perjantai 25. joulukuuta 2015

Pullopostia viihteenä, jälleen


Tovi sitten kirjoitin alkoholismista viihteenä, jossa pohdiskelin alkoholismin sallivan ilmapiirin vaikutuksia lapsiin ja näiden leikkeihin. On aika selvää, että aikuisilta matkitaan toimintamallit, jotka aluksi näyttäytyvät leikin muodossa, mutta aikuisiällä ovat jo syöpyneet niin syvälle selkärankaan, ettei edes osata ihmetellä, mistä juominen voisi olla lähtöisin.

Toisinaan tuntuu, kuin aihe olisi loppuunkaluttu, eikä oikein mitään uutta saa jäsennettyä omista aiheeseen liittyvistä sekavista ajatuksista. Siksi vaimo onnistui yllättämään täysin eräällä iltakävelyllä kun kysyi minulta, muistanko vielä Nasse-sedän? Tunnustettava oli, että näinkin kamala roolimalli oli tyystin päässyt unohtumaan.

Youtubesta piti muutama video katsoa muistin virkistämiseksi. Loiri on Suomen mittapuulla tarkasteltuna varsin merkittävä taiteilija ja onnistuu kyllä roolisuorituksessaan loistavasti. Toki roolihahmosta voidaan olla monenlaista mieltä...Tuosta suorituksesta puuttui vain se todellisuuden elementti, jossa Nasse-sedän käytös olisi täysin ennalta arvaamatonta.

En pystynyt noita useita pätkiä katsomaan loppuun asti. Komedia pätkistä tuttu taustanauru, teki jokaisesta videosta vielä hyytävämmän kuuloisen ja mieleni teki huutaa:"Ettekö oikeasti ihmiset ymmärrä, ettei tuo ole normaalia saati hauskaa!".

Niin tai näin, videon katsoja voi vetää omat johtopäätöksensä ja kommentoida halutessaan.



En tiedä onko kyseessä ajan henki vai viinan renki, mutta minun on pakko lisätä toinenkin video. En vanhempien kanssa etelässä koskaan käynyt, mutta asuntovaunureissut sukuloimisen merkeissä olivat kyllä tuon henkisiä:




"Voisitteko hoitaa tätä mun pikkulasta? kun mulla ois tärkeempää tekemistä" - Lyhyt kysymys, joka kiteyttää aika pitkälti ne prioriteetit alkoholistin elämässä. Olen aikaisemminkin purnannut siitä, miten olen havahtunut vasta aikuisiällä siihen, etten ole ollut vanhemmilleni riittävän tärkeä, vaan muut asiat ovat menneet ohitseni. Varmasti useampi lasisen lapsuuden viettänyt on kokenut saman.

Viha ja katkeruus ovat aika voimakkaita tunteita. Kurjinta niissä on se, että ne syövät kantajaansa sisältäpäin. Pikkuhiljaa, mutta varmasti elämä täyttyy negatiivisuudella. On ärsyttävää oivaltaa, ettei se tunnettu viha juuri koskaan tavoita oikeaa kohdettaan, eli sitä alkoholisoitunutta vanhempaa. Itse olen yrittänyt opetella päästämään irti noista kuluttavista tunteista. 

En ole valmis antamaan anteeksi, sitä en todellakaan ole, enkä tiedä tuleeko sellainen päivä koskaan, jolloin voisin anteeksi antaa. Kuitenkin yritän päästää irti negatiivisista tunteista, välillä jopa itseäni huijaten. Ajattelen, että aina kun olen vihainen isälleni, se tarkoittaa, että ajattelen isääni. Se taas tarkoittaa, että se huomionkipeä diiva on saanut haluamansa, eli minun huomioni, jälleen lyhyen hetken parrasvaloissa. 

Vaikkei diiva käytännössä saa huomiotani ja onnistu sillä ruokkimaan sammumatonta, kaikennielevää egoaan, on se lyhyt vihan tuntemisen hetki kuitenkin pois minun hyvästä olostani. Silloin vedän syvään henkeä ja mietin, haluanko todella antaa tämän tasapainoisen olotilan muuttua antautumalla vihan tunteeseen isää kohtaan, joka ei tee muuta kuin minulle huonon olon?

Toki tunteitaan on vaikea hallita ja ennenkaikkea liki mahdotonta vain unohtaa se vihan tunne jos on sen onnistunut käynnistämään. Kuitenkin tuon kysymyksen toistaminen on saanut minut ajattelemaan isää vähemmin. Samoin se on alkanut vapauttaa minua siitä taitavasti punotusta velvoitteen verkosta, jonka mukaan olisi minun vuoro pitää huoli aikuisesta lapsesta. 

Eräällä tavalla kylmästi ajatellen opettelen eroon siitä syyllisyyden tunteesta, etten ole palvelemassa isää, sillä todellisuudessa auttamalla häntä arjen asioissa vain mahdollistaisin hänen elämäntyylinsä. Siinä on hienoinen ero, että haluaako toinen oppia tulemaan toimeen omillaan, vai haluaako toinen, että häntä palvellaan jotta hän voi tehdä mitä haluaa, toisten kustannuksella. Siinä menee minullakin raja lähimmäisen rakkaudessa ja välittämisessä.


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Toisen viikon blues

On vasta toinen viikko työttömyyttä käynnissä ja huomaan vaipuvani yhä vain syvemmälle synkkyyteen. 

Ajoitan ruokakaupassa käynnit sellaiseen vuorokauden aikaan, jolloin törmään kenties kaltaisiini, yhteiskunnan rajoilla tai "ei kenenkään maalla"-pyöriviin ihmisiin. En edes alitajuisesti halua nähdä niitä kiireisiä työssäkäyviä, jotka väsyneenä rankasta työpäivästä (rallitermistö varoitus) ajavat ostoskärryillään sokeri&-jauhohyllyjen välistä erikoiskoetta tietäen, että pian täytyy muksu hakea tarhasta, tehdä ruokaa, käydä harrastuksissa tms. mitä nyt normaalit ikäiseni ns. ruuhkavuosia elävät ihmiset nyt tekevätkään töiden jälkeen. Tämä siis puhdas arvaus, itse kun en tuollaista ole kokenut niin tietoni perustuvat puhtaasti median antamaan kuvaan normaalista.

Toki kohtaan eläkeläisiltä paheksuvia katseita, että miksi aamulla näin aikaisin joku vetelehtii kaupassa, eikö sen kuuluisi olla töissä? Voi tietysti olla tuokin puhtaasti mielikuvitukseni tuotetta. Mistäpä minä tietäisin vaikka paheksuvat ilme kasvoillaan seniori mietti, kuinka nykykaupoista ei löydä mitään ja kaikki on niin kallista...

Joskus aiemmin kirjoittelin häpeästä ja eräänä unettomana yönä aihe palasi mieleeni. On aivan käsittämättömän taloudellinen tapa pitää ihmistä suitsissa kun hän tuntee häpeää. Omat mielikuvat oikeasta ja väärästä ohjaavat häntä haluttuun suuntaan, pelkästään sen vuoksi, että kuvittelee yleisen mielipiteen olevan häntä vastaan. Itsekin tähän usein sorrun ja joskus toisinaan(nykyään enää harvemmin) havahdun miettimään itseäni yleiseksi mielipiteeksi ja paheksunko jotain ihmistä jos näen hänet tiettyyn kellonaikaan kaupassa? En paheksu, sillä mistä minä voisin tietää onko henkilö töissä, eläkkeellä, opiskelija, lomalla, varusmies, pappa betalar tms. määrittelemättömän laajaan ihmisjoukkoon kuuluva. 

Miksi siis niin helposti tulee itselleni mielikuva muiden paheksuvan minua työttömyyteni johdosta? Se on hyvä kysymys ja vastauksen kun keksin niin kerron sen oitis, viipymättä. Voitte myös kommentteihin laittaa omia näkemyksiänne aiheesta. Lähimmäksi syyllisen etsintää olen päässyt nimeämällä median oivaksi työkaluksi tämän häpeän levittämisessä. Kausittain tulee uutisia tukien väärinkäytöksistä ja siitä, kuinka työttömälle ei kelpaa työt. Helpostihan siitä tulee mielikuva, että työttömät ovat laiskureita ja elävät yhteiskunnan taakkana.

Samoin on ollut puhetta vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, kuinka työttömyyskorvausta (kyllä, käytän vanhaa termiä, sillä uusi termi:"työttömyysetuus"- jo itsessään luo mielikuvan siitä, että työttömät ovat etuoikeutettuja saadessaan rahaa lusmuiluaan vastaan. Ei, kyseisen rahallisen suoritteen alkuperäinen tarkoitus oli olla korvaus siitä, ettei ollut löytynyt muuta työtä siksi ajaksi kun oman alan työtä ei ollut sesongin ulkopuolella; peltotyöntekijät, rengit tms.) vastaan tulisi antaa työsuorite. Kun media asian oikein muotoilee niin helpostihan siihen mukaan lähtee. Työssäkäyvällekin kelpaisi ilmainen raha. He vain eivät tajua, että jos tuolle linjalle lähdetään niin miksi työssäkäyvät kuvittelevat etteivät myös heidän työpanos olisi korvattavissa näillä työttömyyskorvausta saavilla tekijöillä? Pahimmassa tapauksessa käy niin, että työsopimuksessa palkanmaksajaksi muuttuu KELA.

Mitä jos asia käännettäisiin päälaelleen? Voisi kysäistä palkattomia harjoittelijoita haalivalta yrittäjältä, että mitenkäs hän suhtautuisi asiaan jos polariteetti käännettäisiin vastakkaiseksi. Yrittäjä maksaa minulle palkan ja en tee työtä? Se on aivan sama jos minä teen työn ja yrittäjä tienaa sillä. Toinen tapa saada viesti perille on laittaa yrittäjä tekemään kolmesta kahdeksaan kuukautta laskutettavaa työtä, mutta ilman että laskuttaa lainkaan. Ainut palkkio, mitä hän työstään saa on kokemusta, mainetta ja kilpailuetua muihin nähden...
Luonnollisesti aina sovitun jälkeen vaihdetaan aina toinen yrittäjä edellisen tilalle ja edellinen yrittäjä pääsee kartuttamaan kokemustaan joillakin toisilla asiakkailla. Löytyisiköhän innokkaita?

Nyt kun nuo päivän polttavat aiheet olen ilmoille puskenut niin palaan takaisin omaan vointiini, jota vertaisin tennispalloon. Jokainen vastoinkäyminen tuntuu pudottavan minut maan tasalle, josta kuitenkin aina ponnahdan takaisin kimmoisuuteni ansiosta. En kuitenkaan koskaan yllä entiselle korkeudelle, johtuen fysiikan rajoitteista (tai siis tennispallon liikkeitä ohjaavat fysiikan lait, mutta itseäni henkisen puolen rajoitteet). 

Jokainen uusi ponnistus tuntuu vaativan enemmän energiaa ja alkuperäinen lähtötasoni jää aina vain kauemmas ulottuviltani. Usein mietin, onko mahdollista enää saavuttaa sitä tasoa, jossa joskus olin? Voiko työttömyyden halvaannuttava vaikutus jättää minut pysyvästi suoriutumaan asioista huonommin kuin aikaisemmin? Noita kysymyksiä miettiessäni mieleen tulee ensimmäiseksi, että olenko ruikuttava teini, joka ei nyt saa juuri tiettyjä farkkuja, joita tarvitsee ollakseen suosittu? 

Kuka vietävä sen määrää mitä farkkuja minun on käytettävä ollakseni suosittu? Minua ei kiinnosta pätkääkään kuljenko farkuissa vai verkkareissa. Noiden pohtimisen sijaan yritän keskittyä miettimään, miten voisin muuttaa niitä asioita, jotka ovat muutettavissani, jotta tulevaisuus ei jatku nykytilanteen kaltaisena.

Vetäydyn mietiskelemään!



perjantai 11. joulukuuta 2015

Vain vahvin selviää

Kun ajat ovat ankeat, monikaan ei kiinnitä huomiota ympärillään tapahtuviin asioihin. Itsekin syyllistyn tähän. Kun on riittävän pitkään joutunut pohtimaan päivittäin omaa huono-osaisuuttaan ja selviytymistään, ei vähäiset ja valtaosin jo kulutetut voimavarat tahdo riittää hyvän tekemiseen muille.

Olen jo pitkään ajatellut yhteiskuntamme noudattavan eläinmaailman lakeja, jotka meistä ihmisistä voivat tuntua hyvin ankarilta ja raaoilta. Täytyy kuitenkin muistaa, että eläimet tekevät mitä täytyy turvatakseen omalle suvulle&lajille parhaat mahdollisuudet selviytymiseen. Me ihmisent sen sijaan syrjäytämme kaikki, jotka eivät täytä alfa-yksilön(raha?) kovia vaatimuksia.

Eläinmaailmasta adoptoitu :”Vain vahvin selviää” -ajattelulla olemme luoneet kilpailusta sekä viihdettä että tuoneet sen osaksi arkeamme. Ihmiset ovat hiljalleen tottuneet siihen, että kaikesta on kilpailtava ja sinun on oltava paras, sillä hyvä ei enää riitä. Taaperovaiheessa kilpailet vanhempien huomiosta sisaruksien tai elektronisten vempaimien kanssa. Koulussa kilpailet kahtakymmentä muuta ikäistäsi vastaan ensin siitä, että saat parhaimmat arvosanat ja myöhemmin siitä, että jaksat opiskella pisimmälle. Työelämässä kilpailet kollegoita ja jatkuvia tuotannollisia tehostamistoimenpiteitä(mm. automatisaatio, robotit) vastaan. Voitaneen sanoa meidän menettäneen inhimillisyytemme, emmekä mielestäni ansaitse paikkaamme hallitsevana lajina maapallolla.  

Muistan kuulleeni sanonnan:” Yhteiskunnan sivistyksen taso on suoraan riippuvainen siitä, kuinka hyvin se pitää huolen heikommistaan”. Tästä joudun tekemään johtopäätöksen, ettemme enää elä sivistysvaltiossa.



sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ajelehtiminen

Kuin lehti tuulessa liidän vailla päämäärää, tai siltä elämä toisinaan tuntuu. Päämäärää tai ei niin jotenkin on jäänyt tunne siitä, että vastavirtaan olen yrittänyt polskia jo jonkin aikaa. Jokin sisäsyntyinen mekanismi vain estää tekemästä niitä tavanomaisia ratkaisuja ja menemään massojen mukana. Muistan minulle joskus sanottaneen, että kannattaa seurata virran mukana. Luontodokumenteista muistan, että ne lohet, jotka menevät virran mukana ovat kuolleita...

Kun seuraan ihmisiä ympärilläni niin täysin vastoin odotuksiani ne ihmiset, jotka ovat menneet sen virran mukana, ovat kyllä menestyneet elämässään. Hinta jonka siitä maksoivat on taas olla hyvinkin tavanomaisia. Punainen tupa ja perunamaa, perheidylli. Siinäkö seuraus sanomattomien ohjeiden noudattamiselle. Aivan kuten armeijassa menestymisen reseptiksi muodostui olla keskimmäinen kaikessa mitä tekee.

Tässä taas on erittäin paha ristiriita työmarkkinoiden asettamille, suorastaan järjettömille vaatimuksille. Nokian liukuhihnalla matkapuhelimia kootessani mietiskelin, miksi amk-koulutus katsottiin heillä eduksi valittaessa henkilöitä tehtäviin, joita pystyi tekemään virheettömästi silmät suljettuina? Kyllä, rikos on vanhentunut, joten tunnustan koonneeni x määrän puhelimia silmät kiinni y ajan. Ensimmäistäkään ei palautunut, joten niissä ei ollut virheitä.

Tänään päättyy työsopimukseni Turun kaupungille. Varsinainen työ loppui jo muutama viikko sitten kun jäin viettämään lomapäiviä pois.

Hiljalleen hiipii mieleen muistot työttömän arjesta ja hukassa pyörin kotona etsien jotain puuhasteltavaa. Reilun puolen vuoden ajan oli jälleen selvä rytmi elämällä. Päivät töissä, illat puuhastellen, viikonloput vapailla. Nyt päivissä on työn mentävä aukko täytettävänä erilaisilla aktiviteeteillä, joita vielä en ole keksinyt...

Näiden lomapäivien aikana olen huomannut hiljalleen vaipuvani työttömyyden lamauttavaan mielentilaan, tilaan jossa ei oikein huvita tarttua mihinkään. Huomenna ponnistelen sen verran, jotta saan ilmoittauduttua jälleen työttömäksi. Samalla olisi tarkoitus ryhtyä selvittämään opiskelumahdollisuuksia ja mahdollisia opintolinjoja jotka sekä työllistävät että ovat sellaisia joita voisin kuvitella tekeväni seuraavat X vuotta.

En enää ole nuori. Luulin iän mukana tulevan viisautta vaan silti en luota kykyyni haistaa oikeaa alaa, jossa riittäisi töitä. Siksi suurin pelkoni onkin juuttua uudelleenkouluttautumiskierteeseen. 

Mitä jos jälleen valitsemani ala ajaakin minut samaan pisteeseen kuin missä nyt olen? Kuinka monta kertaa jaksan aloittaa kaiken alusta? Vastaus lienee, että oikeastaan olen jo sen pisteen ylittänyt, mutta tiedostan, etten kotona olemalla ainakaan löydä töitä. Siksi toisaalta se voi olla ihan sama mihin suuntaan tässä lähtee pyrkimään, voi lopputulos olla aivan mitä tahansa.

Eräs tuttuni sanoikin kysyikin minulta muutama täydennyskoulutus sitten, että:" mille alalle valmistun nyt työttömäksi?". Kaikessa sarkastisuudessaan tuo on erittäin asiaankuuluva kysymys. Kunpa sitä joskus tietäisi edes jotain, pienen ennakkoaavistuksen saisi jostain suunnasta, jonne kannattaisi pyrkiä. 

Olisihan se hirvittävän tylsää elämää jos vaistoaisi näitä asioita. Paremmin menee oppi perille kantapään kautta...vaimitensenytoli?







lauantai 28. marraskuuta 2015

Vuosikatsaus

On kulunut jo vuosi siitä kun esiinnyin TV-ohjelmassa :"Vaalien välissä:pätkähallituksen kuntotesti" (jonka voi halutessaan katsoa blogin oikeasta reunasta löytyvästä linkkilistasta) ja ajattelin vähän muistella, mitä kuluva vuosi on tuonut tullessaan.

Nyt on siis hyvä aika tarkastella, mitä kaikkea tuo parin minuutin julkisuus muutti minun elämässäni. Internetin keskustelupalstoilla virisi asiasta jonkin verran keskustelua, loppujen lopuksi ehkä vähemmin kuin olisin toivonut. Siis ei itsestäni vaan työttömyydestä.

Muutama päivä esiintymiseni jälkeen tapetille nousi tasa-arvoinen avioliittolaki, joka oli myös erittäin tärkeä asia käsiteltäväksi, mutta kiinnitin huomiota siihen, kuinka nopeasti se syrjäytti työttömyyden käsittelyn mediassa, eikä muutamaan viikkoon kuulunut halaistua sanaa koko työttömyydestä.

Oliko minulle hyötyä tuosta julkisuudesta? Ei sitten minkäänlaista. Keskustelupalstoilla sain kyllä neuvoja laihduttamiseen ja pukeutumiseen. Sain myös nimettömältä hyväntekijältä lahjakortin ruokakauppaa, joka lämmitti mieltäni erityisesti! Toisaalta, sain myös paljon positiivista palautetta rohkeudestani, että uskalsin omalla nimelläni ja kasvoilla esiintyä valtakunnallisessa ohjelmassa, tuoden vieläpä suhteellisen häpeällisen asian julki, nimittäin työttömyyteni. Ehkä sitä kautta olen kokenut saavuttaneeni enemmän itsevarmuutta tai sitten olen vain kyynistynyt, etten vain välitä..

Monelle työttömyys tuottaa häpeää, minulle ei enää. Olen jo hyväksynyt, ettei tässä maailmassa yksinkertaisesti riitä työtä kaikille.

Tähän väliin laittaisin tuoreimmat lukemat työministeriöstä:

Syyskuun lopussa työ­ ja elinkeinotoimistoissa oli kaikkiaan 620 000 työnhakijaa, mikä on 47 800 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

(lähde: https://www.tem.fi/files/44012/TKAT_Syys_2015.pdf)

Avoimia työpaikkoja sen sijaan on vain 11477. 
(lähde:)


Jos hakuehtoja muutetaan niin, että jäljelle jätetään täysipäiväiset, toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet, eli ns. vakituiset työsuhteet, niin jäljelle jääkin enää 4119 kpl.

Toki olen kuullut, että julkisesti ilmoitetaan vain 20% avoimista paikoista ja loput ovat ns. "piilotyöpaikkoja". Jos nuo piilotyöpaikat huomioidaan niin lukema nouseekin huimaan 57385:een työpaikkaan.

Hyvältä näyttää? Ei minun mielestäni. En tiedä olenko tyypillinen työtön työnhakija, mutta jos minut sellaiseksi voitaisiin lukea, niin miten voisin noihin piilossa oleviin hakea kun en tiedä mistä ne löydän? Sitten saattaa olla myös matemaattisesti himpun haastavaa saada kaikki työttömät töihin. Nimittäin jos siitä 620 000:sta työttömästä työnhakijasta vähennetään tuo 60 000, ketkä teoreettisesti täyttivät nuo esillä ja piilossa olevat työpaikat, niin jäljelle jää vielä 560 000 ihmistä vaille töitä.

Miksi siis tuntea häpeää siitä, ettei minulle riitä töitä, kun se numeroiden valossakin näyttää aika epätodennäköiseltä, että koskaan töihin pääsisin. Voisin tietysti odotella sitä luvattua suurten ikäluokkien eläköitymistä ja sitämyöten vapautuvia työpaikkoja, mutta senkin huippu taisi mennä jo 2012 ohitse. Eikä silloin vapautunut työpaikkoja yhtään sen enempää kuin nytkään. Huijausta koko hypetys eläköitymisen tuomasta helpotuksesta työttömyyteen.

Niin, mitä kaikkea vuoteen onkaan mahtunut. Meinaa ajatukset karata aina välillä ja koko kirjoituksen punainen lanka hukkua...

  • Vaimoni sai minut houkuteltua avantouinnin pariin. 
  • Äitini sairastui ja kuoli. 
  • Pääsin 7kk kestävään palkkatuettuun työhön, josta nyt loppu on käsillä. Työtodistukseen saan kiitettävät arvostelut ja jos kaupungin rahapuoli olisi kunnossa, olisi esimieheni palkannut minut vakituiseksi. No, kelläpä sitä rahaa nykypäivänä olisi sijoittaa työntekijöihin... 
  • Välit isään katkesivat kun jätti minut yksin hoitamaan kaiken äidin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvän ja keskittyi itse ryyppäämiseen. Koko jutun kruunasi se kun ei kerennyt ryyppäämiseltään käydä katsomassa äitiä sairaalassa kuin kerran ja silloinkin niin päissään, että kaverin piti pyörätuolilla häntä kuskata. Saman kaverin laittoi soittamaan minulle, että jättäisinkö vaimoni Turkuun ja muuttaisin kotiin hoitamaan isää. Eli käytännössä halusi minusta henkilökohtaisen palvelijan, jotta juominen onnistuu helpommin. Sen kuuluisan kamelin selän katkaisi viimein se kun äidin tuhkien sirotteluun isä tuli niin päissään, että invataksikuski joutui pyörätuolilla häntä työntämään. 

Menneistä blogeista selviää yksityiskohtaisemmin tuntoja ja ajatuksia kuluneesta vuodesta.

Nykyhetkessä olo ja vointi on jotenkin turta. Niin monet olivat toiveikkaita, että julkisuus toisi helpotusta työttömyyteeni. Itse tiesin sen vaikutuksen olevan mitätön, mutten halunnut läheisteni toiveiden romahtavan oman kyynisen realismin alla.

Tulevaisuus on jälleen auki. Nyt on edessä vain työhakemusten lähettelyä massoittain eri yrityksiin. Voisi sitä ehkä jopa roskapostittamiseksikin sanoa. En enää usko laatuun saati määrään. Niissä useissa suorittamissani työnhakukoulutuksissa on oikeastaan jäänyt poimittavaksi vain yksi yleishyödyllinen tiedonjyvä työnhakuun liittyen. On osuttava paikalle juuri oikeaan aikaan. Kuinka se sitten on mahdollista, kun tilanteet muuttuvat työelämässä nopeastikin? Ajattelin massoittain ja toistuvasti lähetellä avoimia hakemuksia ja odottaa, että tilastollinen todennäköisyys kääntyy jossain vaiheessa puolelleni.

Olen myös miettinyt uudelleenkouluttautumista. Älyllinen vajavaisuuteni ja kultakalaakin heikompi keskittymiskykyni pitävät minut poissa akateemisista aloista. Niinpä olen yrittänyt ajatella, että mitä ihmiset tarvitsevät tänä päivänä? Ensimmäinen mieleentuleva asia oli ihmiskunnan hävittävä meteoriitti..., mutta vakavasti ottaen tulin siihen tulokseen, ettei työelämä tule helpottamaan. Siitä johdattelin itseni ajatukseen, josko kouluttautuisi hoitajaksi mielenterveys- tai päihdepuolelle. Nykyisin yhä vain enemmän väkeä käy töissä lääkkeiden voimalla, samoin kuin sitten vapaa-ajalla nollaavat itsensä ties millä päihteillä. Joten tuossa voisi olla työnsarkaa tiedossa, vaikkei ehkä ihan kultakaivos olisikaan? Kommentteihin kuulisin mielelläni ajatuksia ja kokemuksia asiasta!

Niin, vaikka tänä vuonna onkin muutama isompi juttu tapahtunut sekä työ- että henkilökohtaisessa elämässäni niin loppujen lopuksi, menneen vuoden saldona taidan kuitenkin olla vain vuoden vanhempi!

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Pullopostia yli sukupolvien

En muista lapsuudesta paljoakaan. Mistä varmaankin johtuu, etten myöskään muista nähneeni isovanhempiani humalassa. Osaltaan voi johtua myös siitä, että isän puolelta isovanhemmat asuivat 850 km:n päässä kodistani. Heitä tapasin kerran tai kaksi vuodessa. Jonkinlainen mielikuva on siitä, että äitini olisi joskus kertonut kuinka isäni inhosi käydä heidän luonaan kun olivat usein humalassa. Voi olla omaa mielikuvituksen tuotetta tai toiveajattelua, että äiti olisi joskus kertonut myös sen, että isä oli sanonut vanhemmilleen, että paras olla selvinpäin tai ette lapsenlastanne näe.

Jos tuo pitää paikkansa niin hyvin on omat opit unohtuneet, kun miettii minkälaisessa kunnossa isäni on ollut viime vuosikymmenet. Olen kuullut isovanhemmistani vain omien vanhempieni kautta ja molemmat ovat olleet hyvin vaitonaisia kaikenlaisten asioiden suhteen. Sen olen kuitenkin saanut vuosien saatossa selville, että molemmilla puolilla isovanhempani ovat olleet alkoholismin tiukassa otteessa.

Äitini joskus kertoi myös isäni ripittäneen appiukkoaan, ettei vie minua minnekään baariin. Isällä itsellään taas ei ollut minkäänlaista ongelmaa saati tunnontuskia raahata minua baarista toiseen ja esitellä minua kuin palkintoesinettä. Roolini näissä baaritapaamisissa oli vain olla hetki esillä. En juurikaan saanut osallistua keskusteluihin ja toisaalta en niistä alle kymmenvuotiaana paljoa olisi varmaan ymmärtänytkään. Sen muistan, miten aina tuli paha olo kun baarit olivat sakeanaan tupakansavua. 80-luvun alkupäivinä kun sai vielä polttaa baareissa sisällä. En sitten tiedä kuinka paljon tuokin passiivinen tupakointi saattanut terveyteeni vaikuttaa, no aika näyttää. Nyt aikuisena mietin, ettei se paha olo tainnut tulla pelkästään tupakansavusta...

Jos isovanhempani aiheuttivat vanhemmilleni epämieluisia kokemuksia alkoholismin johdosta niin on perin kummallista, että mikä ihme sai isäni unohtamaan nuo kokemukset ja laittamaan minut kokemaan saman? Aiemmin taisinkin jossain tekstissä mainita kuinka isääni harmitti toimia oman isänsä juoppokuskina. Silloin taisin päätyä lopputulemaan, että suurin harmistuksen aihe hänelle taisi olla se, ettei päässyt dokaamaan oman isänsä kanssa. En tiedä haaveiliko isäni siitä, että olisin dokannut hänen kanssa, koskaan ei kuitenkaan viinaa minulle tyrkyttänyt, mutta usein käytti minua juoppokuskinaan.

Ehkä hän alitajuisesti halusi laittaa vahingon kiertämään tai sitten hän vain ajatteli sen kuuluvan lapsen tehtäviin, pitää huolta vanhemmistaan kun nämä juovat itsensä kykenemättömiksi huolehtimaan itsestään. Tuleehan se aina halvemmaksi käyttää omaa lasta juoppokuskina niin ei kaljaan varattua rahaa kulu taksiin. Ulospäin kun piti aina näyttää hyvältä, vauraalta ja ennenkaikkea normaalilta. Todennäköisesti siksi eivät perheelliset alkoholistit kulkeneet bussilla lähiöissä sijaitseviin perheidylleihinsä...

Kirjassa: Virtahepo olohuoneessa, käsiteltiin aihetta; kuinka sukupolvienkin ylitse alkoholismin taakka pysyy samana, ainoastaan muoto muuttuu. Alkoholistien lapsista tulee helpommin työnarkomaaneja ja heidän lapsistaan taas alkoholisteja tai muiden aineiden väärinkäyttäjiä. Pääosin kuitenkin haitallinen elämäntapa säilyy sukupolvesta toiseen, ainoastaan sen muoto muuttuu. Kukaan lapsi ei halua toistaa juuri omien vanhempien virheitä ja elää kuten he. Paheen vaikutukset kuitenkin yltävät sukupolvelta toiselta lähestulkoon yhtä haitallisena, vaikka muoto muuttuu.

Itsellä kävi todella lähellä, ettei minusta tullut alkoholistia kolmannessa polvessa. Silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimoni laittoi minut valinnan eteen, joko pullo tai hän, molempia en voinut saada. Valitsin tyttöystäväni ja hetkeäkään en ole valintaani katunut. Hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, kiitos rakas! 

Serkkuni ei ole yhtä onnekas, sillä hän seuraa isänsä ja isoisänsä jalanjälkiä. Hän selviytyy arjesta kuten kuka tahansa ns. normaali ihminen, eli käy töissä ja hoitaa laskut ajallaan. Toistaiseksi vielä hän on yhteiskuntakelpoinen, mutta kuitenkin alkoholisti. En häntä juurikaan tunne, mutta niiden vähäisten tapaamisten ja vanhemmiltani peräisin olevien tiedonmurusten perusteella on odotettavissa hänen uppoavan syvemmälle alkoholismiin ennemmin tai myöhemmin.

Mikä sitten saa toiset pysähtymään ja toiset taas ei? Se on erittäin mainio kysymys, jota olen usein unettomina öinä pohtinut. Jos minulla olisi siihen antaa vastaus, minun ei varmaankaan tarvitsisi pohtia toimeentuloani... Lähimmäksi vastausta olen päässyt mietelmissäni kun olen tullut loppupäätelmään, etteivät alkoholistit halua olla läsnä omassa elämässään. (Tämäkin päätelmä on varmasti lainattu jostain tekstistä tai useista aihetta sivuavista teksteistä, sillä en ole kovin fiksu yhdistelemään asioita). 

Alkoholi, kuten monet muut päihteet, vääristävät tapaa aistia ympäröivää maailmaa ja sitäkautta myös tapaa katsoa omaa elämää. Sopivan päihteen löydettyään, sitä varmasti helposti uppoaa sinne vääristyneeseen haavemaailmaan, jossa arkiset huolet loistavat poissaolollaan. 

Alkoholi laskee estoja ja saa sinut helposti kuvittelemaan olevasi hauska tyyppi. Isäni kuvitteli olevansa erittäin vitsikäs kun äitini tuhkajaisissa totesi yhdelle seurueen jäsenistä, että tämän tulisi vähentää mäkkärissä käyntejä. Seurueeltamme meni hetki tajuta koko vitsi, sillä ilveylyn kohteena oli nyky-ja menneen maailman mittapuulla tarkasteltuna erittäin hoikka nuori nainen, jonka vatsa oli alkanut pyöristymään toisen kuukauden raskauden johdosta.

Estojen katoamisen myötä myös katoaa realiteettien taju. Alkoholisti tulee yhä vain hämmentyneemmäksi siitä, mikseivät ihmiset ympärillä ymmärrä häntä tai hänen huumoriaan kun oman pään sisällä ne valinnat ja vitsit kuulostavat loistavilta. Tässä vaiheessa alkoholismi on jo niin pitkällä, että aivoihin on syntynyt aivan uusia hermoratoja(joita siis syntyy normaaleilla ihmisilläkin uusien asioiden oppimisen myötä), luoden humalan- uudeksi ns. "normaaliksi olotilaksi". Tällöin selvänä olo on normaalista poikkeava olotila, kuten humala on ei-alkoholistille.

Tässä vaiheessa voisi terapialla ehkä olla vielä mahdollisuuksia saada käännettyä ajatusmaailma takaisin meidän muiden tuntemaan normaaliin. Toisaalta, mikä loppujen lopuksi sitten mahtaa enää olla normaalia, kun niitä normaaleja saattaa olla yhtä monta kuin on sen todellisuuden kokijoitakin..


Sukupolvet suomalaisittain....









perjantai 13. marraskuuta 2015

Pullopostia viihteenä

Olimme vaimon kanssa lenkillä eräänä iltana. Katselin jo jonkin matkan päästä kun kaksi iältään kenties 7-9v poikaa hoipertelee jalkakäytävällä ja toinen heistä eksyy autotielle tämän tästä. Kohdalle kun saavuimme, toinen osoitti tyhjää kättään näennäisen humaltuneena ja kysyi, että haluaisimmeko ostaa jallua, euron per paukku. Pojan äänessä ei ollut oikeasti humalaiselle tunnusomaista sävyä, joten tokaisin olevani enemmän viskimiehiä.

Vasta jätettyämme nuo pojat taaksemme, jäimme miettimään, leikimmekö itse tuon ikäisinä humalaisia? Voi olla, että ainakin minä leikin, sillä vaimoni kotona ei tietääkseni juotu ongelmaksi asti, meillä sen sijaan..no, jos olette lukeneet aiempia kirjoituksiani niin tiedätte vastauksen tuohon.

Näin jälkikäteen ajateltuna harmittaa, ettemme huomanneet pysähtyä kysymään, että onko heillä kotona kaikki hyvin ja voitaisiinko soittaa jollekulle. Sitä ei vaan hoksaa kun tuollainenkin tilanne kohdalle sattuu arki-iltana, että pojat saattaisivat oikeasti heijastaa kotiolojaan, näennäisen harmittomaan leikkiinsä.

Miten onkaan alkoholismista tullut sallittua ja arkista kun sitä noinkin nuoret pojat käyttävät mallina leikkeihinsä. Kotoa ne käyttäytymismallit opitaan ja tuon ikäisethän vielä palvovat vanhempiaan(?) ja  matkivat ihan kaikkea, mitä ne aikuiset siellä kotona tekevät. Voisin hyvin nähdä kuvitteellisen tilanteen, jossa vanhemmat pääsisivät todistamaan poikien leikkiä, jossa esittäisivät humalaista. Tähän näkyyn, sydän liikutusta täynnä voisivat ylpeät vanhemmat tokaista jotain tähän tyylin:"Ihan isänsä poika, tuollainen se iskäkin on jallupullon jälkeen!". Voi sitä liikutuksen ja ylpeyden määrää, jota alkkis tuntee nähdessään oman lapsen seuraavan omaa esimerkkiään. 

Siinä ei taatusti auta edes siitä kuuluisasta ratakiskosta väännetty esimerkki, kun yrittäisi saada alkoholistin ymmärtämään, että nyt liikutaan todella vaarallisilla vesillä. 

Sinänsä harmittomalta näyttävä leikki, joka ei pelkästään tarjoa vanhempien hyväksynnän vaan jopa suosionosoituksia, antaa nuorelle aivan vääränlaisen signaalin oikeasta ja väärästä. 

Vanhempiensa suotuisa huomio, jota jokainen lapsi kaipaa enemmän kuin mitään muuta, ei saisi ohjata tämän haurasta ja vaikutuksille altista ajatusmaailmaa siihen suuntaan, että kännäämällä pääsee vanhempiensa suosioon. 

Varhain juurtuneella käytösmallilla voi olla hyvin kauaskantoiset seuraukset ihmisen elämässä. Nuorena leikin varjolla opittu ja aikuisena käytäntöön sovellettu malli, luo hyvin vinoutuneen ajatusmaailman ihmisen mieleen. Lapsena kännileikeillä suosion huipulle ponnistaneen, voi olla hyvin vaikeata käsittää, miksei sama suosio jatku kun aikuisena juo, kuten lapsena leikki. 

Aikuisen sisällä oleva lapsi, hakee edelleen sitä samaa huomiota ja hyväksyntää vanhemmiltaan, sillä varhain opitulla käytösmallilla eli juomalla. Mikäli huomiota ei saa, sitä saattaa mielessään pohtia, ettei kenties juokaan riittävästi. Vasta kun itselle vahingollinen taso juomisessa on saavutettu, saattavat jälkikasvustaan oikeasti välittävät vanhemmat puuttua asiaan. Tämä hyväntahtoinen toimi taas saattaa vahvistaa sitä lapsena opittua käytösmallia, jossa vanhempien huomion saa vain olemalla riittävän huonossa kunnossa.

Yritän kovasti olla sekaantumatta asioihin, vaikka yksi vallitseva luonteenpiirteeni onkin vastustamaton halu työntää nokkani asoihin, joihin se ei kuulu(vaimo vahvistaa tämän..). Toivoisin vanhempien kiinnittävän erityistä huomiota siihen, minkälaista esimerkkiä näyttävät kotona. 

Kotoa opittu malli tarjoaa perustan, miten pieni ihminen määrittää itsensä koko elämänsä ajan. Oikean ja väärän välillä vallitsee toisinaan aivan hiuksenhieno ero. Miten tämän eron voi havaita, jos varhain kotoa tulleet opit ovat olleet pahasti vinoutuneet?



Hakemisen tuskaa

On jälleen koittanut aika, jolloin palaan hakemaan töitä. Olen toki hakenut joitain paikkoja nyt töissä ollessanikin, mutta pääasiallisesti olen keskittynyt tekemään työni niin hyvin kuin siihen kykenen.

En tiedä onko tämä "loma" työttömyydestä saanut aikaan sen, että tuntuu jotenkin puistattavalta jälleen hienosäätää hakemuksia ja CV:tä. Hetken ehdin pitää taukoa itseni markkinoinnista niin nyt jälleen olisi puettava se myyntimies-puku päälle ja alettava kauppaamaan tuotetta nimeltä Teemu. Jo tuon kirjoittaminen sai aikaan inhon väreitä...

Onnesta osaton tuon kiteytti aika hyvin:

Kuvittele työpäiväsi olevan saman toistoa, vähän niin kuin elokuvassa Päiväni murmelina. Menet töihin, avaat koneen, laadit sinulta vaaditun kirjallisen raportin ja lähetät sen esimiehellesi. Olet nähnyt raportin kirjoittamisessa vaivaa ja odotat kiitosta ja kannustusta. Esimies lähettää sinulle sähköpostia ja kertoo, ettei raportti tällä kertaa ole parhaimpien joukossa. Yritä toki uudelleen. Ja seuraavana päivänä sinä taas avaat koneen, laadit raportin, lähetät sen ja esimies lähettää taas viestiä, ettei kelpaa. Sinä et kelpaa. Työkaverisi Seijan raportti kelpuutettiin, mutta sinun raporttiasi ei. Yritä toki uudelleen. Välillä hiot raporttiasi, vaihdat kirjoitustyyliä tai fonttia, lisäät muutaman kuvan. Käyt välillä koulutuksessa, jossa sinua selvästi tollompi kouluttaja neuvoo sinulle, kuinka raportti kannattaa laatia, että se vihdoin hyväksyttäisiin. Koulutuksesta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, hylkäävät viestit vaan jatkavat sähköpostiin kilahtelua. Yritä toki uudelleen. Kuinka kauan jaksat yrittää?

Vaikka olenkin saanut lomaa työttömyydestä niin silti on jo valmiiksi sellaista otteluväsymystä tms. Varmaan kyseisen "harrasteen" lukemattomat hylkäykset siinä vaikuttavat, ettei edes haluaisi yrittää; tyhjän kun saa pyytämättäkin...Ehkä sitä voisi verrata kuminauhaan, jota on venytetty äärimmilleen jo niin monta kertaa, ettei venymiskykyä enää tunnu löytyvän.

Toisaalta, kertaakaan en ole huomannut näistä perinteisistä neuvoista olevan apua: papereiden personointi, perään soittelu, käyntikorttien jakaminen messuilla, verkostoille tiedottaminen, siististi pukeutuminen, olla normaalipainoinen, omata lyhyt ja siisti tukka tai -parta tai ylipäätään olla oma itsesi! 

Ainoastaan käyttäytymällä täysin ylimielisesti ja paikoin jopa töykeästi, olen huomannut pääseväni jatkoon näillä työmarkkinoiden missikiertueilla. En vain ole luonnostaan sellainen ihminen, joten bluffini ei useinkaan kestä kuin sen ensimmäisen kierroksen. Olen yksinkertaisesti vain liian mukava heppu ja sellaista ei haluta palkata. Ja kyllä, näinkin on minulle eräässä haastattelussa sanottu.

Ehkä täytyisi miettiä uravalintaa uudelleen ja suunnata sinne, missä tällaisia mukavia heppuja kaivattaisiin! Tai sitten vain opetella näyttelemään paremmin...




lauantai 7. marraskuuta 2015

Pullopostia ja huumoria, vaikea yhtälö vai yleisesti hyväksytty todellisuus?

Siskonpeti ja viinapäivä:



Tekijöiltä oli erinomainen idea laittaa aikuiset lapsen rooliin, kinuamaan karkkipäivään verrannollisena "viinapäivänä" saatavia juotavia. Jotenkin ei yllätä, että aikuisilla on halu ostaa viinaa totaalisesti yli omien tarpeiden, kuten lapsilla on samanlainen suhtautuminen karkkiin. Siitäpä pääsen aasinsillan kautta ihmettelemään; miksi viina kuvataan sketsissä(ja muulloinkin) aikuisten karkiksi? Toki sokerissakin on terveyshaitat aika ilmeiset, mutteivat ne kuitenkaan ole millään tasolla verrattavissa alkoholin aiheuttamiin haittoihin.

Onko yhteiskuntamme muuttunut niin kylmäksi, ettei yksilö sitä enää kestä? Alituisesti yksilön on pystyttävä tekemään enemmän tulosta. Epäonnistuminen, joka ennen oli yksi keino oppia, on heikkous, johon ei enää ole varaa. Kerran jos epäonnistut, et sieltä enää nouse vaan kuljet epäonnistujan leima otsassasi lopun elämääsi. 

Ylikuormittavan työelämän paineen alla osa ihmisistä masentuu. Hektisen työelämän vastapainona toisien normiarki muuttuu tylsäksi ja jännitystä haetaan mm. adrenaliinia vapauttavista harrasteista tai irto-/salasuhteista tms. 

Viimeinen osa tarkasteltavasta joukkiosta turvautuu alkoholiin tai muihin päihteisiin paetakseen arjen tylsyyden tai hektisen työelämän paineita. Ennenkaikkea aikuisen vastuu omasta elämästä koetaan välteltävänä asiana. Alkoholin voimin on helppo turruttaa tunteensa ja saada yhteiskunnassamme hiljainen hyväksyntä hölmöilylleen. Juuret tälle toiminnalle ovat niin syvällä kulttuurissamme, ettei kukaan ei katso sitä pahalla jos kännipäissään vaikkapa kaataa naapurin marjapensaat. Toki naapuri on vihainen, muttei murhanhimoinen. Sama toimenpide suoritettuna selväpäisenä aiheuttaa naapurissa sen verran voimakkaita tunteita, että hän todennäköisesti polttaa autosi tms. ja kipinä sukupolvien ylitse jatkuvaan vihanpitoon on syttynyt.

Lähestymmekö yhteiskunnassamme sitä kipupistettä, jolloin alkoholin käytöstä aiheutuvat haitat on tuotava julki, vaikka sitten huumorilla verhottuna. Nyt tarvittaisiin vastaus kysymyksiin:" Miksi meillä niin monet turvautuvat päihteisiin?". "Mikä saa ihmisen etsimään elämälleen tarkoitusta pullon pohjalta?".

Näiden sketsien kautta voimme nähdä alkoholin ongelmakäytön jotenkin koomisena, jota se todellisuudessa ei todellakaan ole. Toivoisinkin katsojan näkevän pintaa syvemmälle ja aiheellisten kysymysten heräävän. Kuten vaikkapa:"Miksi alkoholismi on yhtäaikaa hyssytellen vaiettu ja kuitenkin julkisesti esillä komedian keinoin?".

Lasisen lapsuuden eläneenä tulee väistämättä mieleen se eletty todellisuus, joka poikkeaa aika merkittävästi näistä TV-ohjelmien sokerikuorrutetuista sketseistä. Tilanne on yhtäläinen kun vaimoni (kemisti) löytää tusinan verran virheitä työkalujen käytössä ja näytteiden käsittelyssä kun hän katsoo CSI:tä tms. ohjelmaa, jossa tehdään jotain laboratoriossa.

Fakta ja fiktio, nuo kaksi rinnakkain kulkevaa todellisuutta, jotka väistämättä ohjaavat mielikuvaamme alkoholismista. Katsojan taustoista riippuen sitä osaa tunnistaa kummasta on kyse. On toki ymmärrettävää, että viihdeteollisuus haluaa tuoda aiheesta sen positiivissävyisen puolen esille, pelkästään myyntiä edistääkseen. 

Olen joskus sitäkin unettomina öinä miettinyt, että onko se juuri tuo viihdeteollisuuden yksipuolinen esittämistapa, joka ruokkii vääränlaista käsitystämme alkoholismin todellisesta olemuksesta? Niin helposti kuulee kansan suusta, että se alkoholisti on se näennäisen harmiton pultsari puiston penkillä, joka rähjää tyhjyydelle. Asian todellisen laidan paljastaminen voi tulla monelle asiaan vihkiytymättömälle yllätyksenä. Kuinka se alkoholisti onkin se tavallisen näköinen perheen isä tai -äiti. Eli henkilö, josta ei välttämättä näy ulospäin häntä jäytävä sairaus.

Tuokin sketsi osoitti, miten huvittavaa on kun aikuiset kinastelevat lapsenomaisesti, että mitä viinaa saa ja kuinka paljon, ihan kuin niin muka koskaan tapahtuisi oikeassa elämässä. Todellisuudessa ainoastaan lompakon paksuus asettaa rajat sille, mitä viinakaupasta ostetaan ja kuinka paljon, ei heitä mikään tai kukaan muu silloin rajoita. Ihminen on erittäin kekseliäs elämänmuoto kun se pyrkii täyttämään mielihaluaan. Huomatessaan taloudelliset rajoitteensa, hän löytää kyllä keinot hankkia enemmän juotavaa vähemmällä rahalla. Tässä viittaan ns. pimeän viinan kauppiaisiin, jotka parhaimmassa tapauksessa(alkoholistin silmin tarkasteltuna) toimittavat kotiin asti, jos tilaaja on siinä kunnossa, ettei omin jaloin kykene juomia noutamaan. Kyllä, olen sen omin silmin todistanut, toistuvasti.

Niin, lompakko määrää rajat sille, kuinka paljon sitä ainetta ostetaan, jolloin jää käyttäjän itsensä vapaalle harkinnalle, minkälaiset kännit otetaan ja kuinka kauan sen olotilan suunnitellaan jatkuvan.

Toinen sketsiohjelma: Putous toi myös esiin alkoholismin. Hahmo nimeltä Alli Kaattori on vahvasti viinanhuuruisen elämän tuotos. Hänenkin yksi hokema:"Otetaan huikat, jotta totuus unohtuisi!"- (tms. kun en sanatarkasti muista) on erittäin osuva ja hauska ja surullista kyllä, todenmukainen ilmaisu. Itsekin nauroin tuolle lausahdukselle ja hahmolle, kunnes taas muistin karvaan totuuden tuonkin vitsin takaa.

Jotenkin minulle on jäänyt sellainen mielikuva, ettei yhtään alkoholistin läheistä ole konsultoitu noita vitsejä kirjoitettaessa sketsiohjelmiin. Ei varmasti todellisuus näyttäisi, saati kuulostaisi yhtään hauskalta kun esim. pieni lapsi joutuu kiilaamaan tuolin oven kahvan alle ja näin lukittautumaan huoneeseensa pelätessään, että kodissa (siinä ainoassa paikassa lapsen elämässä, jonka pitäisi olla turvallinen), remuavasta kännilaumasta joku keksii tulla leikkimään hänen kanssa, tai kenties jotain vielä pahempaa.. Se on valitettava todellisuus alkoholistin lapselle ja sitä ei koskaan nähdä viihdeohjelmissa.

Miksi juopot sitten pyritään esittämään harmittomina rodeopelleinä, mitä he tuskin koskaan ovat? Haetaanko sillä vain hiljaista hyväksyntää yhteisöltä, että on ihan ok että Möttönen (nimi keksitty) juo kännit joka perjantai ja tulee vielä maanantaiaamuna töihin pienessä maistissa? Odottavatko kanssaihmiset, että joukossamme olisi aina joku, jolle sattuu ja tapahtuu? Miksi yhteisöömme pitää kuulua aina joku Möttönen, jolla aina kiire päästä viikonloppuisin viihteelle ja josta viihde ei tahdo päästää irti arjen koitettua?

Onko yhteiskuntamme jo niin pahasti kriisissä, että osa meistä tarvitsee pakoa alkoholismin edesvastuuttomaan tilaan ja toinen osa tarvitsee näitä ihmisiä kertomaan tarinoita viinanhuuruisista viikonloppuseikkailuistaan?

Tämän elämäntyylin salliminen ja sen kääntäminen viihteeksi toisille, kertoo vain miten vieraantuneet olemme inhimillisyydestä. Enkä tällä ajatuksella tavoittele mitään filosofista utopiaa, vaikka kieltämättä se kuulostaisikin loistavalta tulevaisuudennäkymältä, vaan lähinnä mietin sitä, onko ihmisen rooli nyky-yhteiskunnassa muuttunut niin radikaalisti, ettei hän enää tunne sitä maailmaa johon hänet on luotu. 

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomien artikkelissaan "Miksi monet ovat niin onnettomia materian keskellä"- asian erittäin osuvasti ja lainaan tekstin tähän:


Miksi monet ovat niin onnettomia materian keskellä?

Kun maailma muuttuu liian nopeasti ja rajusti, se muuttuu ihmiselle vieraaksi ja merkityksettömäksi. Tilalle astuu henkinen lamaannus, Jani Kaaro kirjoittaa.

Kävin pari vuotta sitten vanhainkodissa. Paikka oli laitokseksi viihtyisä ja henkilökunta asiallista. Muistiini on silti syöpynyt näkymä, jossa ryhmä vanhuksia istui hipihiljaa television ääressä ja katsoi Big Brotherin uusintoja.

Mieleeni tuli ensin sukupolvien kuilu ja ajattelin, että kuvassa oli jotakin surullista. Sitten huomasin yhtymäkohdat vanhusten ja Big Brother -talon nuorten välillä.
Molemmilla oli paljon joutoaikaa. Molemmat odottivat jonkinlaista ratkaisua tai päätöstä. Ja eikö BB-talo ole eräänlainen hoitokoti?

Laajempi yhdistävä tekijä oli kuitenkin hämärä eksistentiaalinen limbo. Jos jokainen päivämme olisi samanlaista vetelehtimistä kuin BB-talossa, emmekö me kysyisi – hyvästä syystä – onko elämällämme merkitystä.

Samoin olen kuullut vanhusten sanovan, että pääsisipä täältä jo pois, elämä kun on menettänyt merkityksensä.

Heitä ymmärtäisivät ehkä Crow-intiaanit, jotka saivat todistaa oman merkityksensä katoamisen yhden ihmiselämän aikana. Valkoisia tuli tasangolle joka vuosi enemmän. Nautakarja korvasi biisonilaumat.

Heimon päällikkö Plenty Coups ymmärsi, että heidän elämäntapansa oli päättymässä. He liittoutuivat valkoisten puolelle ja saivat kiitokseksi reservaatin omalle maalleen.
Crow-intiaanien puhe elämästä reservaatissa kertoo konkreettisesti, millaista merkitysten katoaminen on. Näin puhuu isoäidistään Alma Hogan Snell:
"Usein kun hän teki työtä ja puhui niitä näitä, hän saattoi yhtäkkiä mennä täysin hiljaiseksi ja tuijottaa eteensä. . . Olin aivan hiljaa ja odotin, että hän jatkaisi. Yhtäkkiä hän päästi ilmoille pitkän valittavan äänen. 'Miksi meille on tapahtunut näin', hän kysyi. 'Elän elämää, jota en ymmärrä.'"

Ennen kuolemaansa Plenty Coups kertoi elämäntarinansa valkoiselle ystävälleen Frank B. Lindemanille. Hän kertoi vuolaasti seikkailuistaan ja nuoruudestaan, mutta ajastaan reservaatissa hän ei suostunut sanomaan muuta kuin:
"Kun biisonit katosivat, sydämemme putosivat maahan emmekä saaneet niitä enää takaisin. Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään."

Tämä Plenty Coupsin lause on aiheena filosofi Jonathan Learin tutkielmassa Radical Hope. Siinä hän pohtii, mitä päällikkö tarkoitti sanoessaan, ettei enää tapahtunut mitään.
Päällikön elämässä nimittäin tapahtui paljonkin. Hänestä tuli maanviljelijä, hän vieraili presidentti George Washingtonin kotona ja hän johti heimoaan vielä monta vuotta.
Learin mukaan hän tarkoitti, että kaikki, mikä oli ymmärrettävää ja merkityksellistä, lakkasi olemasta sinä päivänä, kun crow't luopuivat elämäntavastaan.

Lear vertaa tilannetta šakkiin. Kuvittele, että olet šakkinappula, jolla on oma sisäinen elämä. Sanot itsellesi: "Minä olen musta hevonen, ja roolini on taistella muiden mustien nappuloiden kanssa valkoisia vastaan. Liikun kolme askelta L:n muotoisessa kuviossa."
Ymmärrät itsesi oman roolisi kautta – ja muut nappulat niiden vastaavien roolien kautta. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä roolit ovat tulleet tai miksi säännöt ovat sellaisia kuin ne ovat. Et tiedä olevasi osa peliä, jonka nimi on šakki, tai että pelin ovat luoneet ihmiset. Elät vain peliä ja yrität tehdä parhaasi.

Sitten ihmiset menettävät kiinnostuksensa šakkiin. Laudat ja nappulat pölyyntyvät ullakolla. Säännöt unohtuvat. Kukaan ei enää tiedä, mikä shakki on. Sinut nostetaan takanreunalle näyttelyesineeksi, ja katsot sieltä maailmaa täydellisen hämmennyksen vallassa.
Kyse ei ole vain siitä, ettet enää ymmärrä omaa rooliasi. Kyse on siitä, että se maailma, jossa roolisi oli ymmärrettävissä, on kadonnut.

Plenty Coups siis sanoi, että "mitään ei tapahtunut", koska maailma, jossa tapahtumilla oli merkitys, oli poissa. Kun maailma kadottaa merkityksensä, se muuttuu vieraaksi. Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus.

Monelle crow'lle tällainen elämä oli sietämätöntä, ja he lääkitsivät henkistä tyhjiötään alkoholilla. Mutta eikö intiaanien kokemuksessa ole jotakin tuttua? Eivätkö he puhu samoin kuin jotkut masentuneet puhuvat omasta kokemuksestaan?

Voimme tietysti ajatella, että Plenty Coups puhui mitä puhui, koska hän oli itse masentunut. Mutta entä jos oma masennuksemme onkin kulttuurin muutoksesta johtuvaa lamautumista? Maailma ympärillämme luo nahkaansa niin nopeasti, että sukupolvien välille syntyy valtavia kulttuurisia hypähdyksiä. Jos vertaamme maailmaa, johon vanhainkodin ihmiset syntyivät, maailmaan, jossa he kuolevat, ne ovat kuin eri planeetalta. Eivätkö nämä kulttuuriset hypyt muistuta intiaanien siirtymistä vanhasta elämäntavasta reservaattiin?
Ehkä moni masentunut on kuin šakkinappula takanreunalla, kysellen itseltään, milloin maailma muuttui näin vieraaksi. Eivätkö monet heistä kuvaa elämäänsä sanomalla "harhailen vailla suuntaa ja merkitystä".

Onko tämä merkitysten katoaminen merkki siitä, että ne muuttuvat, kapenevat tai lakkaavat olemasta tässä jatkuvassa kulttuurisessa nahanluonnissa? Tällä hetkellä länsimaiden hurja kulttuurinen muutos tuntuu muuttavan lähes kaikki merkitykset kysymykseksi kustannuksista, mikä kaventaa ihmisenkin merkityksen taloudelliseksi ilmiöksi.
Aikamme suuri mysteeri on, miksi niin monet ovat onnettomia materiaalisen hyvinvoinnin keskellä.

Jos kysyisimme Plenty Coupsilta, hän ehkä sanoisi meille, että ihmiset tarvitsevat hyveitä, joita viljellä; ihanteita, joita tavoitella, ja roolin, jonka täyttää parhaalla kyvyllään.

Jos kulttuuri on heittänyt ne pois pesuveden mukana, jäljelle jää henkinen kodittomuus.

Onko aikamme suuri vitsaus, alkoholismi seurausta siitä, että maailma on muuttunut niin nopeasti, ettei nykyihminen enää tunne rooliaan siinä? Vai ruokimmeko itsekkyyden ja narsismin kulttuuria suosimalla pelkästään menestyjiä ja hyljeksimällä epäonnistujia, jolloin yksilön on helppo piiloutua epäonnistujan roolin taakse, unohtaen vastuunsa ja hakea lohtunsa pullosta, välittämättä ollenkaan sivullisista uhreista, läheisistään?


lauantai 31. lokakuuta 2015

Pullopostia Halloweenina

Pyhäinpäivänä liikkuu ties minkälaisia henkiä ja aaveita, kuten liikkuu mielessäni ajatuksia tai menneisyyden kummituksia. Sain perjantaina tiedon, että äitini on noussut kuolleista ja on palannut isän luokse jeesaamassa häntä...

Minua jokseenkin järkytti se, että mikä ihme sitä äitiä oikein vetää alkoholistin luokse, ettei saa edes kuolleena levätä rauhassa. Luulin, että eläessään hän jo sai oman osansa hoidettua noista alkoholistin hoivaamispuuhista. Toisena järkytyksenä tuli se kun tajusin, ettei hän minun luokse ole vaivautunut kummittelemaan.

Ehkä tekstin aloitus oli hieman harhaanjohtava, mutta jokseenkin ajankohtaiseen teemaan sopiva.

Sain siis perjantaina puhelun sairaalasta, sisätautien polilta. Sieltä hoitaja kertoi yrittäneensä tavoittaa isääni, jotta olisi voinut kertoa hänen labratuloksistaan. Isällä ei ollut aikaa kuunnella niitä tuloksia, koska oli jutut kesken äitini kanssa. Varmistettuaan isän tiedoista, että äitini on tosiaan kuollut toukokuussa, hoitaja soitti isälle uudestaan ja sai häneltä yhteystietoni yhteydenottoa varten.

Ilmeisen järkyttynyt hoitaja kertoi minulle asiasta ja hänelle kerroin sitten suppean version isän elämäntavoista, sillä tiedän miten kiireisiä ja ylityöllistettyjä hoitajat ovat. Hän pyysi luvan saada kirjata kertomani tiedot ylös ja kysyi vielä, että mitä haluaisin heidän tekevän isän suhteen. Kysyin häneltä, että voivatko he saada isän haluamaan juomisen lopettamista niin paljon, että tämä tekisi asian eteen oikeasti jotain?

Ei tullut minulle yllätyksenä etteivät he sellaiseen pysty. Niinpä rauhoittelin hoitajaa ja pyysin heidän jättävän isän keskustelemaan äitini kanssa...Hoitaja hieman hymähti, kun huomasi kyseessä olevan minun taholta hieman hirtehistä huumoria, jolle ei oikeastaan sopisi nauraa, mutta menetettyjen tapauksien kohdalla oikeastaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itkeä tai nauraa.

Naurulla monesti itsekin maskeeraan sitä voimattumuutta, mitä koen tässä tilanteessa. Isä on selvänä ollessaan ilmaissut, ettei näe itsellään olevan ongelmaa juomisen suhteen. Samalla hän on toistuvasti loukkaantunut siitä, miksi asiasta hänelle nalkutan. Hän kokee edelleen juovansa vain muutaman saunakaljan. 

Näen siis edessäni ongelman, johon minulla ei ole mitään työkaluja eikä periaatteessa oikeuksia puuttua. Kerran olen isän katkolle toimittanut ja sieltä hän neljän päivän jälkeen karkasi. Siellä olevalta hoitajalta kyselin neuvoja tilanteeseeni ja hän aika suoraan kertoi, miten Suomessa yksilöllä on lähes rajaton vapaus tuhota elämänsä (ja usein myös läheisten elämä), eikä siihen ole virkakeinoja puuttua. Ainoa keino mitä hoitaja suositteli oli kokonaan välien katkaisu. Silloin alkoholisti on pakotettu punnitsemaan, mikä hänelle on todella tärkeintä. Tämän pohjalta hän tekee ratkaisunsa joko parantuakseen tai sitten syöksyäkseen kohti pohjaa.

Delirium on aika mielenkiintoinen tila. Aiemmin olen kirjoittanutkin siitä miten  isä soitti minulle aamulla aikaisin ja hätääntyneenä kertoi kuinka työmiehet olivat jättäneen homemyrkkyä suoltavan laitteen hänen huoneeseensa ja miten hänen oli vaikea hengittää. Saavuttuani paikalle ja todettuani tilanteen täysin normaaliksi(isän harhoja lukuunottamatta), soitin paikalle ambulanssin ja poliisin, jotka vahvistivat havaintoni ja toimittivat isän katkolle.

Mielen järkkymisessä on jotain outoa. On huomattavasti helpompaa nähdä toisen heikkous tai puutteet jos hänellä on jotain fyysisesti vialla, kuten selkä kipeä tai jalka kipsissä. Mielen haurautta on vaikea havaita ja eritoten on vaikeata ymmärtää sen kokonaisvaltaisesti invalidisoivaa vaikutusta ihmiseen. Ulkoisesti normaalilta näyttävät ihmiset voivat olla hyvinkin sairaita sisältä. Toki olen sen myös omakohtaisesti kokenut Burnout-tyyppisen masennuksen myötä, joten jotain näkemystä asiaan ns. pöydän toiselta puoleltakin on. 

Oman vanhemman näkeminen Delirium-tilassa voi olla pysäyttävä kokemus. Kun toinen kirkkain silmin kuvailee itselle uskomattoman tilanteen yksityiskohtaisen tarkasti, tuntuu se todella hullunkuriselta. Siinä tilanteessa viimeistään karisee oma harhainen käsitys omien vanhempien ylivoimaisuudesta, vahvuudesta ja siitä roolista, jossa heidän kuuluu olla lapselleen esimerkki, opas ja ennenkaikkea vakaa ja luotettava suoja maailman pahuutta vastaan.

Tieteellinen puoli noissa harhoissa on selvä. Nautitut aineet tai nauttimatta jätetyt ravintoaineet voivat aiheuttaa kaikennäköisiä harhoja mielessä, siis selvää kemiaa loppujen lopuksi. Henkisellä puolella haluaisin ajatella sen olevan suojamekanismi. Kun yksilö kohtaa riittävän järkyttävän asian, mielessä oleva "palomuuri" blokkaa asian ja luo hänelle harhoja. Harhojen tehtävä on ohjata ajatukset pois ikävästä asiasta ja toisaalta saada läheiset ihmiset kiinnittämään huomionsa siihen, ettei sinulla ole nyt kaikki hyvin. Yhteisön voimin sairas yksilö hoidettaisiin kuntoon toimittamalla hänet sairaalaan tms. shamaanille.

Ehkä edellinen oli hieman naiivisti ajateltu, mutta en voisi kuvitella itselleni karmeampaa kohtaloa kuin, että puolisolleni tapahtuisi jotain. Ja siksi haluan lohduttaa itseäni ajatuksella, että suuren järkytyksen kohdatessa, voisi turvautua johonkin sisäsyntyiseen mekanismiin, joka suojelisi psyykettäni sen ajan, jotta saan kerättyä riittävästi voimia käsitelläkseni asiaa. 

Äitini kertoi isän saaneen noita harhoja jo muutama vuosi sitten. Perjantaisen harhan myötä jäin kuitenkin pohtimaan, mahtoiko äiti puhua täysin totta. Hämärä mielikuvani pyrkii pinnalle, jossa äiti kertoi isän kokeneen ensimmäiset harhat  jo kymmenen vuotta sitten. Isä oli äidille joskus kertonut nähneensä minut ja vaimoni hänen sänkynsä vierellä, vaikka kyseisenä ajankohtana olimme todistettavasti satojen kilometrien päässä.

Kaikesta tästä tulee jotenkin ristiriitainen olo. Toisaalta se pieni lapsi minussa, joka edelleen hakee vanhempiensa hyväksyntää, haluaisi rientää avuksi. Mutta se elämänkoulima aikuinen tietää paremmin, että isä vain käyttäisi minunkin vähäiset voimavarani oman juomisen mahdollistamiseen. Niinkuin alkoholisti käyttää kaikki mahdolliset keinot saadakseen juoda.

Olen ryhtynyt hiljalleen työstämään ajatusta hyväksymisestä. Yritän hyväksyä sen, että piakkoin isä saa rauhan ja onnistuu juomaan itsensä pois tästä maailmasta. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin ja sellaiselta mitä kulttuurissamme oikeastaan ei ole totuttu, saati edes sallittu ääneen sanoa, niin jokin osa minussa myös toivoo, että lähtö tulisi eteen mahdollisimman nopeasti. 

Isän elämä on yhtä kärsimystä, eikä hänellä ole enää mitään. Aika tarkkaan noilla sanoilla hän sanoi vasten kasvojani kun äidin kuolemaan liittyviä asioita hoidin, oli vieläpä täysin selvä. Kärsimyksessään hän ei tainnut muistaa, että hänellä oli vielä poika, tuosta voisi päätellä, etten ole hänelle mitään. No, rehellisyyden nimissä on todettava, että minä katson menettäneeni isän alkoholille jo vuonna 1996. 

Todennäköisesti menetin jo aiemmin, mutta 1996 juominen muuttui arkipäiväiseksi asiaksi hänen elämässään. Tuolloin eivät enää viikonloppukännit ja muutama työpäivän jälkeen, rentoutustarkoituksessa otettu olut, riittäneet tyydyttämään alati kasvavaa janoa. 

Muistan lukeneeni, kuinka Amerikan alkuperäisasukkaat ovat voimakkaasti alkoholisoituneita. Kirjoituksessa joku oli tulkinnut asian niin, että kyseessä on ollut selviytymiskeino kun heidän kansalleen ominainen elämäntyyli oli heiltä pois viety. 

Mietin tuota asiaa oman perheeni kohdalta, että oliko isäni pakotettu elämään sellaista elämää, johon hän ei itse tietoisesti ollut pyrkinyt? Kenties häntä ei ollutkaan luotu perheenisäksi vaan vertaispaine ja aika jolloin hän eli, ei tarjonnut hänelle pakotietä perhe-idyllistä. Ties vaikka hänen sielunsa kaipasi maailmalle seikkaulujen perään, eikä tavallinen perhe-elämä tuonut sitä jännitystä, mitä hän olisi tarvinnut tunteakseen olevansa elossa. Kun jostain kohtalon oikusta tämä mahdollisuus oli häneltä evätty, päätti hän korjata tilanteen ainoalla tuntemallaan tavalla eli lääkitsemällä itseään alkoholilla, jotta totuus unohtuisi!





sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Työttömyyteen paluu

On jälleen aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja saada asioita tapahtumaan, toisin sanoen tekstiä eetteriin. 

Toisaalta nuo sanat puistattavat, sillä niitä usein viljellään henkilöille, jotka poikkeavat ns. normaalien ihmisten massasta; kuten työttömät, mielensairauksista kärsivät ja muuten vain rohkeasti eri tavalla ajattelevat ihmiset. 

Olen laiminlyönyt lukijoitani (kaikkia neljää, kiitos heille sitkeydestä) jo pitkään kirjoittamalla todella satunnaisesti ja toistaiseksi enemmän alkoholismista kuin työttömyydestä.

Toisaalta molemmista on suoraa ja epäsuoraa kokemusta, ja jonkin verran tunteen paatosta, joten miksikäs en purnaisi välillä muistakin aiheista. 

Minulla on enää muutama viikko palkkatukityötä jäljellä, jonka jälkeen on lusittava kertyneet vuosilomat pois, sillä kaupunki ei suostu maksamaan niitä rahana, vaikka työpanokselleni olisi selvä tarve ja esimiehenikin olisi halunnut minun työskentelevän loppuun saakka. 

Usein tullaan tähän, miten kaikki maksaa liikaa. Talouselämästä hiljattain luin, kuinka ohjelmistokehitykseen suuntautunut insinööri Intiassa maksaa n. 350€/kk ja Suomessa vastaava sitten on jotain 3500-7000€/kk sivukuluineen. Tässä vaiheessa on varmaan aivan turha yrittääkään enää saada Suomalaista työtä yhtä kilpailukykyiseksi verrattuna ns. halpamaihin, sillä kustannukset painivat aivan eri sarjassa, jotta voitaisiin ikinä laittaa kampoihin. Osaaminen on kallista, mutta niin on eläminenkin tässä maassa. 

En ole tavannut insinööriä, joka kokisi itsensä merkittävästä rikkaammaksi kuin ns. keskiluokka. Opiskelut kestävät kauan ja palkat ovat matalat. Koulutukseen sijoitettu aika nuoruudesta ei takaa pääsyä parempaan tuloluokkaan. Jo pelkästään opiskeluihin käytetty aika vuosissa ja valmistumisen jälkeen vietetyt vuodet matalilla aloituspalkoilla takaavat sen, ettei insinööri välttämättä koskaan saavuta tuloissaan tilannetta, jossa pääsee tasoihin ammattikoulun käyneen ystävänsä kanssa.

En ole vielä kertaakaan kirjoittanut ajatuksiani maahanmuutosta ja voi olla, että sohaisen muurahaispesää tuomalla ajatuksiani julki kyseisestä aiheesta. 

Viime aikoina on jälleen käynnistynyt jokin työttömien parjauskampanja mediassa. Samoin on tuotu esiin, että maahanmuuttajien kotoutumiseen voisi toimia samat keinot kuin mitä käytetään kantaväestön työttömien saamiseksi työmarkkinoille, eli työkokeilu. Jokseenkin vaikea uskoa tämän toimivan. Himmeä mielikuva olisi asiasta, että tätäkin aihetta on tutkittu ja todettu, ettei työkokeilut tms. tempputyöt lisää työttömän henkilön valmiuksia päästä työelämään käsiksi niin miten se sitten voisi toimia maahanmuuttajankaan kohdalla, jolla on puutteellinen kieli- ja ammattitaito? Suomihan on tunnettu siitä, että joka vietävän mutterin kääntämiseen tarvitset koulutuksen ja sertifikaatin. Ja jos sinulla sattuu olemaan pätevyys kääntää mutteria oikealle niin et automaattisesti ole pätevä sitä kääntämään vasemmalle... 

Toisaalta on hyväksyttävä ajatus, että avustuksen vastineeksi tehdään edes jonkin sortin työpanos, mutta tässä onkin ansan paikka. Kun yhteen ääneen huudellaan, että loispummit; ne työhaluttomat työttömät ja maahanmuuttajat kuuluukin laittaa näihin 9€/pv työkokeiluihin, niin piakkoin saadaan huomata kulloisessakin työpaikassamme käynnistyvät YT-neuvottelut, joiden seurauksena jatkamme samassa työssä, mutta palkkaa ei maksakaan yritys vaan KELA ja se on summaltaan 9€/pv...Siinä sitten kurkku kipeänä äskeisestä sosiaalipummeille huutelusta ihmetellään, kuinka tässä nyt näin kävi, että minustakin tuli sosiaalipummi?

Eikös muuten olekin mielenkiintoista, miten muuttamalla saman asian sanamuotoa, viesti itse asiasta muuttuu merkittävästi?

Aiemmin kuukausittain työttömille maksettava rahasumma oli nimeltään työttömyyskorvaus, joka kertoi suoraan kyseessä olevan raha, joka on korvaus siitä, ettei yhteiskunnalla ole tarjota sinulle töitä. 
Se muistaakseni luotiin joskus vuonna miekka&kilpi kun maaseudun sesonkityöläisillä eli ns. reppureiskoille ei ollut talvisin töitä. Rahallinen korvaus takasi sesonkityöläisen pysymisen maassa, jottei hän lähtisi ulkomaille onnea etsimään ja jäisi sille tielle. Rahallinen kannuste takasi myös sen, että hän olisi jälleen seuraavana sesonkina käytettävissä. 

Nykyisin tuota rahasummaa nimitetään työttömyysetuudeksi. Mistä lähtien on ollut etuus saada korvausta siitä, että hyvinvointiyhteiskunta on ajettu tilaan, jossa sillä ei ole enää tarjota keinoa elättää itsensä työllä? Kun korvausta työn puuttumisesta aletaan nimittää etuudeksi, särähtää se vielä toistaiseksi palkallista työtä tekevän henkilön korvaan niin, että hän alkaa ajatella työtä vailla olevan henkilön olevan jollain tavalla etuoikeutettu häneen verrattuna. Tämän varjolla onkin helppo saada yleinen mielipide vastikkeetonta rahan jakamista vastaan ja piakkoin työttömyys"etuudella" työskentely kuulostaa niin hyvältä, että siitä saadaan laki runnottua läpi. Seuraava askel onkin palkkatyön loppuminen kokonaan ja yhteiskunnan jakautuminen omistavaan luokkaan ja köyhälistöön.

Työkokeiluiden uhka siis vaanii meitä kaikkia, jopa niitä, jotka tällä hetkellä vielä ovat palkkatyössä. 

Olen aina ihmetellyt, että mikä ihme ihmisiä ajaa tänne kylmään pohjolaan? Onko tämä jotenkin eksoottinen paikka siellä dyynien keskellä asustavien paimentolaisten mielestä? Toinen itseäni askarruttava seikka on se, että miksi tänne halutaan ns. vääräuskoisten keskelle? Onko ajatuksena, että täällä ollaan niin suvaitsevia tulijoita kohtaan, että täällä vaikka luovutaan kristinuskosta, jottei loukata tulijoita? Vai että täällä on runsaasti potentiaalisia käännytettäviä ja siinä tehtävässä onnistuttuaan voi taata itselleen paikan paratiisissa? 

Katson joskus asioita todella pienen ikkunan lävitse ja mietin mitä itse tekisin. Jos minulla olisi tilanne edessä, että joutuisin kotimaastani lähtemään. Valitsisinko maan, jossa suunnilleen kaikki on päinvastoin kuin mihin olen tottunut vai maan, jossa edes jollain tavalla on ymmärrettävä kieli ja kulttuuri? Sen verran arka olen, että taitaisin kokeilla onneani lähimaastossa, suurinpiirtein tutussa ilmastossa ja kulttuurissa.

Toki paljon puhutaan, että nämäkin vyöryvät ihmisaallot ovat laadultaan lähinnä elintasoon- eivätkä humanitäärisin perustein tulevia pakolaisia. Pahat kielet sanovat, että Afrikan maanosassa löytyy myös rikkaita valtioita, joissa kieli, uskonto ja kulttuuri on samankaltaista kuin lähtömaassa, mutta siellä joutuu tekemään töitä menestyksen eteen. Ihminen taitaa olla geneettisesti ohjelmoitu etsimään maksimaalisen hyödyn minimaalisin ponnistuksin. Mene ja tiedä, itse vain ihmettelen kaikennäköisiä asioita ja ihmisen motivaatiota toimia kuten toimii.

Olen miettinyt, voiko tässä taustalla olla vain jättimäinen huijaus, jota rikollisjärjestöt harjoittavat tienatakseen. He maalailevat ruusuisia kuvia Suomen olosuhteista ja asumisesta täällä. Valitettavan moni menee lankaan ja myy kaiken omaisuutensa ja maksaa kalliisti matkastaan tänne. Perille saavuttuaan voi tulla hieman huijattu olo... Toisaalta en tiedä voiko noita rikollisjärjestöjä ihan suoraan aiheesta syyttää, hehän vain soveltavat markkinatalouden oppeja hieman toisenlaiseen yritystoimintaan...

Toisaalta tuo edellä mainittu on realismia meille kantaväestölle. Muistan kyllä korulauseet koulutuksen kannattavuudesta ja hienot esitteet koulutuslinjasta, jota päädyin opiskelemaan. Siinä mainittiin kuinka koulutuslinjan valinneista 94% työllistyy opintojen aikana tai välittömästi valmistumisen jälkeen. Omasta luokastani amk:ssa taisi kyllä työllistyä vain se 6% alalleen. Niin no, eihän esitteessä kyllä puhuttu mitään, että pääsisi omalle alalleen töihin. Taisi olla se kohta painettu pienellä präntillä... Varmasti koulun jälkeen moni menee töihin minne tahansa, mistä vain palkkaa saa, sillä opintotuet on käytetty ja pahimmassa tapauksessa opintovelat painavat niskassa.

Itse olin kaukaa viisas ja tyhmä kun en opintolainaa ottanut. Nykyisellä menestyksellä insinöörin urallani, maksaisin vielä eläkepäivillänikin pois opintovelkaa, sikäli jos sinne eläkkeelle ikinä edes pääsen. Toisaalta fiksumpi valinta olisi ollut mennä oman alan töihin vaikka palkattomana, niin olisi sitten valmistumisen aikoihin ollut sitä alakohtaista työkokemusta, joka tuntuu rekrytoinneissa merkitsevän enemmän kuin ajallaan valmistuminen.

Toisaalta olen kyllä saanut kuulla koko kirjon noita selityksiä siitä, miksei juuri minua ole valittu hakemaani tehtävään, joten en omille tulkinnoilleni laita kovin paljoa painoa. Aina löytyy joku syy miksei kelpaa. En enää ota sitä niin henkilökohtaisesti kuin aikaisemmin. TEM-katsauksesta vilkaistuna töitä vailla on n. 350 000- ja palkattomissa harjoitteluissa ja tms. tilastojen siivoushommissa on n. 150 000 ihmistä, se tekee puoli miljoonaa ihmistä on vailla keinoa elättää itsensä työnteolla. Tänä aamuna MOL:n sivuilla on 11 527 työpaikkailmoitusta. Vaikka sanotaan, että julkisesti ilmoitetaan vain 20% todellisista avoimista paikoista niin ne huomioiden avoimia paikkoja on 57 635. Vaikka mitenkä päin lukuja pyörittelisi niin karkeasti arvioiden jokaista avointa työpaikkaa hakee kymmenen ihmistä. Mikä tarkoittaa, että vain yksi saa työn ja yhdeksän jää ilman. Ei ollenkaan mairittelevat luvut.

Itsellä tuo hetki lähenee kun jälleen rumennan tilastoja. Nopeasti on puoli vuotta töissä mennyt. On ollut mukava tuntea olevansa tarpeellinen ja että työpanoksellani olen helpottanut toisten ihmisten työtä ja lisännyt heillä työssäjaksamista ja työssä viihtymistä. Sen kautta myös asiakkaamme kotisairaanhoidossa ovat saaneet parempaa hoitoa ja enemmän aikaa. Sitä ei aina ymmärrä, miten kauaskantoisesti voi yhden autonkuljettajan työpanos vaikuttaa, mutta omin silmin olen em. seikat todistaa ja olen myös muilta varmistanut etten ole harhoja nähnyt niin pakko se on uskoa.

Kaupunki on saavuttanut minun myötä myös rahallista säästöä kun ei ole hoitajille tarvinnut kilometrikorvauksia maksella. Toisaalta sen vaikutukset ovatkin sitten kaksipiippuinen juttu. Toisaalta säästöä tulee ympäristölle vähemmistä pakokaasuista ja niiden kautta myös ihmiset sairastavat vähemmin kun ei ole hiukkasia hengitysilmassa ja terveydenhuolto pääsee keskittymään ydintoimintoihinsa. Toisaalta alueen huoltamot ja korjaamot eivät saa niin usein asiakkaita, joten paikallinen makrotalous kärsii ja pienyrittäjät näivettyvät, joka sitten taas tuo lisää työttömyyttä.

Yhdellä autokuskilla voi siis olla aika iso vaikutus alueensa talouselämään. Veikkaan, että tuota ajatusketjua olisi voinut viedä pidemmällekin, mutta itse haluan keskittyä siihen, että lyhyen hetken minun elämällä on ollut tarkoitus ja olen vaikuttanut toisten elämään ja talouteen. Olen siis ollut olemassa. 

Piakkoin palaan kotiin sohvannurkkaan nyhjöttämään ja kulutan ainoastaan lenkkareita. En ostele paikallisilta pienyrittäjiltä palveluita; en käy ulkona syömässä (paitsi jos on liikkeen avajaiset tms. ja siellä on soppatykissä ILMAISTA hernerokkaa), en käy hieronnassa, en elokuvissa, korjaan autoni itse ja ostan osat ulkomailta toisin sanoen lakkaan kuluttamasta ja pitämästä rahaa kierrossa paikallisen talouden hyväksi. 

Vapaa markkinatalous antaa kuluttajalle mahdollisuuden ostaa tuotteensa sieltä mistä sen halvimmalla saa. Kun Suomessa on kaikki kallista, täytyy ne vähäiset roposet sitten viedä ulkomaisille kauppiaille, jonka johdosta kaikki täällä kallistuu entisestään kun hintoja täytyy nostaa, jotta yrittäjät saavat edes jotain katetta liiketoiminnastaan.

Sir James Goldsmith on kirjoittanut aiheesta kirjan:"the trap", eli Suomeksi:"ansa". Sen on suomentanut Paavo Väyrynen ja suosittelen sen lukemista. Kirjassa kerrotaan aika selväsanaisesti mitä tulee tapahtumaan taloudessa paikallistasolla kun maksimaalisen voittojen tavoittelun kiimassa siirretään työtä halpamaihin. Goldsmith osasi ennustaa talouden kehityksen nykyiseen tilaan jo reilu kaksi vuosikymmentä sitten. Jotain kuvaa sisällöstä saa kun katsoo kirjailijan haastattelun youtubesta: