lauantai 20. joulukuuta 2014

Epä-ihminen

Kirjoittaminen, tai kuten trendikkäästi asian voisi ilmaista: blogaaminen, on yleistynyt ilmiö keskuudessamme, enkä koskaan osannut aavistaa lähteväni itse siihen mukaan. En koskaan ole ajatellut omaavani erityisen kiinnostavia ajatuksia, saati ihmisiä kiinnostavan lukea ajatuksistani tehtyjä raapustuksia.


Sain kipinän kirjoittamiseen (kyllä, käytän itselleni mieluisempaa termiä, koska en ole trenditietoinen ja rohkenen jopa väittää kulkevani näissä asioissa vastavirtaan, ihan vain periaatteesta) kun tunsin turhautuneeni pitkittyneeseen, totaalisen tuloksettomaan työnhakuun. Tästä jokseenkin voimakkaasta tunnelatauksesta syntyi:”Tuhannen työhakemuksen mies, omin sanoin”-kirjoitus, jonka suosio yllätti minut täysin.


Tunsin suurta helpotusta siitä, että viimein sain purettua osan pahaa oloani jonnekin. En ole ajatellut kaikkea kaataa vaimoni niskaan, vaikka hyvänä tukena onkin toiminut (kiitos raksu!). Ajattelutyö ei ole tuonut helpotusta olooni saati ratkaisua tilanteeseeni, pikemminkin päinvastoin. Alituinen epäonnistumisien pohdinta ja niihin johtaneiden syiden etsintä, ovat pikemminkin köyhdyttäneet kykyäni ajattella kuin tuoneet minut lähemmäksi ratkaisua. Se on kuin horisontti, joka on juuri ja juuri käsieni ulottumattomissa. Se pakenee edeltäni jonnekin kaukaisuuteen.


Jani Kaaro on kolumnissaan:”Köyhyys tyhmentää”, käsitellyt asiaa erittäin hienosti. Pähkinänkuoreen tiivistettynä, kolumni käsittelee sitä kuinka ihminen vääjäämättä tyhmenee joutuessaan käyttämään rajallista henkistä kapasiteettiään taukoamatta oman selviytymisen miettimiseen. Huolien pyöriessä jatkuvasti taustalla, ihmiselle ei jää niitä elintärkeitä resursseja käytettäväksi siihen tärkeimpään tehtävään, eli miten päästä nykyisestä tilanteesta pois.


Työttömyyden alkuaikoina olin toiveikas ja itseäni kehittääkseni kyselin kovasti, minkä takia en ollut juuri heille sovelias ehdokas. Vastauksia tuli aina nihkeästi ja pian havaitsin vastauksien samankaltaisuudessa toistuvan kaavan: en vain täytä heidän vaatimuksia. Toisin sanoen, heillä ei ollut viitseliäisyyttä miettiä, voisiko tehtävään tulla valituksi ennemminkin henkilö, joka on sopiva, sen sijaan että valitsisivat pätevän? Näitä hätäisesti kokoon kursittuja (=hihasta ravistettuja?) perusteluita en ole enää pyytänyt sen jälkeen kun yhtä paikkaa hakiessani en päässyt edes haastatteluun asti. Tästä työpaikasta tivasin sinnikkäästi kolmeen kertaan lisää tietoa miksen päässyt edes haastatteluun. Perusteena sinnikkyydelleni oli se tyrmistyttävä tieto, että minulla oli liki kolme vuotta kokemusta käyttö-, huolto- ja korjaamokäsikirjojen tekemisestä maansiirtokoneisiin, joita firma teki. Tunsin siis heidän tuotteet, tehtaan, valmistusprosessin, käytettävät ohjelmistot ja henkilöstöä. Saadessani kerta toisensa jälkeen ympäripyöreätä rekryjargonia, tulin siihen tulokseen, että jos firma ei kunnioita työnhakijoita tuon taivaallista, että vaivautuisivat edes kertomaan kunnon perustelut. Sanoisivat edes , ettei naamasi miellytä, mutta ei niin ei. Tulin siihen tulokseen, että ehkä onkin hyvä juttu etten päässyt sinne.


Huomaan valitettavan usein, kuinka hylkäyskirjeen saadessani alan oitis miettimään, että haluan kuulla ne perusteet miksei minua taaskaan valittu. Epätoivoissani kuvittelen tiedon auttavan minua muuttamaan, öh, siis kehittämään itseäni siihen suuntaan, että olisin jälleen haluttu työntekijä. Nopeasti kuitenkin muistan kertomani tapauksen ja siirryn yksinkertaisesti kuvittelemaan hylkäyksen perusteet. Mieli on siitä ovela, että aukot tiedoissa on todella helppo täyttää mielikuvituksen voimin. Se jääkin kyseenalaiseksi, kuinka lähelle totuutta näillä mielikuvitelmilla oikein pääsee… Olen tehnyt tuon jo niin monta kertaa, että usein vain teen helpoimman johtopäätöksen ja vakuutan itseni siitä tiedosta, että minussa ei ollut mitään vikaa, vaan jonkun sukulaisen sai (jälleen kerran) hakemani paikan.


Kiinnostus itseni kehittämiseen hiipuu koko ajan. Olen tehnyt sitä jo niin kauan, tuloksetta, etten näe siinä mitään järkeä. Kun omaan osaamiseen sijoitettu työ ei tuota tulosta, on silloin kokeiltava jotain muuta. Koulutus ja itsensä kehittäminen ovat vain korulauseita, joilla kuorrutetaan se karmea totuus, ettei töitä yksinkertaisesti ole.


Voisin hyvin kuvitella aasin jossain vaiheessa tajuavan, ettei se porkkana kepin nokasta lähesty vaikka kuinka tarmokkaasti sitä kohti pyrkii. Toki aasikin haluaa elää kieltämyksessä ja jatkaa porkkanan tavoittelua, sillä paikalleen pysähtymisen mahdollisuus pelottaa sitä eniten. Jos päästää itsensä vaipumaan apatiaan, tajutessaan ettei porkkanaa koskaan tule saamaan, niin miten sieltä käsin voi enää nähdä mitään keinoja kammeta itsensä ylös?


Markkinoinnin opeista tiedämme, että tyytymättömyyden vähentyminen ei suoraan lisää tyytyväisyyttä. Huomaamattani olen alkanut toteuttamaan tätä periaatetta. Olen hiljalleen suunnannut katseeni pois onnistumisen tavoittelusta, kohti epäonnistumisen välttämistä. Jotenkin en vain jaksa enää välittää.


Ensinnäkään kun tietoa soveltumattomuudestani hakemaani tehtävään ei voi soveltaa muihin hakemiini tehtäviin. Toiseksi, jokaiseen tehtävään on aina erilaiset vaatimukset ja jokaisesta hakemisprosessista tulee aina ilmi erilaiset puutteet osaamisessani ja se on kuluttavaa pitemmän päälle. En edes uskalla ajatella näiden tietooni tulleiden puutteiden luomaa kokonaisuutta siitä, miten vajaa olisin, jos laskisin nuo kaikki yhteen. Yhteen summattuna, voisin kohtuullisella varmuudella alkaa nimittämään itseäni “epä-ihmiseksi”.


keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Hyväntekijä

Yle kirjoitti hiljattain kuinka tosielämän sankareilla on kysyntää. Artikkelissa kerrottiin, kuinka hyvän tekeminen saa aikaan ketjureaktion ja hyvyys leviää. Hiljan kirjoitettiin perheenäidistä, joka kaupan kassalla huomasi hukanneensa lompakkonsa, eikä näin pystynyt maksamaan ostoksiaan. Tuntematon perheenisä maksoi ostokset ja lähetti lapsensa viemään ostokset perheenäidille, joka vielä etsi lompakkoaan. Myöhemmin perheenäidin kadonnut lompakkokin löytyi, joku tuntematon oli löytänyt sen ja palauttanut sen kassalle, koskemattomana.


Näitä tarinoita lukiessa, tulee mieleen ettei kaikki olekaan huonosti yhteiskunnassamme. Masentavista uutisista huolimatta, ihmisten vilpitön halu auttaa toisia koskettaa ja luo uskoa siihen, ettei yhteisöllisyys olekaan sukupuuttoon kuollut luonnonvara. Ehkä ongelmamme onkin siinä, ettei näistä positiivisista asioista kerrota julkisuudesta tarpeeksi, vaan keskitytään pelkästään negatiivisiin asioihin. Aion nyt tehdä oman osuuteni ja kertoa positiivisen kokemukseni erään tuntemattoman minulle suomasta avusta.


Piipahdukseni TV-ohjelmassa:”Vaalien välissä:pätkähallituksen kuntotesti” on herättänyt eräässä Espoolaisessa “joulutontussa” auttamishalun, sillä sain todella miellyttävän jouluyllätyksen johon kuului: heijastin+arpoja+lahjakortti ruokakauppaan ja erittäin kauniin joulukortin, jonka tervehdys lämmitti mieltäni erityisen paljon.:


Näin ohjelman, jossa olit mukana, ja se kosketti. Olet hieno ihminen, tulet varmasti vielä saamaan töitä.
Haluan toivottaa sinulle erityisen hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2015!


Ystävyydellä ja rohkeuttasi ihaillen,


tonttu Espoosta


En voi kuin pöljämystyneenä hämmästellä sitä valtavan suurta lähimmäisen rakkautta ja auttamisen halua, jota “tonttuni” osoitti minua kohtaan. Tontulle, jota tarinani liikutti niin paljon, että suuressa sydämessään tiesi, ettei voi olla tekemättä jotain hyvää vuokseni, haluan kiittää sydämeni pohjasta tästä lahjasta, jonka turvin voin tänä jouluna valmistaa vaimolleni ja itselleni perinteisen jouluaterian.


Kiitos!


Haluan toivottaa sekä hyväntekijälleni että lukijoilleni hyvää joulua ja rauhaisaa uutta vuotta!


perjantai 12. joulukuuta 2014

Videohaastattelu

Olin hiljattain mielenkiintoisessa työhaastattelussa. Tässä tapauksessa kai voitaneen sanoa minun tehneen mielenkiintoisen haastattelun, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen videohaastattelu.


Intoa puhkuen ajattelin pääseväni ratsastamaan teknologisen kehityksen aallonharjalla ja kokea vuorovaikutteisen haastattelun lähtemättä lempinojatuolistani. Kuinka väärässä olinkaan… Sain toki pysyä nojatuolissani, mutta videohaastattelu olikin sellainen, että nettisivulla oli kysymys ja sen vieressä oli videoikkuna, johon tallensin vastaukseni haastavaan kysymykseen.

Höpisin siis tietokoneelleni, jota en ole tehnyt sen jälkeen kun siirryin windows- maailmasta Mac- käyttäjäksi. Tosin PC:lle puhumani asiat eivät olleet mitenkään painokelpoisia, mutta se onkin ihan toinen tarina.

Kysymyksiä oli kuusi kappaletta ja ohjeistuksena oli; lyhyet, napakat vastaukset, max 2 min/vastaus:

Kerro taustastasi: (Eräällä tavalla näihin kysymyksiin väsähtäneenä olisin voinut kertoa, että taustallani näkyy ikkuna, jonka kerroksien väliin vaimokulta on tehnyt Tiffany-lasitöitä ja minä asensin sinne LED-valot, jotta valaistus toisi näyteikkunamaisen vaikutelman)

Your strong points: (Jos puhutaan työnhakupapereiden antamasta vaikutelmasta niin tässä yhteydessä tuli mieleeni rekryfirman totaalinen laiskuus ja ammattitaidon puute, ettei oltu jaksettu suomentaa kolmea pientä sanaa. Toinen vaikutelma on myös hyvin selvä; kun osaaminen ja ammattitaito loppuu, panostetaan siihen kiiltokuvaan ja yritetään antaa vaikutelma osaamisesta ja ammattitaidosta käyttämällä näitä rekry ihmisten mielestä muodikkaita termejä.)

Onnistumisesi/saavutuksesi: (Tämä veti oikeasti hiljaiseksi ja jouduin useaan kertaan nauhoittamaan(kyllä, käytän edelleen nauhoitus-sanaa, koska olen kasvanut C-ja VHS-kasettien aikakaudella, jolloin nauhoitettiin eikä tallennettu) useampaan kertaan kun en yksinkertaisesti keksinyt missä olen onnistunut.)

Motivation: (Taas ei ole jaksettu suomentaa...Haluan ostaa Toyota Priuksen ja sitä varten tarvitsen rahaa, teki mieleni sanoa)

Tulevaisuutesi: (Näyttää yhtä ankealta kuin menneisyyteni..)

Sana on vapaa: (Voitte työntää videohaastattelunne syvälle, laatikon perällä, jos ei teiltä löydy uskallusta edes kohdata ihmistä kasvokkain..)

Sulkeisiin laitoin vastaukset, jotka tuntuivat vyöryvän suustani kuin itsestään. Kuitenkin pinnistelin ja yritin antaa itsestäni sellaisen kuvan, että vastoinkäymisistä huolimatta, nousen Feeniks-linnun lailla tuhkasta, voittajana ja lannistumattomana alfa-uroksena. Haastattelun jälkeen tuli jotenkin tosi likainen olo…

Vaimoni käväisi myös haastattelussa tällä viikolla, siis ihan oikeassa haastattelussa, joka tapahtuu työpaikalla, tulevan esimiehen ja rekryhenkilön ollessa läsnä. Hänellä meni siellä reilu vartti. Tullessaan pois, hän kertoi kokemuksen olleen todella intensiivinen ja kysymyksillä pommitettiin kuin hänet olisi yritetty murtaa ja saada hänet tunnustamaan jokin rikos.


Omassa “haastattelussani” ohjeistuksena oli 2 min/vastaus. Päätin näyttää olevani ajan hermolla ja osoittaa tehokkuuteni kertoen kaiken oleellisen 30 sekunnissa/vastaus. Tuosta jäin kuitenkin miettimään sekä omaa että vaimoni kokemusta työhaastattelusta ja siihen käytetystä ajasta. Miten ihmisestä voi saada minkäänlaisen kuvan kun aikaa on käytettävissä maksimissaan 12 minuuttia?

Ei tästä niin kauaa ole kun kävin työhaastattelussa, jonka kesto oli 10h. Aamukahdeksalta alkoi ryhmätyö, jossa kaksi psykologia arvioi suoritusta ja roolia ryhmässä. Tätä seurasi henkilökohtaiset haastattelut psykologin kanssa, jotka limittyivät sitten “haluatko kukkakauppiaaksi”- testien kanssa. Viimeisenä oli vuorossa tulevan esimiehen haastattelu. En juurikaan muista tuosta päivästä mitään, sillä minulla oli takana kolme yövuoroa, joista viimeisestä ajoin suoraan Salosta haastatteluun Espooseen.

Voiko tosiaan vartissa saada ihmisestä irti sen, sopiiko hän haettuun tehtävään vai ei? Pahasti pelkään, että nykyiset tehokkuusvaatimukset ja mielikuvamarkkinointi supersuorittamisesta ajavat ihmiset vain säntäilemään ympäriinsä, eikä varsinaista työtä tehdä kunnolla? Yhdessä työpaikassani oli sanonta:”Koskaan ei ole aikaa(eikä rahaa) tehdä töitä kunnolla, mutta aina löytyy aikaa tehdä ne kahteen kertaan!”.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kiireellä luotu illuusio tehokkuudesta tulee vielä kostautumaan jossain vaiheessa. Vielä työssä olevat tekevät ilmaisia ylitöitä ja yrittävät sinnitellä jaksamisensa äärirajoilla yli-inhimillenen työkuorma niskassaan. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu kun tämä talouden selkäranka(itsensä ja terveytensä uhraavat työntekijät), sanoo: “ei kiitos, en jaksa”? Jo nyt on nähtävissä 90-luvun laman lapsissa runsaasti mielenterveys- ja elämänhallintaongelmia. Mitä tapahtuu silloin kuin äärimmilleen venynyt työväki tipahtaa pois kyydistä ja syrjaan heitetty työttömien armeijan pitäisi astua tilalle? Siinä vaiheessa on terveydenhuolto kriisissä kun jo hoidettavien päälle tippuvat työläiset ja tulevaisuudessa odottavat loppuun palaneiden työläisten laiminlyödyt lapset.

Tulevaisuus ei näytä ruusuiselta, ainakaan minun silmien läpi katsottuna. Pinnalliset arvot, joita me niin innokkaasti palvomme tällä hetkellä, eivät nähdäkseni lupaa hyvää.

Mitä siitä tosiaan tulee, ettei työhaastattelu saa kestää kuin vartin verran ja päätökset tehdään puhtaasti pinnallisiin arvoihin perustuen. Toisaalta, tämä saattaa tarjota työnhakijalle erinomaisen edun, jos nimittäin onnistuu korostamaan kiiltävää ulkokuorta, niin työnantaja taatusti tarttuu syöttiin. Varsinaisen haastattelun ollessa vain lyhyt vilahdus työnantajan ruudulla, ei hän varmasti ehdi lukea sitä ruudun alalaidassa näkyvää pientä pränttiä, josta selviää totuus siitä mitä olet ostamassa..

maanantai 8. joulukuuta 2014

Työttömyyden tilapäisyydestä

Monesti kuulen puhuttavan työttömyyden olevan vain tilapäinen ilmiö yksilön elämässä. Se usein sattuukin kaivattuun aikaan, tarjoten hengähdystauon uran ja/tai kodin rakentamisen ja lapsen saamisen aikoihin.


Omat kokemukseni puhuvat täysin päinvastaistaista. Työttömyyden ensiaskeleet otetaan aikaisemmin kuin ura edes ehtii alkaa. Se koskettaa ensimmäisen kerran opintojen lomassa, kun yrität löytää kesätöitä alaltasi. Tästä lähtee lumipallo-efekti käyntiin, kun et pääse alasi töihin kesäksi, et todennäköisesti pääse alasi töihin valmistumisenkaan jälkeen. Syy on selvä, sinulla ei ole alan kokemusta, eikä sen mukana tuomaa verkostoa auttamassa saamaan ns. “jalkaa oven väliin”.


Parhaassa tapauksessa työkokemusta on kuitenkin tullut hankittua, sillä opintojenkin aikana täytyy syödä ja maksaa vuokra. Tuskin uskallan ajatellakaan, kuinka pulassa olisin, jos en olisi ollut onnekas ja saanut palkallisia kesätöitä vaan olisin joutunut ottamaan opintolainaa.


Taustoistani johtuen, ajattelen työttömyyden olevan enemmänkin  pysyvä tila, josta satunnaisesti poiketaan töihin, sen sijaan, että ura olisi pysyvä tila, josta huonolla tuurilla joudutaan tilapäisesti työttömäksi.


Työttömyyden johdosta psyykessä on tapahtunut pysyvä muutos, jonka johdosta ei voi koskaan pitää itseäni normaalina. Alituinen pelko työttömyyden mukana tuomasta epäonnistumisesta on aina läsnä, jopa töissä ollessa.


Pitkäaikaistyöttömyydestä on yhä vaikeampi päästä pois, sillä tilanteen ratkaisemiseksi vaadittavat henkiset voimavarat on jo käytetty päivittäisen selviytymisen miettimiseen.


Työttömyys on pysyvä tila, jossa on vain hyväksyttävä, ettei voi unelmoida samoista asioista kuin kaikki muut ja että ne pienetkin unelmat jäävät helposti hyllylle pölyttymään tuntemattomaksi ajanjaksoksi.

Tilapäisyyden pysyvyyttä kuvaa tämä oivasti:



lauantai 6. joulukuuta 2014

Häpeä



Häpeä, tuo inhimillinen ominaisuus, joka on kulkenut mukanamme ihmiskunnan aamunkoitosta lähtien.  Tosin, en voi olla täysin varma päätelmästäni, sillä tuolta ajalta ei ole saatavissa luotettavaa tietoa. Suullisesti välitetty perimätieto ei tunnetusti ole ollut kovinkaan luotettava dokumentointiväline, etenkään näin pitkällä aikavälillä. Myöskin tuon ajan kirjallisia tuotoksia on säilynyt hyvin niukalti ja löydetyt teokset ovat rajoittuneet lähinnä metsästyskertomuksiin luolien seinillä.


Asiaan...Häpeän tarkoituksena on muistuttaa meitä siitä, että olemme vain tavallisia ihmisiä, huolimatta siitä, että elämme aikaa, jolloin meidän kaikkien odotetaan olevan näitä julkisuudessakin palvottuja alfayksilöitä.


Johtamisopin perusteissa neuvotaan kohdistamaan kritiikki alaisen toimintaan, ei persoonaan; esim. “Teit hölmösti” vs. “Olet hölmö”. Ilmaisussa on pieni sävyero, mutta kohdalle osuessaan eron taatusti tuntee. Tämä siksi, että toimintaa voidaan muuttaa helpostikin, sen sijaan persoonan muuttaminen vaatii jo suurempia ponnisteluja. Työelämässä ei ole tarkoitus kehittää uusia persoonallisuuden piirteitä vaan oppia ja kehittää tapoja tehdä työ entistä paremmin(tai kuten nykyisin, halvemmalla).


Häpeä on itsesyntyinen tunne, jonka laukaisee tietoisuus siitä, ettei täytä yhteisön määrittämiä normeja. Se voi syntyä myös persoonaan kohdistuvan kritiikin seurauksena, sillä persoonan muutos vaatii runsaasti työtä ja aikaa. Persoonaan kohdistuva kritiikki satuttaa eniten, sillä se on hyökkäys henkilökohtaisella tasolla.


Häpeän taakaan ottavat helpoimmin kantaakseen kiltit, tunnolliset ja sopeutuvaiset ihmiset. Kunnioitus auktoriteettejä kohtaan nopeuttaa häpeän omaksumista. Yksilön tarve saada yhteisön hyväksyntä on erittäin tärkeä asia ja epäonnistuessaan siinä, häpeä kasvaa suuriin mittasuhteisiin. Tämä johtaa usein omien rajojen ylittämiseen ja itsensä ruoskimiseen. Useimmiten hyväksyntää ei saavuteta ja sen johdosta jatketaan yrittämistä entistä kovemmin, kunnes omien kykyjen ja voimien rajat ylitetään. Monella tapaa tämä on yksilölle pysäyttävä kokemus, joka pakottaa arvioimaan oman elämän prioriteetit uudestaan.


Häpeän tunteminen työttömyydestä on hyvin tavallista. Asia salataan ja sitä kierretään terminologisin keinoin:”olen töiden välissä”, “olen vapaa-ajattelija”, “etsin itselleni uusia haasteita” jne. Todellisuudessa se on vain huomion ohjaamista toisaalle kun totuutta ei haluta myöntää, edes itselleen.


Työttömyyden myöntäminen itselleen ja läheisilleen ei helpota häpeän tunnetta, koska  persoona  uskoo vahvasti olevansa viallinen yksilö, yhteisöön kelpaamaton. Julkisen mielipiteen ollessa työttömiä vastaan ja tiettyjen tahojen tätä ruokkiva asenne ja toimet, eivät helpota elämistä tässä yhteisössä.


Pikemminkin koemme, että meitä tietoisesti ajetaan erilleen tästä yhteisöstä. Syyttöminä työttömyyteemme jaamme syntipukin kohtalon, jossa yhteisön epäonnistumisien taakka on lastattu selkäämme. Vailla määränpäätä, erillään yhteisöstämme, vaellamme muiden keskuudessa nähden toisten onnistumiset kuin muistutuksena omista epäonnistumisista.

Työttömien valtava määrä puhuu sen faktan puolesta, ettemme voi olla syyllisiä talouden huonolle tilalle. Valtaosa meistä haluaa töihin ja tuottavaksi osaksi yhteisöä. Yhteisön hyväksyntä on tärkeä osa oman identiteetin muodostusta ihmisen kaltaiselle laumaeläimelle. Kuitenkaan työttömyyden myötä saatu häpeän leima ei koskaan poistu kokonaan, ja olemme varuillamme, koska tiedämme miten haavoittuvaisia olemme. 

Menetettyämme luottamuksen yhteisöön, sitä on lähes mahdotonta saada takaisin. Tämän johdosta saadessamme töitä ja ollessamme jälleen osa yhteisöä, osa minuutta jää yhteisön ulkopuolelle, pysyvästi!




perjantai 5. joulukuuta 2014

Viikon välitilinpäätös

On kulunut viikko, kun piipahdin TV-ohjelmassa:”Vaalien välissä:pätkähallituksen kuntotesti”. Tuo eräänlainen “kaapista ulostulo”- on herättänyt kohtuullisesti keskustelua työttömyyden tilasta Suomessa.


Tarinani alkuperäinen julkaisu:




on kerännyt liki 4000 lukukertaa ja mukavan määrän FB-jakoja(tätä kirjoitettaessa 666…).




Esiintyminen antoi kaivattua itseluottamusta ja positiivinen palaute rohkeudestani kannusti minua aloittamaan oman blogin, joka on myöskin kerännyt mukavan määrän lukukertoja(liki 500), siitä huolimatta, etten ole kerennyt sitä vielä oikein missään mainostamaan.


Lisääntyneen itsevarmuuden myötä olen saanut postitettua aivan käsittämättömän määrän avoimia hakemuksia, sekä olen myös hakenut laajemmin avoimia paikkoja. Jos joku rekrystä vastaava henkilö sattuu lukemaan tätä niin pahoittelen sitä, että olen hakenut ilmoittamaanne paikkaan täysin tietoisena siitä etten voi mitenkään täyttää kaikkia vaatimuksianne. Olen nopea oppimaan ja liidän itseluottamuksen aallonharjalla (toistaiseksi) niin rohkenen pyrkiä laajasti erilaisiin tehtäviin, jossa tiedän voivani kasvaa ammattilaiseksi ajan kanssa.


Toisaalta olen yllättynyt siitä, miten nopeasti puheenaiheet vaihtuvat julkisuudessa. Olin siinä harhaluulossa, että työllisyys- aiheena olisi pysynyr pinnalla pidempään kuin muutaman päivän. Toisaalta, pidän työskentelemisestä kulisseissa niin paljon, että olen todella tyytyväinen ettei enempää tarvitse olla näkyvillä. 

Olihan tämä jo toinen kerta kun pääsen televisioon. Ensimmäisellä kerralla pääsin Nelosen uutisiin kertomaan ammattikoulu-lukiosta, sillä olinhan ensimmäisiä valmistuneita kyseisestä koulutuskokeilusta vuonna 1998.


Onko julkisuus auttanut minua työllistymisessä? Ei toistaiseksi, tosin en sitä odottanutkaan. Varsinaista nytkähdystä eteenpäin elämässä en voi väittää tapahtuneen, mutta lisääntyneen itseluottamukseni ansiosta olen saanut hetken taas tuntea olevani elossa eikä työttömyyden valoa nielevä varjo pimennä päivääni. 

Tästä haluan kiittää:


Jakke Mäkelää, kuka tarjosi mahdollisuuden julkisuuteen. http://www.zygomatica.com/purpose/jakke-makela/


Matti Virtasta, Ylen tuottajaa ohjelmassa Vaalien välissä


Liisa Härmälä-Heiskasta, jutun tehnyttä erittäin ammattitaitoista toimittajaa.


Jutun ammattitaitoista kuvaajaa, kenen nimeä en muista, anteeksi!


Kiitos kuuluu myös lukijoilleni ja kaikille palautetta antaneille.


Ja lopuksi haluan kiittää puolisoani, joka on ollut tukenani kaikki nämä vuodet, niin hyvät kuin huonot!

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Negatiiviset ajatukset

Erilaisia asioita kohdatessa ja/tai käsitellessä useimmiten mieleen tulee ensimmäisenä huonoin mahdollinen vaihtoehto. Syy tähän löytyy yksinkertaisesti vastoinkäymisten kasvaneista määristä. 

Sanotaan, ettei sillä ole merkitystä kuinka monta kertaa kaadut, vaan sillä, miten nouset sieltä jaloillesi.

Jokainen vastoinkäyminen vie palan niitä voimia, joita positiiviset kokemukset ovat kerryttäneet. Jos vastoinkäymisien välissä ei ole aikaa palautua ja eheytyä, niin ylösnouseminen muuttuu kerta kerralta vaikeammaksi.

Tietoisesti huomion ohjaaminen pois negatiivisista ajatuksista auttaa jonkin aikaa. Itseään vain ei voi huijata loputtomiin. Kun vastoinkäymisiä tulee riittävästi, sitä ei koe enää ajattelevansa negatiivisesti vaan realistisesti.

Intiaani keskusteli lapsenlapsen kanssa: hän sanoi:"Meissä kaikissa asuu kaksi taistelevaa sutta" Toinen niistä on paha, se on viha, pelko kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen on hyvä, se on ilo, rauha, rakkaus, toivo tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus"
"Kumpi susi voittaa?", kysyi lapsi
"Se kumpaa ruokit", vastasi vanhus


Työttömälle on raakaa realismia kovimmillaan tulla torjutuksi kerta toisenta jälkeen. Silti sitä toimii kuten masokisti, omaa kärsimystä ruokkien; tietäen jokaista hakemusta seuraavan hylkäyksen satuttavan, mutta siitä huolimatta sen tekee, koska ei ole muuta keinoa ulos nykytilanteesta.



tiistai 2. joulukuuta 2014

Koulutuksesta

Koulutus tarjoaa ihmisille valmiudet työskennellä monenlaisissa tehtävissä työelämässä. Nähdäkseni korkeakoulutus on osoitus kyvystä oppia asioita, jolloin ei pitäisi olla ongelmia haettaessa hieman koulutusta vaatimattomampaa työtä. Niinhän sitä todellakin luulisi.


Koulutetut joutuvat kuitenkin perustelemaan taitojensa, motivaationsa ja sopivuutensa lisäksi myös, miksi he hakevat koulutustaan vastaamattomia tehtäviä.


En ole vielä yhdessäkään työhaastattelussa rohjennut vastata täysin rehellisesti kysymykseen: “Miksi haet näitä töitä kun olet insinööri?” Vastauksena voisi kokeilla:


”Kun ei koulutusta vastaavia töitä ole!”


tai


“En pääse alani töihin, koska minulla ei ole sieltä työkokemusta”

Ehkä tämä on ollut virhe? Pian tuokin aika koittaa, jolloin kerään rohkeuteni ja toteutan tämän aikeeni. Voisi toisaalta olla todella virkistävä kokemus joskus mennä työhaastatteluun mieli täysin vapaana kaikenmaailman konsulttien työnhakuun liittyvistä neuvoista ja olla vain raadollisen rehellinen. En tiedä onko kukaan uskaltanut kokeilla tämän metodin toimivuutta? Jo tilastollisen todennäköisyyksien(tai poikkeaman) valossa luulisi löytyvän työnantaja, joka arvostaa suoraa puhetta?

Menetetty vuosikymmen

Suomi elää nyt menetettyä vuosikymmentä.”


Näin raflaavalla otsikolla Talouselämä herätti minut tänään pohdiskelemaan asioita. Eri laskutapojen mukaan alamäkeä on ollut 4-6 vuotta. Vastaavalla toleranssilla ja oikein toiveikkaasti ajatellen sitä on enää saman verran jäljellä.


Itse olen jo ehtinyt elää menetetyn vuosikymmenen, joten muutama vuosi siihen lisää tuskin tekee enää liiemmin vahinkoa ansioluettelooni. Lainaan tuttavani lausahdusta, mikä mielestäni sopii tähän oivallisesti:”Ei ole iso pudotus kun tippuu maton reunalta lattialle”.


"Suomi tarvitsee lisää yksityisen sektorin työllisyyttä kasvattamaan verotuloja.”


Niin tarvitsee ja reippaasti. Työministeriön työllisyyskatsaus lokakuulta antaa ymmärtää, että vaihtopenkillä olisi nyt muutama kaveri innokkaana odottamassa vuoroaan:


“Lokakuun lopussa työ­ ja elinkeinotoimistoissa oli kaikkiaan 580 800 työnhakijaa, mikä on 67 200 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.”


Nyt vain tarvittaisiin niitä työpaikkoja näille ihmisille. Jokainen meistä voi päätellä, ettei työttömyys poistu vaikka kaikki nykyiset avoimet paikat täytettäisiin työttömillä:


“Kaikkiaan työ­ ja elinkeinotoimistoissa oli lokakuussa avoinna 62 100 työpaikkaa, mikä on 2 700 enemmän kuin vuosi sitten.“


Työttömyys lisääntyi erityisesti korkeasti koulutetuilla

Jonkin verran ympärilleni katsoessa, olen saanut huomata tuon pitävän paikkansa.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Tuloerojen tasausta

Mielenkiintoisia näitä talousuutisia tänään. Luin uutisen, jossa kaupanliitto kertoi ääriesimerkin avuin, kuinka bruttopalkannousu ei juurikaan vaikuta nettopalkkaan. Esimerkkinä käytettiin kahden lapsen yksinhuoltajan bruttokuukausipalkkaa, joka nousi 1800€:sta 2600€:oon. Tämä reilu korotus toi kuitenkin vain n. 40€ lisää käytettäviä varoja.


"Kannustinloukku syntyy kun verot ja päivähoitomaksut nousevat palkan tahdissa ja samassa asumis- ja toimeentulotuet laskevat."


Onko meillä liian hyvät tuet? Palkat liian pienet? Vai muuten vaan liian kallista? Oma veikkaukseni osuu kahteen jälkimmäiseen.

Täytyy vain todeta, että tuloerojen pienentäminen on toiminut meillä Suomessa todella hyvin. Keskiluokka on samassa tilassa varallisuuden suhteen pientuloisten kanssa.

Työttömyyden lyhyt olemus

Olemalla oma itsensä, eli suoraselkäinen kovaa työtä arvostava, ei enää pärjää työmarkkinoilla. TE-toimisto ohjaa työttömiä eri konsulteilla, jotka neuvovat vain brändäämään itsensä ja toistavat samoja fraaseja, kuten pukeudu siististi haastatteluun, laita hakupaperit kuntoon, ole oma-aloitteinen. Edellä mainitut ovat mielestäni itsestäänselvyyksiä työnhaussa.
Miten työttömyys on vaikuttanut minuun? Olen saanut 900 kirjallista hylkäystä ja alle sata suoraan vasten kasvoja. Tämä on vienyt pohjan itseluottamukseltani ja kyynistänyt minut pahasti. Asiaa ei helpota yhtään kavereiden tokaisut:” kyllähän sinä töihin pääsisit jos vain haluaisit”. Ihmisillä tuntuu olevan harhakäsitys, että töihin vain mennään ja jos et töihin pääse, olet vain laiska. Viimeisimpien työministeriön lukujen mukaan meitä laiskoja on jo liki 600 000.
Kyynistyminen vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ja haittaa työnsaantia. Haastatteluihin mennään jo valmiiksi asenteella: ”en kuitenkaan saa tätäkään työpaikkaa”. Se on itseään ruokkiva syöksykierre, eikä siitä oikein pääse irti. Pitkäaikaisesta työttömyydestä ei selviä ilman, että menettää osan itsestään.
Työttömyyden johdosta ihmisen normaali kehitys jää väliin. Ei pysty hankkimaan uraa, punaista tupaa ja perunamaata, lapsia eikä harrastamaan, sillä kaikkeen tarvitaan rahaa. Toisin kuin kuvitellaan, työttömän elämä ei ole yhtä kesälomaa laiskotellen sohvalla tai auringossa. Koti tuntuu lähinnä vankilalta, joka täyttyy psyykkisestä kuormasta, miksi juuri minä en kelpaa mihinkään?
Elin siinä harhaluulossa, että yhteiskuntamme heikompiosaiset ovat kouluja käymättömiä ja päihdeongelmaisia. Miten minusta tuli heikompiosainen huolimatta siitä, että kävin kouluja ja hoidin asiani kunnolla? Tuntuu ettei päihdeongelmatkaan ole enää kaukana. Omalla tavallaan ne tarjoaisivat ulospääsyn nykyisestä tilanteesta.

Lupauksista uusien työpaikkojen luomiseen

Luin tässä uutisen, jossa Keskusta lupaa 200 000 uutta työpaikkaa seuraavan kymmenen vuoden aikana. Vähän pelottaa lukea näistä puolueiden lupauksista luoda uusia työpaikkoja. SDP lupasi edellisellä hallituskaudella luoda 100 000 uutta työpaikkaa ja lähes onnistuikin tavoitteessaan. 70 000 uutta työpaikkaa syntyi Aasian suuntaan niiden poistuttua Suomesta.



Nyt Keskusta lupaa 200 000 uutta työpaikkaa...varmaan ymmärrätte pelkoni!