perjantai 25. joulukuuta 2015

Pullopostia viihteenä, jälleen


Tovi sitten kirjoitin alkoholismista viihteenä, jossa pohdiskelin alkoholismin sallivan ilmapiirin vaikutuksia lapsiin ja näiden leikkeihin. On aika selvää, että aikuisilta matkitaan toimintamallit, jotka aluksi näyttäytyvät leikin muodossa, mutta aikuisiällä ovat jo syöpyneet niin syvälle selkärankaan, ettei edes osata ihmetellä, mistä juominen voisi olla lähtöisin.

Toisinaan tuntuu, kuin aihe olisi loppuunkaluttu, eikä oikein mitään uutta saa jäsennettyä omista aiheeseen liittyvistä sekavista ajatuksista. Siksi vaimo onnistui yllättämään täysin eräällä iltakävelyllä kun kysyi minulta, muistanko vielä Nasse-sedän? Tunnustettava oli, että näinkin kamala roolimalli oli tyystin päässyt unohtumaan.

Youtubesta piti muutama video katsoa muistin virkistämiseksi. Loiri on Suomen mittapuulla tarkasteltuna varsin merkittävä taiteilija ja onnistuu kyllä roolisuorituksessaan loistavasti. Toki roolihahmosta voidaan olla monenlaista mieltä...Tuosta suorituksesta puuttui vain se todellisuuden elementti, jossa Nasse-sedän käytös olisi täysin ennalta arvaamatonta.

En pystynyt noita useita pätkiä katsomaan loppuun asti. Komedia pätkistä tuttu taustanauru, teki jokaisesta videosta vielä hyytävämmän kuuloisen ja mieleni teki huutaa:"Ettekö oikeasti ihmiset ymmärrä, ettei tuo ole normaalia saati hauskaa!".

Niin tai näin, videon katsoja voi vetää omat johtopäätöksensä ja kommentoida halutessaan.



En tiedä onko kyseessä ajan henki vai viinan renki, mutta minun on pakko lisätä toinenkin video. En vanhempien kanssa etelässä koskaan käynyt, mutta asuntovaunureissut sukuloimisen merkeissä olivat kyllä tuon henkisiä:




"Voisitteko hoitaa tätä mun pikkulasta? kun mulla ois tärkeempää tekemistä" - Lyhyt kysymys, joka kiteyttää aika pitkälti ne prioriteetit alkoholistin elämässä. Olen aikaisemminkin purnannut siitä, miten olen havahtunut vasta aikuisiällä siihen, etten ole ollut vanhemmilleni riittävän tärkeä, vaan muut asiat ovat menneet ohitseni. Varmasti useampi lasisen lapsuuden viettänyt on kokenut saman.

Viha ja katkeruus ovat aika voimakkaita tunteita. Kurjinta niissä on se, että ne syövät kantajaansa sisältäpäin. Pikkuhiljaa, mutta varmasti elämä täyttyy negatiivisuudella. On ärsyttävää oivaltaa, ettei se tunnettu viha juuri koskaan tavoita oikeaa kohdettaan, eli sitä alkoholisoitunutta vanhempaa. Itse olen yrittänyt opetella päästämään irti noista kuluttavista tunteista. 

En ole valmis antamaan anteeksi, sitä en todellakaan ole, enkä tiedä tuleeko sellainen päivä koskaan, jolloin voisin anteeksi antaa. Kuitenkin yritän päästää irti negatiivisista tunteista, välillä jopa itseäni huijaten. Ajattelen, että aina kun olen vihainen isälleni, se tarkoittaa, että ajattelen isääni. Se taas tarkoittaa, että se huomionkipeä diiva on saanut haluamansa, eli minun huomioni, jälleen lyhyen hetken parrasvaloissa. 

Vaikkei diiva käytännössä saa huomiotani ja onnistu sillä ruokkimaan sammumatonta, kaikennielevää egoaan, on se lyhyt vihan tuntemisen hetki kuitenkin pois minun hyvästä olostani. Silloin vedän syvään henkeä ja mietin, haluanko todella antaa tämän tasapainoisen olotilan muuttua antautumalla vihan tunteeseen isää kohtaan, joka ei tee muuta kuin minulle huonon olon?

Toki tunteitaan on vaikea hallita ja ennenkaikkea liki mahdotonta vain unohtaa se vihan tunne jos on sen onnistunut käynnistämään. Kuitenkin tuon kysymyksen toistaminen on saanut minut ajattelemaan isää vähemmin. Samoin se on alkanut vapauttaa minua siitä taitavasti punotusta velvoitteen verkosta, jonka mukaan olisi minun vuoro pitää huoli aikuisesta lapsesta. 

Eräällä tavalla kylmästi ajatellen opettelen eroon siitä syyllisyyden tunteesta, etten ole palvelemassa isää, sillä todellisuudessa auttamalla häntä arjen asioissa vain mahdollistaisin hänen elämäntyylinsä. Siinä on hienoinen ero, että haluaako toinen oppia tulemaan toimeen omillaan, vai haluaako toinen, että häntä palvellaan jotta hän voi tehdä mitä haluaa, toisten kustannuksella. Siinä menee minullakin raja lähimmäisen rakkaudessa ja välittämisessä.


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Toisen viikon blues

On vasta toinen viikko työttömyyttä käynnissä ja huomaan vaipuvani yhä vain syvemmälle synkkyyteen. 

Ajoitan ruokakaupassa käynnit sellaiseen vuorokauden aikaan, jolloin törmään kenties kaltaisiini, yhteiskunnan rajoilla tai "ei kenenkään maalla"-pyöriviin ihmisiin. En edes alitajuisesti halua nähdä niitä kiireisiä työssäkäyviä, jotka väsyneenä rankasta työpäivästä (rallitermistö varoitus) ajavat ostoskärryillään sokeri&-jauhohyllyjen välistä erikoiskoetta tietäen, että pian täytyy muksu hakea tarhasta, tehdä ruokaa, käydä harrastuksissa tms. mitä nyt normaalit ikäiseni ns. ruuhkavuosia elävät ihmiset nyt tekevätkään töiden jälkeen. Tämä siis puhdas arvaus, itse kun en tuollaista ole kokenut niin tietoni perustuvat puhtaasti median antamaan kuvaan normaalista.

Toki kohtaan eläkeläisiltä paheksuvia katseita, että miksi aamulla näin aikaisin joku vetelehtii kaupassa, eikö sen kuuluisi olla töissä? Voi tietysti olla tuokin puhtaasti mielikuvitukseni tuotetta. Mistäpä minä tietäisin vaikka paheksuvat ilme kasvoillaan seniori mietti, kuinka nykykaupoista ei löydä mitään ja kaikki on niin kallista...

Joskus aiemmin kirjoittelin häpeästä ja eräänä unettomana yönä aihe palasi mieleeni. On aivan käsittämättömän taloudellinen tapa pitää ihmistä suitsissa kun hän tuntee häpeää. Omat mielikuvat oikeasta ja väärästä ohjaavat häntä haluttuun suuntaan, pelkästään sen vuoksi, että kuvittelee yleisen mielipiteen olevan häntä vastaan. Itsekin tähän usein sorrun ja joskus toisinaan(nykyään enää harvemmin) havahdun miettimään itseäni yleiseksi mielipiteeksi ja paheksunko jotain ihmistä jos näen hänet tiettyyn kellonaikaan kaupassa? En paheksu, sillä mistä minä voisin tietää onko henkilö töissä, eläkkeellä, opiskelija, lomalla, varusmies, pappa betalar tms. määrittelemättömän laajaan ihmisjoukkoon kuuluva. 

Miksi siis niin helposti tulee itselleni mielikuva muiden paheksuvan minua työttömyyteni johdosta? Se on hyvä kysymys ja vastauksen kun keksin niin kerron sen oitis, viipymättä. Voitte myös kommentteihin laittaa omia näkemyksiänne aiheesta. Lähimmäksi syyllisen etsintää olen päässyt nimeämällä median oivaksi työkaluksi tämän häpeän levittämisessä. Kausittain tulee uutisia tukien väärinkäytöksistä ja siitä, kuinka työttömälle ei kelpaa työt. Helpostihan siitä tulee mielikuva, että työttömät ovat laiskureita ja elävät yhteiskunnan taakkana.

Samoin on ollut puhetta vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, kuinka työttömyyskorvausta (kyllä, käytän vanhaa termiä, sillä uusi termi:"työttömyysetuus"- jo itsessään luo mielikuvan siitä, että työttömät ovat etuoikeutettuja saadessaan rahaa lusmuiluaan vastaan. Ei, kyseisen rahallisen suoritteen alkuperäinen tarkoitus oli olla korvaus siitä, ettei ollut löytynyt muuta työtä siksi ajaksi kun oman alan työtä ei ollut sesongin ulkopuolella; peltotyöntekijät, rengit tms.) vastaan tulisi antaa työsuorite. Kun media asian oikein muotoilee niin helpostihan siihen mukaan lähtee. Työssäkäyvällekin kelpaisi ilmainen raha. He vain eivät tajua, että jos tuolle linjalle lähdetään niin miksi työssäkäyvät kuvittelevat etteivät myös heidän työpanos olisi korvattavissa näillä työttömyyskorvausta saavilla tekijöillä? Pahimmassa tapauksessa käy niin, että työsopimuksessa palkanmaksajaksi muuttuu KELA.

Mitä jos asia käännettäisiin päälaelleen? Voisi kysäistä palkattomia harjoittelijoita haalivalta yrittäjältä, että mitenkäs hän suhtautuisi asiaan jos polariteetti käännettäisiin vastakkaiseksi. Yrittäjä maksaa minulle palkan ja en tee työtä? Se on aivan sama jos minä teen työn ja yrittäjä tienaa sillä. Toinen tapa saada viesti perille on laittaa yrittäjä tekemään kolmesta kahdeksaan kuukautta laskutettavaa työtä, mutta ilman että laskuttaa lainkaan. Ainut palkkio, mitä hän työstään saa on kokemusta, mainetta ja kilpailuetua muihin nähden...
Luonnollisesti aina sovitun jälkeen vaihdetaan aina toinen yrittäjä edellisen tilalle ja edellinen yrittäjä pääsee kartuttamaan kokemustaan joillakin toisilla asiakkailla. Löytyisiköhän innokkaita?

Nyt kun nuo päivän polttavat aiheet olen ilmoille puskenut niin palaan takaisin omaan vointiini, jota vertaisin tennispalloon. Jokainen vastoinkäyminen tuntuu pudottavan minut maan tasalle, josta kuitenkin aina ponnahdan takaisin kimmoisuuteni ansiosta. En kuitenkaan koskaan yllä entiselle korkeudelle, johtuen fysiikan rajoitteista (tai siis tennispallon liikkeitä ohjaavat fysiikan lait, mutta itseäni henkisen puolen rajoitteet). 

Jokainen uusi ponnistus tuntuu vaativan enemmän energiaa ja alkuperäinen lähtötasoni jää aina vain kauemmas ulottuviltani. Usein mietin, onko mahdollista enää saavuttaa sitä tasoa, jossa joskus olin? Voiko työttömyyden halvaannuttava vaikutus jättää minut pysyvästi suoriutumaan asioista huonommin kuin aikaisemmin? Noita kysymyksiä miettiessäni mieleen tulee ensimmäiseksi, että olenko ruikuttava teini, joka ei nyt saa juuri tiettyjä farkkuja, joita tarvitsee ollakseen suosittu? 

Kuka vietävä sen määrää mitä farkkuja minun on käytettävä ollakseni suosittu? Minua ei kiinnosta pätkääkään kuljenko farkuissa vai verkkareissa. Noiden pohtimisen sijaan yritän keskittyä miettimään, miten voisin muuttaa niitä asioita, jotka ovat muutettavissani, jotta tulevaisuus ei jatku nykytilanteen kaltaisena.

Vetäydyn mietiskelemään!



perjantai 11. joulukuuta 2015

Vain vahvin selviää

Kun ajat ovat ankeat, monikaan ei kiinnitä huomiota ympärillään tapahtuviin asioihin. Itsekin syyllistyn tähän. Kun on riittävän pitkään joutunut pohtimaan päivittäin omaa huono-osaisuuttaan ja selviytymistään, ei vähäiset ja valtaosin jo kulutetut voimavarat tahdo riittää hyvän tekemiseen muille.

Olen jo pitkään ajatellut yhteiskuntamme noudattavan eläinmaailman lakeja, jotka meistä ihmisistä voivat tuntua hyvin ankarilta ja raaoilta. Täytyy kuitenkin muistaa, että eläimet tekevät mitä täytyy turvatakseen omalle suvulle&lajille parhaat mahdollisuudet selviytymiseen. Me ihmisent sen sijaan syrjäytämme kaikki, jotka eivät täytä alfa-yksilön(raha?) kovia vaatimuksia.

Eläinmaailmasta adoptoitu :”Vain vahvin selviää” -ajattelulla olemme luoneet kilpailusta sekä viihdettä että tuoneet sen osaksi arkeamme. Ihmiset ovat hiljalleen tottuneet siihen, että kaikesta on kilpailtava ja sinun on oltava paras, sillä hyvä ei enää riitä. Taaperovaiheessa kilpailet vanhempien huomiosta sisaruksien tai elektronisten vempaimien kanssa. Koulussa kilpailet kahtakymmentä muuta ikäistäsi vastaan ensin siitä, että saat parhaimmat arvosanat ja myöhemmin siitä, että jaksat opiskella pisimmälle. Työelämässä kilpailet kollegoita ja jatkuvia tuotannollisia tehostamistoimenpiteitä(mm. automatisaatio, robotit) vastaan. Voitaneen sanoa meidän menettäneen inhimillisyytemme, emmekä mielestäni ansaitse paikkaamme hallitsevana lajina maapallolla.  

Muistan kuulleeni sanonnan:” Yhteiskunnan sivistyksen taso on suoraan riippuvainen siitä, kuinka hyvin se pitää huolen heikommistaan”. Tästä joudun tekemään johtopäätöksen, ettemme enää elä sivistysvaltiossa.



sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ajelehtiminen

Kuin lehti tuulessa liidän vailla päämäärää, tai siltä elämä toisinaan tuntuu. Päämäärää tai ei niin jotenkin on jäänyt tunne siitä, että vastavirtaan olen yrittänyt polskia jo jonkin aikaa. Jokin sisäsyntyinen mekanismi vain estää tekemästä niitä tavanomaisia ratkaisuja ja menemään massojen mukana. Muistan minulle joskus sanottaneen, että kannattaa seurata virran mukana. Luontodokumenteista muistan, että ne lohet, jotka menevät virran mukana ovat kuolleita...

Kun seuraan ihmisiä ympärilläni niin täysin vastoin odotuksiani ne ihmiset, jotka ovat menneet sen virran mukana, ovat kyllä menestyneet elämässään. Hinta jonka siitä maksoivat on taas olla hyvinkin tavanomaisia. Punainen tupa ja perunamaa, perheidylli. Siinäkö seuraus sanomattomien ohjeiden noudattamiselle. Aivan kuten armeijassa menestymisen reseptiksi muodostui olla keskimmäinen kaikessa mitä tekee.

Tässä taas on erittäin paha ristiriita työmarkkinoiden asettamille, suorastaan järjettömille vaatimuksille. Nokian liukuhihnalla matkapuhelimia kootessani mietiskelin, miksi amk-koulutus katsottiin heillä eduksi valittaessa henkilöitä tehtäviin, joita pystyi tekemään virheettömästi silmät suljettuina? Kyllä, rikos on vanhentunut, joten tunnustan koonneeni x määrän puhelimia silmät kiinni y ajan. Ensimmäistäkään ei palautunut, joten niissä ei ollut virheitä.

Tänään päättyy työsopimukseni Turun kaupungille. Varsinainen työ loppui jo muutama viikko sitten kun jäin viettämään lomapäiviä pois.

Hiljalleen hiipii mieleen muistot työttömän arjesta ja hukassa pyörin kotona etsien jotain puuhasteltavaa. Reilun puolen vuoden ajan oli jälleen selvä rytmi elämällä. Päivät töissä, illat puuhastellen, viikonloput vapailla. Nyt päivissä on työn mentävä aukko täytettävänä erilaisilla aktiviteeteillä, joita vielä en ole keksinyt...

Näiden lomapäivien aikana olen huomannut hiljalleen vaipuvani työttömyyden lamauttavaan mielentilaan, tilaan jossa ei oikein huvita tarttua mihinkään. Huomenna ponnistelen sen verran, jotta saan ilmoittauduttua jälleen työttömäksi. Samalla olisi tarkoitus ryhtyä selvittämään opiskelumahdollisuuksia ja mahdollisia opintolinjoja jotka sekä työllistävät että ovat sellaisia joita voisin kuvitella tekeväni seuraavat X vuotta.

En enää ole nuori. Luulin iän mukana tulevan viisautta vaan silti en luota kykyyni haistaa oikeaa alaa, jossa riittäisi töitä. Siksi suurin pelkoni onkin juuttua uudelleenkouluttautumiskierteeseen. 

Mitä jos jälleen valitsemani ala ajaakin minut samaan pisteeseen kuin missä nyt olen? Kuinka monta kertaa jaksan aloittaa kaiken alusta? Vastaus lienee, että oikeastaan olen jo sen pisteen ylittänyt, mutta tiedostan, etten kotona olemalla ainakaan löydä töitä. Siksi toisaalta se voi olla ihan sama mihin suuntaan tässä lähtee pyrkimään, voi lopputulos olla aivan mitä tahansa.

Eräs tuttuni sanoikin kysyikin minulta muutama täydennyskoulutus sitten, että:" mille alalle valmistun nyt työttömäksi?". Kaikessa sarkastisuudessaan tuo on erittäin asiaankuuluva kysymys. Kunpa sitä joskus tietäisi edes jotain, pienen ennakkoaavistuksen saisi jostain suunnasta, jonne kannattaisi pyrkiä. 

Olisihan se hirvittävän tylsää elämää jos vaistoaisi näitä asioita. Paremmin menee oppi perille kantapään kautta...vaimitensenytoli?