keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Eriarvoistumisesta


VIINIKKALA
Työmatka kestää toista tuntia vastaanottokeskuksesta Espoon Nihtisillasta Vantaan Viinikkalaan. Ja saman takaisin.
Pitkät työmatkat ovat pientä Michele Maharille, 29, Awet Berhanelle, 23, ja SalinHafizille, 24. Kaikkein tärkeintä eritrealaisille on päästä töihin neljän kuukauden odottelun jälkeen.
Pohjois-Afrikan aurinkoon tottuneita miehiä ei lannista sekään, että LPT Logistics Oy:n terminaalissa on vain kolme astetta lämmintä. Työnantaja, henkilöstövuokrausyritys Barona Oy, antaa toppahaalarit ja kengät.
Helmikuussa oleskeluluvan saaneet eritrealaiset tekevät kotoutumisen historiaa ei vain Suomessa, vaan Euroopassakin. 
JUKKA GRÖNDAHL / HS
Eritrealainen Awet Berhane sai oleskeluluvan tammikuussa.
Eritrealainen Awet Berhane sai oleskeluluvan tammikuussa.
Heidän polkunsa suomalaiseen yhteiskuntaan alkaa vastaanottokeskuksesta suoraan työelämään ja työehtosopimuksen palkalla. Työn ohella heille tarjotaan kielen opetusta ja tietoa yhteiskunnasta.
Uusi nopean kotoutumisen Express -malli on kehitetty Baronassa. Alan suurimmalla yhtiöllä on 3 400 asiakasyritystä, joiden avulla on mahdollisuus löytää pikavauhtia satoja työpaikkoja.
Kokeiluun otetaan 50 oleskeluluvan saanutta Luona Oy:n vastaanottokeskuksista. Niissä on jo kartoitettu heidän koulutuksensa, työkokemuksensa ja kielitaitonsa.
Esimerkiksi Barona Rakennus löysi 50 turvapaikanhakijaa, joilla on kokemusta rakennusalalta.
Rakennusliitolla ei ole mitään kokeilua vastaan, sanoo puheenjohtaja Matti Harjuniemi. ”Ammatti-ihmisten pitää varmistaa työturvallisuus ja ohjata tehtävissä, kuten esimerkiksi telineiden pystytyksessä. Myöhemmin voitaisiin kehitellä erilaista oppisopimuskoulutusta.”
Mallia on ollut kehittämässä Fadumo Dayib. Somaliasta Suomeen pakolaisena 1990-luvulla tullut Dayib valmistui Harvardin yliopistosta julkishallinnon maisteriksi viime vuonna.
”Kotoutumisesta on tehty byrokraattinen viidakko, jonka läpi kovia kokeneen oleskeluluvan saaneen pakolaisen on puskettava. Se ei toimi tässä tilanteessa”, Dayib arvioi.
Hän lisää: ”Vie kolme, jopa viisi vuotta, ennen kuin tulijat pääsevät työelämään, jos silloinkaan. Heitä saatetaan syyttää, että ette ole tehneet tarpeeksi.” 
Artikkeli jatkuu grafiikan jälkeen.
Muutosta kaipaa myös asiantuntija Leila Palviainen. Hänellä on pitkä kokemus aikuissosiaalityön johtajana Helsingin kaupungilla.
”Nykysysteemissä oleskeluluvan saaja kotoutuu sosiaaliturvaan. Nyt suuntaa käännetään, ja työllistyminen otetaan painopisteeksi heti oleskeluluvan saannin jälkeen”, hän kiteyttää.
Palviainen muistuttaa, että on kyse aikuisista ihmistä. ”Ei heitä pidä holhota.”
Ei ole Palviaisen mielestä myöskään järkevää, että kaikki – olivatpa he yliopistotutkinnon suorittaneita, yrittäjiä tai lukutaidottomia – pannaan kulkemaan byrokraattista ja pitkää kotoutumisreittiä, jonka päättyessä voi jäädä tyhjän päälle, ilman työtä.
Baronan ja Luonan väki on askeleen edellä Sitraa sekä työ- ja elinkeinoministeriötä (TEM). Nekin puuhaavat yhdessä nopeaa työllistymismallia.
TEM on arvioinut, että oleskeluluvan saa noin 10 000 ihmistä. Kolmivuotisessa kokeilussa ministeriö ottaa alustavasti tavoitteeksi 1 500 ihmisen työllistämisen eri kasvukeskuksissa.
Maaliskuussa ministeriö etsii kilpailulla hankkeelle pyörittäjää. Valittu toimija kerää keväällä ja kesällä sijoittajilta pääomaa rahastoon.
Syksyllä alkavat pyöriä neljä kuukautta kestävät kieli- ja kotoutuskurssit maahanmuuttajille. Tähän vaiheeseen ei kulu julkista rahaa. Ensi vuoden alussa he siirtyisivät työelämään ja veronmaksajiksi.
Samalla voitaisiin ratkoa työvoimapulaa, jota monet yritykset potevat. ”Avoimia työpaikkoja on löydettävissä kiinteistöhuollossa, rakentamisessa, kuljetuksessa, kaupassa ja hoiva-alalla”, arvioi neuvotteleva virkamies Sonja Hämäläinen.
Työllistymisellä on mahdollista säästää valtion ja kuntien menoja kymmeniä, parhaimmillaan satoja miljoonia euroja.
Sijoittajat kantavat taloudellisen riskin. Valtio tekee sopimuksen, ja työllistymisen vaikuttavuutta lasketaan kolmen vuoden kuluttua. Tulosten perusteella maksetaan tuottoa sijoittajille.
”Kolmen vuoden päästä todennetaan, minkä verran säästöä on syntynyt valtion työmarkkinatuessa ja sosiaalimenoissa, joita ei ole tarvinnut maksaa. Toisaalta työllistyneet maahanmuuttajat ovat myös maksaneet veroja valtiolle ja kunnille”, kuvaa Sitran asiantuntija Mika Pyykkö.
Yksi mallista kiinnostuneista on kiinteistöhuoltoyhtiö Lassila & Tikanoja. Yhtiön palkkaamista työntekijöistä jo 60 prosenttia on ulkomaalaistaustaisia.
”Joka päivä meillä on auki sata työpaikkaa, joka vuosi palkkaamme 500 uutta työntekijää”, kertoo yhteiskuntasuhteiden johtaja Jorma Mikkonen.
Häntä huolettaa, mistä oleskeluluvan saaneet löytävät asunnot. ”Kuntien tehtävänä on osoittaa vuokra-asunto, jonka he pystyvät maksamaan. Tietysti asumistuki auttaa.”
Terminaalissa Michele Mahari asettelee rivakasti juustolaatikoita päällekkäin ja pyöräyttää ne kelmulla yhteen.
”Mitä kuuluu?” Mahari tervehtii hymyillen. Kielitaito on peräisin Myllypuron seurakunnan kielikursseilta. Pian alkavat kielitunnit työpaikallakin.
”Miehille räätälöidään koulutuspaketti, joka tarjoaa opetusta kaksi tuntia kolme kertaa viikossa”, sanoo Baronan asiakassuhdejohtaja Jari Pitkälä.
Eritrealaiset tutustuivat Italiassa paettuaan kotimaansa hallituksen mielivaltaa, kidutuksia ja summittaisia teloituksia. 
Köyhässä maassa oli myös vaikea elättää perhettä. Eritreassa miehet pystyivät tienaamaan 90 dollaria kuukaudessa, Suomessa 1 500 euroa.
”Haluamme tehdä töitä emmekä odottaa. Minä haaveilen, että pääsen autonkuljettajaksi ajamaan joko kuorma-autoa tai bussia”, Awet Berhane sanoo.
Nuorten miesten elämässä seuraava vaihe on itsenäinen asuminen. Yhteistyökordinaattori Habiba Ali Luonasta selvittelee parhaillaan vaihtoehtoja: ”Joko neljän miehen kimppakämppä tai kaksi pikkuasuntoa.”
JUKKA GRÖNDAHL / HS
Michele Mahari pakkaa laatikoita kylmävarastossa Vantaan Viinikkalassa.
Michele Mahari pakkaa laatikoita kylmävarastossa Vantaan Viinikkalassa.

Erittäin mielenkiintoinen artikkeli ja mielenkiintoinen toimintamalli, jonka on kehittänyt Barona. Miksiköhän TE-toimistolta ei tällaista mallia ole kuulunut? Käsittääkseni heidän rooli työmarkkinoilla olisi juurikin kehittää ja innovoida keinoja saada tekijät ja työpaikat kohtaamaan. Voi tietysti olla, että hyvästä ajatuksesta lähtenyt hanke on vuosien varrella törmännyt yhteen jos toiseenkin vastoinkäymiseen ja nykyisellään vain keskittyy työttömän elämän hankaloittamiseen...

"Kotoutuvilla ihmisillä kestää 3-5 vuotta päästä yhteiskuntaan sisälle ja työllistyä". Itse olen aina pitänyt itseäni jollain tavalla poikkeuksellisena yksilönä ja työllistyminen on vain yksi monista eriskummallisuuksista, joita omaan. Itselläni menossa seitsemäs vuosi työttömyyttä ja oikeastaan kolmetoista vuotta on kulunut kun koulutusputkesta ulostauduin. Näitä numeroita ajatellessani mietin, miten tähän yhteiskuntaan syntyneenä en vieläkään ole kotoutunut?

Tarvitaanko kotoutumiseen työtä? Jos ei ole onnistunut perimään riittävää omaisuutta ja sitämyöten todennäköisesti on perinyt myös aikamoisen suhdeverkoston, joka edestauttaa välttämään kaltaisteni kohtalon niin katsoisin työn olevan yksi merkittävimmistä tekijöistä kotoutumisessa. En nyt tarkoita pelkästään taloudellista puolta, vaan myös sitä henkisen puolen tarvetta tuntea olevansa hyödyllinen&tarpeellinen yhteisössään. 

Kun työ jää pois yhtälöstä, sitä helposti irtaantuu myös yhteisöstä. Jo pelkästään oma talous rajaa itsensä ulos maksullisista harrastuksista&tapahtumista. Sitä voisi kuvata luolamiesaikoihin, jolloin sairaat siirrettiin kylän laidalle, lähes näkymättömiin jotteivat tartuttaisi tautia muihin ja saisivat kuolla rauhassa. Itse olen usein kokenut, että minut on siirretty syrjään. Välillä katkeruuteni mehuissa marinoituneena olen tuntenut paljon vihaa, koska ainoa sairauteni on ollut, etten ole valmistumiseni jälkeen onnistunut saamaan työtä alle kolmessa kuukaudessa...

Tuo kolmen kuukauden rajapyykin ylittäminen tiputtaa mahdollisuutesi saada työtä aivan olemattomiksi. Tuo aika on käsittämättömän lyhyt ja jo aiemminkin olen sitä ihmetellyt ja maininnut, kuinka tuo kolme kuukautta käytännössä määrittelee koko loppuelämäsi suunnan. Se edesauttaa elämänmittaisen nousujohteisen uran luomista tai sitten se tiputtaa koko loppuelämän elämiseen pätkissä, jossa vuoroin olet työtön, työssä ja kouluttaudut ties kuinka monenteen ammattiin.

Minullakin olisi edessä ammatinvaihto, sillä nykyinen osaaminen on auttamatta vanhentunut ja työttömyyksiä on niin paljon jo mittarissa, että olisi korkea aika hankkia uusi ammatti. Pelottaa jo etukäteen ajatus siitä, että muutaman vuoden koulunkäynnin päätteeksi, valmistuessani uuteen ammattiin toukokuussa, en vielä syyskuussakaan ole saanut töitä, joten joudun jälleen hakemaan uuteen kouluun...

Katkeruus on ehkä turhin tunne, mitä voi tuntea. Siinä ohjaa kaiken negatiivisen energian itseensä, sillä varsinainen kohde ei sitä tavoita koskaan. Kuitenkaan tuolta ei aina voi välttyä. On erittäin hyvä, että maahantulijat kotoutuvat nopeasti ja pääsevät normaaliin elämään kiinni. Se ei varmasti ole tässä maassa helppoa, sillä ihmiset pelkäävät kaikkea uutta, etenkin erilaiselta näyttäviä ihmisiä. 

Sitten toisaalta tunnen ärtymystä, että miksi maahantulijat pääsevät ohituskaistalle ja sitäkautta normaaliin elämään kiinni? Itse olen opiskellut ja kasvanut tässä yhteiskunnassa. Minun kouluttamiseni ja syrjäyttämiseni on tullut maksamaan yhteiskunnalle 1-2 miljoonaa euroa lähteistä riippuen. Onko yhteiskunnalla tosiaan varaa tällaiseen tuhlailuun? Jos ei pelkästään tarkastele taloudellista menetystä niin tässä on kohdallani ja monen muun kohdalla tapahtunut inhimillinen tragedia kun elämä jää elämättä siksi, ettei kaikista ponnisteluista huolimatta arpaonni tai planeettojen asento sattunut kohdalleen sinä kolmen kuukauden aikana valmistumisen jälkeen, mikä ratkaisi meidän kohtalomme joutua syrjäytetyksi ainoasta tuntemastamme yhteiskunnasta.



keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Muutoksen tuulia?

Jotain merkittävää on ilmassa. En tiedä onko se keväisen auringonpaisteen aikaansaannosta, ettei kyynisen kuoreni läpi tunge edes viimeaikaiset uutiset hallituksen uusista toimista työttömyyden hoitamiseksi työnäytteiden avulla.

Todellisuudessa tuokin keino on vain termistökikkailua, jolla työtön saadaan hetkeksi pois tilastoista ja siten kunta välttyy valtiolle maksettavista sakkomaksuista. Mitään varsinaista muutosta tuo ei työllisyystilanteeseen tee, paitsi ehkä luo lisää painetta työttömille osallistua tukemaan kahden tason työmarkkinoita.

Olen jo pitkään ihmetellyt maamme ja kulttuurimme tapaa etsiä kiivaasti syyllisiä. Aivan kuin syyllisten löytäminen ja heidän julkinen rankaiseminen tarjoaisi mitään muuta kansallemme kuin köyhiä sirkushuveja. Miten mahtaisi meille käydä, jos nuo kaikki voimavarat keskitettäisiinkin rakennemuutoksen selättämiseen ja sitäkautta tulevaisuuden rakentamiseen?

Onneksi ei ole pelkoa tuollaisesta utopiasta, syntipukkien etsintä ja heidän rankaisu istuu syvällä kulttuurissamme. Tämän todistin jo Nokian matkapuhelintehtaassa. Kun jokainen kokoonpanija laittoi nimimerkkinsä jokaiseen kokoamaansa aihioon ja jos tästä aihiosta virhe löytyi niin syyllistä etsittiin ja rankaistiin. Mietin jo tuolloin, että yhden viallisen aihion vuoksi kun linjan vetäjä metsästi syyllisen ja ripitti tätä huonosta työstä, lisäten henkilörekisteriin merkinnän tämän holtittomasta toiminnasta, oli kyseinen kokoonpanija poissa linjalta niin kauan, että jo pelkkä poissaolo työstään aiheutti firmalle moninkertaiset tappiot kuin yksi viallinen aihio. Elämähän ei voi jatkua ennenkuin syylliset on nimetty ja rangaistu...

Jokainen meistä tietää, kuinka kävi Nokialle, joten jos samoja metodeja käytetään valtakunnallisesti asioiden hoitamiseen niin ei varmaankaan kovin pitkään tarvitse odotella kun jaamme valtakunnallisesti kyseisen yrityksen kohtalon. 

Pelkään pahoin, kun väylä avataan sosiaaliturvan varassa tehtävälle työlle, niin huomaamatta kaikki palkkatyö katoaa maastamme. Jos kaikki työskentelemme sosiaaliturvan varassa niin mietin vain, että mistä rahat siihen sosiaaliturvaan saadaan kun ei tule verotuloja laisinkaan, joista se sosiaaliturva on tähän mennessä rahoitettu. Jokseenkin on vaikeata uskoa, että rahoitus löydetään yritysten hyväntahtoisuudesta. Kenties tuolloin olemme ohikiitävän hetken ajan kilpailukykyisiä, joka tällä hetkellä tuntuu olevan se suurin syy ahdinkoomme. 

Niin, jäin miettimään, mikä mahtaa olla vialla kun tämänkaltaiset uutiset eivät tunnu enää heilauttavan? Aikaisemmin olisin pää punaisena meuhkannut blogiini ja kaikille osallistumilleni keskustelufoorumeille. Nyt olen vain seesteisen tyyni. En tiedä olenko käynyt työttömyysurallani läpi kaikki "surun viisi askelta"- vaiheet läpi ja olen saavuttanut hyväksynnän. Ehkä sen oivaltaminen, että kohdallani on liian myöhäistä saada insinöörimäistä, nousujohteista uraa, on tuonut helpotuksen ja eräänlaisen synnynpäästön, etten enää jaksa asiasta murehtia. Vähän samanlaisen oivalluksen omaisen helpotuksen on kokenut öljy-yhtiön johtaja tajutessaan, että on aivan liian myöhäistä tehdä ilmastonmuutokselle mitään ja nyt on vain päästettävä irti murehtimisesta ja mentävä virran mukana.

Itse olen tähän asti ajatellut virran mukana uivien kalojen olevan kuolleita...Kuitenkin olen riittävän kauan työttömyyttäni murehtinut ja siitä itseäni syyttänyt. Nyt ihmettelen, miksi olen näin toiminut? Ei itsesyytökseni ole millään tavalla edistäneet työnsaantiani.

Pahimmillaan luulisin käyneen päinvastoin. Epätoivo, kyynisyys, turhautuminen ja ahdistus ovat taatusti paistaneet läpi kasvoistani jokaisessa haastattelussa, jossa olen käynyt. Myös ponnistelut sisimpäni salaamiseen varmasti näkyvät taitaville HR-ihmisille. Kun kilpailu työpaikoista on niinkin  kovaa kuin se tänäpäivänä on, niin pienikin sävyero voi ratkaista, saatko työpaikan vai etkö. Stressaamalla ja turhia toiveita elättämällä olen käyttäytynyt luonteelleni vastaisesti. Olen niin epätoivoisesti yrittänyt aina mukautua vallitsevaan tilanteeseen ja olla jotain, mitä kuvittelen työhaastattelija haluavan minun olla, että koko työnhakuprosessissa olen lopulta onnistunut häivyttämään itseni!

Jos ei ole selvillä kuka oikein on ja mitä arvoja omaa niin on vaikeata yrittää vakuuttaa toinen ihminen itsestään kun ei sitä kerran itsekään osaa itselleen tehdä. Näytteleminen ja muunlaisena esiintyminen myös verottaa voimia, etenkään kun en ole ammattinäyttelijä, enkä näin osaa riisua rooliasuani. Palanen kerrallaan ompelen itseeni yhden jos toisenkin ominaisuuden, jota en oikeasti omaa. Näin rakennan itsestäni hiljalleen räsynukkea, joka alkaa muistuttamaan kenties työmarkkinatilanteen luomaa Frankensteinin hirviötä. Onko sellainen henkilö todella se juttu, jota työmaailmassa kaivataan?

Ei! En usko sellaisen olevan tavoiteltu saati haluttu työntekijä. Miksi sitten olen sortunut tuollaiseen menettelyyn? Erinomainen kysymys. Luulen ihmisen olevan pohjimmiltaan sellainen olento, joka tarvitsee tunnetta suuremman voiman läsnäolosta. Tämän vuoksi sitä helposti uskoo johonkin jumalaiseen voimaan, karmaan, kohtaloon tai mihin tahansa, joka aikaansaa illuusion siitä, että jokin vaikuttaa kohtaloosi ellet sitä itse tee.

Totuus voi olla vaikeata hyväksyä, että kuitenkin meillä ei juurikaan ole vaikutusmahdollisuuksia mihinkään, eikä kohtaloamme ohjaa mitkään suuremmat voimat. Juuri kontrollin menettämisen pelko ja siihen havahtuminen voimistavat uskoa kaikennäköiseen epätodelliseen. Sitä on pienen mielen erittäin vaikeata hyväksyä, että olet vain tuulenhenkäys puiden latvassa, hetken keikuttaen muutamaa lehteä ja sitten olet poissa kuin et olisi koskaan olemassa ollutkaan.

Ihminen tarvitsee jotain mihin tarttua, jonkin kiintopisteen, että tuntee olevansa olemassa ja tekevänsä jotain merkittävää. Moni miettii, että täytyy jättää jokin jälki maailmaan siitä, että on ollut olemassa. Sitä tarvitsee patsaan, nimen johonkin kylttiin tai lapset jatkamaan geeniperimää. Luulen ettei todellisuudessa meidän olemassaolosta jää juurikaan mitään merkkejä, jotka kertoisivat meidän olleen täällä. Jos esimerkiksi ottaisin vaikkapa omien vanhempieni isovanhemmat. En edes heidän nimiään tiedä saati minkälaisia he olivat ihmisinä. Kuitenkin kannan heidän perimää. Miten he siis ovat jättäneet jäljen maailmaan jos kukaan ei heitä enää muista? Millä tavalla minä ilmennän heitä, jos kerran olen maailmassa ainoa jälki heidän olemassaolostaan? Sillä ajatusmaailmani muovautuu koko ajan uusiksi, niin millä tavalla luon jotain pysyvää jos muutun alinomaan?

Ajatus pelottaa, ettei tietoista minää ole, sillä ajan ja kokemuksien myötä persoonamme muuttuu. Näin minä en ole pysyvä. Edes fyysisessä mielessä en ole pysyvä, sillä soluni uusiutuvat koko ajan. Vanhoja kuolee ja uusia tulee tilalle. Näinollen en edes fyysisesti ole sama henkilö, mitä olin joitain vuosia sitten.

Maaseutuyhteisöissä eläessä, kuolema oli jatkuvasti läsnä. Se myös mahdollisti elämän. Kotieläimet syötiin ja sukua syntyi ja kuoli kuin kärpäsiä. Elämän kiertokulku oli käsinkosketeltavissa oleva asia ja sen nopeaa sykliä pääsi myös todistamaan. Kaupungistumisen myötä olemme vieraantuneet kuolemasta ja sen ominaisuudesta mahdollistaa elämää. Toisen kuolema tekee tilaa toisen elämälle. Tällä planeetalla on vain rajallisesti luonnonvaroja ja täten rajallinen kyky kantaa elämää.

Jatkuvan fyysisen ja psyykkisen muutoksen kourissa, emme voi muuta kuin toivoa elämäämme jotain pysyvää. Jokin illuusio kontrollista ankkuroi meidät vuorollaan uskontoon, kohtaloon, karmaan tai mihin vain mistä saamme riittävästi voimaa jatkaa seuraavaan päivään.

Jatkuva muutos, kuolema ja elämä kaikessa luonnollisuudessaan saavat meidät tarttumaan epätoivoisesti kaikkeen mikä mielessämme näyttäytyy pelastusrenkaan omaisena ja luo meille harhakuvan siitä, että jollain tasolla voimme vaikuttaa maailmaan ympärillämme ja jättää perinnöksi jälkemme siihen. Itsepetoksen kautta, vieraannutamme itsemme luonnosta ja sen raa'asta kauneudesta, jossa jokaisella on sattumanvarainen kohtalo selvitä ja lopulta kuolla.


keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Idiotismia

Sitä pyörittelee mielessään ajatusta, joka on jo tovin kiusannut. Olenko vain mieletön idiootti? Muistan jostain kuulleeni elämän viisauden(?):"Vain idiootti toistaa samaa toimintoa odottaen eri lopputulosta". Itse olen piakkoin tehnyt tätä toistoa jo 1700 kertaa ja paria poikkeusta lukuunottamatta, lopputulos ei ole muuttunut. Nuo muutama poikkeus tästä laajasta joukosta nimetään tilastotieteen termein Outliereiksi. Ne poikkeavat niin voimakkaasti tästä toistuvasta kaavasta, että niitä on pidettävä virheinä.

Olen myös törmännyt teoriaan, jossa lähestulkoon minkä tahansa alan ammattilaiseksi voi päästä harjoittelemalla tuhansia tunteja. Hirtehisesti ajatellen olen saavuttanut PRO-tason työnhakemisessa. Tähän sisältyy vain juju. Jos olisin ammattilainen niin eikö minun pitäisi saada helposti työtä? Jos saan helposti työtä, niin miten ehdin saavuttaa tuon huiman tuntimäärän työnhakemisen harjoittelemisessa? Ehkä minun seuraava ammattini voisikin olla työnhakukonsultti, kokemusta työnhakemisesta ainakin löytyy. Voisinkohan laittaa tuon CV:hen? Olisi CV:ni lukijan ilme näkemisen arvoinen kun löytyisi työnhausta kokemusta seitsemän vuoden ajalta ja voisin suosittelijoiksi laittaa kymmenen työnhakukonsulttia...

Mikä sitten saa aina vaan yrittämään uudestaan, vaikka sisimmissään jo tietää lopputuloksen olevan vähemmin mairitteleva? Kenties se on suomalainen sisu, jota yritetään jo pienestä pitäen kasvattaa ihmisversoihin. Sitä puskee vaikka läpi harmaan kiven kun niin on opetettu. Kenelläkään ei ole käynyt mielessä, että tuo:"näin on aina tehty ja niin tehdään vastakin"-ajattelu ehkä toimi Suomen jälleenrakennuksen aikaan kun muuta mahdollisuutta ei ollut. 

Maailma vain on ehtinyt muuttua aika radikaalisti noista ajoista. Ihmispopulaatio on kasvanut kahdesta miljardista kahdeksaan miljardiin ja kasvaa yhä. Automaatio ja robotit tekevät suurimman osan suorittavasta työstä ja jatkossa pystyvät yhä enemmän viemään työtä ihmisiltä. 

Jokseenkin vaikeata uskoa, että ihmiskunta olisi valmis tieteiskirjallisuuden fiktiiviseen tilaan, jossa ihmiset olisivat filosofeja ja koneet tekisivät työn. Jo nyt on nähtävissä suuntaus, jossa koneista saatu hyöty ei tavoita kuin pienen joukon ihmisiä. Aikaisemmin ihmisten tehdessä tylsiä sarjatuotantotöitä, he myös käyttivät tienaamansa rahat lähialueellaan ostamalla tuotteita ja palveluita. Nykyisellään kun ei ole työtä ja sitäkautta rahaa, ei tavallinen pulliainen myöskään kuluta. Kun raha ei ole kierrossa, niin kaikenlainen pienyrittäjyys ja makrotason talouselämä näivettyy ja työttömyys vaan lisääntyy. 

Tätä syöksykierrettä ei tunnisteta päättäjiemme taholta. Heidän tulisi säätää lait, jossa tuotantorobotit inhimillistettäisiin ja heidän työpanoksesta saatu hyöty verotettaisiin. Muutoin meillä on lähivuosina edessä tilanne, jossa alati pienevä joukko työssäkäyviä uupuu taakkansa alle yrittäessään elättää kasvavaa työttömien joukkoa. Jossain vaiheessa heidän verotus tulee nousemaan kestämättömälle tasolle, jossa eivät enää koe saavuttavansa työnteolla merkittävästi parempaa elintasoa. Tällöin vaihtoehdoksi jää jättäytyä pois työelämästä ja saavuttaa tietty elintaso runsaalla vapaa-ajalla.

Suomalainen sisu on se mikä ajaa eteenpäin niin kauan kun henki pihisee. Hieman olen harmistunut uudisraivaaja-, sekä jälleenrakennus-ikäpolvelle, jotka jättivät henkisen perinnön idiotismista. Ei sen harmaan kiven läpäisyyn välttämättä yhden ihmisen elinikä riitä, ellei hänellä ole tehtävään sopivia työkaluja. Ihmettelen myös, ettei kenelläkään käynyt mielessä kiertää tuota kiveä...

Itseasiassa olen väärässä. Suuret ikäpolvet ovat onnistuneet kiertämään, tavallaan. He ovat talouden nousukiidossa ratsastaneet aallonharjalla koko nousukauden ajan, muutamaa nikottelua lukuunottamatta. Heiltä tulee myös jäämään perinnöksi valtavasti omaisuutta, elleivät hedonistisessa huumassaan ole onnistuneet kuluttamaan kaikkea.

Suuret ikäpolvet ovat myös vieraantuneet lapsiensa todellisuudesta. Äidiltäni olen saanut kuulla, miten hyvät lähtökohdat elämälleni sain ja nyt haaskaan ne täysin. Hän kuvitteli loppuun asti, että olen valinnut työttömyyden ja laiskottelun. Toisaalta ymmärrän hänen näkökantansa, sillä hänen ikäpolvi pystyi valitsemaan mitä töitä teki ja jos ilmaantui akuuttia rahantarvetta niin sitten tehtiin kahta työtä. Koskaan ei hänen ruuhkavuosien aikana tullut eteen tilannetta, etteikö töitä olisi löytynyt.

Niillä töillä maksettiin omakotitalo reilussa kymmenessä vuodessa. Tämän lisäksi vaihdeltiin vuosittain autoja, veneitä, asuntovaunuja moottoripyöriä, hydrokoptereita ja ties mitä vempaimia. Töitä oli ja uskalsi lainaa ottaa kun tiesi töillä voivansa kuitata kaikenlaiset menot.

Miten sukupolveni sitten elää? Opiskelee 25-30 vuotiaaksi kun koskaan työttömyyttä nähneet sukupolvet kertovat koulutuksen olevan paras turva työttömyydeltä. Sukupolveni ei uskalla ottaa edes opintolainaa, koska koulutuksesta riippumatta ei ole mitään takeita työllistymisestä. Pätkätöiden seassa ei mitään mahdollisuutta saati uskallusta ottaa lainaa omaa kotia varten, puhumattakaan mistään autoista, moottoripyöristä tai muista harrastevälineistä. 

Kun tulevaisuutta sävyttää aivan toisenlainen epävarmuus, jota vanhempieni ikäpolvet eivät osanneet kuvitellakaan, niin onko se oikeastaan ihme, miksi suuret ikäluokat haukkuvat nuorempiaan saamattomiksi velttoilijoiksi? Heillä vain ei ole käsitystä, millaista se on elää roikkuen löysässä hirressä ja vain odottaa, ainiaan odottaa että tuuri kävisi että työllistyisi ja sitten töissä ollessaan odottaa, koska heidän ikäpolvensa edustaja saa päähänsä, että tuottaakseen enemmän voittoa kuin viime vuonna, on käynnistettävä YT-arpajaiset.

Luin hiljattain Osku Pajamäen kirjan:Ahne sukupolvi, joka laittoi muutaman asian perspektiivin uusiksi. ns. Suurten ikäpolvien edustajat onnistuivat maksamaan vanhemmilleen vaatimattomat eläkkeet ja samalla juonivat omien lastensa taakaksi erittäin anteliaat eläkkeet itselleen. Tämän seurauksena Y-sukupolvi on ensimmäinen sukupolvi koskaan, joka tulee jäämään köyhemmäksi kuin edeltäjänsä

Itse edustan vielä X-sukupolvea, mutta tuon vaikutukset olen jo tuntenut nahoissani. Omaisuutta ei ole, työtä ei ole ja tämän myötä tuskin tulee olemaan minkään sortin eläkettäkään. Toivoni onkin, että vanhuuden lähestyessä tulen lähtemään suorilta jaloilta, sillä varani tulevat tuskin riittämään tarpeellisiin lääkkeisiin ja asumiseen. Minun on valittava noista toinen ja kuihduttava hiljaa pois. 

Eläkeikä tuntuu todella kaukaiselta, sillä vuosittain mediasta saa lukea, kuinka on tarvetta korottaa eläkeikää. Sinällään itselläni ei ole mitään asiaa vastaan, päinvastoin. Jos jokaisen jaksamisen mukaan räätälöitäisiin mahdollisuus työskennellä alusta loppuun niin tämähän olisi paratiisi. Totuus kuitenkin on, ettei nykyisellä eläkeiällä ole mitään tekemistä todellisen eläköitymisen iän kanssa sillä todella monilta loppuvat voimat jo ennen 60 ikävuotta.

Mediassa on vuosia myös vouhkattu nurkan takana vaanivasta työvoimapulasta. En ole löytänyt varmistusta asialle, mutta taisi olla vuosi 2012 kun oli eläköitymisen suurin piikki käsillä. Ei ole työvoimapulaa näkynyt. Edelleen on avoimena n. 15 000 työpaikkaa ja työttömien määrä vain kasvaa vuosi vuodelta. Kun laskee työttömät ja työvoimatoimenpiteissä olevat yhteen niin täysipäiväistä työtä vailla olevien ihmisten määrä hätyyttelee jo 650 000 rajaa.

Sen olen havainnut, että työvoimapula-termi on vaihdettu osaajapula-termiksi. Potaatti-Potaatto ongelma kenties? Ei aivan. Tuolla voidaan jälleen pestä kädet työttömyydestä kun tarve onkin valmiille ammattilaisille. Onkohan kukaan näiden termistökikkailuiden takana miettinyt, tarkoitan todella istunut alas miettimään ja sisäistänyt, että miten osaajaksi tai ammattilaiseksi tullaan?

Osaaminen vaatii kokemusta ja kokemusta et saa ellet pääse harjoittelemaan. Kun työmarkkinoillamme on tilanne, jossa odotetaan valmiita osaajia, ei sinne pääse uusia ihmisiä harjaantumaan ammattilaisiksi. Ne osaajat eläköityvät koko ajan ja ne ketkä eivät eläköidy, ovat kalliita palkata. Työmarkkinoilla ollaan täten muna-kana-pattitilanteessa. Uutta ei voida palkata kun eivät osaa ja osaajat ovat liian kalliita palkata ja ovat vähenemään päin koko ajan ja näin muuttuvat vain kalliimmiksi. Tästä muuten tunnistaa aidon työvoimapulan. Kun kysyntä on suurempaa kuin tarjonta niin hinnat nousevat.

Onneksi ratkaisu on käsillä ja se on suurten ja ahneiden ikäluokkien mukainen. Vanhat osaajat eläköityvät ja vievät tiedon ja työpaikat mennessään... En luvannut ratkaisun olevan X-ja Y-sukupolville miellyttävä. Tämä luo pohjan kokonaan uuden talousjärjestelmän rakentamiselle. Sillä kys. sukupolvet ovat koko kapitalismin historiassa ensimmäiset, jotka jäävät vanhempiaan köyhemmiksi. Tämä jos mikä herättää kysymyksen: "Voiko nykyinen talousjärjestelmä enää toimia?". 

Uudistumisen tiellä vain tuntuu olevan "vaikka läpi harmaan kiven", eli suomalaisen sisun kaltainen ajattelu, jossa samaa keinoa yritetään niin kauan kun henki pihisee ja odotetaan sitä erilaista loppuratkaisua. Toivottavasti sellainen tilastollinen poikkeama vielä osuu kohdalle ja saattaa taloutemme jälleen raiteilleen, sillä nykyisillä näkymillä ei innovoinnille tunnu olevan sijaa.







keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Piilotyöpaikat ja niiden löytäminen

Työpaikat ovat nykyään piilossa niitä ahnaasti tavoittelevilta ihmisiltä. Olen ihmetellyt, miksi oikein tarvitsee pitää työtä piilossa? Onko työ nykyään harvinaisuus(on se), kuten antiikkivaasi tai nimekkään taiteilijan maalaus, ettei sitä pidä paljastaa kuin pienelle joukolle luotettavia ihmisiä?

Yhden syyn olen kuullut ja se kuulostaa minusta hyvin järkeenkäyvältä. Kun TE-toimiston kirjoilla on piakkoin 700 000 ihmistä vailla työtä ja TE-toimiston sivuilla taas on avoinna 15 000 työpaikkaa, niin onhan se selvä, että jokaista avointa työpaikkaa kohden tulee runsaasti hakemuksia. Viimeaikaisista "Kiitos mielenkiinnostanne yritystämme kohtaan..."-hylkäyssähköpostien perusteella hakemiini paikkoihin on tullut n. 300 hakemusta per avoin työpaikka.

Paikoin hakemuksia tulee varmasti niin paljon, että tiukalla talouskurilla olevan yrityksen tulos voi kärsiä jos yksi ihminen joutuu työskentelemään muutaman päivän pelkästään rekrytoinnin parissa. Oletan näin olevan valtaosassa yrityksiä nykyään. Talouden niukkoina aikoina varmuusrajat on niin kireälle vedetty voiton maksimointi mielessään, että jo pienikin poikkeama kaataa kuukausien aikana kerrytetyn tuloksen. Voin olla väärässäkin. Jotenkin muistuu mieleen viime vuosien aikana VR:n kyky selvitä siitä, että raiteille tippuu syksyisin puiden lehtiä, talvisin muutama sentti lunta ja kesäisin vettä...

Hiljattain luin uutisen, jossa lakritsatehtaalle tuli reilu tuhat työhakemusta. Uutisessa mainittiin tuotannon tehtäviin hakeneiden ihmisten omaavan täyden läpileikkauksen suomalaisista ammateista.

Asiaan! Jotenkin minulla kävi ennenäkemätön tuuri ja piilotyöpaikka löysi minut. Olin hakenut firmaan X tekemään työtä Y, josta minulla oli kokemusta, tosin hieman eri haarasta. En hakemaani tehtävään päässyt edes haastatteluun vaan reilu kuukausi "Kiitos mielenkiinnostanne yritystämme kohtaan...jne"-sähköpostin jälkeen minuun otettiin yhteyttä ja pyydettiin paikan päälle keskustelemaan uudesta mahdollisesti aukeavasta työtehtävästä. Rekrytoija huomasi heillä tarpeen ja muisti CV:stäni koulutuksen, jonka ansiosta voisin täyttää heidän tarpeensa uutena työntekijänä.

Luonnollisestikin olin innoissani, vaikken salli itseni riemuita ennenkuin on nimet papereissa ja todennäköisesti silloinkin olen varuillani ensimmäiset vuodet, jostain kumman syystä...

Kyseinen tehtävä on sellainen jota useat työntekijät ovat hoitaneet sivutoimenaan, mutta voimakas kasvu on lisännyt työkuormaa niin merkittävästi, että olisi tehokkaampaa jos olisi kokonaan yksi työntekijä hoitamassa kyseistä tehtävää.

Haastattelu meni mielestäni yllättävän hyvin ja yllätyinkin kovasti toimitusjohtajan ihmisläheisestä otteesta minua haastatellessaan. Luonnollisesti vahvuudet ja heikkoudet hän kysyi, muttei sen syvemmälle mennyt niihin perinteisiin (ja mielestäni aivottomiin) kysymyksiin kuten:"missä näet itsesi viiden vuoden päästä?. Tuo on yksi sellainen kysymys johon tekisi mieleni aina vastata:"Sinun esimiehenäsi!" ja katsoa mitä tapahtuu. Toistaiseksi en ole niin uskaltanut vastata kun todennäköisimmin torpedoisin viimeisetkin mahdollisuuksieni rippeet saada työpaikka...

Toimitusjohtaja kehui kovasti CV:ni ulkoasua ja helppoa luettavuutta. Mietin hiljaa mielessäni, ettei hukkaan ole menneet ne joka toinen vuosi jollain kurssilla omaksuneeni opit CV:n säätämisessä...

Niin takaisin piilotyöpaikkoihin. Olen aktiivisesti lukenut talousuutisia ja niistä olen aina poiminut firmat, joissa tapahtuu jotain nimityksiä, suuria kauppoja ja jopa niitä, jotka ilmoittavat aloittavansa YT-neuvottelut ja aina laittanut avoimen hakemuksen niihin. Koskaan ei ole mitään kuulunut jälkeenpäin.

Väliin huomautus sinänsä surkuhupaisasta kohtalosta. Muuttaessani Kotkasta Turkuun, matkan puolivälissä soitti opiskelutoverini ja kertoi heillä aukeavan piakkoin varastokirjanpitäjän työn ja pomo oli häneltä kysynyt, tietäisikö hän sopivaa tekijää siihen paikkaan. Toverini oli pohjustanut minua siihen paikkaan ja nyt soitti kysyäkseen, että voisinko tulla heille juttelemaan asiasta.

Toisen kerran olin juuri noutamassa muuttoautoa, muuttaakseni Seinäjoelta takaisin Turkuun ja sain puhelun paikalliselta kuljetusyrittäjältä, joka olisi halunnut jutella kanssani kesän ajan kestävästä kuljetussuunnittelijan tehtävästä. Hän oli yksi niistä neljästä, jotka olivat käyneet lukemassa CV:ni työministeriön CV-pankista 13:sta vuoden aikana.

Molemmilla kerroilla jouduin kieltäytymään kunniasta, koska muutto oli jo käynnissä, asunnot pakattu ja uudet asukkaat kärttivät päästä muuttamaan ja itsellänikin uusi asunto uudella paikkakunnalla hankittu. Toki, olisihan sitä voinut keksiä jotain, mutta jälkiviisaus on usein sitä helpointa laatua eikä jossittelun varaan voi rakentaa kovinkaan vakaata elämää.

Muistan kuulleeni puhuttavan kohtaanto-ongelmasta. Eli ongelmasta, jossa työnantaja sekä työntekijä eivät kohtaa työmarkkinoilla. Voisikohan olla niin, että käynnissä on kansallinen piiloleikki. Työnantajat pitävät avoimet työpaikkansa piilossa ja kilpaa ulvovat mediassa kuinka hankalaa on löytää sopivia tekijöitä ja turhautuneet työttömät googlettavat pommien rakennusohjeita, kun laillisilla keinoilla ei enää erotu 1000+ hakijan joukosta...

Voisin hyvin kuvitella jonkun käynnistävän hankkeen korjatakseen tämän asian sillä, että sekä työnhakija että työnantaja suorittaisivat työmarkkinapassi-koulutuksen, joka sisältäisi lähinnä turhaa diipadaapaa brändäämisestä ja somettamisesta. Tämän jälkeen molemmat lasketaan vapaaksi työmarkkinoille ja katsotaan kohtaavatko he toisensa... Jos ei muuta niin taas työllistettäisiin konsultteja...

Voi kuinka inhoankaan tuota itsensä brändäys- kehotusta, jota kilvan kaikki työvoimakonsultit viljelevät tänä päivänä. Onko kellään käynyt mielessä, että itsensä brändäämisen pioneerityön tekijöitä nimitimme aikanaan itsensä paljastelijoiksi tai viuhahtajiksi? Sitten tuli EU ja kumpikaan noista termeistä ei enää ollut sovelias ja alettiin nimittää näitäkin henkilöitä itsensä brändääjiksi...

EDIT: Kirjoittelin luonnosta tähän blogiin hetkenä, jolloin piilotyöpaikka löysi minut. Asia eteni sillä tavalla, että viikottaisen työpaikkametsästyksen lomassa huomasin piilotyöpaikkani tulleen julkiseen hakuun...En siis tälläkään kertaa onnistunut vakuuttamaan haastattelijaa siitä, että olisin sopivin kyseiseen tehtävään. Eipä tuo pudotus maton reunalta lattialle kovin pahalta tuntunut, joten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.