lauantai 23. toukokuuta 2015

Ajatonta pohdintaa

Toisille syksyn pimeys on aika hiljentymisen. Vuodenaika, jolloin kuvainnollisesti kääriytyy huopaan ja uppoutuu kirjojen kiehtovaan maailmaan takkatulen räiskiessä taustalla luoden elävän valon ja varjon tanssin huoneiden hämyisille seinille.

Toisille kevät on uudistumisen aikaa. Vuodenaika, jolloin  aloitetaan (jälleen)laihdutuskuuri, uusi harrastus tai jopa muutetaan asumaan muualle. Ympäröivä maailma on tulvillaan ärsykkeitä, pitkän ja harmaan talven turruttamille aisteille.

Toisille nämä hetket kiitävät ohitse kuin salaman välähdys taivaalla. Oli vuodenaikasi mikä tahansa niin joskus on vaikeata löytää sanoja kuvaamaan niitä tunteita ja ajatuksia kun muutoksia tulee kerralla enemmän kuin kaipaisi.

Sanottavani, kuten myös ajatukseni ovat hiljentyneet toviksi tällaisten suurempien muutosten johdosta. Äitini sairastui keväällä ja hän taisteli puolitoista kuukautta ja viime hetkeen asti näytti siltä, että hän selviäisi voittajana. Kohtalon käsikirjoittaja kuitenkin päätti lisätä yllättävän&dramaattisen käänteen juoneen ja viime hetkellä vetäisi maton jalkojemme alta vieden äitini pois keskuudestamme.

Isäni alkoholiongelma riistäytyi käsistä niin pahasti, että hänet täytyi toimittaa poliisien avustuksella asianmukaiseen hoitoon, josta sittemmin karkasi kun ei hänellä omasta mielestään ole mitään ongelmaa alkoholin suhteen. 

Omalta kohdaltani viisi vuotta kestänyt työttömyys ja epätoivoinen työnhaku katkesi yllättäen kun vastoin kaikkia todennäköisyyksiä sain osa-aikatöitä. Isoja muutoksia siis nousi esiin ja useammalta taholta.

Aikanaan isoseksi kouluttautuessani muistan papin kertoneen meille, että jumala antaa kaikille vain sen verran kuormaa kannettavaksi, jonka tämä jaksaa kantaa. Toisinaan palaan tuohon ajatukseen ja mietin, onko tuossa oikeasti perää? Onko ihmisen ainut keino kehittyä, viedä hänet äärirajoille jolloin hän joko kasvaa ja kehittyy tai murtuu eikä eheydy enää koskaan?

Toki kuolema kuuluu elämään ja meillä kaikilla on mittariin ohjelmoitu rajattu aika X, jonka täällä vietämme ja sen jälkeen meistä ei jää jälkeen kuin muisto läheisillemme. Loppujen lopuksi meillä ei ole yksilöinä kovinkaan paljon merkitystä kun kokonaiskuvaa katsoo. Jos et usko, niin mieti isoisovanhempiasi ja kerro heistä jotain. Minä tiedän heistä vain nimen, en muuta. Isovanhemanikin poistuivat kun olin vielä teini-ikäinen.

No, se siitä henkisyydestä. Olen aina miettinyt ajan käsitettä ja useasti olenkin kertonut esimerkin ajan havaitsemisen subjektiivisuudesta: Sekuntien pituus riippuu suoraan siitä kummalla puolella lukittua WC:n ovea olet...

Aikaa tuntuu olevan loputtomiin, etenkin silloin kun olet teini ja tunnet itsesi kuolemattomaksi. Edes aikuisena ei ajan menettämistä oikein tahdo ymmärtää. Kun mietin olleeni viisi vuotta työttömänä, on se minulle vain yksi numero muiden joukossa. Kun mietin, että sain 36 vuotta viettää aikaa äitini kanssa, tuntuu se nyt menneen todella nopeasti. Minulla oli aina kova kiire eteenpäin, kova tahto saavuttaa se tavoittamaton ja aina karkuun pyrkivä horisontti niin äitini jäi yhä vain kauemmas jälkeeni, koska ei pysynyt vauhdissani.

Jo nuorena ymmärsin, että elämän luonteeseen kuuluu se, että tutustuu useisiin erilaisiin ihmisiin ja hyväksyin sen, etteivät kaikki heistä tule kestämään rinnallani lopun elämääni. Sitä ajatusta ei vain osannut ulottaa omaan vanhempiin, hehän ovat aina suojelleet minua kaikelta ja olleet mukana matkalla.

Vaikka tietoisuus ihmisen kuolevaisuudesta on aina ollut läsnä ja luonnonkiertoon kuuluu, että vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan niin ei siihen oikeastaan osaa valmistautua mitenkään. Voisin ajatella sen olevan viimeinen koitos, jonka myötä saavuttaa aikuisuuden kun joutuu hautaamaan vanhempansa.

Isovanhempien poistumisesta on kulunut aikaa 20 vuotta ja tuolloin itse oli vielä teini, eikä silloin kypsymättömänä osannut käsitellä saati ymmärtää kuolevaisuutta. Kuinka sitä olisi voinutkaan, lapsuuden viattomuuden ovi oli hiljaa sulkeutumassa takanani ja uudenlaisten hormonien hyrrätessä vastakkainen sukupuoli alkoi pikkuhiljaa muuttumaan kiinnostavaksi.

Nyt, lähestyttäessä 37:ää ikävuotta, havahtuu äidin poismenon myötä miettimään omaa kuolevaista haavoittuvaisuuttaan ja sitä miten kilometrejä on enemmän takana- kuin edessäpäin. 




perjantai 1. toukokuuta 2015

Äidille!

Hän hellin käsin kantaa,
sairaan ja uupuneen.
Hän lohdutuksen antaa
surevan sydämeen.
Oi, Herra, palkitse äidin vaivat,
niin paljon aikaan nuo kädet saivat,
vain vähän vaadit,
mutt' paljon annoit,
luo Luojan murheesi
hiljaa kannoit.

Hauras hellä ihmissydän
uupui mielin väsynein
antoi hyvä päivä tietä
kantoi kotiin eksyneen.

Kuin varkain läksit luotani pois,
Tuntuu kuin pahaa unta tää kaikki vain ois,
Yksin kohtaan vaarat maailman,
Et enää ole suojani,
Tyhjyys kaikuu sisällä mielen, 
Poissa olet luotani,
Käy levollisin mielin matkaan, äiti
Sua tänne kaipaamaan jään, iäti

Poikasi, Teemu