerkesimme katsoa vain puolet, koska kaverini täytyi lähteä toiselle kaverille kylään. Hän siis asuu toisella paikkakunnalla ja palatessaan kotipaikkakunnalle, on hänellä tiedossaan monien kavereiden näkeminen. Koko vierailunsa ajan hänellä puhelin piippasi ja hän vietti aikaa somessa.

Helposti sai vaikutelman hänen olevan multitaskaaja vai mikä tuon multitasking-termin vapaa suomennos mahtaa ollakaan. Minun näkökulmastani näytti siltä, että hän oli vain puolittain kylässä luonani, sillä henkisesti hän oli muualle, chattaillen toisten kanssa. 

Jäin tuosta pohtimaan, onko ihmiskontaktit hiljalleen sukupuuttoon kuoleva tapa kommunikoida. Itsekin käytän suosittuja nimeltä mainitsemattomia pikaviestimiä. Hmm, mikähän ajatus on nimittää noitakin pikaviestimiksi? Siksikö, että meidän täytyisi olla aina tavoitettavissa? Olen tehnyt kuitenkin periaatepäätöksen, etten hyppää välittömästi katsomaan puhelinta kun se piippaa. Tarkistan viestit kun minulle sopii. Se on osa mindfullness-tekniikkaa, jonka olen ottanut osaksi elämää.

Olen priorisoinut viestintälaitteen käytön seuraavasti:

1. Herätyskello
2. Puhelu
3. Tekstiviesti
4. Pikaviestit
5. Sähköpostit

En katso vastustavani teknologiaa, mutta huomasin jossain vaiheessa käyttäytyväni kuin addikti ja tuolloin oivalsin sen johtuvan jatkuvasta pyrkimyksestä olla läsnä fyysisesti yhdessä paikassa ja henkisesti monessa. Tuo yhtälö ei vaan toiminut kohdallani, sillä tunsin itseni jatkuvasti väsyneeksi ja riittämättömäksi.

Siksi irtipäästäminen ja tavoittamattomissa oleminen on lisännyt henkistä hyvinvointia. Toki ystäväni ovat toisinaan nyreissään siitä, etten vastaile välittömästi heidän chat-viesteihin, mutta heille olen kertonut prioriteeteistäni ja toisinaan he jopa muistavat sen, miksei minua tavoita.

Introverttinä kaipaan usein aikaa yksikseni toipuakseni ihmiskontakteista. Se on varmasti monelle mysteeri, miten voi väsyä ystävien näkemiseen. Se on mysteeri minullekin. Minulla on kourallinen läheisiä ystäviä ja näen heitä nykyään hyvin harvoin. Joka kerta heitä tavatessani olen viihtynyt erinomaisesti, siksi ihmettelenkin miksi kuitenkin tarvitsen omaa aikaa.

Siitä olen päässyt tutkimaan introverttiyden aihetta ja tullut siihen tulokseen olevani sellainen. Palaan vielä kaveriini, joka oli kylässä. Omasta mielestään hän on introvertti, ulospäin suuntautunut sellainen. Itse en olisi ihan varma, sillä hän on ammatillisesti suuntautunut töihin, jossa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa asiakaspalvelutehtävissä. Hänellä on satoja FB-kavereita ja hän on puhunut useita puhelimia loppuun....

Itsellä oli joskus FB-alkuhuumassa sata kaveria. Vuosien varrella olen saanut karsittua luvun 30:n tietämille. Puhun puhelimessa 5-15 min kuukaudessa ja nekin usein puhelinmyyjien kanssa. Olen ollut töissä asiakaspalvelutehtävissä ja takaisin niihin minua ei aja edes vauhkoontunut villihevoslauma. Voihan se olla, että olen tavanomaista enemmän sisäänpäinkääntynyt persoona.

Viime syksynä kun olin kotisairaanhoidon autokuskina ja minulla oli ilo kuljettaa yhtä kaltaistani hoitajaa asiakkaalta toiselle. Joskus emme sanoneet toisillemme kuin "moi ja "heippa" ja se ei ollut kummankaan mielestä yhtään kiusallista. Kun aikaa kului ja tutustuimme ja aloimme enemmän keskustelemaan niin tuo hoitaja kertoi ihmetelleensä väitettäni olla introvertti, sillä hänen mielestään olen hyvä pitämään keskustelua yllä ja puhun paljon. 

Kun kerroin mitä hänestä tiedän ja perään kysyin, mitä kaikkea hän minusta tietää, hän vastasi:"olet naimisissa ja....", tuli pitkä hiljaisuus kun hän itsekin tajusi mitä tarkoitin. Ihmiset eivät nimittäin tajuakaan keskustelutilanteen psykologiaa. Muutamalla avainkysymyksellä toisesta saa helposti toisen avautumaan ja kertomaan kaikennäköisiä juttuja elämästään ja keskustelun päätteeksi toiselle jää mielikuva hyvästä ja vuorovaikutteisesta keskustelusta. Todellisuus kuitenkin on sellainen, että olen jatkuvasti kysellyt hänen asioistaan ja näin välttynyt kertomasta yhtään mitään omistani.

Samaan aikaan toisen kertoessaan innoissaan itsestään, ajattelen usein omia asioitani kun en aidosti ole kiinnostunut hänestä. Tarkoitukseni on välttää tilannetta, jossa itse joudun kertomaan itsestäni. Välillä poimin avainsanoja ja esitän niistä kysymyksiä, näin tulee vaikutelma siitä, että oikeasti seuraisin keskustelun kulkua.

Kyvystäni on jossain määrin apua työmaailmassa selviytymisessä, kunhan sinne ensin pääsee. Haastattelutilanteet ovat todella kiusallisia minulle, sillä ne on pyhitetty lähes täysin itsensä kehumiselle ja markkinoimiselle. Kaksi suosikki-inhokkiani... Useimmissa haastatteluissa kuitenkin olen onnistunut vakuuttamaan haastattelijan ja saamaan työpaikan. 

Ongelmaksi on muodostunut sinne haastatteluun pääseminen, sillä standardinmukaisiin hakupapereihin on aika vaikeata sisällyttää palasia valovoimaisesta persoonastani. Minulla on ollut onni saada työstää papereitani monien konsulttien avulla ja niistä olen kehuja saanutkin. 

Seuraava ongelma onkin yli kolmen kuukauden katkokset työhistoriassa. Konsulteilta ja aiheeseen liittyvien artikkeleiden mukaan työttömyyden venyessä yli 3 kk:n mittaiseksi, työllistyminen muuttuu liki mahdottomaksi. Tämän olen omakohtaisesti huomannut paikkansa pitäväksi...

Nykytrendi muuttuu koko ajan siihen suuntaan, että pitäisi olla erittäin ulospäinsuuntautunut. Olen usein käyttänyt esimerkkihenkilönä A. Stubb:ia ja olen ajatellut, jos olisin hänen näköisensä&kaltaisensa, en varmasti painiskelisi nykyisten ongelmien parissa työn saamisen suhteen. 

Me kaikki olemme erilaisia ja se on ihmislajimme rikkaus. Minä en voi muuttua introvertistä ekstrovertiksi, voin ainoastaan näytellä sellaista hetken ajan päästäkseni tavoitteisiini. Parempi olisi jos ei tarvitsisi yrittää pakottaa itseään toisten luomiin muotteihin, aina ei vain voi olla oma kummallinen itsensä, koska muut ihmiset...

Alla aiheesta kirjoittamiseen innoittanut artikkeli:

Nykypsykologian mukaan jako introvertteihin ja ekstrovertteihin on armottoman yksinkertaistava, kertoo Helsingin Sanomat. Laajalle levinnyt Carl Gustav Jungin teoria jakaa ihmiset ulospäinsuuntautuneisiin ekstrovertteihin ja sisäänpäinkääntyneisiin introvertteihin.

Ekstrovertit saavat energiaa sosiaalisista kontakteista, kun taas introvertit kaipaavat yksinäisyyteen lataamaan akkujaan. Jako on ollut hyvin paljon esillä viime vuosina.

Esimerkiksi Ruotsissa palkittiin viime vuonna vuoden Human Resources -kirjana asiaa käsitellyt kirja. Linus Jonkmanin kirjoittaman Introvertit – Työpaikan hiljainen vallankumous -kirjan pääväite on, että ekstrovertit ovat viimeisen 50 vuoden aikana alistaneet introvertit toisen luokan kansalaisiksi.

Jonkmanin mukaan tämä näkyy etenkin työmarkkinoilla, joissa pitäisi olla nykyään sosiaalinen ja verkostoitua. Introvertit eivät tähän Jonkmanin mukaan pysty.

Hän myös väittää, että introvertit ovat lahjakkaiden ihmisten joukossa enemmistönä.

"Mitä korkeampi älykkyysosamäärä, sitä todennäköisemmin kyseessä on introvertti. Valtaosa Mensan jäsenistä on introverttejä", Jonkman kirjoittaa. Obamakin onnistui

Työterveyspsykologi Miia Rautiainen Mehiläisestäei usko näin mustavalkoiseen ajatteluun.

"On jännää, että tämä kahtiajako tulee aina vain uudestaan takaisin", hän toteaa Helsingin Sanomissa.

Rautiaisen mukaan ihmisten ulospäinsuuntautuneisuudessa on eroja, mutta niiden pohjalta ei voi tehdä esimerkiksi ennustuksia siitä, miten ihminen menestyy erilaisissa työtehtävissä. Ihmisen persoonaa ei voi rajata näin mustavalkoisesti ja terve ihminen osaa käyttää eri ominaisuuksiaan eri tilanteissa.

Kaikissa ihmisissä on Rautiaisen mukaan sekä ekstroverttiä että introverttiä. Siksi rauhalliseen työskentelyyn tottunut voi oppia myös työskentelemään ryhmissä ja toisin päin. Hyvä esimerkki tästä on Yhdysvaltain presidentti Barack Obama, jota pidetään introverttinä.
Keittiöpsykologisointi voi auttaa

Työelämä on muuttunut vaikeammaksi ja sosiaalisuutta ylikorostetaan. Siksi Rautiainen näkee tällaisessa keittiöpsykologisoinnissa hyötyjäkin.

"Tällaiset termit kuin introvertti ja ekstrovertti ovat vain ajattelun työkaluja, mutta jos ihmiset oppivat niiden avulla tiedostamaan paremmin omia tarpeitaan, se on tietenkin positiivista", Rautiainen sanoo.

On kuitenkaan turhaa selittää, että joku ei kestä avokonttoreita, koska on introvertti. Avokonttorien häly kuormittaa kaikenlaisten ihmisten aivoja, olivatpa nämä kuinka ulospäinsuuntautuneita tahansa. Rautiainen muistuttaakin, että suurin osa ongelmista työelämässä johtuu muista asioista.

"Näillä termeillä ei siis pitäisi selittää pois kaikkia ongelmia. Tärkeintä olisi, että työntekijöitä kuunneltaisiin."


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Liian vanha töihin?

Hiljattain on uutisoitu, kuinka ikä voi nousta työllistymisen esteeksi. Ennenkuin palaan pohtimaan asiaa, on minun tartuttava mielenkiintoiseen asenteeseen maassamme. Alinomaan uutisoidaan kaikenlaisista esteistä ja rajoitteista. Tämä ja tämä estävät työllistymisen. Olenko vainoharhainen jos kuvittelen tuon olevan suuremman luokan mielipiteen muokkausta? 

Media ohjailee meitä jatkuvasti olemaan jotain muuta kuin olemme, miksi? Onko tieten tahtoen pyritty saamaan kansa voimaan huonosti ja tuntemaan itsensä riittämättömäksi, jotta sitten kansalaistalkoissa kuluttaisivat viimeiset roponsa materiaan? Kaikenlainen kulutushysteria johtaa lopulta vain entistä suurempaan pahoinvointiin ja rahaa sataa eri väyliä pitkin lääke- ja muun teollisuuden kasvottomien osakkeenomistajien taskuun.

Esteet on luotu voitettavaksi, ongelmat ratkaistavaksi. Nyt olen havainnut ilmapiirissä muutoksen, on aivan kuin edessä todettaisiin este ja sitten jäätäisiin siihen istumaan, että tulee joku ja poistaa esteen. Olemmeko uusien sukupolvien halventamisen huumassa vain luoneet sen ns. "velliperseiden"- ikäpolven kun emme ole haastaneet heitä ratkaisemaan eteen tulevia ongelmia?

Ainakin työn saamisessa on monenmoista estettä tiellä, sen olen omakohtaisesti kokenut... Jossain vaiheessa mietin, kuinka päteviä nuo erilaisten työllistymiskurssien vetäjät mahtavat olla kun eivät ole päivääkään olleet työttöminä? Siinä mielessä tietysti päteviä etteivät ole olleet työttöminä, mutta tarkoitankin lähinnä sitä, että onko tuollaisilla, katkeamattoman työuran omaavilla henkilöillä mitään käytännön käsitystä siitä, miten hankalaa se työnsaanti voi oikeasti olla? Siinä ei nimittäin paljoa vaikuta hakemuksen fontti, dokumentin asettelu tai taustaväri...

TE-toimiston ja työterveyslaitoksen asiantuntijat tekivät karun paljastuksen, että jopa nelissäkymmenissä alat olla liian vanha työmarkkinoille. Tämähän tukee mainiosti hallituksemme kaavailuja eläkeiän nostolle... Itse olen ollut liian vanha työmarkkinoille jo 25 vuotiaana. Eräs konsultti yhdessä noista miljoonasta käymästäni työnhakukoulutuksesta kertoi samaa tarinaa: nelikymppinen on vanha ja yli 3kk kestänyt työttömyys raakkaa sinut auttamattomasti hylätyt-pinoon.


http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001140392.html


Hyviä neuvoja asiantuntijalta tuli:

1. Uusi työnhaku kannattaa aloittaa heti, kun töiden loppumisesta saa tietää. Mitä pidemmäksi työttömyys venyy, sitä vaikeampaa on saada uusi työpaikka.

Ainut tauko töiden hakemisessa itsellä ollut 2008-2010 kun olin vakitöissä, muutoin tauotta olen hakenut, joten tehty.

2. Kerro mahdollisimman monelle, että olet työnhaussa, esimerkiksi ystäville, sukulaisille, tutuille ja entisille työkavereille. Monien tuttavien työpaikoilla saattaa olla piilotyöpaikkoja, joista ei koskaan ehditä ilmoittaa missään julkisesti.

Kerrottu kavereille, linked:n tuttavuuksille ja kaikilla keskustelufoorumeilla mainostanut itseäni myös. Niin ja tulihan TV:ssä kerrottua muutamalle suomalaiselle, mikä ohjelman katsojamäärä sitten mahtoi ollakaan jotain 0,5-1 miljoonan väliltä, joten tehty.

3. Muista mainita ansioluettelossa kaikki erityisosaaminen, kuten työkoneiden tai tietokoneohjelmien käyttö, sillä työnantajat saattavat hakea joitain tiettyjä hakusanoja, kuten SAP-osaaminen tai kaivinkoneenkuljettaja.

CV:stäni löytyy niinkin eriskummallinen taito kuin kansainvälinen VHF-radiopuhelimen käyttölupakirja. Koskaan ei ole tuosta kysytty. Haastattelussa kerran osakkeitani nosti autoharrastus, haastattelija oli myös automiehiä ja siksi lopulta palkkasi minut. Joten tehty.

4. Omalla ajalla, omasta mielenkiinnosta hankitusta osaamisesta voi olla yllättävää hyötyä työnhaussa. Esimerkiksi kansalaisopistosta hankittu kielitaito tai kokemus jalkapallojoukkueen valmentamisesta antaa valmiuksia myös työelämään, kun osaa nähdä niiden hyödyt ja tuoda ne esiin. Omilla erikoistaidoilla voi erottautua työnhaussa.

Osaan takoa rautaa ja tarvittaessa tehdä puukon. Toistaiseksi tuotakaan ei ole pidetty kovinkaan hyödyllisenä taitona. Varmaan kielten opiskelu olisi hyödyllisempää. Joten osittain tehty.

5. Ansioluettelon voi laittaa internetiin potentiaalisten työnantajien nähtäväksi esimerkiksi tekemällä profiilin LinkedIn-verkostoitumispalveluun tai laatimalla ansioluettelon TE-toimiston CV-nettiin. Molemmissa työnantajat voivat käydä katsomassa potentiaalisten työntekijöiden ansioluetteloita ja LinkedIn:issä voi verkostoitua esimerkiksi tuttavien ja kollegojen kanssa työn merkeissä.

Linkedin:ssä ollut profiili vuosia ja TE-toimiston CV-netissä oma CV ollut vuodesta 2003 ja sitä on luettu neljä kertaa. Yksi yhteydenotto on tullut, en vain mennyt haastatteluun asti, koska olin juuri muuttamassa paikkakunnalta pois. Joten tehty.

6. Uudelleen kouluttautuminen on yksi parhaista keinoista päästä takaisin työelämään. Koulutusta voi hankkia kaikilla koulutusasteilla oppisopimuskoulutusta unohtamatta.

Kaksi insinööritutkintoani täydentävää 25 ov:n koulutusta olen käynyt. Kolme kertaa hakenut YAMK tutkintoa suorittamaan, samoin kolme kertaa olen hakenut isännöitsijän ammattitutkintoon johtavaan koulutukseen. En ole näihin päässyt. Joten tehty.

7. Erilaiset itseopiskeluun soveltuvat verkkokurssit ovat nykyisin internetin avulla kaikkien saatavilla. Ilmaisia verkkokursseja löytyy, varsinkin englanninkielentaitoisille, alalta kuin alalta. Sivutoimisesti ja edullisesti voi opiskella myös esimerkiksi kansalaisopistossa tai avoimessa yliopistossa sekä kirjastoja hyödyntäen.

Näistä on varmasti hyötyä ja iloa itselle. Harmillista vain on maamme pinttynyt tapa tuijottaa papereita. Jos ei ole merkintää paperissa, niin osaamista ei ole olemassa. Olen saanut palautetta, että noihin kahteen 25 ov:n koulutukseen liittyvä työharjoittelua en voi pitää työkokemuksena, koska on harjoittelua enkä ole ollut työsuhteessa. Teknisesti ovat haastattelija siinä aivan oikeassa. Sitten taas käytännön tasolla, jos olen tehnyt täysin samaa työtä kuin palkallisetkin niin katsoisin sen päteväksi työkokemukseksi. Joten tehty.

8. Yrittäjäksi ryhtyminen ja omasta työllisyydestään huolehtiminen on hyvä vaihtoehto. Työuralta on saattanut kertyä asiantuntemusta tai taitoja, joita voi myydä eteenpäin yrittäjänä. Uuden alan haltuunotto ja yrittäjäksi ryhtyminen on myös mahdollista. Apua ja tietoutta yrittäjyydestä saa esimerkiksi TE-toimistosta.

Suvussa kaksi yrittäjää, keiden kertomuksien perusteella en voisi kuvitella, että kukaan täysijärkinen ryhtyy yrittäjäksi tässä maassa. En halua työn olevan koko elämääni ja elämäntapa. Jo alakoulusta lähtien minulla on ollut erillään koulu- ja vapaa-ajan ystävät. Melkolailla samaa jaottelua olen käyttänyt aikuisuudessakin. Olen introvertti ja tarvitsen palautumisaikaa ihmiskontaktien jälkeen. 

Minulta puuttuu kokonaan se kantava idea, jonka ympärille rakentaa oma yritys. En myöskään halua kilpailla muita kuin itseäni vastaan, joten menestyksenjano loistaa poissaolollaan. Jo alaluokilla ihmettelin koulujen kisoja ja ylipäätään sitä, että lähtökohdiltaan täysin erilaiset ihmiset laitetaan kilpailemaan toisiaan vastaan. Se on ihan yhtä absurdia kuin laittaa auto vastaan vene. Mielestäni olisi kiintoisampaa seurata yksilöllistä kehitystä ja sitä, että pystyy voittamaan esteet tiellään ja kehittymään. 

Joten ei ole tehty, eikä tulla todennäköisesti tekemään. Kaikista ei ole yrittäjiksi, aivan kuten kaikista ei ole sairaanhoitajiksi. 

Enemmän tästä tulee mieleen useasti purnaamani asia, eli nämäkin asiantuntijoiden julkilausumat yrittävät luoda sumuverhoa peittääkseen sen tosiasian, ettei töitä yksinkertaisesti ole. 

Antamalla meille työttömille puolen vuoden välein vaihtuvat ohjeet, kuinka menestyä työnhaussa, pitävät he meidät kiireisinä. Kun pysymme kiireisinä yrittäessämme sulloa itseämme alati vaihtuviin muotteihin ja sättiessämme itseämme kun emme siinä onnistu, ei meistä kukaan ehdi edes ajatella sitä tosiasiaa, ettei meille kaikille riitä töitä. Meitä on jo niin paljon, että aktivoituessamme olisimme pelottava joukko.




tiistai 3. toukokuuta 2016

Pullopostia

Hiljattain kirjoitin irtipäästämisestä ja sen kirvoittamana olen miettinyt, olenko todella onnistunut päästämään irti? Monilta osin ainakin jatkan vakuuttelua itselleni, että olen viimein päästänyt irti. Siitä huolimatta löydän itseni toistuvasti miettimässä, että mitenhän isä oikein pärjää.

Tilannetta ei helpota huoli siitä, että perin äidin puolikkaan kotitalostani ja nyt omistamme talon isän kanssa puoliksi. Sen talon kohtalo mietityttää, kun isä ei tee mitään huoltotöitä talon kunnon säilyttämiseksi, edes siivoa tai tiskaa. Hän vain juo ja jatkaa itsekästä elämäntyyliään ostelemalla kaikennäköisiä leluja ja jättää huomiotta kotiin tulevat laskut, jotka sitten lopulta menevät perintään.

Kerta toisensa jälkeen minut yllättää se itsekkyyden määrä, joka vallitsee alkoholistilla. Olen tässä irtautumisen kymmenen kuukauden aikana saanut huomata, miten kovasti alkoholisti juonii omia asioitaan muiden hoidettavaksi, jotta saa itse vapaasti elää taiteilijan elämää.

Tapaus 1: Äiti joutui sairaalaan teho-osastolle, eikä ollut mitään tietoa milloin sieltä kotiutuu. Muutaman päivän päästä isä laittaa ystävänsä soittamaan minulle, että jättäisin vaimoni Turkuun ja muuttaisin isän luokse pitämään hänestä huolta kun kukaan ei laita ruokaa ja isän jalat on huonot ettei hän pääse liikkumaan. 

Noh, selvinpäin pääsee kyllä kauppaan hakemaan lantrinkia ja nostamaan käteistä automaatilta, jotta voi maksaa trokarille viinasta, joten aika ontuvat olivat nuo perustelut. Ja jos ei aikuinen osaa itselleen ruokaa laittaa niin silloin voi puolestani nääntyä nälkään. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään muistisairaus vaan puhdas itseaiheutettu kyvyttömyyden tila.

Tapaus 2: Isän hiljattain hankkima auto varastettiin ja poliisi soittaa minulle kysyäkseen auton merkkiä, mallia ja rekisteritunnusta, koska isä ei tiedä/muista mitään niistä, eikä hän tiedä missä on auton paperit.

Meillä oli jo välit poikki, enkä edes tiennyt isän vaihtaneen autoa. Jotenkin uskomatonta, miten hän kuvittelee minun pysyvän kartalla asioissa jos emme ole edes puheväleissä. Myöhemmin olen saanut kuulla isän itse ajaneen auton jonnekin lepikkoon ja hylänneen auton sinne. Todennäköisesti hän oli kännissä, sillä häneltä löytyy ratti-ja ruorijuopumuksesta tuomiot. Itse kuitenkin yhä väittää silmät kirkkaina, että auto varastettiin. Kuitenkin on silminnäkijähavaintoja siitä, että isä on itse ollut tuona päivänä ratissa.

Tapaus 3: Isän naapuri soittaa minulle ja kysyy kaikennäköisistä laskuista, joista minulla ei ole hajuakaan. Isä päätti lähteä lappiin kotiseudulleen dokaamaan ja matkalta soitti naapurilleen, josko tämä voisi tyhjentää postilaatikon. Isä ei itse ole kuukausiin käynyt postilaatikolla ja siellä on paljon karhukirjeitä. Vakuutan naapurille, ettei asialle ole tehtävissä mitään, sillä olen kuukausi äidin kuoleman jälkeen palauttanut kaikki pankkitunnukset yms. joilla maksoin laskuja sen aikaa kun äiti oli sairaalassa ja tuolloin kerroin isälleni laittavani edunvalvonta-asian vireille ja mitä se käytännössä tarkoittaa hänen kohdallaan.

Tämä on suorastaan jo hävyttömän itsekästä käytöstä. Lähteä nyt reissuun ja matkalla pyytää naapuria setvimään postinsa, vaikka itsellä olisi ollut kuukausia aikaa tehdä se vaikka päivittäin. Tästä näkee kuikna ei vaan haluta ottaa sitä vastuuta omasta elämästä vaan kaadetaan se sitten vaikka naapurin niskaan.

Tapaus 4: Tämä sivuaa jo hieman edellistä tapausta. Isä on ollut lapissa liki kolme viikkoa ja soittaa naapurilleen, että tämä lähettäisi laskut ja kaikki postinsa minulle, koska minä olen hoitanut hommat tähänkin asti. 

Vahvistan naapurin epäilyt, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia hoitaa isän asioita kun minulla ei ole mitään pankkitunnuksia yms. joilla pystyisi laskuja maksamaan. Joudun toteamaan naapurille, ettei tee mitään vaan antaa laskujen mennä perintään. Niinhän se isä muutkin laskut on hoitanut. 

Aikanaan laitoin edunvalvonta-asian vireille ja asian selitin isälle, etten voi hoitaa hänen laskuja ja talousasioita, koska se edellyttäisi kaiken postin kääntämistä luokseni. Kerroin hänelle edunvalvonnasta ja silloin oli myöntyväinen siihen, että olisi virallinen taho, joka hänen talousasiat hoitaisi. Kuitenkaan yhteenkään lääkärin tapaamiseen hän ei mennyt, jossa lääkäri olisi edunvalvojan tarpeellisuuden todennut.

Kun isä joutui deliriumin vuoksi taas kerran katkaisuun niin siitä tiedon saatuani soitin välittömästi maistraattiin ja laitoin edunvalvonnan uudestaan vireille ja lääkäri sai isän haastateltua. Tuolla isä oli väittänyt minun maksavan laskut ja hoitavan hänen talousasiat. Onneksi lääkärille toimitettiin minun puoleni tarinasta. Asian etenemistä en tällä hetkellä tiedä. Olen yrittänyt pitää itseni irti asiasta, sillä enempää vaikutusmahdollisuuksia asian suhteen minulla ei ole.

Minun on hirvittävän vaikeata mieltää alkoholismia sairaudeksi, mitä se nykyään ihan virallisestikin on. Taudin puhkeaminen kun ei tapahdu yllättäen kuten flunssalla tai noroviruksella. Tauti etenee salakavalan hitaasti ja alkaa usein saunakaljoittelusta. Pian alkkis tarvitsee yhdestä kolmeen olutta joka työpäivän jälkeen rentoutuakseen ja pikkuhiljaa määrät vain kasvavat.

Näin tehden, sietokyky kasvaa hiljalleen ja itse myrkyttää itsensä niin pitkälle, että voidaan puhua alkoholismi nimisen sairauden puhkeamisesta. Toisilla toki vaaditaan geenialtistus, jolloin juomiseen syntyy himo, itselläni sellaisen olemassaolon tunnistan. Toisilla taas riittävät epäsuotuisat olosuhteet elämässä, jotka sitten ajavat juomaan itsensä unohduksen tilaan.

Oli taustat mitkä tahansa, minun on hyvin vaikeata hyväksyä tuota sairautena siksi, että nähdäkseni se on hyvin pitkälti itseaiheutettu. Olen itse ylipainoinen ja pidän sitäkin itseaiheutettuna, enkä puolustaudu verhoutumalla jonkin sairauden taakse. 

Eräällä tavalla on hyvin mustavalkoista ja jäykkää tuo ajatteluni aiheesta. Tunteina viha, kiukku ja katkeruus vaan pomppaavat ensimmäisenä pintaan kun tulee puhetta alkoholista. En muista olleeni mitenkään erityisen kyyninen nuorempana, sekin on kehittynyt vuosien vastoinkäymisten seurauksena kun on elänyt lasisen lapsuuden. 

Monien lapsuus varmasti on tuntunut siltä, ettei ole ollut paljoakaan vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä. Tämä tunne korostuu alkoholistin perheessä kasvaessa. Kaiken tekemisen määrää diiva, nimeltä alkoholisti. Kaiken on miellytettävä häntä ja silloin kun alkoholisti on tyytyväinen niin silloin muukin perhe voi hengähtää. Se hengähdyshetki vain ei koskaan ole täydellinen hetki rentoutua, sillä he tietävät, että alkoholistin mieliala voi vaihtua silmänräpäyksessä. Siksi alituinen varuillaan olo on normaali olotila tuollaisessa perheessä.

Itse olen onnekas siinä mielessä, ettei isäni koskaan fyysisesti kajonnut minuun. Mutta jättää se henkinen väkivalta arvet siinä missä fyysinenkin. 

Lapselle&nuorelle on erityisen tärkeätä saada tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Vanhempien hyväksyntä on se, mikä kertoo, etteivät he hylkää sinua aavikolle korppikotkien syötäväksi ja tunnet kuuluvasi osaksi pientä yhteisöä nimeltä perhe.

Alkoholistin diktatuurissa asiat menevät hieman toisin. Alkoholistien mielenliikkeitä on suorastaan mahdotonta ennakoida, sillä samaan asiaan alkkis voi reagoida tusinalla eri tavalla. Tästä johtuen alkoholistin lapselle kasvaa todella tarkka intuitiivinen kyky vaistota ympäröivien ihmisten tunnetiloja ja vastata niihin. Sehän on ollut elinehto lapsuudesta asti ja ainoa keino pysyä diivan suosiossa, siis toisin sanoen, hengissä pysymisen edellytys.

Muistan kysyneeni äidiltäni joskus, että minkälainen olin lapsena. Muistan äidin kertoneen minun olleen todella helppo kun en ole saanut kiukkukohtauksia tai muuten ollut vaativa. Vasta näin aikuisena olen tajunnut, etten ole ollut tuota tarkoituksella vaan pikemminkin olen käyttäytynyt niin, ettei minua hyljättäisi. 

Koko lapsuuden ajan olen elänyt pelossa, että vanhempani hylkäävät minut jos olen asioista eri mieltä kuin he tai jos en yllä heidän luomaansa mielikuvaan siitä, millainen heidän lapsen kuuluu olla. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut minulle yhtä elämänmittaista näytelmää ja sen kuluttavuuden olen vasta aikuisena saanut huomata, sillä minulla ei ole teatterikoulutusta, jonka avulla osaisin päästää roolihahmosta irti.

Kotona vaimon kanssa uskallan olla oma itseni, vaikka toisinaan minusta on tuntunut, että peilaan vaimoani todella paljon kun en oikeasti tiedä kuka olen ja mitä haluan. 

Nuoruuden kriittiset kehitysvaiheet ovat jääneet väliin siinä missä vanhempien kärsivällisyyden rajojen etsimiset ja kotiintuloajoista luisumiset, sillä henkinen ilmapiiri kotona on ollut sellainen, jos sääntöjä ei noudattanut niin sitten lensi pihalle. Taisin muistaakseni olla kymmenen tai yksitoistavuotias varhaisteini kun isä minulle jälleen kerran jostain suuttui ja uhkasi heittää minut pois kotoa. Toki isä oli päissään, mutta noita uhkailuja jatkui läpi teini-iän ja niitä ilmeni myös selvinpäin, joten pidin kodista poistamisen uhkaa enemmän todennäköisenä kuin pelkkänä uhitteluna.

Henkisen turvattomuuden toimiessa kasvattajana, en voi sanoa minusta tulleen kovin tasapainoista yksilöä. Olen aikuisiällä noudattanut samaa toimintamallia kuin lapsena, eli töissä olen yrittänyt miellyttää pomoa ottamalla vastaan enemmän töitä kuin mihin voimavarani ovat riittäneet ja sen johdosta olen saanut burnout-tyyppisen masennus-diagnoosin. 

Olen myös saanut mielialan aaltoiluhäiriö- ja ADHD-diagnoosin. Olen miettinyt kun suvussani ei tiettävästi ole vastaavia mielensairauksia niin ovatko nuo minulla neurologisia vai traumaperäisiä sairauksia. Toki monessakaan suvussa ei puhuta ääneen jos jollakulla jotain mieleen liittyviä sairauksia on vaan asioista vaietaan.

Palaan kuitenkin usein miettimään, miten minulta noita löytyy ja tiettävästi muilla suvussa ei. Tilastollisessa mielessä voin olla poikkeus mitä tulee neurologiseen puoleen, mutta mitä enemmän olen keskustellut toisten alkoholismin parissa kasvaneiden kanssa, tulen yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että kyseessä on traumaperäinen sairaus. Todella monen oirekirjo on hyvin lähellä omaani, ja yhteinen nimittäjä ei aina ole alkoholismi vaan epävakaat ja ennakoimattomat vanhemmat. 

Toisin sanoen lapselle ei koskaan ole kasvanut tunnetta, jossa olisi kokenut kotinsa ja lapsuutensa elämän ennakoitavaksi ja turvalliseksi. Pikemminkin päinvastoin. Aina on joutunut olemaan valppaana ja elämään yrittäen ennakoida vanhempien mielenliikkeitä, jottei ärsyttäisi heitä. Kun on joutunut elämään ennakoiden toisten liikkeitä, on siinä samassa unohtunut oma kehitys ja rajojen löytäminen ja sitämyöten oman identiteetin luominen. Samoiten useimmat luonnolliset kehitysvaiheet ovat jääneet kokematta tai jääneet puolitiehen, sillä niihin ei ole yksinkertaisesti riittänyt energiaa.

Sen syvemmin menemättä omiin sairauksiini, onkin oiva palata takaisin alkuun ja alkoholistin itsekkyyteen. Kuinka monisyisesti se voikaan vaikuttaa lähellään oleviin ihmisiin, enkä puhu pelkästään läheisistä vaan fyysisesti lähellä olevista ihmisistä. Olenkin joskus verranut alkoholistia mustaan aukkoon. Samalla tavalla alkoholisti imee kaiken elämänhalun läheisistä ihmisistä itseensä ja kun ihminen on saatu nielaistua kokonaan tapahtumahorisonttiin niin se kulutetaan loppuun ja kun siitä ei enää pysty hyötymään niin se syljetään pois ja siirrytään jonossa seuraavaan uhriin.

Omin silmin olen nähnyt, kuinka isäni uuvutti äitini ja pala kerrallaan murenti hänen itseluottamuksensa, kunnes hän oli niin väsynyt ja hauras ettei enää jaksanut taistella vastaan ja lähteä pois. Äidin voimat ehtyivät ja hän päätti jäädä kotiin kärsimään vaikka tiesi vakavan sairauden jäytävän häntä. Itse hoitajana tiesi varmasti, ettei ole normaalia oksentaa kuukauden verran vaan siitä huolimatta hän ei mennyt lääkäriin, sillä oli niin väsynyt, että näki kuolemassa keinon päästä viimein pois alkoholistin tyranniasta.

Äidin kuoleman jälkeen isä esitti surevaa leskeä kerätäkseen sympatiaa ja samalla punoen verkkoa, johon pyydystää ihmisiä tekemään asioita puolestaan. Kuten nyt on saanut naapuri huomata. Onneksi naapuri on äidin lapsuudenystävä ja tietää kuvion niin isä ei pääse häntä kuluttamaan loppuun, vaikka kovasti tuntuu yrittävän.

Tuo käsittämätön itsekkyys, joka alkoholistia vaivaa, menee yli ymmärrykseni. Ensin tietoisesti sairastutetaan itsensä, muttei se riitä vaan pitää vetää siihen samaan lokaan lähellä olevat ihmiset ja yrittää tuhota heidän terveys siinä samalla mitä ovelimmilla keinoilla empatiaan vedoten.

Suomalaisessa kulttuurissa kun ei apua juurikaan pyydellä niin kukaan ei siitä osaa kieltäytyä kun joku sitä oikeasti kehtaa pyytää. Alkoholisti on oppinut hyödyntämään tätä ominaispiirrettä meissä. Helposti ajattelemme, että toinen oikeasti tarvitsee apua kun kerran sitä kehtaa pyytää. 

Empatiakykymme luo vankan perustan alkoholistin elämäntyylille ja hyväntahtoisuuttamme ja kansalaisvelvollisuutta täyttäen itse asiassa vain pahennamme alkoholistin tilannetta (ja omaamme), sillä auttamalla alkoholistia arjen eri askareissa, me itseasiassa mahdollistamme tämän juomisen. Niin kauan kun joku aina vuorollaan auttaa niin alkoholisti voi vierittää vastuun omasta elämästä toisen harteille ja liitää vapaana humalan aallonharjalla.

Suomen kansallissairaus lienee alkoholistin hyysäys. Aiemmin ajattelin, että alkoholismi olisi se sairaus, mutta tarkemmin ajateltuna meidät kaikki kasvatetaan siihen, että on ihan ok, että toinen päästelee höyryjä juomalla ja aiheuttaa siinä sivussa kaikenmoista. Missään nimessä siihen ei saa sivulliset puuttua; sillä aina kun henkilöllä X on ollut huono/hyvä päivä, lätkäjoukkue voitti/hävisi, sataa/paistaa aurinko, pomo nalkutti töissä, vaimo nalkutti kotona, muksut on kurittomia tai vaatii huomiota kesken kaljoittelun, lokki paskanti juuri vuosi sitten pestyn auton päälle..jne. 

Näiden moninaisten perusteiden vuoksi on ok välillä tuulettaa mieltään ja juoda. Ja niin meidät muut opetetaan vaikenemaan asiasta ja sietämään moista, ettei vaan pahoiteta alkoholistin mieltä. Entäs sitten me, ketkä haluaisimme normaalin, ennakoitavan ja turvallisen lapsuuden&-kodin? Miksi meidän mielen saa pahoittaa vain yksi diiva? Miksei meillä ole väliä? Miksi puolison tehtävä on rakastaa Dr. Jekyll & Mr. Hydeä kunnes kuolema hänet velvoitteestaan vapauttaa?

Olen tullut siihen lopputulemaan, ettei onnellisia loppuja ole olemassa. Rehellisyydellä ei peri maata. Ahkeruudella ei voita kovintakaan onnea. Kaikki nämä korulauseet on lausuttu vain, jotta pieni ryhmä saa viettää huolista vapaata taiteilijan elämää toisten kantaessa vastuun arjesta heidän edestä! Siksi meidän elämä on vain sarja vastoinkäymisiä, jotta se toinen ryhmä ei vain pahoittaisi mieltänsä!