lauantai 28. marraskuuta 2015

Vuosikatsaus

On kulunut jo vuosi siitä kun esiinnyin TV-ohjelmassa :"Vaalien välissä:pätkähallituksen kuntotesti" (jonka voi halutessaan katsoa blogin oikeasta reunasta löytyvästä linkkilistasta) ja ajattelin vähän muistella, mitä kuluva vuosi on tuonut tullessaan.

Nyt on siis hyvä aika tarkastella, mitä kaikkea tuo parin minuutin julkisuus muutti minun elämässäni. Internetin keskustelupalstoilla virisi asiasta jonkin verran keskustelua, loppujen lopuksi ehkä vähemmin kuin olisin toivonut. Siis ei itsestäni vaan työttömyydestä.

Muutama päivä esiintymiseni jälkeen tapetille nousi tasa-arvoinen avioliittolaki, joka oli myös erittäin tärkeä asia käsiteltäväksi, mutta kiinnitin huomiota siihen, kuinka nopeasti se syrjäytti työttömyyden käsittelyn mediassa, eikä muutamaan viikkoon kuulunut halaistua sanaa koko työttömyydestä.

Oliko minulle hyötyä tuosta julkisuudesta? Ei sitten minkäänlaista. Keskustelupalstoilla sain kyllä neuvoja laihduttamiseen ja pukeutumiseen. Sain myös nimettömältä hyväntekijältä lahjakortin ruokakauppaa, joka lämmitti mieltäni erityisesti! Toisaalta, sain myös paljon positiivista palautetta rohkeudestani, että uskalsin omalla nimelläni ja kasvoilla esiintyä valtakunnallisessa ohjelmassa, tuoden vieläpä suhteellisen häpeällisen asian julki, nimittäin työttömyyteni. Ehkä sitä kautta olen kokenut saavuttaneeni enemmän itsevarmuutta tai sitten olen vain kyynistynyt, etten vain välitä..

Monelle työttömyys tuottaa häpeää, minulle ei enää. Olen jo hyväksynyt, ettei tässä maailmassa yksinkertaisesti riitä työtä kaikille.

Tähän väliin laittaisin tuoreimmat lukemat työministeriöstä:

Syyskuun lopussa työ­ ja elinkeinotoimistoissa oli kaikkiaan 620 000 työnhakijaa, mikä on 47 800 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

(lähde: https://www.tem.fi/files/44012/TKAT_Syys_2015.pdf)

Avoimia työpaikkoja sen sijaan on vain 11477. 
(lähde:)


Jos hakuehtoja muutetaan niin, että jäljelle jätetään täysipäiväiset, toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet, eli ns. vakituiset työsuhteet, niin jäljelle jääkin enää 4119 kpl.

Toki olen kuullut, että julkisesti ilmoitetaan vain 20% avoimista paikoista ja loput ovat ns. "piilotyöpaikkoja". Jos nuo piilotyöpaikat huomioidaan niin lukema nouseekin huimaan 57385:een työpaikkaan.

Hyvältä näyttää? Ei minun mielestäni. En tiedä olenko tyypillinen työtön työnhakija, mutta jos minut sellaiseksi voitaisiin lukea, niin miten voisin noihin piilossa oleviin hakea kun en tiedä mistä ne löydän? Sitten saattaa olla myös matemaattisesti himpun haastavaa saada kaikki työttömät töihin. Nimittäin jos siitä 620 000:sta työttömästä työnhakijasta vähennetään tuo 60 000, ketkä teoreettisesti täyttivät nuo esillä ja piilossa olevat työpaikat, niin jäljelle jää vielä 560 000 ihmistä vaille töitä.

Miksi siis tuntea häpeää siitä, ettei minulle riitä töitä, kun se numeroiden valossakin näyttää aika epätodennäköiseltä, että koskaan töihin pääsisin. Voisin tietysti odotella sitä luvattua suurten ikäluokkien eläköitymistä ja sitämyöten vapautuvia työpaikkoja, mutta senkin huippu taisi mennä jo 2012 ohitse. Eikä silloin vapautunut työpaikkoja yhtään sen enempää kuin nytkään. Huijausta koko hypetys eläköitymisen tuomasta helpotuksesta työttömyyteen.

Niin, mitä kaikkea vuoteen onkaan mahtunut. Meinaa ajatukset karata aina välillä ja koko kirjoituksen punainen lanka hukkua...

  • Vaimoni sai minut houkuteltua avantouinnin pariin. 
  • Äitini sairastui ja kuoli. 
  • Pääsin 7kk kestävään palkkatuettuun työhön, josta nyt loppu on käsillä. Työtodistukseen saan kiitettävät arvostelut ja jos kaupungin rahapuoli olisi kunnossa, olisi esimieheni palkannut minut vakituiseksi. No, kelläpä sitä rahaa nykypäivänä olisi sijoittaa työntekijöihin... 
  • Välit isään katkesivat kun jätti minut yksin hoitamaan kaiken äidin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvän ja keskittyi itse ryyppäämiseen. Koko jutun kruunasi se kun ei kerennyt ryyppäämiseltään käydä katsomassa äitiä sairaalassa kuin kerran ja silloinkin niin päissään, että kaverin piti pyörätuolilla häntä kuskata. Saman kaverin laittoi soittamaan minulle, että jättäisinkö vaimoni Turkuun ja muuttaisin kotiin hoitamaan isää. Eli käytännössä halusi minusta henkilökohtaisen palvelijan, jotta juominen onnistuu helpommin. Sen kuuluisan kamelin selän katkaisi viimein se kun äidin tuhkien sirotteluun isä tuli niin päissään, että invataksikuski joutui pyörätuolilla häntä työntämään. 

Menneistä blogeista selviää yksityiskohtaisemmin tuntoja ja ajatuksia kuluneesta vuodesta.

Nykyhetkessä olo ja vointi on jotenkin turta. Niin monet olivat toiveikkaita, että julkisuus toisi helpotusta työttömyyteeni. Itse tiesin sen vaikutuksen olevan mitätön, mutten halunnut läheisteni toiveiden romahtavan oman kyynisen realismin alla.

Tulevaisuus on jälleen auki. Nyt on edessä vain työhakemusten lähettelyä massoittain eri yrityksiin. Voisi sitä ehkä jopa roskapostittamiseksikin sanoa. En enää usko laatuun saati määrään. Niissä useissa suorittamissani työnhakukoulutuksissa on oikeastaan jäänyt poimittavaksi vain yksi yleishyödyllinen tiedonjyvä työnhakuun liittyen. On osuttava paikalle juuri oikeaan aikaan. Kuinka se sitten on mahdollista, kun tilanteet muuttuvat työelämässä nopeastikin? Ajattelin massoittain ja toistuvasti lähetellä avoimia hakemuksia ja odottaa, että tilastollinen todennäköisyys kääntyy jossain vaiheessa puolelleni.

Olen myös miettinyt uudelleenkouluttautumista. Älyllinen vajavaisuuteni ja kultakalaakin heikompi keskittymiskykyni pitävät minut poissa akateemisista aloista. Niinpä olen yrittänyt ajatella, että mitä ihmiset tarvitsevät tänä päivänä? Ensimmäinen mieleentuleva asia oli ihmiskunnan hävittävä meteoriitti..., mutta vakavasti ottaen tulin siihen tulokseen, ettei työelämä tule helpottamaan. Siitä johdattelin itseni ajatukseen, josko kouluttautuisi hoitajaksi mielenterveys- tai päihdepuolelle. Nykyisin yhä vain enemmän väkeä käy töissä lääkkeiden voimalla, samoin kuin sitten vapaa-ajalla nollaavat itsensä ties millä päihteillä. Joten tuossa voisi olla työnsarkaa tiedossa, vaikkei ehkä ihan kultakaivos olisikaan? Kommentteihin kuulisin mielelläni ajatuksia ja kokemuksia asiasta!

Niin, vaikka tänä vuonna onkin muutama isompi juttu tapahtunut sekä työ- että henkilökohtaisessa elämässäni niin loppujen lopuksi, menneen vuoden saldona taidan kuitenkin olla vain vuoden vanhempi!

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Pullopostia yli sukupolvien

En muista lapsuudesta paljoakaan. Mistä varmaankin johtuu, etten myöskään muista nähneeni isovanhempiani humalassa. Osaltaan voi johtua myös siitä, että isän puolelta isovanhemmat asuivat 850 km:n päässä kodistani. Heitä tapasin kerran tai kaksi vuodessa. Jonkinlainen mielikuva on siitä, että äitini olisi joskus kertonut kuinka isäni inhosi käydä heidän luonaan kun olivat usein humalassa. Voi olla omaa mielikuvituksen tuotetta tai toiveajattelua, että äiti olisi joskus kertonut myös sen, että isä oli sanonut vanhemmilleen, että paras olla selvinpäin tai ette lapsenlastanne näe.

Jos tuo pitää paikkansa niin hyvin on omat opit unohtuneet, kun miettii minkälaisessa kunnossa isäni on ollut viime vuosikymmenet. Olen kuullut isovanhemmistani vain omien vanhempieni kautta ja molemmat ovat olleet hyvin vaitonaisia kaikenlaisten asioiden suhteen. Sen olen kuitenkin saanut vuosien saatossa selville, että molemmilla puolilla isovanhempani ovat olleet alkoholismin tiukassa otteessa.

Äitini joskus kertoi myös isäni ripittäneen appiukkoaan, ettei vie minua minnekään baariin. Isällä itsellään taas ei ollut minkäänlaista ongelmaa saati tunnontuskia raahata minua baarista toiseen ja esitellä minua kuin palkintoesinettä. Roolini näissä baaritapaamisissa oli vain olla hetki esillä. En juurikaan saanut osallistua keskusteluihin ja toisaalta en niistä alle kymmenvuotiaana paljoa olisi varmaan ymmärtänytkään. Sen muistan, miten aina tuli paha olo kun baarit olivat sakeanaan tupakansavua. 80-luvun alkupäivinä kun sai vielä polttaa baareissa sisällä. En sitten tiedä kuinka paljon tuokin passiivinen tupakointi saattanut terveyteeni vaikuttaa, no aika näyttää. Nyt aikuisena mietin, ettei se paha olo tainnut tulla pelkästään tupakansavusta...

Jos isovanhempani aiheuttivat vanhemmilleni epämieluisia kokemuksia alkoholismin johdosta niin on perin kummallista, että mikä ihme sai isäni unohtamaan nuo kokemukset ja laittamaan minut kokemaan saman? Aiemmin taisinkin jossain tekstissä mainita kuinka isääni harmitti toimia oman isänsä juoppokuskina. Silloin taisin päätyä lopputulemaan, että suurin harmistuksen aihe hänelle taisi olla se, ettei päässyt dokaamaan oman isänsä kanssa. En tiedä haaveiliko isäni siitä, että olisin dokannut hänen kanssa, koskaan ei kuitenkaan viinaa minulle tyrkyttänyt, mutta usein käytti minua juoppokuskinaan.

Ehkä hän alitajuisesti halusi laittaa vahingon kiertämään tai sitten hän vain ajatteli sen kuuluvan lapsen tehtäviin, pitää huolta vanhemmistaan kun nämä juovat itsensä kykenemättömiksi huolehtimaan itsestään. Tuleehan se aina halvemmaksi käyttää omaa lasta juoppokuskina niin ei kaljaan varattua rahaa kulu taksiin. Ulospäin kun piti aina näyttää hyvältä, vauraalta ja ennenkaikkea normaalilta. Todennäköisesti siksi eivät perheelliset alkoholistit kulkeneet bussilla lähiöissä sijaitseviin perheidylleihinsä...

Kirjassa: Virtahepo olohuoneessa, käsiteltiin aihetta; kuinka sukupolvienkin ylitse alkoholismin taakka pysyy samana, ainoastaan muoto muuttuu. Alkoholistien lapsista tulee helpommin työnarkomaaneja ja heidän lapsistaan taas alkoholisteja tai muiden aineiden väärinkäyttäjiä. Pääosin kuitenkin haitallinen elämäntapa säilyy sukupolvesta toiseen, ainoastaan sen muoto muuttuu. Kukaan lapsi ei halua toistaa juuri omien vanhempien virheitä ja elää kuten he. Paheen vaikutukset kuitenkin yltävät sukupolvelta toiselta lähestulkoon yhtä haitallisena, vaikka muoto muuttuu.

Itsellä kävi todella lähellä, ettei minusta tullut alkoholistia kolmannessa polvessa. Silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimoni laittoi minut valinnan eteen, joko pullo tai hän, molempia en voinut saada. Valitsin tyttöystäväni ja hetkeäkään en ole valintaani katunut. Hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, kiitos rakas! 

Serkkuni ei ole yhtä onnekas, sillä hän seuraa isänsä ja isoisänsä jalanjälkiä. Hän selviytyy arjesta kuten kuka tahansa ns. normaali ihminen, eli käy töissä ja hoitaa laskut ajallaan. Toistaiseksi vielä hän on yhteiskuntakelpoinen, mutta kuitenkin alkoholisti. En häntä juurikaan tunne, mutta niiden vähäisten tapaamisten ja vanhemmiltani peräisin olevien tiedonmurusten perusteella on odotettavissa hänen uppoavan syvemmälle alkoholismiin ennemmin tai myöhemmin.

Mikä sitten saa toiset pysähtymään ja toiset taas ei? Se on erittäin mainio kysymys, jota olen usein unettomina öinä pohtinut. Jos minulla olisi siihen antaa vastaus, minun ei varmaankaan tarvitsisi pohtia toimeentuloani... Lähimmäksi vastausta olen päässyt mietelmissäni kun olen tullut loppupäätelmään, etteivät alkoholistit halua olla läsnä omassa elämässään. (Tämäkin päätelmä on varmasti lainattu jostain tekstistä tai useista aihetta sivuavista teksteistä, sillä en ole kovin fiksu yhdistelemään asioita). 

Alkoholi, kuten monet muut päihteet, vääristävät tapaa aistia ympäröivää maailmaa ja sitäkautta myös tapaa katsoa omaa elämää. Sopivan päihteen löydettyään, sitä varmasti helposti uppoaa sinne vääristyneeseen haavemaailmaan, jossa arkiset huolet loistavat poissaolollaan. 

Alkoholi laskee estoja ja saa sinut helposti kuvittelemaan olevasi hauska tyyppi. Isäni kuvitteli olevansa erittäin vitsikäs kun äitini tuhkajaisissa totesi yhdelle seurueen jäsenistä, että tämän tulisi vähentää mäkkärissä käyntejä. Seurueeltamme meni hetki tajuta koko vitsi, sillä ilveylyn kohteena oli nyky-ja menneen maailman mittapuulla tarkasteltuna erittäin hoikka nuori nainen, jonka vatsa oli alkanut pyöristymään toisen kuukauden raskauden johdosta.

Estojen katoamisen myötä myös katoaa realiteettien taju. Alkoholisti tulee yhä vain hämmentyneemmäksi siitä, mikseivät ihmiset ympärillä ymmärrä häntä tai hänen huumoriaan kun oman pään sisällä ne valinnat ja vitsit kuulostavat loistavilta. Tässä vaiheessa alkoholismi on jo niin pitkällä, että aivoihin on syntynyt aivan uusia hermoratoja(joita siis syntyy normaaleilla ihmisilläkin uusien asioiden oppimisen myötä), luoden humalan- uudeksi ns. "normaaliksi olotilaksi". Tällöin selvänä olo on normaalista poikkeava olotila, kuten humala on ei-alkoholistille.

Tässä vaiheessa voisi terapialla ehkä olla vielä mahdollisuuksia saada käännettyä ajatusmaailma takaisin meidän muiden tuntemaan normaaliin. Toisaalta, mikä loppujen lopuksi sitten mahtaa enää olla normaalia, kun niitä normaaleja saattaa olla yhtä monta kuin on sen todellisuuden kokijoitakin..


Sukupolvet suomalaisittain....









perjantai 13. marraskuuta 2015

Pullopostia viihteenä

Olimme vaimon kanssa lenkillä eräänä iltana. Katselin jo jonkin matkan päästä kun kaksi iältään kenties 7-9v poikaa hoipertelee jalkakäytävällä ja toinen heistä eksyy autotielle tämän tästä. Kohdalle kun saavuimme, toinen osoitti tyhjää kättään näennäisen humaltuneena ja kysyi, että haluaisimmeko ostaa jallua, euron per paukku. Pojan äänessä ei ollut oikeasti humalaiselle tunnusomaista sävyä, joten tokaisin olevani enemmän viskimiehiä.

Vasta jätettyämme nuo pojat taaksemme, jäimme miettimään, leikimmekö itse tuon ikäisinä humalaisia? Voi olla, että ainakin minä leikin, sillä vaimoni kotona ei tietääkseni juotu ongelmaksi asti, meillä sen sijaan..no, jos olette lukeneet aiempia kirjoituksiani niin tiedätte vastauksen tuohon.

Näin jälkikäteen ajateltuna harmittaa, ettemme huomanneet pysähtyä kysymään, että onko heillä kotona kaikki hyvin ja voitaisiinko soittaa jollekulle. Sitä ei vaan hoksaa kun tuollainenkin tilanne kohdalle sattuu arki-iltana, että pojat saattaisivat oikeasti heijastaa kotiolojaan, näennäisen harmittomaan leikkiinsä.

Miten onkaan alkoholismista tullut sallittua ja arkista kun sitä noinkin nuoret pojat käyttävät mallina leikkeihinsä. Kotoa ne käyttäytymismallit opitaan ja tuon ikäisethän vielä palvovat vanhempiaan(?) ja  matkivat ihan kaikkea, mitä ne aikuiset siellä kotona tekevät. Voisin hyvin nähdä kuvitteellisen tilanteen, jossa vanhemmat pääsisivät todistamaan poikien leikkiä, jossa esittäisivät humalaista. Tähän näkyyn, sydän liikutusta täynnä voisivat ylpeät vanhemmat tokaista jotain tähän tyylin:"Ihan isänsä poika, tuollainen se iskäkin on jallupullon jälkeen!". Voi sitä liikutuksen ja ylpeyden määrää, jota alkkis tuntee nähdessään oman lapsen seuraavan omaa esimerkkiään. 

Siinä ei taatusti auta edes siitä kuuluisasta ratakiskosta väännetty esimerkki, kun yrittäisi saada alkoholistin ymmärtämään, että nyt liikutaan todella vaarallisilla vesillä. 

Sinänsä harmittomalta näyttävä leikki, joka ei pelkästään tarjoa vanhempien hyväksynnän vaan jopa suosionosoituksia, antaa nuorelle aivan vääränlaisen signaalin oikeasta ja väärästä. 

Vanhempiensa suotuisa huomio, jota jokainen lapsi kaipaa enemmän kuin mitään muuta, ei saisi ohjata tämän haurasta ja vaikutuksille altista ajatusmaailmaa siihen suuntaan, että kännäämällä pääsee vanhempiensa suosioon. 

Varhain juurtuneella käytösmallilla voi olla hyvin kauaskantoiset seuraukset ihmisen elämässä. Nuorena leikin varjolla opittu ja aikuisena käytäntöön sovellettu malli, luo hyvin vinoutuneen ajatusmaailman ihmisen mieleen. Lapsena kännileikeillä suosion huipulle ponnistaneen, voi olla hyvin vaikeata käsittää, miksei sama suosio jatku kun aikuisena juo, kuten lapsena leikki. 

Aikuisen sisällä oleva lapsi, hakee edelleen sitä samaa huomiota ja hyväksyntää vanhemmiltaan, sillä varhain opitulla käytösmallilla eli juomalla. Mikäli huomiota ei saa, sitä saattaa mielessään pohtia, ettei kenties juokaan riittävästi. Vasta kun itselle vahingollinen taso juomisessa on saavutettu, saattavat jälkikasvustaan oikeasti välittävät vanhemmat puuttua asiaan. Tämä hyväntahtoinen toimi taas saattaa vahvistaa sitä lapsena opittua käytösmallia, jossa vanhempien huomion saa vain olemalla riittävän huonossa kunnossa.

Yritän kovasti olla sekaantumatta asioihin, vaikka yksi vallitseva luonteenpiirteeni onkin vastustamaton halu työntää nokkani asoihin, joihin se ei kuulu(vaimo vahvistaa tämän..). Toivoisin vanhempien kiinnittävän erityistä huomiota siihen, minkälaista esimerkkiä näyttävät kotona. 

Kotoa opittu malli tarjoaa perustan, miten pieni ihminen määrittää itsensä koko elämänsä ajan. Oikean ja väärän välillä vallitsee toisinaan aivan hiuksenhieno ero. Miten tämän eron voi havaita, jos varhain kotoa tulleet opit ovat olleet pahasti vinoutuneet?



Hakemisen tuskaa

On jälleen koittanut aika, jolloin palaan hakemaan töitä. Olen toki hakenut joitain paikkoja nyt töissä ollessanikin, mutta pääasiallisesti olen keskittynyt tekemään työni niin hyvin kuin siihen kykenen.

En tiedä onko tämä "loma" työttömyydestä saanut aikaan sen, että tuntuu jotenkin puistattavalta jälleen hienosäätää hakemuksia ja CV:tä. Hetken ehdin pitää taukoa itseni markkinoinnista niin nyt jälleen olisi puettava se myyntimies-puku päälle ja alettava kauppaamaan tuotetta nimeltä Teemu. Jo tuon kirjoittaminen sai aikaan inhon väreitä...

Onnesta osaton tuon kiteytti aika hyvin:

Kuvittele työpäiväsi olevan saman toistoa, vähän niin kuin elokuvassa Päiväni murmelina. Menet töihin, avaat koneen, laadit sinulta vaaditun kirjallisen raportin ja lähetät sen esimiehellesi. Olet nähnyt raportin kirjoittamisessa vaivaa ja odotat kiitosta ja kannustusta. Esimies lähettää sinulle sähköpostia ja kertoo, ettei raportti tällä kertaa ole parhaimpien joukossa. Yritä toki uudelleen. Ja seuraavana päivänä sinä taas avaat koneen, laadit raportin, lähetät sen ja esimies lähettää taas viestiä, ettei kelpaa. Sinä et kelpaa. Työkaverisi Seijan raportti kelpuutettiin, mutta sinun raporttiasi ei. Yritä toki uudelleen. Välillä hiot raporttiasi, vaihdat kirjoitustyyliä tai fonttia, lisäät muutaman kuvan. Käyt välillä koulutuksessa, jossa sinua selvästi tollompi kouluttaja neuvoo sinulle, kuinka raportti kannattaa laatia, että se vihdoin hyväksyttäisiin. Koulutuksesta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, hylkäävät viestit vaan jatkavat sähköpostiin kilahtelua. Yritä toki uudelleen. Kuinka kauan jaksat yrittää?

Vaikka olenkin saanut lomaa työttömyydestä niin silti on jo valmiiksi sellaista otteluväsymystä tms. Varmaan kyseisen "harrasteen" lukemattomat hylkäykset siinä vaikuttavat, ettei edes haluaisi yrittää; tyhjän kun saa pyytämättäkin...Ehkä sitä voisi verrata kuminauhaan, jota on venytetty äärimmilleen jo niin monta kertaa, ettei venymiskykyä enää tunnu löytyvän.

Toisaalta, kertaakaan en ole huomannut näistä perinteisistä neuvoista olevan apua: papereiden personointi, perään soittelu, käyntikorttien jakaminen messuilla, verkostoille tiedottaminen, siististi pukeutuminen, olla normaalipainoinen, omata lyhyt ja siisti tukka tai -parta tai ylipäätään olla oma itsesi! 

Ainoastaan käyttäytymällä täysin ylimielisesti ja paikoin jopa töykeästi, olen huomannut pääseväni jatkoon näillä työmarkkinoiden missikiertueilla. En vain ole luonnostaan sellainen ihminen, joten bluffini ei useinkaan kestä kuin sen ensimmäisen kierroksen. Olen yksinkertaisesti vain liian mukava heppu ja sellaista ei haluta palkata. Ja kyllä, näinkin on minulle eräässä haastattelussa sanottu.

Ehkä täytyisi miettiä uravalintaa uudelleen ja suunnata sinne, missä tällaisia mukavia heppuja kaivattaisiin! Tai sitten vain opetella näyttelemään paremmin...




lauantai 7. marraskuuta 2015

Pullopostia ja huumoria, vaikea yhtälö vai yleisesti hyväksytty todellisuus?

Siskonpeti ja viinapäivä:



Tekijöiltä oli erinomainen idea laittaa aikuiset lapsen rooliin, kinuamaan karkkipäivään verrannollisena "viinapäivänä" saatavia juotavia. Jotenkin ei yllätä, että aikuisilla on halu ostaa viinaa totaalisesti yli omien tarpeiden, kuten lapsilla on samanlainen suhtautuminen karkkiin. Siitäpä pääsen aasinsillan kautta ihmettelemään; miksi viina kuvataan sketsissä(ja muulloinkin) aikuisten karkiksi? Toki sokerissakin on terveyshaitat aika ilmeiset, mutteivat ne kuitenkaan ole millään tasolla verrattavissa alkoholin aiheuttamiin haittoihin.

Onko yhteiskuntamme muuttunut niin kylmäksi, ettei yksilö sitä enää kestä? Alituisesti yksilön on pystyttävä tekemään enemmän tulosta. Epäonnistuminen, joka ennen oli yksi keino oppia, on heikkous, johon ei enää ole varaa. Kerran jos epäonnistut, et sieltä enää nouse vaan kuljet epäonnistujan leima otsassasi lopun elämääsi. 

Ylikuormittavan työelämän paineen alla osa ihmisistä masentuu. Hektisen työelämän vastapainona toisien normiarki muuttuu tylsäksi ja jännitystä haetaan mm. adrenaliinia vapauttavista harrasteista tai irto-/salasuhteista tms. 

Viimeinen osa tarkasteltavasta joukkiosta turvautuu alkoholiin tai muihin päihteisiin paetakseen arjen tylsyyden tai hektisen työelämän paineita. Ennenkaikkea aikuisen vastuu omasta elämästä koetaan välteltävänä asiana. Alkoholin voimin on helppo turruttaa tunteensa ja saada yhteiskunnassamme hiljainen hyväksyntä hölmöilylleen. Juuret tälle toiminnalle ovat niin syvällä kulttuurissamme, ettei kukaan ei katso sitä pahalla jos kännipäissään vaikkapa kaataa naapurin marjapensaat. Toki naapuri on vihainen, muttei murhanhimoinen. Sama toimenpide suoritettuna selväpäisenä aiheuttaa naapurissa sen verran voimakkaita tunteita, että hän todennäköisesti polttaa autosi tms. ja kipinä sukupolvien ylitse jatkuvaan vihanpitoon on syttynyt.

Lähestymmekö yhteiskunnassamme sitä kipupistettä, jolloin alkoholin käytöstä aiheutuvat haitat on tuotava julki, vaikka sitten huumorilla verhottuna. Nyt tarvittaisiin vastaus kysymyksiin:" Miksi meillä niin monet turvautuvat päihteisiin?". "Mikä saa ihmisen etsimään elämälleen tarkoitusta pullon pohjalta?".

Näiden sketsien kautta voimme nähdä alkoholin ongelmakäytön jotenkin koomisena, jota se todellisuudessa ei todellakaan ole. Toivoisinkin katsojan näkevän pintaa syvemmälle ja aiheellisten kysymysten heräävän. Kuten vaikkapa:"Miksi alkoholismi on yhtäaikaa hyssytellen vaiettu ja kuitenkin julkisesti esillä komedian keinoin?".

Lasisen lapsuuden eläneenä tulee väistämättä mieleen se eletty todellisuus, joka poikkeaa aika merkittävästi näistä TV-ohjelmien sokerikuorrutetuista sketseistä. Tilanne on yhtäläinen kun vaimoni (kemisti) löytää tusinan verran virheitä työkalujen käytössä ja näytteiden käsittelyssä kun hän katsoo CSI:tä tms. ohjelmaa, jossa tehdään jotain laboratoriossa.

Fakta ja fiktio, nuo kaksi rinnakkain kulkevaa todellisuutta, jotka väistämättä ohjaavat mielikuvaamme alkoholismista. Katsojan taustoista riippuen sitä osaa tunnistaa kummasta on kyse. On toki ymmärrettävää, että viihdeteollisuus haluaa tuoda aiheesta sen positiivissävyisen puolen esille, pelkästään myyntiä edistääkseen. 

Olen joskus sitäkin unettomina öinä miettinyt, että onko se juuri tuo viihdeteollisuuden yksipuolinen esittämistapa, joka ruokkii vääränlaista käsitystämme alkoholismin todellisesta olemuksesta? Niin helposti kuulee kansan suusta, että se alkoholisti on se näennäisen harmiton pultsari puiston penkillä, joka rähjää tyhjyydelle. Asian todellisen laidan paljastaminen voi tulla monelle asiaan vihkiytymättömälle yllätyksenä. Kuinka se alkoholisti onkin se tavallisen näköinen perheen isä tai -äiti. Eli henkilö, josta ei välttämättä näy ulospäin häntä jäytävä sairaus.

Tuokin sketsi osoitti, miten huvittavaa on kun aikuiset kinastelevat lapsenomaisesti, että mitä viinaa saa ja kuinka paljon, ihan kuin niin muka koskaan tapahtuisi oikeassa elämässä. Todellisuudessa ainoastaan lompakon paksuus asettaa rajat sille, mitä viinakaupasta ostetaan ja kuinka paljon, ei heitä mikään tai kukaan muu silloin rajoita. Ihminen on erittäin kekseliäs elämänmuoto kun se pyrkii täyttämään mielihaluaan. Huomatessaan taloudelliset rajoitteensa, hän löytää kyllä keinot hankkia enemmän juotavaa vähemmällä rahalla. Tässä viittaan ns. pimeän viinan kauppiaisiin, jotka parhaimmassa tapauksessa(alkoholistin silmin tarkasteltuna) toimittavat kotiin asti, jos tilaaja on siinä kunnossa, ettei omin jaloin kykene juomia noutamaan. Kyllä, olen sen omin silmin todistanut, toistuvasti.

Niin, lompakko määrää rajat sille, kuinka paljon sitä ainetta ostetaan, jolloin jää käyttäjän itsensä vapaalle harkinnalle, minkälaiset kännit otetaan ja kuinka kauan sen olotilan suunnitellaan jatkuvan.

Toinen sketsiohjelma: Putous toi myös esiin alkoholismin. Hahmo nimeltä Alli Kaattori on vahvasti viinanhuuruisen elämän tuotos. Hänenkin yksi hokema:"Otetaan huikat, jotta totuus unohtuisi!"- (tms. kun en sanatarkasti muista) on erittäin osuva ja hauska ja surullista kyllä, todenmukainen ilmaisu. Itsekin nauroin tuolle lausahdukselle ja hahmolle, kunnes taas muistin karvaan totuuden tuonkin vitsin takaa.

Jotenkin minulle on jäänyt sellainen mielikuva, ettei yhtään alkoholistin läheistä ole konsultoitu noita vitsejä kirjoitettaessa sketsiohjelmiin. Ei varmasti todellisuus näyttäisi, saati kuulostaisi yhtään hauskalta kun esim. pieni lapsi joutuu kiilaamaan tuolin oven kahvan alle ja näin lukittautumaan huoneeseensa pelätessään, että kodissa (siinä ainoassa paikassa lapsen elämässä, jonka pitäisi olla turvallinen), remuavasta kännilaumasta joku keksii tulla leikkimään hänen kanssa, tai kenties jotain vielä pahempaa.. Se on valitettava todellisuus alkoholistin lapselle ja sitä ei koskaan nähdä viihdeohjelmissa.

Miksi juopot sitten pyritään esittämään harmittomina rodeopelleinä, mitä he tuskin koskaan ovat? Haetaanko sillä vain hiljaista hyväksyntää yhteisöltä, että on ihan ok että Möttönen (nimi keksitty) juo kännit joka perjantai ja tulee vielä maanantaiaamuna töihin pienessä maistissa? Odottavatko kanssaihmiset, että joukossamme olisi aina joku, jolle sattuu ja tapahtuu? Miksi yhteisöömme pitää kuulua aina joku Möttönen, jolla aina kiire päästä viikonloppuisin viihteelle ja josta viihde ei tahdo päästää irti arjen koitettua?

Onko yhteiskuntamme jo niin pahasti kriisissä, että osa meistä tarvitsee pakoa alkoholismin edesvastuuttomaan tilaan ja toinen osa tarvitsee näitä ihmisiä kertomaan tarinoita viinanhuuruisista viikonloppuseikkailuistaan?

Tämän elämäntyylin salliminen ja sen kääntäminen viihteeksi toisille, kertoo vain miten vieraantuneet olemme inhimillisyydestä. Enkä tällä ajatuksella tavoittele mitään filosofista utopiaa, vaikka kieltämättä se kuulostaisikin loistavalta tulevaisuudennäkymältä, vaan lähinnä mietin sitä, onko ihmisen rooli nyky-yhteiskunnassa muuttunut niin radikaalisti, ettei hän enää tunne sitä maailmaa johon hänet on luotu. 

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomien artikkelissaan "Miksi monet ovat niin onnettomia materian keskellä"- asian erittäin osuvasti ja lainaan tekstin tähän:


Miksi monet ovat niin onnettomia materian keskellä?

Kun maailma muuttuu liian nopeasti ja rajusti, se muuttuu ihmiselle vieraaksi ja merkityksettömäksi. Tilalle astuu henkinen lamaannus, Jani Kaaro kirjoittaa.

Kävin pari vuotta sitten vanhainkodissa. Paikka oli laitokseksi viihtyisä ja henkilökunta asiallista. Muistiini on silti syöpynyt näkymä, jossa ryhmä vanhuksia istui hipihiljaa television ääressä ja katsoi Big Brotherin uusintoja.

Mieleeni tuli ensin sukupolvien kuilu ja ajattelin, että kuvassa oli jotakin surullista. Sitten huomasin yhtymäkohdat vanhusten ja Big Brother -talon nuorten välillä.
Molemmilla oli paljon joutoaikaa. Molemmat odottivat jonkinlaista ratkaisua tai päätöstä. Ja eikö BB-talo ole eräänlainen hoitokoti?

Laajempi yhdistävä tekijä oli kuitenkin hämärä eksistentiaalinen limbo. Jos jokainen päivämme olisi samanlaista vetelehtimistä kuin BB-talossa, emmekö me kysyisi – hyvästä syystä – onko elämällämme merkitystä.

Samoin olen kuullut vanhusten sanovan, että pääsisipä täältä jo pois, elämä kun on menettänyt merkityksensä.

Heitä ymmärtäisivät ehkä Crow-intiaanit, jotka saivat todistaa oman merkityksensä katoamisen yhden ihmiselämän aikana. Valkoisia tuli tasangolle joka vuosi enemmän. Nautakarja korvasi biisonilaumat.

Heimon päällikkö Plenty Coups ymmärsi, että heidän elämäntapansa oli päättymässä. He liittoutuivat valkoisten puolelle ja saivat kiitokseksi reservaatin omalle maalleen.
Crow-intiaanien puhe elämästä reservaatissa kertoo konkreettisesti, millaista merkitysten katoaminen on. Näin puhuu isoäidistään Alma Hogan Snell:
"Usein kun hän teki työtä ja puhui niitä näitä, hän saattoi yhtäkkiä mennä täysin hiljaiseksi ja tuijottaa eteensä. . . Olin aivan hiljaa ja odotin, että hän jatkaisi. Yhtäkkiä hän päästi ilmoille pitkän valittavan äänen. 'Miksi meille on tapahtunut näin', hän kysyi. 'Elän elämää, jota en ymmärrä.'"

Ennen kuolemaansa Plenty Coups kertoi elämäntarinansa valkoiselle ystävälleen Frank B. Lindemanille. Hän kertoi vuolaasti seikkailuistaan ja nuoruudestaan, mutta ajastaan reservaatissa hän ei suostunut sanomaan muuta kuin:
"Kun biisonit katosivat, sydämemme putosivat maahan emmekä saaneet niitä enää takaisin. Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään."

Tämä Plenty Coupsin lause on aiheena filosofi Jonathan Learin tutkielmassa Radical Hope. Siinä hän pohtii, mitä päällikkö tarkoitti sanoessaan, ettei enää tapahtunut mitään.
Päällikön elämässä nimittäin tapahtui paljonkin. Hänestä tuli maanviljelijä, hän vieraili presidentti George Washingtonin kotona ja hän johti heimoaan vielä monta vuotta.
Learin mukaan hän tarkoitti, että kaikki, mikä oli ymmärrettävää ja merkityksellistä, lakkasi olemasta sinä päivänä, kun crow't luopuivat elämäntavastaan.

Lear vertaa tilannetta šakkiin. Kuvittele, että olet šakkinappula, jolla on oma sisäinen elämä. Sanot itsellesi: "Minä olen musta hevonen, ja roolini on taistella muiden mustien nappuloiden kanssa valkoisia vastaan. Liikun kolme askelta L:n muotoisessa kuviossa."
Ymmärrät itsesi oman roolisi kautta – ja muut nappulat niiden vastaavien roolien kautta. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä roolit ovat tulleet tai miksi säännöt ovat sellaisia kuin ne ovat. Et tiedä olevasi osa peliä, jonka nimi on šakki, tai että pelin ovat luoneet ihmiset. Elät vain peliä ja yrität tehdä parhaasi.

Sitten ihmiset menettävät kiinnostuksensa šakkiin. Laudat ja nappulat pölyyntyvät ullakolla. Säännöt unohtuvat. Kukaan ei enää tiedä, mikä shakki on. Sinut nostetaan takanreunalle näyttelyesineeksi, ja katsot sieltä maailmaa täydellisen hämmennyksen vallassa.
Kyse ei ole vain siitä, ettet enää ymmärrä omaa rooliasi. Kyse on siitä, että se maailma, jossa roolisi oli ymmärrettävissä, on kadonnut.

Plenty Coups siis sanoi, että "mitään ei tapahtunut", koska maailma, jossa tapahtumilla oli merkitys, oli poissa. Kun maailma kadottaa merkityksensä, se muuttuu vieraaksi. Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus.

Monelle crow'lle tällainen elämä oli sietämätöntä, ja he lääkitsivät henkistä tyhjiötään alkoholilla. Mutta eikö intiaanien kokemuksessa ole jotakin tuttua? Eivätkö he puhu samoin kuin jotkut masentuneet puhuvat omasta kokemuksestaan?

Voimme tietysti ajatella, että Plenty Coups puhui mitä puhui, koska hän oli itse masentunut. Mutta entä jos oma masennuksemme onkin kulttuurin muutoksesta johtuvaa lamautumista? Maailma ympärillämme luo nahkaansa niin nopeasti, että sukupolvien välille syntyy valtavia kulttuurisia hypähdyksiä. Jos vertaamme maailmaa, johon vanhainkodin ihmiset syntyivät, maailmaan, jossa he kuolevat, ne ovat kuin eri planeetalta. Eivätkö nämä kulttuuriset hypyt muistuta intiaanien siirtymistä vanhasta elämäntavasta reservaattiin?
Ehkä moni masentunut on kuin šakkinappula takanreunalla, kysellen itseltään, milloin maailma muuttui näin vieraaksi. Eivätkö monet heistä kuvaa elämäänsä sanomalla "harhailen vailla suuntaa ja merkitystä".

Onko tämä merkitysten katoaminen merkki siitä, että ne muuttuvat, kapenevat tai lakkaavat olemasta tässä jatkuvassa kulttuurisessa nahanluonnissa? Tällä hetkellä länsimaiden hurja kulttuurinen muutos tuntuu muuttavan lähes kaikki merkitykset kysymykseksi kustannuksista, mikä kaventaa ihmisenkin merkityksen taloudelliseksi ilmiöksi.
Aikamme suuri mysteeri on, miksi niin monet ovat onnettomia materiaalisen hyvinvoinnin keskellä.

Jos kysyisimme Plenty Coupsilta, hän ehkä sanoisi meille, että ihmiset tarvitsevat hyveitä, joita viljellä; ihanteita, joita tavoitella, ja roolin, jonka täyttää parhaalla kyvyllään.

Jos kulttuuri on heittänyt ne pois pesuveden mukana, jäljelle jää henkinen kodittomuus.

Onko aikamme suuri vitsaus, alkoholismi seurausta siitä, että maailma on muuttunut niin nopeasti, ettei nykyihminen enää tunne rooliaan siinä? Vai ruokimmeko itsekkyyden ja narsismin kulttuuria suosimalla pelkästään menestyjiä ja hyljeksimällä epäonnistujia, jolloin yksilön on helppo piiloutua epäonnistujan roolin taakse, unohtaen vastuunsa ja hakea lohtunsa pullosta, välittämättä ollenkaan sivullisista uhreista, läheisistään?