perjantai 10. huhtikuuta 2015

Mitä ihmettä?

On erittäin vaikeata kuvata sanoin sitä merkillistä tunnetta, kun vuosien hiljaiselon jälkeen pääsee kahteen työhaastatteluun. Asia, jota aina työhakemuksen lähettämisen jälkeen toiveikkaana odottaa, on toteutunut kohdallani jo kahdesti.

Vielä suurempi hämmennyksen aihe itselleni on siinä, että molemmat haastattelut menivät hyvin ja sain paikat. Tästä on kulunut jo useampi päivä ja vieläkään en tohdi uskoa tätä todeksi. Hyvin tulee mieleen muutaman päivän takainen hetki kun äitiäni oltiin viemässä leikkaukseen, joka saattaisi viedä hänen hengen ja puhelimitse hän kysyy minulta:"onko tämä nyt totta, vai kuvittelenko vain?"

Tuohon lyhyeen kysymykseen kiteytyy hyvin tämänhetkinen olotila. Erittäin paljon on tapahtunut muutaman viikon aikana:

- Sairastun oksennustautiin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.
- Viimeisellä oksennuskerralla välilevystä kuuluu poksahdus ja selkä menee totaalijumiin.
- Äiti saa sydäninfarktin ja viedään teholle.
- Isä saa juoppohulluuskohtauksen ja paikalla tilanteen todettuani soitan hätänumeroon ja lähetän hänet katkolle poliisin ja ambulanssin voimin.
- Minut pyydetään kahteen työhaastatteluun.
- Äidin tila romahtaa ja hänet viedään ambulanssilla Helsinkiin leikattavaksi, josta selviytymisen todennäköisyydet ovat enemmän vastaan kuin puolesta.
- Haastatteluiden päätteeksi minulla on kaksi työpaikkaa, joista valita.
- Parin päivän päästä saan kuulla, että toinen työpaikka ei olekaan vielä varma, vaan tulevan esimieheni esimies haluaa vielä haastatella minut.
- Digiboksi hajoaa jo kolmannen kerran.
- Äiti on leikkauksessa melkein 12h, mutta selviää ja varovaisen toiveikkaasti kaikki arvot lähtevät paranemaan.

Ei siis tylsää hetkeä ole ollut näinä kahtena viikkona...Ihan pelottaa ajatella, mitä tulevat päivät tuovat tullessaan.

Joskus sanoin, että tilastolliset todennäköisyydet kääntyvät vielä puolelleni ja niin on nyt käynyt. Toisaalta, minun tuurillani ensi viikolla minulla ei ole kumpaakaan työpaikkaa...



sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Pullopostia lapsuudesta

Olihan päivä. 

Toisinaan sitä on hetkessä läsnä ja yksi päivä tarjoaa paljon virikkeitä. Sitten on päiviä, jolloin tuntuu, että istut sohvalla voiden pahoin, koska olet syönyt liikaa makeaa ja henkisesti olet voipunut kun olet koko päivän katsonut surkeata reality- sarjaa nimeltä oma elämä.

Päivä alkoi kuin mikä tahansa päivä. Herätyskello soi, vaimo möyrii sammuttamaan sen äännähdellen jotain, mikä saattaisi etäisesti kuulostaa alkuihmisen käyttämältä verbaaliselta ilmaisulta ja minä taas ponkasen ylös ollen täynnä virtaa, kuin koira, jonka nenän edessä heilutellaan palloa.

Kuluu tunti ja ollaan aamuyhdeksässä. Saan puhelun isältäni, joka kovasti pahoittelee sitä kun soittaa näin myöhään(hälytyskellot soivat mielessäni onhan kyse aamuyhdeksästä), mutta asia on tärkeä. 

Tuohtuneena kohtelustaan hän kertoo kuinka on tullut valituksia siitä, että kattotuolit ovat alkaneet homehtua ja joku tilasi huoltoporukan katsomaan niitä ja työporukka rymisteli välikatossa yöhön kahteen asti. (Siis hetkinen, pääsiäissunnuntaina? Ja toinen hetkinen, isä asuu omakotitalossa äidin kanssa ja äiti makaa parhaillaan teho-osastolla toipuen sydänkohtauksesta, joten kuka onkaan valittanut niistä kattotuoleista ja kuka on tilannut kenet katsomaan mitä?).

Eikä siinä vielä kaikki (tapasi markkinoiden helppoheikki sanoa). Työporukka oli laittanut isän huoneeseen jonkun laitteen hurisemaan, joka ruiskuttaa homemyrkkyä. Nyt sitä myrkkyä on seinillä, mikroaaltouuni on osittain sulanut, TV:ssä ei toimi kuin ylen kanavat ja lattia lainehtii siitä myrkystä. Myrkky on niin vahvaa, että kengät ovat alkaneet sulaa ja jalkoja sekä silmiä kirvelee ja on vaikeata hengittää. 

Työporukan piti käydä pikaisesti kahvilla, mutta isä oli erittäin hädissään kun oli jo kaksi tuntia odottanut heidän paluuta. Eikä hän osaa sammuttaa homemyrkyn ruiskutinta, joka olisi siis tehtävä piakkoin, ettei koko talo mene piloille ja asumiskelvottomaksi.

Tässä vaiheessa anoppilassa sitten viimeisetkin unihiekat karisivat silmistä ja pikaisesti pukien suuntasimme vaimon kanssa autolle ja lähdimme matkaan isäni luokse katsomaan, että mikä siellä on oikein tilanne. Kuten osasin jo ennalta arvata, isän luona tilanne oli aivan normaali, tai siis meidän silmin normaali. Mikroaaltouuni oli ehjä, lattialla ei lainehtinut mikään, enkä löytänyt mistään sitä laitetta, joka ruiskuttaa homemyrkkyä.

Isä oli hyvin kiihtynyt ja tilannetajuni kehotti sanomaan saaneeni naapurilta työporukan puhelinnumeron ja menen ulos soittamaan heidän työnjohtajalleen samantien, sillä huone näyttää aivan kamalalta. Todellisuudessa säntäsin pihalle ja soitin hätäkeskukseen kun isällä oli aivan selvä delirium. Useamman viikon juopottelu oli laukaissut taas kerran harhakuvitelmat.

Äiti on kertonut, että isä on aikaisemminkin saanut noita vastaavia kohtauksia, mutta vähätellyt niiden haitallisuutta. Itse en ajatellut asiaa haudata minnekään vaan ajattelin, että on parempi toimittaa isä hoitoon välittömästi. 

Sanotaan, että aika on suhteellista ja niin olen sen omakohtaisesti huomannut. Parhaiten sen ajankulun nopeuden ja hitauden eron tuntee kun on lukitun WC:n oven väärällä puolella. Ja tosiaan tuntui se 15 minuuttia pitkältä odotella poliisia ja ambulanssia. 

Onneksi kuitenkin tulivat ja ihan kiltisti isä lähti ambulanssin matkaan ja päätyi lopulta sairaalan päihdepoliklinikalle. Hoitajien mukaan pitävät siellä muutaman päivän, jotta saavat verikokeet tehtyä ja lääkäri saa jonkinsortin hoitosuunnitelman aikaiseksi tutkimuksien jälkeen.

Oma diagnoosini on hyvin selvä, lopettaa viinanjuonti. Se ei taida vaan potilaalle sopia, sillä johan tulilientä on maistellut ongelmakäytöksi luettavissa olevin määrin jo 19 vuotta. 

Nyt eletään jänniä aikoja kun isän juopottelun vuoksi äiti on saanut vatsahaavan ja lopulta sydänkohtaus vei hänet teho-osastolle, jossa on yhä liki kaksi viikkoa infarktin jälkeen. Isä joutui hetkeksi katkolle, mutten usko sen kannustavan elämänmuutokseen, sillä sen verran syvällä on juurtunut kyseinen harrastus alkoholin kanssa. 

Joskus sitä ihmettelee, että miten (omasta mielestäni) normaaliksi sitä on kehittynyt kun elämän lähtökohdat ovat olleet jokseenkin epänormaaleja. 

En tiedä onko tuo nyt alkoholistin lapselle tyypillistä vähättelyä, että eihän minua ole hakattu ja aina on ruokaa ollut ettei nälkää ole tarvinnut nähdä. Vaatteita löytynyt normaalisti ja puutetta ei periaatteessa ole mistään ollut. 

Toisin sanoen elämän kulissit ovat ainakin olleet kohdallaan. Alkoholintäytteistä elämää on vain virrannut reilusti silmieni editse. Varmaan jotain se kertoo myös mielleyhtymistä kun autossa ruiskuttaa tuulilasinpesunestettä niin autoon tulviva tuoksu tuo mieleen, että isä on kyydissä. Tai greipin tuoksu tuo mieleen lonkero-juoman, sen sijaan että mieleen tulisi greippi...


torstai 2. huhtikuuta 2015

Tapahtumat sarjassa

Monet tuntevat sanonnan:"Ei kahta ilman kolmatta". Pienellä jännityksellä odotan vanhan sanonnan paikkansapitävyyttä, sillä minulla on ensi viikolla kaksi työhaastattelua, peräjälkeen.

Jokseenkin mielenkiintoinen tilanne, sillä en oikeastaan edes muista, milloin olen viimeeksi ollut työhaastattelussa ja nyt minulla on sitten samana päivänä peräjälkeen kaksi kappaletta, joten eiköhän se kolmas haastattelukin sieltä samaan syssyyn hoituisi.

Kumpikin paikoista täyttää ns. piilotyöpaikan kriteerit, eli ne eivät koskaan tule julkiseen hakuun. Näinä talouden haasteellisina aikoina suhdeverkoston merkitys korostuu työnhaussa. Olkoonkin, etten koskaan ole toisen työpaikan tarjoajaa koskaan tavannut, olemme vaihtaneet runsaasti ajatuksia internetin ihmeellisessä maailmassa. 

Näin 70-luvulla syntyneenä, sosiaalinen media tarkoitti menemistä ulos toisten ihmisten kanssa. Eräällä tavalla kiehtovaa, miten toisesta ihmisesta voi saada lisän omaan virtuaaliverkostoon tapaamatta koko ihmistä. Ei sillä, että ajatus olisi jotenkin luotaantyöntävä vaan pikemminkin sitä vain jaksaa hämmästyä, kuinka periaatteessa oppii tuntetaan suunnilleen millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä, puhtaasti hänen ajatusmaailman kautta.

Voi olla ehkä hyväkin tutustua toiseen ihmiseen ensin virtuaalisesti tänä pinnallisena aikana, jolloin  ulkonäköä tuntuu määrittävän ihmisarvosi. Menee ehkä liiallisuuksiin sanoa, että tutustuu toisen arvoihin ja sielunmaisemaan, mutta ilman ulkonäköpaineita voi myös ilmaista itseään vapaammin, sillä mikä onkaan helpomaa kuin deletoida yksi virtuaalinen kaveri? 

Sitä en osaa sanoa, miten pitemmällä aikajänteellä mahtaa tapahtua kun ihmiset ovat vain näennäisesti yhdessä. Pääsin juuri todistamaan alle kymmenvuotiaan kummipojan leikkiä kaverinsa kanssa. No, vanhaksi sitä itsensä tunsi, sillä itse tarvi kaveria pallon potkimiseen tai kellottamaan aikaa kun fillarilla kierrettiin korttelia. Nyt nämä sankarit istuvat vierekkäin, suurinpiirtein vaihtamatta sanaakaan ja pelasivat puhelimillaan.

Hetken mietin, miten aika on erilainen ja lapset todella outoja. Vai olivatko sittenkään? Heittäydyin ajatuksissani sata vuotta taaksepäin ja mietin miten tuolloin aikaa vietettiin. En oikeastaan löytänyt kovinkaan paljoa eroa siitä, että istuuko sohvalla pelaamassa kännykkäpelejä vaiko kuten menneinä vuosina istuttiin neulomassa/kutomassa, jaaritellen joutavuuksia. 

Koneet ovat tarjonneet meille vapautuksen puhdetöistä ja mikä onkin nurinkurista, niin toisaalta tarvitsemme koneita täyttääksemme nuo tyhjät hetket elämässämme. Se on kuitenkin tosi, kuin vesi, ettei kaikki meistä jaksa olla jatkuvasti sosiaalisia vaan tarvitsee sitä omaa aikaa. Oli puhdetöitä tai ei niin ajankäytön suhteen ollaan edelleen samassa tilanteessa kuin ennen muinoin. Ihminen tarvitsee kovasti virikkeitä, jotta pysyy edes jollain tavalla järjissään.

Miten tämä kaikki liittyy sitten kahteen peräjälkeen olevaan haastatteluun? Erinomainen kysymys, johon ei taida olla suoraa vastausta. Vaikuttaisi vain siltä, että kirjoitustyyliini kuuluu aloittaa jonkin aiheen mietiskely ja sitten lähteä rönsyämään jonnekin aivan muualle...Siksi tekstien otsikointi on aika haasteellista kun ei oikeastaan koskaan voi tietää, minne ajatukset vievät...