perjantai 19. kesäkuuta 2015

Merkityksen löytyminen?

Tovin hiljaiselon jälkeen on hyvä tehdä katsaus kuluneeseen puoleentoista kuukauteen. Toki yksityiselämän puolella on tapahtunut kevään aikana paljonkin, eivätkä kaikki ole luonteeltaan olleet mieluisia. Nyt kuitenkin paluu ns. "sorvin" ääreen ja hieman pohdintaa siitä, miten on työn tekeminen vaikuttanut pitkäaikaistyöttömän elämään.

Huolimatta siitä, että pitkäaikaistyöttömän leima otsasta vaihtui hiljattain osa-aika työläisen leimaan, en jotenkin pysty karistamaan sitä varjoista kurkkivaa peikkoa pois näköpiiristäni. Tuo peikko muistuttaa minua siitä, etten yrittäisi tulla liian tutuksi sen tarpeellisuuden tunteen kanssa, joka usein seuraa kun työelämään pääsee. 

En sitten tiedä kumpi on oikein kuluttavampaa: se, että kuljen varpaisillani ja muistan tämän olevan vain tilapäistä ja paikkani on siellä alati kasvavan työttömien rintaman etujoukoissa vai se, että uskaltaisin nauttia tästä hetkestä kun saan olla osa työyhteisöä siihen saakka kunnes eräänä päivänä se kaikki loppuu?

Elämähän on lopulta vain väliaikaista ja hengissä ei tästä kukaan selviä, loppujen lopuksi...

On perin merkillinen tunne olla tarpeellinen. Olin viime viikolla töistä pois muutaman päivän, äidin hautajaisjärjestelyjen vuoksi. Tällä viikolla sain kuulla, miten töissä oli tavanomaista sekavampaa ja kiireisempää. Minulle sanottiin suoraan, että työpanokseni puuttumisen vuoksi asiat eivät menneet niin sujuvasti kuin silloin kun olen töissä. Se yhtäaikaa lämmitti mieltäni ja sitten toisaalta en osannut ottaa sitä vastaan, sillä en muista koska sellaista palautetta olisin työelämässä saanut.

Olen siis tärkeä osa kokonaisuutta, heidän(=huomaa sanamuoto, sillä en vielä uskalla kuvitella voivani sanoa omaa..) työyhteisöään ja se toimi huonommin kun en ollut paikalla. En ollut vain se "työllistetty"-kaveri, koska sellainenkin tyyppi tuolla on, tai siis oli, koska hän sai juuri potkut kun meni varastamaan parikymmentä euroa... Tunsin siis olevani osa jotain, olin tarpeellinen ja muut työntekijät kokevat työpanokseni tuovan selvää helpotusta heidän työskentelyynsä. 

Melkein voisin kuvitella innostuvani tällaisen palautteen jälkeen, jos en alati olisi niin varuillani kaiken suhteen, mikä voidaan helposti viedä minulta pois, sillä sen verran monesti on matto lähtenyt jalkojeni alta. 

Toistaiseksi olen siis saanut paljon hyvää palautetta työskentelystäni ja vaikkei työni olekaan mitään kovin haasteellista niin haluan kuitenkin tehdä sen niin hyvin kuin pystyn. Voi olla uutuuden viehätystäkin ja psykologiselta kannalta tarkasteltuna voisi näyttää, että menossa on ns. tutustumisvaihe, jossa halutaan antaa mahdollisimman hyvä vaikutelma itsestä, jotta saadaan saalis koukkuun, niin sanoakseni.

Joskus nuorempana kun minulla oli vielä ylpeyttä jäljellä (useimmiten ehkä liikaakin, mutta silloin olin nuori ja pöhkö), niin silloin ajattelin antavani työlle vain palkkaan verrannollisen osuuden osaamisestani. Onneksi olen oppinut, että elämässä pitää uskaltaa olla sopivissa määrin noyrä, eikä pitää mitään selviönä. 

Niin paljon tulee asioita eteen vuosien varrella, joita ei pysty hallitsemaan saati niihin juurikaan vaikuttamaan. Ainoa asia, mihin voi jotenkin vaikuttaa on oma suhtautuminen niihin. Eikä sekään mitään helppoa ole yrittää olla avoimin mielin, kun vuosien ajan on onnistunut juurruttamaan tietynlaiset ajatusmallit itseensä. Kai sitä henkiseksi kasvuksi voisi kutsua kun joutuu oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja onnistuu jonkin kohtalon oikun sanelemana mukautumaan tilanteeseen eikä jää katkeroitumaan maailman epäoikeudenmukaisuudesta.