lauantai 29. elokuuta 2015

Elämää oravien kanssa

Maalla asuminen on monen toiveiden täyttymys. Itse kuulun niihin onnekkaisiin, ketkä saavat nauttia luonnon läheisyydestä ja kuitenkin olla sopivan lähellä kaupungin palveluja.

Olen monesti miettinyt mitä kertoa noista viihdyttävistä ja toisinaan kiihdyttävistä villieläimistä, joita myös oraviksi kutsutaan. Takapihallamme niitä on jo vuosien ajan vieraillut useampi yksilö, tai voivat olla samojakin, kuka noista tietää. 

Muutama vuosi sitten toteutimme kolmen ihmisen voimin oravapopulaation laskennan. Tuolloin suoritettu laskenta vahvisti kahdeksan yksilön läsnäolon pihallamme. Silloin pääsimme myös todistamaan sekä kuusioravan että mäntyoravan yhteiseloa pihallamme.

Mitään erityisiä pyrkimyksiä näiden luonnonolioden kesyttämiseksi en ole ajatellut tehdä. Lähinnä pyrin vain ruokkimaan niitä, saaden vastalahjaksi katsella niiden touhuamista ruuan parissa. Eli käytännössä katson kun ensimmäinen yksilö jemmaa pähkinöitä pihamme jokaiseen kukkaruukkuun ja heti perään tulee toinen yksilö ja kaivaa ensimmäisen jemmat esiin ja tyhjentää ne...

Useimmiten ensimmäinen yksilö huomaa tämän toiminnan ja silloin toinen saa aikamoista kyytiä. Yllättävän reviiritietoisia siis ovat. Koomisinta kyllä, ovat myös aika säikkyjä. Ei pelkästään lenkkeilijöitä kohtaan vaan myös lintuja. Olen monasti saanut hymähtää sille kun  paikalle saapuu talitintti ja orava ei tätä heti huomaa. Huomatessaan tämän uhkaavan pedon, säntää orava puuhun säksättämään, haikeana seuraten kun hänen pähkinänsä katoavat ison mörön suuhun...

Mukavasti ovat myös oppineet tulemaan ikkunalaudoille kolistelemaan kun pähkinät ovat loppu. Hetkittäin tulee tunne, että kumpi tässä viihdyttää kumpaa, koska tuntuvat tulevan vartin välein kerjäämään lisää ruokaa. 

Joku yksilö on alkanut osoittaa vähän turhan korkeaa omatoimisuutta..Täytynee keskustella noiden kanssa rajoista...

http://1drv.ms/1Isfq2z



lauantai 15. elokuuta 2015

Pullopostia jälleen kerran

Itselläni meni hiljattain välit poikki isään kun hän tuli äidin tuhkien sirotteluun juovuksissa. Jo sitä ennen kärsivällisyyteni on ollut koetuksella koko äidin sairastelun ja lopulta kuolemaan johtaneen ajan.

Koko äidin sairastelujakson isä oli juovuksissa, eikä hän käynyt kuin kerran katsomassa äitiä sairaalassa ja silloinkin hän oli niin humalassa, että hänen kaverin piti häntä pyörätuolilla kuskata kun hän ei omilla jaloillaan pysynyt pystyssä.

Sain hoidettavaksi kaikki äidin sairasteluun liittyvät paperiasiat ja vakuutuksista korvauksien haut yms. byrokratian ja samalla myös makselin heille tulevia laskuja.

Äidin oltua pari viikkoa sairaalassa, isän kaveri soittaa minulle, että miten saataisiin isäsi hoito järjestettyä kun äitisikin on sairaalassa? Kun isän jalat ei toimi hyvin ja jonkun tarvitsisi ruokaa laittaa ja auttaa häntä vessaan yms. Ensimmäinen sulake päässäni pamahti tässä vaiheessa. Kerroin kuitenkin huutamatta isän kaverille, että kumma miten selvinpäin nuo kaikki toimet onnistuvat vallan mainiosti, että meinaako se isä, että jätän vaimoni tänne 300 kilsan päähän ja muutan kotiin palvelemaan isää, jotta hän saa kiskoa viinaa kaksin käsin? Sanoin myös et ymmärrän et olet vähän pahassa välikädessa enkä tästä sinua syytä, mutta isälle voit sanoa terveiset et painuu niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Äiti on kuolemaisillaan sairaalassa ja diiva tarvitsee palvelijan häntä ruokkimaan ja kantamaan viinaa kotiin. Unelmoikoon rauhassa.

Monesti kuulen sanottavan, että vanhempia täytyy kunnioittaa. Mielestäni tuo kunnioitus täytyy ensin ansaita. Sen verran paljon on juoppoja, nistejä ja muuten vaan vanhemmaksi sopimatonta materiaalia hankkiutunut vanhemmiksi, ettei se yksistään oikeuta ansaitsemaan kunnioitusta nuoremmiltaan.

Äiti sitten lopulta kuoli ja sain hoidettavakseni perukirjoitukset yms. hautajaisjärjestelyt. Asioita hoitaessani kohtasin jonkin verran ihmetystä, että miksi poika hoitaa näitä asioita jos kerran leskikin on elossa? Samaa minä itsekin ihmettelin välillä. Olin naiivisti ajatellut, että vastuullinen aikuinen ja vanhempi ei laittaisi omaa lastaan hoitamaan noita asioita. Pako pulloon vain oli houkuttelevampi vaihtoehto isälle.

Koitin antaa isälle tilaa ja surun ohella tehdä myös jotain perukirjoitusten eteen. Annoin hänelle hakemukset, joilla hän pystyisi hakemaan leskeneläkettä ja työpaikan ryhmähenkivakuutuksesta korvausta. Siis paperit joiden täyttämiseksi riitti, nimi, hetu, kotiosoite, puhelinnumero ja tilinumero. Kun mitään edistystä ei kuukauteen tapahtunut niin täytyin itse nuo hakemukset, jotta saatiin perukirjoitukset käyntiin ja valmiiksi määrätyssä ajassa.

Ymmärrän toki, että puolison menetys on kova paikka. En osaa nähdä heitä enää niin kovin läheisinä, sillä isä ehti asua 12 vuotta piharakennuksessa ennen äidin kuolemaa niin kuvittelisin etteivät välit enää niin kovin rakastavat olleet vaan pikemminkin tottumuksen voimasta olivat vielä yhdessä.

Koko tuon äidin kuoleman jälkeisen ajan isä valitti ettei hänellä ole enää mitään. Mietin, että olihan hänellä poika? Mutta isä taisi tarkoittaa ettei hänellä enää ollut ketään kuka kantaisi hänelle ruokaa ja hoitaisi lääkkeiden ottamisen ja lääkärissä käynnit yms. asiat. Toisin sanoen hän ei enää saanut olla vastuuton lapsi ja tehdä mitä haluaa kun puoliso hoitaa kaikki talouteen liittyvät velvoitteet.

Jotakuta voisi satuttaa kun oma isä sanoo vasten kasvojasi, ettei hänellä ole enää mitään. Minä olin menettänyt isäni viinalle jo 19 vuotta sitten, joten tuollaiset sanomiset eivät enää kirpaisseet. Ja nyt menetin äitini, viimeisen vanhempani.

Minulle ei suotu aikaa suremiseen, sillä huolimatta siitä että maailmani pysähtyi äidin kuollessa, sain huomata ettei ympäröivä maailma pysähdy kenenkään vuoksi vaan kiitää vauhdilla eteenpäin. Koska viralliset asiat piti saada hoidetuksi ja minun lisäksi ei ollut kuin alkoholisti, joka ei edes itseä saa ruokittua, niin tartuin toimeen ja hoidin asiat vaimoni korvaamattoman tuen voimin.

Viime hetkiin asti isä valitteli kavereilleen kuinka oli rankkaa järjestää hautajaiset ja hoitaa kuolemaan liittyvät paperityöt. Tästä tunsin suurta vääryyttä siinä kohtaa kun tiesin tasan tarkaan kuka hoiti kaiken, en kuitenkaan ajatellut nolata isääni kavereidensa edessä. Oliko se sitten sitä kunnioitusta vanhempaa kohtaan vai yksinkertaisesti sitä että koko ikäni äiti minulle sanoi :”hys hys, ei saa sanoa mitään sellaista, mikä pahoittaa isän mielen”, sitä en osaa sanoa. Jokatapauksessa vihaiseksi tuo on tehnyt, sillä miksei äitini ikinä miettinyt, että miksi isä saa satuttaa meitä molempia käytöksellään ja meillä ei ole mitään oikeutta antaa samalla mitalla takaisin? Tai edes, että saatettaisiin alkoholisti isän tiedoksi, että hänen käytöksensä satuttaa läheisiään?

Liian monesti on käynyt niin, että on ollut pakotettu vaikenemaan asioista, jotka ovat satuttaneet. Miten sellaisen oppien antajiin voisi suhtautua kunnioituksella? Vanhemman kuuluisi suojella lastaan ja opettaa hänelle oikean ja väärän erot. Miten henkilö, joka kehottaa sinua aina vaan kääntämään uuden posken vastaanottamaan loputtoman määrän iskuja, voi millään tavalla odottaa että häntä kunnioitettaisiin?

Väkivaltaa on monenlaista ja vaikken fyysistä väkivaltaa olekaan (Koivuniemen herran piiskausta lukuunottamatta) kokenut niin niin henkinen väkivalta jättää aina jälkensä, useimmiten lopuksi ikää. Vasta keski-ikää lähestyvänä alkaa vihdoin ymmärtää nuoruuden toimintamalleja ja omaa käytöstään. Alituisen pelon kanssa eläminen jättää helposti oman persoonallisuuden kehityksen vaillinaiseksi.

Olen paljon pohtinut, miksi sopeudun helposti monenlaisiin yhteisöihin ja olen myös saanut paljon palautetta siitä, miten helposti lähestyttävä olen. Kyselemällä paljon toisista ja olemalla kiinnostunut heistä, kukaan ei ikinä huomaa, että laskelmoidusti ohjaan huomion pois itsestäni. Näin toimimalla heille jää mielikuva läheisestä vuorovaikutuksesta kanssani. Tuon illusion särkee helposti kysymällä heiltä jotain minusta. Siinä vaiheessa useimmiten tuleekin hiljaista…

Alkoholistin lapsena kasvaminen on edellyttänyt alituista tapahtumapolkujen suunnittelua. Kun koskaan ei voi tietää miten alkoholisti reagoi mihinkin asiaan ja useimmiten samaan asiaan reagoidaan joka kerta eri tavalla. Aina on täytynyt rakentaa alkoholistin todennäköisimmät reaktiot ja niille omat vastareaktiot, jolla hillitä alkoholistia. Kyse on ollut puhtaasta itsesuojelusta.

Alituinen valppauden tila vain on äärimmäisen kuluttava. Kun kantaa mielessään lukemattomia todennäköisyyksiä ja koko ajan yrittää lukea alkoholistia ja niiden perusteella muuntaa ja laskelmoida toimintamalleja, joilla äärimmäisistä tilanteista pääsee ulos ehjin nahoin niin siinä helposti jää ne normaalin lapsuuden asiat kokematta ja oppimatta. 

Mieli on kuin se yksikätinen rosvo tai hedelmäpeli mikälie?, jossa ne kolme kiekkoa pyörivät koko ajan taukoamatta ja lopputulos ratkeaa vasta kun kaikki kolme kiekkoa pysähtyvät. Kun mieli on lapsesta saakka rakentunut tuon pelin malliin, on jokseenkin hankalaa jäsentää ajatuksiaan kun nyt aikuisena ei tarvitse lukea niitä hienoja ilmeitä, eleitä, äänenpainoja tms. jolla saa ne kiekot pysäytettyä yksitellen lopputulemaan päästäkseen vaan ne kiekot pyörii yhä vaan ja ainiaan.

Nyt on 1,5 kk ajan olleet välit poikki isään. Aluksi oli huoli suuri, että miten hän pärjää yksinään. Hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että ensin täytyy pitää huolta itsestään, jotta voi auttaa toisia. Nyt lähestyn jo ajatusta siitä miten aikuinen saa tehdä elämälleen mitä haluaa ja jos päättää vain juoda viinaa niin se hänelle suotakoon. Silloin on itse viisainta väistyä ja antaa toisen kulkea se tie loppuun saakka tai niin pitkälle kuin haluaa.

Muutoksen on aina lähdettävä sisältäpäin. Alkoholistia ei voi pelastaa jos hän ei itse halua tulla pelastetuksi. Samalla tavalla on itse, alkoholistin läheisenä ymmärrettävä muuttua. Toisen kannatteleminen elämän polulla vain viivästyttää väistämätöntä ja pahimmillaan vie osan itsestä alkoholistin mukana.

On hirvittävän vaikeata päästää irti. Omaan vanhempaan leimautuu hyvin voimakkaasti ja sitä haluaisi ajatella heidän elävän ikuisesti rinnallasi. Jossain vaiheessa sitä on vain puntaroitava, että mitä läheissuhde alkoholistiin tekee sinulle? Tästä oivalluksesta alkaa kivulias tie irtautumiseen ja kentien ajan kanssa omaan eheytymiseen.

Olen ymmärtänyt yhdeksi vanhemman tärkeäksi tehtäväksi varmistaa, että jälkikasvu pärjää omillaan. Sen asian voi vanhempi tehdä monella tapaa ja kasvamalla lasisen lapsuuden sitä osaa valmistautua vaikka muukalaisten invaasioon, ainakin siinä tapauksessa että niille maistuu alkoholi…