lauantai 31. lokakuuta 2015

Pullopostia Halloweenina

Pyhäinpäivänä liikkuu ties minkälaisia henkiä ja aaveita, kuten liikkuu mielessäni ajatuksia tai menneisyyden kummituksia. Sain perjantaina tiedon, että äitini on noussut kuolleista ja on palannut isän luokse jeesaamassa häntä...

Minua jokseenkin järkytti se, että mikä ihme sitä äitiä oikein vetää alkoholistin luokse, ettei saa edes kuolleena levätä rauhassa. Luulin, että eläessään hän jo sai oman osansa hoidettua noista alkoholistin hoivaamispuuhista. Toisena järkytyksenä tuli se kun tajusin, ettei hän minun luokse ole vaivautunut kummittelemaan.

Ehkä tekstin aloitus oli hieman harhaanjohtava, mutta jokseenkin ajankohtaiseen teemaan sopiva.

Sain siis perjantaina puhelun sairaalasta, sisätautien polilta. Sieltä hoitaja kertoi yrittäneensä tavoittaa isääni, jotta olisi voinut kertoa hänen labratuloksistaan. Isällä ei ollut aikaa kuunnella niitä tuloksia, koska oli jutut kesken äitini kanssa. Varmistettuaan isän tiedoista, että äitini on tosiaan kuollut toukokuussa, hoitaja soitti isälle uudestaan ja sai häneltä yhteystietoni yhteydenottoa varten.

Ilmeisen järkyttynyt hoitaja kertoi minulle asiasta ja hänelle kerroin sitten suppean version isän elämäntavoista, sillä tiedän miten kiireisiä ja ylityöllistettyjä hoitajat ovat. Hän pyysi luvan saada kirjata kertomani tiedot ylös ja kysyi vielä, että mitä haluaisin heidän tekevän isän suhteen. Kysyin häneltä, että voivatko he saada isän haluamaan juomisen lopettamista niin paljon, että tämä tekisi asian eteen oikeasti jotain?

Ei tullut minulle yllätyksenä etteivät he sellaiseen pysty. Niinpä rauhoittelin hoitajaa ja pyysin heidän jättävän isän keskustelemaan äitini kanssa...Hoitaja hieman hymähti, kun huomasi kyseessä olevan minun taholta hieman hirtehistä huumoria, jolle ei oikeastaan sopisi nauraa, mutta menetettyjen tapauksien kohdalla oikeastaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itkeä tai nauraa.

Naurulla monesti itsekin maskeeraan sitä voimattumuutta, mitä koen tässä tilanteessa. Isä on selvänä ollessaan ilmaissut, ettei näe itsellään olevan ongelmaa juomisen suhteen. Samalla hän on toistuvasti loukkaantunut siitä, miksi asiasta hänelle nalkutan. Hän kokee edelleen juovansa vain muutaman saunakaljan. 

Näen siis edessäni ongelman, johon minulla ei ole mitään työkaluja eikä periaatteessa oikeuksia puuttua. Kerran olen isän katkolle toimittanut ja sieltä hän neljän päivän jälkeen karkasi. Siellä olevalta hoitajalta kyselin neuvoja tilanteeseeni ja hän aika suoraan kertoi, miten Suomessa yksilöllä on lähes rajaton vapaus tuhota elämänsä (ja usein myös läheisten elämä), eikä siihen ole virkakeinoja puuttua. Ainoa keino mitä hoitaja suositteli oli kokonaan välien katkaisu. Silloin alkoholisti on pakotettu punnitsemaan, mikä hänelle on todella tärkeintä. Tämän pohjalta hän tekee ratkaisunsa joko parantuakseen tai sitten syöksyäkseen kohti pohjaa.

Delirium on aika mielenkiintoinen tila. Aiemmin olen kirjoittanutkin siitä miten  isä soitti minulle aamulla aikaisin ja hätääntyneenä kertoi kuinka työmiehet olivat jättäneen homemyrkkyä suoltavan laitteen hänen huoneeseensa ja miten hänen oli vaikea hengittää. Saavuttuani paikalle ja todettuani tilanteen täysin normaaliksi(isän harhoja lukuunottamatta), soitin paikalle ambulanssin ja poliisin, jotka vahvistivat havaintoni ja toimittivat isän katkolle.

Mielen järkkymisessä on jotain outoa. On huomattavasti helpompaa nähdä toisen heikkous tai puutteet jos hänellä on jotain fyysisesti vialla, kuten selkä kipeä tai jalka kipsissä. Mielen haurautta on vaikea havaita ja eritoten on vaikeata ymmärtää sen kokonaisvaltaisesti invalidisoivaa vaikutusta ihmiseen. Ulkoisesti normaalilta näyttävät ihmiset voivat olla hyvinkin sairaita sisältä. Toki olen sen myös omakohtaisesti kokenut Burnout-tyyppisen masennuksen myötä, joten jotain näkemystä asiaan ns. pöydän toiselta puoleltakin on. 

Oman vanhemman näkeminen Delirium-tilassa voi olla pysäyttävä kokemus. Kun toinen kirkkain silmin kuvailee itselle uskomattoman tilanteen yksityiskohtaisen tarkasti, tuntuu se todella hullunkuriselta. Siinä tilanteessa viimeistään karisee oma harhainen käsitys omien vanhempien ylivoimaisuudesta, vahvuudesta ja siitä roolista, jossa heidän kuuluu olla lapselleen esimerkki, opas ja ennenkaikkea vakaa ja luotettava suoja maailman pahuutta vastaan.

Tieteellinen puoli noissa harhoissa on selvä. Nautitut aineet tai nauttimatta jätetyt ravintoaineet voivat aiheuttaa kaikennäköisiä harhoja mielessä, siis selvää kemiaa loppujen lopuksi. Henkisellä puolella haluaisin ajatella sen olevan suojamekanismi. Kun yksilö kohtaa riittävän järkyttävän asian, mielessä oleva "palomuuri" blokkaa asian ja luo hänelle harhoja. Harhojen tehtävä on ohjata ajatukset pois ikävästä asiasta ja toisaalta saada läheiset ihmiset kiinnittämään huomionsa siihen, ettei sinulla ole nyt kaikki hyvin. Yhteisön voimin sairas yksilö hoidettaisiin kuntoon toimittamalla hänet sairaalaan tms. shamaanille.

Ehkä edellinen oli hieman naiivisti ajateltu, mutta en voisi kuvitella itselleni karmeampaa kohtaloa kuin, että puolisolleni tapahtuisi jotain. Ja siksi haluan lohduttaa itseäni ajatuksella, että suuren järkytyksen kohdatessa, voisi turvautua johonkin sisäsyntyiseen mekanismiin, joka suojelisi psyykettäni sen ajan, jotta saan kerättyä riittävästi voimia käsitelläkseni asiaa. 

Äitini kertoi isän saaneen noita harhoja jo muutama vuosi sitten. Perjantaisen harhan myötä jäin kuitenkin pohtimaan, mahtoiko äiti puhua täysin totta. Hämärä mielikuvani pyrkii pinnalle, jossa äiti kertoi isän kokeneen ensimmäiset harhat  jo kymmenen vuotta sitten. Isä oli äidille joskus kertonut nähneensä minut ja vaimoni hänen sänkynsä vierellä, vaikka kyseisenä ajankohtana olimme todistettavasti satojen kilometrien päässä.

Kaikesta tästä tulee jotenkin ristiriitainen olo. Toisaalta se pieni lapsi minussa, joka edelleen hakee vanhempiensa hyväksyntää, haluaisi rientää avuksi. Mutta se elämänkoulima aikuinen tietää paremmin, että isä vain käyttäisi minunkin vähäiset voimavarani oman juomisen mahdollistamiseen. Niinkuin alkoholisti käyttää kaikki mahdolliset keinot saadakseen juoda.

Olen ryhtynyt hiljalleen työstämään ajatusta hyväksymisestä. Yritän hyväksyä sen, että piakkoin isä saa rauhan ja onnistuu juomaan itsensä pois tästä maailmasta. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin ja sellaiselta mitä kulttuurissamme oikeastaan ei ole totuttu, saati edes sallittu ääneen sanoa, niin jokin osa minussa myös toivoo, että lähtö tulisi eteen mahdollisimman nopeasti. 

Isän elämä on yhtä kärsimystä, eikä hänellä ole enää mitään. Aika tarkkaan noilla sanoilla hän sanoi vasten kasvojani kun äidin kuolemaan liittyviä asioita hoidin, oli vieläpä täysin selvä. Kärsimyksessään hän ei tainnut muistaa, että hänellä oli vielä poika, tuosta voisi päätellä, etten ole hänelle mitään. No, rehellisyyden nimissä on todettava, että minä katson menettäneeni isän alkoholille jo vuonna 1996. 

Todennäköisesti menetin jo aiemmin, mutta 1996 juominen muuttui arkipäiväiseksi asiaksi hänen elämässään. Tuolloin eivät enää viikonloppukännit ja muutama työpäivän jälkeen, rentoutustarkoituksessa otettu olut, riittäneet tyydyttämään alati kasvavaa janoa. 

Muistan lukeneeni, kuinka Amerikan alkuperäisasukkaat ovat voimakkaasti alkoholisoituneita. Kirjoituksessa joku oli tulkinnut asian niin, että kyseessä on ollut selviytymiskeino kun heidän kansalleen ominainen elämäntyyli oli heiltä pois viety. 

Mietin tuota asiaa oman perheeni kohdalta, että oliko isäni pakotettu elämään sellaista elämää, johon hän ei itse tietoisesti ollut pyrkinyt? Kenties häntä ei ollutkaan luotu perheenisäksi vaan vertaispaine ja aika jolloin hän eli, ei tarjonnut hänelle pakotietä perhe-idyllistä. Ties vaikka hänen sielunsa kaipasi maailmalle seikkaulujen perään, eikä tavallinen perhe-elämä tuonut sitä jännitystä, mitä hän olisi tarvinnut tunteakseen olevansa elossa. Kun jostain kohtalon oikusta tämä mahdollisuus oli häneltä evätty, päätti hän korjata tilanteen ainoalla tuntemallaan tavalla eli lääkitsemällä itseään alkoholilla, jotta totuus unohtuisi!





sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Työttömyyteen paluu

On jälleen aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja saada asioita tapahtumaan, toisin sanoen tekstiä eetteriin. 

Toisaalta nuo sanat puistattavat, sillä niitä usein viljellään henkilöille, jotka poikkeavat ns. normaalien ihmisten massasta; kuten työttömät, mielensairauksista kärsivät ja muuten vain rohkeasti eri tavalla ajattelevat ihmiset. 

Olen laiminlyönyt lukijoitani (kaikkia neljää, kiitos heille sitkeydestä) jo pitkään kirjoittamalla todella satunnaisesti ja toistaiseksi enemmän alkoholismista kuin työttömyydestä.

Toisaalta molemmista on suoraa ja epäsuoraa kokemusta, ja jonkin verran tunteen paatosta, joten miksikäs en purnaisi välillä muistakin aiheista. 

Minulla on enää muutama viikko palkkatukityötä jäljellä, jonka jälkeen on lusittava kertyneet vuosilomat pois, sillä kaupunki ei suostu maksamaan niitä rahana, vaikka työpanokselleni olisi selvä tarve ja esimiehenikin olisi halunnut minun työskentelevän loppuun saakka. 

Usein tullaan tähän, miten kaikki maksaa liikaa. Talouselämästä hiljattain luin, kuinka ohjelmistokehitykseen suuntautunut insinööri Intiassa maksaa n. 350€/kk ja Suomessa vastaava sitten on jotain 3500-7000€/kk sivukuluineen. Tässä vaiheessa on varmaan aivan turha yrittääkään enää saada Suomalaista työtä yhtä kilpailukykyiseksi verrattuna ns. halpamaihin, sillä kustannukset painivat aivan eri sarjassa, jotta voitaisiin ikinä laittaa kampoihin. Osaaminen on kallista, mutta niin on eläminenkin tässä maassa. 

En ole tavannut insinööriä, joka kokisi itsensä merkittävästä rikkaammaksi kuin ns. keskiluokka. Opiskelut kestävät kauan ja palkat ovat matalat. Koulutukseen sijoitettu aika nuoruudesta ei takaa pääsyä parempaan tuloluokkaan. Jo pelkästään opiskeluihin käytetty aika vuosissa ja valmistumisen jälkeen vietetyt vuodet matalilla aloituspalkoilla takaavat sen, ettei insinööri välttämättä koskaan saavuta tuloissaan tilannetta, jossa pääsee tasoihin ammattikoulun käyneen ystävänsä kanssa.

En ole vielä kertaakaan kirjoittanut ajatuksiani maahanmuutosta ja voi olla, että sohaisen muurahaispesää tuomalla ajatuksiani julki kyseisestä aiheesta. 

Viime aikoina on jälleen käynnistynyt jokin työttömien parjauskampanja mediassa. Samoin on tuotu esiin, että maahanmuuttajien kotoutumiseen voisi toimia samat keinot kuin mitä käytetään kantaväestön työttömien saamiseksi työmarkkinoille, eli työkokeilu. Jokseenkin vaikea uskoa tämän toimivan. Himmeä mielikuva olisi asiasta, että tätäkin aihetta on tutkittu ja todettu, ettei työkokeilut tms. tempputyöt lisää työttömän henkilön valmiuksia päästä työelämään käsiksi niin miten se sitten voisi toimia maahanmuuttajankaan kohdalla, jolla on puutteellinen kieli- ja ammattitaito? Suomihan on tunnettu siitä, että joka vietävän mutterin kääntämiseen tarvitset koulutuksen ja sertifikaatin. Ja jos sinulla sattuu olemaan pätevyys kääntää mutteria oikealle niin et automaattisesti ole pätevä sitä kääntämään vasemmalle... 

Toisaalta on hyväksyttävä ajatus, että avustuksen vastineeksi tehdään edes jonkin sortin työpanos, mutta tässä onkin ansan paikka. Kun yhteen ääneen huudellaan, että loispummit; ne työhaluttomat työttömät ja maahanmuuttajat kuuluukin laittaa näihin 9€/pv työkokeiluihin, niin piakkoin saadaan huomata kulloisessakin työpaikassamme käynnistyvät YT-neuvottelut, joiden seurauksena jatkamme samassa työssä, mutta palkkaa ei maksakaan yritys vaan KELA ja se on summaltaan 9€/pv...Siinä sitten kurkku kipeänä äskeisestä sosiaalipummeille huutelusta ihmetellään, kuinka tässä nyt näin kävi, että minustakin tuli sosiaalipummi?

Eikös muuten olekin mielenkiintoista, miten muuttamalla saman asian sanamuotoa, viesti itse asiasta muuttuu merkittävästi?

Aiemmin kuukausittain työttömille maksettava rahasumma oli nimeltään työttömyyskorvaus, joka kertoi suoraan kyseessä olevan raha, joka on korvaus siitä, ettei yhteiskunnalla ole tarjota sinulle töitä. 
Se muistaakseni luotiin joskus vuonna miekka&kilpi kun maaseudun sesonkityöläisillä eli ns. reppureiskoille ei ollut talvisin töitä. Rahallinen korvaus takasi sesonkityöläisen pysymisen maassa, jottei hän lähtisi ulkomaille onnea etsimään ja jäisi sille tielle. Rahallinen kannuste takasi myös sen, että hän olisi jälleen seuraavana sesonkina käytettävissä. 

Nykyisin tuota rahasummaa nimitetään työttömyysetuudeksi. Mistä lähtien on ollut etuus saada korvausta siitä, että hyvinvointiyhteiskunta on ajettu tilaan, jossa sillä ei ole enää tarjota keinoa elättää itsensä työllä? Kun korvausta työn puuttumisesta aletaan nimittää etuudeksi, särähtää se vielä toistaiseksi palkallista työtä tekevän henkilön korvaan niin, että hän alkaa ajatella työtä vailla olevan henkilön olevan jollain tavalla etuoikeutettu häneen verrattuna. Tämän varjolla onkin helppo saada yleinen mielipide vastikkeetonta rahan jakamista vastaan ja piakkoin työttömyys"etuudella" työskentely kuulostaa niin hyvältä, että siitä saadaan laki runnottua läpi. Seuraava askel onkin palkkatyön loppuminen kokonaan ja yhteiskunnan jakautuminen omistavaan luokkaan ja köyhälistöön.

Työkokeiluiden uhka siis vaanii meitä kaikkia, jopa niitä, jotka tällä hetkellä vielä ovat palkkatyössä. 

Olen aina ihmetellyt, että mikä ihme ihmisiä ajaa tänne kylmään pohjolaan? Onko tämä jotenkin eksoottinen paikka siellä dyynien keskellä asustavien paimentolaisten mielestä? Toinen itseäni askarruttava seikka on se, että miksi tänne halutaan ns. vääräuskoisten keskelle? Onko ajatuksena, että täällä ollaan niin suvaitsevia tulijoita kohtaan, että täällä vaikka luovutaan kristinuskosta, jottei loukata tulijoita? Vai että täällä on runsaasti potentiaalisia käännytettäviä ja siinä tehtävässä onnistuttuaan voi taata itselleen paikan paratiisissa? 

Katson joskus asioita todella pienen ikkunan lävitse ja mietin mitä itse tekisin. Jos minulla olisi tilanne edessä, että joutuisin kotimaastani lähtemään. Valitsisinko maan, jossa suunnilleen kaikki on päinvastoin kuin mihin olen tottunut vai maan, jossa edes jollain tavalla on ymmärrettävä kieli ja kulttuuri? Sen verran arka olen, että taitaisin kokeilla onneani lähimaastossa, suurinpiirtein tutussa ilmastossa ja kulttuurissa.

Toki paljon puhutaan, että nämäkin vyöryvät ihmisaallot ovat laadultaan lähinnä elintasoon- eivätkä humanitäärisin perustein tulevia pakolaisia. Pahat kielet sanovat, että Afrikan maanosassa löytyy myös rikkaita valtioita, joissa kieli, uskonto ja kulttuuri on samankaltaista kuin lähtömaassa, mutta siellä joutuu tekemään töitä menestyksen eteen. Ihminen taitaa olla geneettisesti ohjelmoitu etsimään maksimaalisen hyödyn minimaalisin ponnistuksin. Mene ja tiedä, itse vain ihmettelen kaikennäköisiä asioita ja ihmisen motivaatiota toimia kuten toimii.

Olen miettinyt, voiko tässä taustalla olla vain jättimäinen huijaus, jota rikollisjärjestöt harjoittavat tienatakseen. He maalailevat ruusuisia kuvia Suomen olosuhteista ja asumisesta täällä. Valitettavan moni menee lankaan ja myy kaiken omaisuutensa ja maksaa kalliisti matkastaan tänne. Perille saavuttuaan voi tulla hieman huijattu olo... Toisaalta en tiedä voiko noita rikollisjärjestöjä ihan suoraan aiheesta syyttää, hehän vain soveltavat markkinatalouden oppeja hieman toisenlaiseen yritystoimintaan...

Toisaalta tuo edellä mainittu on realismia meille kantaväestölle. Muistan kyllä korulauseet koulutuksen kannattavuudesta ja hienot esitteet koulutuslinjasta, jota päädyin opiskelemaan. Siinä mainittiin kuinka koulutuslinjan valinneista 94% työllistyy opintojen aikana tai välittömästi valmistumisen jälkeen. Omasta luokastani amk:ssa taisi kyllä työllistyä vain se 6% alalleen. Niin no, eihän esitteessä kyllä puhuttu mitään, että pääsisi omalle alalleen töihin. Taisi olla se kohta painettu pienellä präntillä... Varmasti koulun jälkeen moni menee töihin minne tahansa, mistä vain palkkaa saa, sillä opintotuet on käytetty ja pahimmassa tapauksessa opintovelat painavat niskassa.

Itse olin kaukaa viisas ja tyhmä kun en opintolainaa ottanut. Nykyisellä menestyksellä insinöörin urallani, maksaisin vielä eläkepäivillänikin pois opintovelkaa, sikäli jos sinne eläkkeelle ikinä edes pääsen. Toisaalta fiksumpi valinta olisi ollut mennä oman alan töihin vaikka palkattomana, niin olisi sitten valmistumisen aikoihin ollut sitä alakohtaista työkokemusta, joka tuntuu rekrytoinneissa merkitsevän enemmän kuin ajallaan valmistuminen.

Toisaalta olen kyllä saanut kuulla koko kirjon noita selityksiä siitä, miksei juuri minua ole valittu hakemaani tehtävään, joten en omille tulkinnoilleni laita kovin paljoa painoa. Aina löytyy joku syy miksei kelpaa. En enää ota sitä niin henkilökohtaisesti kuin aikaisemmin. TEM-katsauksesta vilkaistuna töitä vailla on n. 350 000- ja palkattomissa harjoitteluissa ja tms. tilastojen siivoushommissa on n. 150 000 ihmistä, se tekee puoli miljoonaa ihmistä on vailla keinoa elättää itsensä työnteolla. Tänä aamuna MOL:n sivuilla on 11 527 työpaikkailmoitusta. Vaikka sanotaan, että julkisesti ilmoitetaan vain 20% todellisista avoimista paikoista niin ne huomioiden avoimia paikkoja on 57 635. Vaikka mitenkä päin lukuja pyörittelisi niin karkeasti arvioiden jokaista avointa työpaikkaa hakee kymmenen ihmistä. Mikä tarkoittaa, että vain yksi saa työn ja yhdeksän jää ilman. Ei ollenkaan mairittelevat luvut.

Itsellä tuo hetki lähenee kun jälleen rumennan tilastoja. Nopeasti on puoli vuotta töissä mennyt. On ollut mukava tuntea olevansa tarpeellinen ja että työpanoksellani olen helpottanut toisten ihmisten työtä ja lisännyt heillä työssäjaksamista ja työssä viihtymistä. Sen kautta myös asiakkaamme kotisairaanhoidossa ovat saaneet parempaa hoitoa ja enemmän aikaa. Sitä ei aina ymmärrä, miten kauaskantoisesti voi yhden autonkuljettajan työpanos vaikuttaa, mutta omin silmin olen em. seikat todistaa ja olen myös muilta varmistanut etten ole harhoja nähnyt niin pakko se on uskoa.

Kaupunki on saavuttanut minun myötä myös rahallista säästöä kun ei ole hoitajille tarvinnut kilometrikorvauksia maksella. Toisaalta sen vaikutukset ovatkin sitten kaksipiippuinen juttu. Toisaalta säästöä tulee ympäristölle vähemmistä pakokaasuista ja niiden kautta myös ihmiset sairastavat vähemmin kun ei ole hiukkasia hengitysilmassa ja terveydenhuolto pääsee keskittymään ydintoimintoihinsa. Toisaalta alueen huoltamot ja korjaamot eivät saa niin usein asiakkaita, joten paikallinen makrotalous kärsii ja pienyrittäjät näivettyvät, joka sitten taas tuo lisää työttömyyttä.

Yhdellä autokuskilla voi siis olla aika iso vaikutus alueensa talouselämään. Veikkaan, että tuota ajatusketjua olisi voinut viedä pidemmällekin, mutta itse haluan keskittyä siihen, että lyhyen hetken minun elämällä on ollut tarkoitus ja olen vaikuttanut toisten elämään ja talouteen. Olen siis ollut olemassa. 

Piakkoin palaan kotiin sohvannurkkaan nyhjöttämään ja kulutan ainoastaan lenkkareita. En ostele paikallisilta pienyrittäjiltä palveluita; en käy ulkona syömässä (paitsi jos on liikkeen avajaiset tms. ja siellä on soppatykissä ILMAISTA hernerokkaa), en käy hieronnassa, en elokuvissa, korjaan autoni itse ja ostan osat ulkomailta toisin sanoen lakkaan kuluttamasta ja pitämästä rahaa kierrossa paikallisen talouden hyväksi. 

Vapaa markkinatalous antaa kuluttajalle mahdollisuuden ostaa tuotteensa sieltä mistä sen halvimmalla saa. Kun Suomessa on kaikki kallista, täytyy ne vähäiset roposet sitten viedä ulkomaisille kauppiaille, jonka johdosta kaikki täällä kallistuu entisestään kun hintoja täytyy nostaa, jotta yrittäjät saavat edes jotain katetta liiketoiminnastaan.

Sir James Goldsmith on kirjoittanut aiheesta kirjan:"the trap", eli Suomeksi:"ansa". Sen on suomentanut Paavo Väyrynen ja suosittelen sen lukemista. Kirjassa kerrotaan aika selväsanaisesti mitä tulee tapahtumaan taloudessa paikallistasolla kun maksimaalisen voittojen tavoittelun kiimassa siirretään työtä halpamaihin. Goldsmith osasi ennustaa talouden kehityksen nykyiseen tilaan jo reilu kaksi vuosikymmentä sitten. Jotain kuvaa sisällöstä saa kun katsoo kirjailijan haastattelun youtubesta:




lauantai 10. lokakuuta 2015

Pullopostia, edelleen

Miksi alkoholistin läheinen toimii niinkuin toimii? Hän ei suostu päästämään irti läheisestä, joka on vapaaehtoisesti antautunut alkoholin vietäväksi? 

Loppujen lopuksi näen, että juominen on aina oma valinta. Itsekin olin kyseisen valintatilanteen edessä päivämäärällä 1.6.2003. Silloin päätin valita elämän, jossa alkoholi ei hallitse minua. Sitämyöten lähdin kulkemaan aivan uudenlaista polkua pitkin, jolle valitettavan harva suvustani ei ole koskaan uskaltautunut.

Rehellisyyden nimissä en voi sanoa eläväni täysin ilman alkoholia, sillä kerran kolmessa kuukaudessa uskallan juoda lasin viiniä ruuan kanssa ja yhtä usein rohkenen nauttia saunakaljan. Olen tehnyt itselleni selväksi sen, että yksi annos on sallittu, ei enempää. Vain silloin alkoholin tuoma nousukiito ei vielä ole niin voimakas, että se tempaisisi minut mukanaan ja sortuisin juomaan. 

Terapeutin kanssa aiheesta tuli keskusteltua ja pitkän linjan päihdetyöläisenä hän kertoi minun käyneen siinä käännekohdassa, jolloin itseni vielä pystyin pelastamaan. Silloin saavuin tienhaaraan, jossa tiedostin itse vielä voivani määrätä elämäni suunnan. Tulin puntaroineeksi vaihtoehtojani, eikä niitä ollut silloin kaksi. Ensimmäinen polku oli valitettavan tuttu. Tämä oli suvussa varsin yleinen ja erittäin usein kuljettu viinanhuuruinen polku. Nuorena näin useita esimerkkejä elävästä elämästä, minne se polku johtaisi, joten mietin vielä toista vaihtoehtoa.

Se toinen tie oli tuntematon ja se oli erittäin pelottava. Aikuisuus, kypsyys ja vastuu tuntuivat musertavan suurilta asioilta, joita olisi mielellään paennut sinne pullon pohjalle. Blogini ensimmäisen postauksen ja useita muita lukeneena, varmaan olette saattaneet huomata, ettei se aikuisuus niin kovin helppoa ole ollut. Toki ei ehkä ollut lapsuuskaan, mutta kenelläpä se olisi?

Toisaalta haluan ajatella, että vaikkei helpolla ole elämässä päässyt niin silti asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Eräskin kommentoija kertoi lukeneensa blogini alusta alkaen ja kertoi kuinka synkkä ja masentunut olo siitä hänelle tuli. Itse elän sitä kaikkea, mistä kirjoitan. En sokerikuorruta saati liioittele kokemuksiani. Pyrin kertomaan asiat niinkuin olen ne itse kokenut ja tunteeni välitän tekstiini parhaan kykyni mukaan, mitään lisäämättä, mitään poistamatta.

(Kuten rönsyilevästä ja asiasta toiseen hyppivästä tekstistä saattaa arvata, en ole kirjoittamisen ammattilainen. Minulla on ADD-diagnosointi parhaillaan käynnissä, mikä näkyy helposti siitä, etten pysy kovin johdonmukaisena teksteissäni...)

Niin, irtipäästämisen vaikeudesta taisin aloitella, ennenkuin hukkasin punaisen langan..

Irtipäästämisen esteenä tuntui itsellä olevan sekä pinttynyt tapa että harhakuvitelma siitä, että osallistumalla läheisen elämään, voisi jotenkin auttaa hänet takaisin oikeille raiteille.

Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Olemalla läsnä ja odottamalla niitä hyviä hetkiä sai kestää kaikennäköistä. Ne hyvät hetket tulivat aina vain harvemmin kun vuosien kuluessa ryyppyputket pitenivät. Vasta jälkeenpäin kun noita hetkiä ja vuosia muistelee, olen tullut tietoiseksi siitä, miten vaivattomasti alkoholisti ohjaili minua. Alkoholisti on kuin huomionkipeä diiva. 

Diivan arvaamattomat mielihalut täyttävät arjen ja niitä on lähes mahdotonta ennakoida. Usein niiden mielihalujen mittasuhteet onnistuivat yllättämään. Monesti sitä luuli, että uusi pohjataso oli saavutettu, kunnes tuli jälleen uusi aihe, joka onnistui lyömään minut ällikällä. Eräällä tavalla hirtehisesti ajateltuna alkoholisti kehittyy "harrastuksessaan" ja onnistuu aina ylittämään aikaisemmat suorituksensa...

Sitten irtipäästämiseen takaisin.. 

Mitä enemmin yritin olla mieliksi alkoholistidiivalle, sitä tiukemmin alkoholisti sai otteen minusta. Se oli kuin Aikido:n perusperiaate: käytä hyökkääjän voima häntä itseään vastaan. Tässä tapauksessa alkoholisti käytti hyvätahtoisen hölmön auttamishalua häntä itseään vastaan. 

Alkoholistin ajatusmaailmassa hän on kaiken keskiössä ja kaikki tapahtuu hänen ympärillään, hänen ehdoillaan. Hän on aurinko, jota kaikki muut ympäröivät. Hän on kaikkeuden keskipiste ja vain hänen tarpeillaan on merkitystä. Olet olemassa vain hänen hyvästä tahdostaan ja sen johdosta olet velvoitettu palvomaan ja palvelemaan häntä. Jos alkoholistin vaikutuspiiristä ei pääse pois ajoissa, hän on kuin musta aukko, vetäen puoleensa kaiken minkä annat ja vielä enemmän. Hän vie voimasi ja elämäntahtosi. Hän kuihduttaa ihmiset ympärillään. Hän kuluttaa sinua kunnes olet kaikkesi antanut ja voimasi ovat niin loppu, että sairastut ja lopulta päädyt hautaan, kuten äidilleni kävi.

Taisin aiemmin kirjoitella, että itselläni se kuuluisa kamelin selän katkaiseva korsi, löytyi viimein äidin tuhkien sirottelutilaisuudesta. Sinne isä ilmestyi diivan elkein invataksilla, taksinkuljettajan toimiessa hänen suuruutensa pyörätuolin työntäjänä. Edellisenä päivänä perukirjoituksissa vielä selvänä ollessaan, hänen omat jalat kantoivat ongelmitta. 

Paikalle oli kutsuttu muitakin kunnioittamaan äidin poismenoa, joten diiva haistoi tilaisuuden säteillä parrasvaloissa uhriutumalla. Olihan hänellä niin rankkaa nyt elää yksin kun kukaan ei hänestä huolehdi. Niin traaginen kohtalo hänelle koitti kun sairaus vei puolison (=palvelijan) pois. Nyt hän joutuu kantamaan aikuisuuden taakan eli vastuun omasta elämästään ja arjen askareista. Kuinka sellainen onkaan epäoikeudenmukainen kohtalo, ettei voi vain huolettomana juoda kun toiset huolehtivat kaikesta.

Äidin muistotilaisuuden hän onnistui tahraamaan. Ensinnäkin tulemalla paikalla humalassa. Toisekseen marisemalla, kuinka hänellä on nyt niin vaikeaa ts. siirti huomion äidin muistotilaisuudesta itseensä kerjäämällä sympatiaa.  Kolmanneksi vitsailemalla seurueemme jäsenelle, omasta mielestään erittäinkin hauskasti ja meistä muista tyypilliseen alkoholistin tyyliin jotenkin näin:"hei beibe, istutko naamalleni niin koitan arvata painosi".

Itse yritän pitää muistoissani vain sen hetken, kuinka äidin tuhkia sirotellessani, tuuli kävi selkäni takaa kunnes yhtäkkiä tuulen suunta muuttui ja sain päälleni osan äidin tuhkista. Kaiken sen ällöttävyyden sijaan yritän ajatella, että äiti siinä halusi antaa viimeisen halauksen, ennekuin kiiti tuulen mukana maailman merille.

Tuota muistoa on vain erittäin vaikeata ylläpitää, koska isä oli läsnä ja tapansa mukaan varasti shown. Mitä enemmän noita tempauksia muistelee, sen kiukkusemmaksi sitä tulee. 

Kun menin vaimoni kanssa naimisiin, isäni ei ilmestynyt paikalle. Ensin syy oli siinä, ettei hän ollut saanut kutsua. Se väite oli helposti kumottu kun näytin kutsukorttia, jossa luki sekä äidin että isäni nimi. Ilmeisesti olisi diivalle pitänyt erikseen laittaa oma kutsukortti.. Kun ensimmäinen syy oli kumottu, löytyikin "alkoholistin kootut selitykset"-oppaasta oitis toinen käyttökelpoinen ja vaikeasti kumottava selitys. Hän olikin saanut tyrmäystippoja. Olisi ehkä uskottava muuten, muttei hän kotikännäilyiltään ole baareihin asti kyennyt liki kymmeneen vuoteen. Jokseenkin epäuskottavaa, että kotona oleviin pulloihin joku olisi käynyt tyrmäystippoja laittamassa. Silloin katkaisin välit liki vuodeksi.

Nyt kun jälkikäteen miettii niin olisi pitänyt katkaista pysyvästi, sillä nyt on periaatteessa samassa tilanteessa vain sillä erotuksella, että menoa on joutunut katsomaan kahdeksan vuotta enemmän. Noh, jälkiviisastelu on sitä helpointa sorttia. Jotkut asiat on vain opittava kantapään kautta, jotta niistä jää riittävän pysyvä muistijälki. Aivan kuten armeija-ajoista olen ankkuroinut mieleeni muutaman ikävän tapahtuman, jotta muistaisin myös sen toisen puolen siitä ajasta, enkä vuosien jälkeen alkaisi romantisoimaan ja haikailemaan kuinka ne olivat nuoruuteni kultaisia vuosia.

Yritän toisinaan oikein kovasti ponnistella ja muistella niitä hyviä aikoja isän kanssa. Ongelmaksi on vain muodostunut se valtava määrä huonoja muistoja, jotka ovat kasautuneet niiden hyvien päälle. Hiljalleen ne hyvät muistot ovat alkaneet hiipumaan pois ja jäljelle on jäänyt vain huonot muistot kännisistä toilailuista tai ihan mistä tahansa talkoista&remonteista, jotka aina tapahtuivat viinan voimin.

Sanotaan, etteivät vanhemmat voi onnistua tehtävässään ja aina he aiheuttavat lapsilleen traumoja. Katsoisin heidän tärkeimmäksi tehtäväkseen opastaa lapsiaan, kuinka niitä traumoja voi työstää. Elämä on kuitenkin vain sarja vastoinkäymisiä kunnes kuolema viimein tarjoaa levon. Sitä ennen jostain pitäisi saada edes jonkinlaiset alkeet, kuinka selvitä elämässä, ettei niitä traumoja joudu aikuisena terapeutin avulla työstämään. Toki silloinkaan ei vielä ole liian myöhäistä eheytyä, mutta sirpaleista kasaan liimattu vaasi ei enää ole niin vahva kuin se oli alkuperäisessä kunnossa.




tiistai 6. lokakuuta 2015

Unettoman yön pohdintaa

Pitkästä aikaa mieleeni tulvii ajatuksia työttömyydestä. En ole sitä päässyt unohtamaan, vaikka useamman kuukauden olenkin (palkkatuki)töissä ollut. Olen tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta koko asiaa ja yrittänyt mindfulness-harjoituksen lailla keskittyä vain tähän hetkeen.

Asiaan! Miksi minä en menesty työmarkkinoilla? Tunnen olevani oivalluksen äärellä ja olen saattanut löytää syyn tapaisen siihen miksen ole haluttua tavaraa työmarkkinoilla, luulisin. Olen tarkkaillut pihallamme vierailevia oravia ja olen haltioitunut niiden tavasta toimia, mitä tulee ruuan hankintaan. Tästä oivalluksen kaltaisesta tunteesta sitten päätin johtaa pohdiskeluani siihen suuntaan ja kenties löytää itseäni piinaavan oireyhtymän, mikä estää minua työllistymästä.

Eräänä päivänä havaitsin oravan käytöksessä kaavamaista toistoa. Siinä oli jotain jotain samaa, mitä työurallaan menestyneissä ystäsissäni myös on(pahoittelen, että vertaan toimianne oraviin, olette minulle ihan yhtä tärkeitä kuin oravat..). Oravien toimintatavoissa nousi esiin eräänlainen väsymätön röyhkeys ja ahneus. Voisin hyvin kuvitella miten trendikkäät rekryihmiset nimittäisivät näiden ominaisuuksien haltijoita dynaamisiksi ja menestyksenjanoisiksi ihmisiksi.

Niin, havaintoihin. Havaitsin oravan ilmestyvän ikkunan taakse kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka usein kannoin sille pähkinöitä. Kun kokeilin olla viemättä pähkinöitä ja vain istuin ikkunan äärellä niin orava tuli kasvojeni eteen ja aloitti syyllistävän tuijotuksen. Annoin periksi, ei sellaiselta nappisilmältä voi kieltää pähkinöitä...

Koitin kylmettää sydämeni ja katsoin antaako orava periksi ennen minua. Jouduin toteamaan sen olevan askeleen minua edellä, se nerokas rontti. Kun syyllistävä katse ei toiminut, alkoi orava juoksennella ikkunalaudalla levottomasti aiheuttaen meteliä, ihan kuin orava olisi yrittänyt saada minut havahtumaan päiväunelmistani (työpaikasta) ja huomaamaan itsensä.

Vieläkin olin kärsivällinen, joskin tunsin jo huonoa omaatuntoa pienen karvaisen rotan joutumisesta minun mielivaltaisen ja huonosti suunnitellun kokeen koekaniiniksi. Kun söpöydellä, syyllistämisellä tai metelöimällä ei irronnut pähkinöitä, alkoi silloin ilkivalta. Niin kävi orava sääliä tuntematta jyrsimään ikkunan hyttysverkkoon reikiä isommaksi. Tässä vaiheessa olin jo vakuuttunut oravan tekojen suunnitelmallisuudesta ja salakavaluudesta. Siellä orava olisi männynoksalla nauranut ja katsellut ikkunan läpi modernilta tanssilta muistuttavaa epätoivon tangoa kun yritän huitoa sisään päässeitä hyttysiä hengiltä. Pirullinen olento tuo orava.

Ei oravan kavaluus tähän pääty. Kun sain sen hätistetyksi jyrsimästä hyttysverkkoa, siirtyi se kauemmas, käteni ulottumattomiin ja ryhtyi tiputtelemaan pihakoristeita hyllyiltä. Se verhosi toimensa taitavasti. Harjaantumaton silmä olisi kuvitellut oravan vain säikähtäneen jotain ja säntäillessään törmäillyt koristeisiin, mutta minä tunnen tämän kaverin metkut.

Se on myös nopea, uskomattoman nopea ja röyhkeä. Kun viimein tiedän hävinneeni ja päätän viedä niitä pähkinöitä sillä, niin oranssi möykky metkuja on valmiina, aina valmiina. Avatessani takaovea, jos en ole varuillani niin se säntää sisään jalkojeni välistä. Se on myös alkanut tekemään yhteistyötä toisen oravan kanssa, saadaakseen maailmanvalloituksen (tai ainakin asuntoni) haltuunsa. Ensimmäinen orava tulee ikkunan taakse kerjäämään (uhkailemaan) pähkinoitä, toinen piiloutuu. Kun kävelen pihan perälle ja toimitan yhdessä sovittuun paikkaan pähkinöitä, kerjännyt orava iloisesti rinnallani loikkien, se toinen piilossa ollut orava livahtaa selkäni takaa sisälle, mikäli en muista sulkea ovea takanani. 

Varuillaan saa olla noiden juonien kanssa!

Niin, pitikö minun kirjoittaa jotain työttömyydestä? Miten nämä oravat nyt siihen liittyivät?

Tosiaan, oravien metodit ja työttömyyden syvin olemus kohdallani. Olen introvertti, hiljainen ja asiakeskeinen ihminen. Sellainen ei ole kovaa valuuttaa tänä päivänä kun pitäisi osata olla trendikäs, äänekäs ja janota menestystä.

Olen myös rehellinen. Jos olen kuullut jonkun joskus käyttäneen SAP:ia, en osaa markkinoida, että minulta löytyisi taidot tuon järjestelmän käyttöön. Jos toimisin kuten orava, mainostaisin vapaa-ajallani harjoitelleeni SAP:n käyttöä. Jos tässä vaiheessa saisin siitä kehuja, menettäisin uskoni rekryihmiseen täysin, sillä tuota järjestelmää en tietääkseni saa haltuuni laillisin keinoin ja rekryhenkilön kehut oma-aloitteisuudestani ja itseni kehittämisestä antaisivat jotenkin kyseenalaisen signaalin rekryn tiedoista, taidoista ja/tai moraalista.

Olen käynyt läpi viidet työnhakuvalmennus koulutukset ja työnhakuvalmentajien viesti on pääpiirteittäin ollut sellaista, että on tärkeätä osata tuoda omat hyvät puolet myyvässä muodossa esiin. Perusrehellisenä varmaan jos tähän kelkkaan lähtisin niin mainostaisin itseäni tähän tyyliin:"Hei! Tässä olisi teille 120 kiloa insinööriä. Nyt lähtee halavalla, vai mistä muulta voitte löytää 17€/kg insinööriä?"

Olen siinä mielessä yksinkertainen, että ajattelen markkinoinnin olevan eräällä tavalla valehtelua. Otetaan esimerkki. Jos mainostetaan vissyä, niin minusta kyse on kuplivasta vedestä, joka juotuna vie janon ja liikaa juotuna röyhtäyttää ja lopulta pissattaa. 

En ole markkinointihenkinen, joten seuraava perustuu fiktiiviseen kuvaan, joka on koottu yhdistelemällä eri elementtejä TV-mainoksista. Eli, markkinoinnin näkemys asiasta on seuraavanlainen: Beckham nojailee helteisen uimarannan parkkiksella maasturiinsa, on kuuma, aurinko porottaa. Hän valmistautuu ottamaan surffilaudan autonsa katolta. Paidattomana öljytty vartalo kiiltää auringonvalossa, treenatun vartalon lihakset pullistuvat kiinnittäen rannalla olevien 300:n bikinibeiben huomion. Beckham lähtee astelemaan kohti merta. Toisessa kädessä hänellä on surffilauta ja toisessa kivennäisvesipullo, josta hän ottaa hörpyn ja sen jälkeen kaataa osan päälleen, 300 bikini beibeä huokailee ja osa jopa pyörtyy ihailusta.

Tarvitseekö ihmetellä miksen menesty jos näkemykseni pelkästä vissystä eroaa näin paljon? En vain osaa markkinoida itseäni, saati kehua. Perisuomalainen vaatimattomuus istuu tiukassa, sillä itsensä kehuminen on minusta jotenkin likaista ja silloin syyllistyy valehteluun. Faktat faktoina ja niiden avulla on selvittävä. Ja hyvinhän tämä onkin toiminut nykymaailmassa...

Pitäisi siis uskaltautua äänekkäästi suurentelemaan osaamistaan, tai ainakin pyöristää ylöspäin. Eikä varmaan tarvitse potkuja pelätä vaikka jäisitkin kiinni kykyjesi liioittelusta. Ei sinua potkita pihalle, sillä silloinhan kävisi ilmi, että sinut palkannut henkilö osoittautuisi aivan yhtä osaamattomaksi työssään ja menettäisi kasvonsa...