sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Pullopostia lapsuudesta

Olihan päivä. 

Toisinaan sitä on hetkessä läsnä ja yksi päivä tarjoaa paljon virikkeitä. Sitten on päiviä, jolloin tuntuu, että istut sohvalla voiden pahoin, koska olet syönyt liikaa makeaa ja henkisesti olet voipunut kun olet koko päivän katsonut surkeata reality- sarjaa nimeltä oma elämä.

Päivä alkoi kuin mikä tahansa päivä. Herätyskello soi, vaimo möyrii sammuttamaan sen äännähdellen jotain, mikä saattaisi etäisesti kuulostaa alkuihmisen käyttämältä verbaaliselta ilmaisulta ja minä taas ponkasen ylös ollen täynnä virtaa, kuin koira, jonka nenän edessä heilutellaan palloa.

Kuluu tunti ja ollaan aamuyhdeksässä. Saan puhelun isältäni, joka kovasti pahoittelee sitä kun soittaa näin myöhään(hälytyskellot soivat mielessäni onhan kyse aamuyhdeksästä), mutta asia on tärkeä. 

Tuohtuneena kohtelustaan hän kertoo kuinka on tullut valituksia siitä, että kattotuolit ovat alkaneet homehtua ja joku tilasi huoltoporukan katsomaan niitä ja työporukka rymisteli välikatossa yöhön kahteen asti. (Siis hetkinen, pääsiäissunnuntaina? Ja toinen hetkinen, isä asuu omakotitalossa äidin kanssa ja äiti makaa parhaillaan teho-osastolla toipuen sydänkohtauksesta, joten kuka onkaan valittanut niistä kattotuoleista ja kuka on tilannut kenet katsomaan mitä?).

Eikä siinä vielä kaikki (tapasi markkinoiden helppoheikki sanoa). Työporukka oli laittanut isän huoneeseen jonkun laitteen hurisemaan, joka ruiskuttaa homemyrkkyä. Nyt sitä myrkkyä on seinillä, mikroaaltouuni on osittain sulanut, TV:ssä ei toimi kuin ylen kanavat ja lattia lainehtii siitä myrkystä. Myrkky on niin vahvaa, että kengät ovat alkaneet sulaa ja jalkoja sekä silmiä kirvelee ja on vaikeata hengittää. 

Työporukan piti käydä pikaisesti kahvilla, mutta isä oli erittäin hädissään kun oli jo kaksi tuntia odottanut heidän paluuta. Eikä hän osaa sammuttaa homemyrkyn ruiskutinta, joka olisi siis tehtävä piakkoin, ettei koko talo mene piloille ja asumiskelvottomaksi.

Tässä vaiheessa anoppilassa sitten viimeisetkin unihiekat karisivat silmistä ja pikaisesti pukien suuntasimme vaimon kanssa autolle ja lähdimme matkaan isäni luokse katsomaan, että mikä siellä on oikein tilanne. Kuten osasin jo ennalta arvata, isän luona tilanne oli aivan normaali, tai siis meidän silmin normaali. Mikroaaltouuni oli ehjä, lattialla ei lainehtinut mikään, enkä löytänyt mistään sitä laitetta, joka ruiskuttaa homemyrkkyä.

Isä oli hyvin kiihtynyt ja tilannetajuni kehotti sanomaan saaneeni naapurilta työporukan puhelinnumeron ja menen ulos soittamaan heidän työnjohtajalleen samantien, sillä huone näyttää aivan kamalalta. Todellisuudessa säntäsin pihalle ja soitin hätäkeskukseen kun isällä oli aivan selvä delirium. Useamman viikon juopottelu oli laukaissut taas kerran harhakuvitelmat.

Äiti on kertonut, että isä on aikaisemminkin saanut noita vastaavia kohtauksia, mutta vähätellyt niiden haitallisuutta. Itse en ajatellut asiaa haudata minnekään vaan ajattelin, että on parempi toimittaa isä hoitoon välittömästi. 

Sanotaan, että aika on suhteellista ja niin olen sen omakohtaisesti huomannut. Parhaiten sen ajankulun nopeuden ja hitauden eron tuntee kun on lukitun WC:n oven väärällä puolella. Ja tosiaan tuntui se 15 minuuttia pitkältä odotella poliisia ja ambulanssia. 

Onneksi kuitenkin tulivat ja ihan kiltisti isä lähti ambulanssin matkaan ja päätyi lopulta sairaalan päihdepoliklinikalle. Hoitajien mukaan pitävät siellä muutaman päivän, jotta saavat verikokeet tehtyä ja lääkäri saa jonkinsortin hoitosuunnitelman aikaiseksi tutkimuksien jälkeen.

Oma diagnoosini on hyvin selvä, lopettaa viinanjuonti. Se ei taida vaan potilaalle sopia, sillä johan tulilientä on maistellut ongelmakäytöksi luettavissa olevin määrin jo 19 vuotta. 

Nyt eletään jänniä aikoja kun isän juopottelun vuoksi äiti on saanut vatsahaavan ja lopulta sydänkohtaus vei hänet teho-osastolle, jossa on yhä liki kaksi viikkoa infarktin jälkeen. Isä joutui hetkeksi katkolle, mutten usko sen kannustavan elämänmuutokseen, sillä sen verran syvällä on juurtunut kyseinen harrastus alkoholin kanssa. 

Joskus sitä ihmettelee, että miten (omasta mielestäni) normaaliksi sitä on kehittynyt kun elämän lähtökohdat ovat olleet jokseenkin epänormaaleja. 

En tiedä onko tuo nyt alkoholistin lapselle tyypillistä vähättelyä, että eihän minua ole hakattu ja aina on ruokaa ollut ettei nälkää ole tarvinnut nähdä. Vaatteita löytynyt normaalisti ja puutetta ei periaatteessa ole mistään ollut. 

Toisin sanoen elämän kulissit ovat ainakin olleet kohdallaan. Alkoholintäytteistä elämää on vain virrannut reilusti silmieni editse. Varmaan jotain se kertoo myös mielleyhtymistä kun autossa ruiskuttaa tuulilasinpesunestettä niin autoon tulviva tuoksu tuo mieleen, että isä on kyydissä. Tai greipin tuoksu tuo mieleen lonkero-juoman, sen sijaan että mieleen tulisi greippi...


4 kommenttia:

  1. Kyllpä kuullostaa tutulta! Meillä taas ryyppäsivät rankasti molemmat vanhemmat, joten edes niitä kulisseja ei saatu kuin vaivoin pidettyä pystyssä (tai minähän niitä esikoisena pitelin). Isä ryyppäsi itsensä hengiltä vuosi sitten, äiti vielä sinnittelee. Kaikilla tarinoilla ei todellakaan ole onnellista loppua. Jaksamista!

    VastaaPoista
  2. Minulla ei ole edes alkoholistivanhempia selittämässä työttömyyttäni, taidan olla todella viallinen. Offtopic: Jakojäännös, minne blogisi on kadonnut?

    VastaaPoista
  3. En minä alkoholisoitunutta isääni syytä työttömyydestäni. En usko, että meistä työttömistä kukaan on viallinen.

    Enemmän vaikuttaa siltä, että talousjärjestelmämme on se, mikä kaipaisi hienosäätöä. En ymmärrä miten näinkin suljetussa ekologisessa systeemissä voidaan kuvitella saavuttavansa 20% vuotuista voiton kasvua hamaan tulevaisuuteen? Monikaan ei odota saavansa tehtyä enemmän pullapitkoa kun joka kierroksella vähennettäisiin jauhoja, munia ja rusinoita....Toisaalta, mitäpä minä teknisesti orientoituneena insinöörinä taloudesta tietäisin.

    VastaaPoista
  4. En minäkään työttömyyttäni vanhempieni syyksi laittaisi. Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, niin kyllä sellaisen kaikkinielevän ilmiön vaikutuspiirissä lapsuutensa viettänyt varmasti joutuu koukkaamaan kipeämmän kautta monessakin asiassa. Lasinen lapsuus (kuten muutkin virtahevot olohuoneessa) vaikuttaa kyllä kehittyvän lapsen ja nuoren ajatuksiin, itsetuntoon ja elämänpäätöksiin.

    Anonyymi; blogi on huokaisutauolla enkä tiedä jatkaako kirjoittamista vai ei. Se on vielä mietintämyssyssä.

    VastaaPoista