lauantai 29. marraskuuta 2014

Tuhannen työhakemuksen mies, omin sanoin.

Olen 36-vuotias mies pieneltä paikkakunnalta Kaakkois-Suomesta. Kasvoin työläisperheessä, omasta mielestäni rikkaan lapsuuden ja nuoruuden. Harrastin isäni kanssa motocrossia, kalastusta ja veneilyä. Minulla oli kaikkea mitä tarvitsin ja tein töitä sen eteen mitä halusin. En koe jääneeni mistään paitsi.
Mitä työ minulle tarkoittaa?


Jo nuorena opin arkiasioiden hoitamisen, sillä molemmat vanhempani olivat vuorotöissä. Se myös tarkoitti toisina vuosina yksinäisiä jouluja. Varhain opin myös työnteon tärkeyden. En saanut kaikkea mitä halusin vaan jouduin tekemään töitä ja säästämään pitkänkin ajan saadakseni haluamani. Näin työnteosta muodostui mieleeni terve kuva oleellisena osana elämää; sekä itsensä toteuttamisvälineenä että keinona rahoittaa arjen asioita kuin myös vapaa-aikaa.
Näistä taustoista lähtöisin teinkin yläasteen yhdeksännellä luokalla (1994) suunnitelman elämälleni: neljässä vuodessa suoritan ammattikoulu-lukion + vuodessa armeijan + neljässä vuodessa ammattikorkean. Näiden jälkeen oli tarkoitus ”valloittaa maailma”- tai ainakin siltä se tuntui kun viimein 25-vuotiaana valmistuin insinööriksi ja pääsin kouluputkesta ulos (2003).


Alku aina vaikeaa
En osannut aavistaa miten hankalaa työnsaanti vastavalmistuneena insinöörinä (2003, hakeminen alkoi) oikein oli. Tavoite selkeänä mielessäni en huomannut vihjeitä siitä edes silloin kun kesätöitä oli vaikea löytää. Oli suorastaan mahdotonta päästä kesäksi töihin alalle, jota opiskelin.
Kun silloisella tyttöystävälläni (nykyisellä vaimolla) ja minulla ei kummallakaan ollut töitä tiedossa valmistumisen jälkeen, päätimme suunnata Lounais-Suomeen, jossa tyttöystävälläni oli opiskelupaikka yliopistoon. Itsekin ajattelin, että suuremmassa kaupungissa olisi paremmat mahdollisuudet työllistyä.
Taakse jäi sekä ihmissuhteet että niiden kautta mahdollisuus verkostoitua ja työllistyä. Kului puolitoista vuotta aktiivista työnhakua ja satunnaista haastatteluihin pääsemistä kunnes pääsin te-keskuksen järjestämään Korkeasti Koulutettujen Kehittämisohjelmaan (2004, 180 hakemusta). Tuolla opeteltiin sitten työnhaun taitoja, työhaastattelutilanteita, itsensä markkinointia, esiintymistä, hakemusten kirjoittamista jne.

Alhaalta lähdetään


Noihin aikoihin Nokia oy järjesti Rekry200-kampanjan jonne TE-keskus minut kesken tuon kurssin ohjasi. Työhaastattelussa rekrytoinneista vastaava henkilö kyseli minulta toistuvasti, että olenko varmasti ymmärtänyt, että he hakevat tuotantotyöntekijöitä ja sinä olet insinööri? Vakuuttelin ymmärtäväni tilanteen ja kerroin olevani työhaluinen. Sainkin työpaikan tuotannosta (2005, 240 hakemusta). Työtä tein vuoden verran 7,5€/h aloituspalkalla.
Vuoden aikana hain talon sisällä 52 työpaikkaa ja pääsin kahteen haastatteluun. Toinen oli Espoossa ja toinen Salossa, jossa siis jo olin jo töissä tuotannossa. Salon paikka kiinnosti enemmän sillä se oli varaston työnjohtajan paikka. Ajattelin olevani vahvoilla kun sattumoisin minulla oli varastoalan insinöörin koulutus. Tehtävään kuitenkin valittiin toisen vuoden sähkötekniikan insinööriopiskelija. Yllätys ei ollut siinä vaiheessa enää suuri kun valitulla henkilöllä oli sama sukunimi kuin silloisella tuotantopäälliköllä…


Hankaluudet alkavat


Vuoden verran jaksoin töissä kunnes terveys petti vuorotöistä aiheutuviin haittoihin. Kun nukkuminen muuttui mahdolliseksi vain lääkkeiden avulla katsoin parhaaksi sanoutua irti työstäni (2006, 320 hakemusta), sillä mikään työ ei mielestäni ole sentään terveyden menettämisen arvoinen.
Irtisanoutumiseni johdosta tipuin tyhjän päälle ja sain TE-toimistolta 3 kk:n karenssin kun  vuorotyön aiheuttama krooninen unettomuus ei ollut riittävän pätevä syy sanoutua irti vakituisesta työsuhteesta.
Jälleen kului puoli vuotta tuloksetonta työnhakua ja haastatteluja kunnes päätin, että nyt tarvitsen isompaa muutosta. Hain ja pääsin Turun ammattikorkeaan autopuolelle opiskelemaan (2006, 370 hakemusta, tässä vaiheessa usko työllistymiseen hiipui ja motivaatio hakemusten tarkan määrän tallentamiseen katosi. Luvut tästä eteenpäin ovat noin-arvoja).
Tein itselleni opintosuunnitelman, jonka myötä olisin puolessatoista vuodessa valmistunut autotekniikan insinööriksi. Sain puolet opintoviikoista hyväksytettyä edellisestä insinöörin tutkinnostani ja kaikki näyttikin valoisalta kunnes karu todellisuus iski vastaan. Kymenlaakson ammattikorkeassa totuin siihen, että lukujärjestys on sama koko periodin ajan ja näin pystyin helposti täyttämään oman lukujärjestykseni myös eri vuosikurssien luennoilla. Turun ammattikorkeassa lukujärjestys ja opetusluokat vaihtuivat viikoittain mikä tarkoitti minun opintosuunnitelmallani n 1-5 oppitunnin päiviä seuraavat kolme ja puoli vuotta. Eli en olisi valmistunut käytännössä yhtään nopeammin kuin lukiosta/ammattikoulusta tulleet nuoret. Tämän johtopäätöksen myötä päätin lopettaa koulun kesken muutaman kuukauden päästä.
Uuteen alkuun?


Onnekseni pääsin muutaman kuukauden jälkeen te-keskuksen työvoimakoulutukseen, jossa kouluttauduin teknisen alan työnjohtotehtäviin (2006, 400 hakemusta). Koulutus oli hyvin mielenkiintoinen ja paikkasi mielestäni ammattikorkean vajavaista johtajakoulutusta. Koulutuksessa oli kaksi kuukautta teoriaa jonka jälkeen mentiin itse hankittuun harjoittelupaikkaan oppimaan työntekoa 9€:n päiväpalkalla. Koulutuksen ja harjoittelun hoidin kiitettävin arvosanoin, mutta palkkatyötä en vieläkään saanut.
Aikaa kului jälleen puoli vuotta kun viimein työnhaku tärppäsi. Sain vakituisen työpaikan suunnittelutoimistosta (2008, 500 hakemusta). Aikaa insinööriksi valmistumisesta oli kulunut viisi vuotta. Työhakemuksia olin tässä vaiheessa siis laittanut himpun alle 500 ja olin päässyt n. 60:een työhaastatteluun. Tarkkaa määrää en enää muista.
Epäluulot alkavat


Olin yhtä aikaa innostunut kun viimein pääsin kunnon töihin ja samalla hyvin hämmästynyt kuinka suuressa kaupungissa, missä kaikki on kalliimpaa maksettiin insinööritason töistä vain 2000€:n kuukausipalkkaa. Olin saanut saman verran palkkaa kesätöistä sähköasentajaksi valmistumiseni jälkeen (1997) ja aikaa tuosta oli vierähtänyt jo 11 vuotta. Entisenä järjestöaktiivina otin yhteyttä insinööriliittoon tiedustellakseni asian laillisuutta ja hämmästyin kun todettiin ettei ylemmillä toimihenkilöillä ole minimipalkkoja. Kuitenkin Insinööriliitolla on alkupalkkasuositukset, jotka olivat 2600€/kk vastavalmistuneelle. Ilmeisesti suosituksia ei tarvitse noudattaa saati edes seurata. Ajattelin kuitenkin, että on tärkeämpää päästä töihin ja sitä kautta näyttää kykynsä ja jossakin vaiheessa neuvotella palkka kohdalleen.
Minulle kuitenkin selvisi puolen vuoden työssäolon jälkeen työpaikan ilmapiiriongelmat. Esimiehen kannustuspuheet käsittivät lähinnä sen että olemme laiskoja emmekä ole oikeutettuja kommunikoimaan kollegojen kesken työn lomassa. Kahden ja puolen vuoden aikana työpaikan ilmapiiriä tutkittiin konsernin taholta kolme kertaa, ongelmat kirjattiin ylös, mutta kertaakaan asian korjaamiseksi ei tehty mitään. Samaan aikaan kävin läpi seitsemät YT-neuvottelut.


Kaikkea ei kestä


Joka kierroksella vältyin lomautuksilta ja potkuilta, mutta sain kuitenkin havaita  kuinka porukan työmoraali alkoi hiipua ja kollegat vaihtoivat maisemaa. 2,5 vuoden aikana 60% työntekijöistä lähti, mikä tarkoitti myös sitä että työt jaettiin jäljelle jääneiden kesken. Kun kollegani kanssa tehtiin kahdestaan 7 ihmisen työt, loppui minulta viimein voimat. Kolme päivää tuijotin näyttöä saamatta nostettua käsiäni näppäimistölle, tajusin viimein etten ole kunnossa ja lähdin työterveyteen.
Diagnoosini oli: työuupumuksesta johtuva ”burn out”-tyyppinen vaikea masennus. Kuukaudeksi sairauslomaa ja lääkitys sekä kerran viikossa juttelu psykologin kanssa. Siinä oli resepti vaivaan. Ja se auttoikin, tosin vain hetken.
Kun työpaikalla ei mikään muuttunut ja työntekijöitä ei voitu palkata lisää YT-neuvottelujen johdosta; oli työtahti ja -kuorma edelleen liian suuri henkilöresursseihin nähden. Reilu puoli vuotta jaksoin, sitten jäin uudestaan sairauslomalle. Loman aikana tervehdyin sen verran, että ymmärsin etten voi jatkaa tällaista työtä, joten sanouduin irti (2010, hakeminen jatkuu).


Jälleen TE-keskus muisti minua karenssilla kun ei ollut pätevää syytä sanoutua irti vakituisesta työsuhteesta, vaikka minulla oli lääkärintodistus siitä, että työ on sairastuttanut minut työkyvyttömäksi toistaiseksi.
TE-keskuksen lausunnon mukaan lääkärintodistuksessa ei otettu kantaa minun tulevaisuuden työkykyyn, siksi sain karenssin, johon ei ollut valitusoikeutta. En tiedä kenenkään omistavan sellaista kristallipalloa, joka osaisi kertoa sairastuneen paranemisnopeuden saati tai tulevaisuuden työkyvyn sairauden jäljiltä.
Taas uuteen alkuun, ja loppuun


Burnoutista toipumisprosessi oli yhä kesken ja aikaa oli kulunut puolitoista vuotta kun katsoin toipuneeni sen verran, että hain ja pääsin uraohjaukseen (2011, 600 hakemusta). Siellä opin jälleen työnhakuun liittyviä asioita sekä esiintymistä että itsevarmuutta. Uraohjauksessa huomioni kiinnittyi eritoten siihen kuinka muut kurssilaiset olivat vastaavanlaisia ihmisiä kuin minäkin. Normaaleja, kouluja käyneitä, asiansa hyvin hoitaneita ihmisiä, jotka vain olivat YT-lotossa voittaneet tyhjän arvan. Näin heidät jätettiin polun varteen eikä kukaan enää tuntunut huolivan heitä työelämän kyytiin.
Uraohjauksen jälkeen hain työvoimakoulutukseen suunnittelualalle (2012, 700 hakemusta), jotta pääsisin hieman erilaisempiin tehtäviin kuin mistä sairastuin. Kaksi kuukautta menikin ihan hyvin kunnes jälleen työharjoittelussa 9€ päiväpalkalla alkoi työkuorma ja vaatimukset kasvamaan niin paljon, että toimintakykyni lamaantui täysin. En siis ollut vieläkään täysin parantunut.
Mikä meni pieleen?


Kun vertaan itseäni ja työkuntoani siihen millainen olin vastavalmistuneena insinöörinä, joka oli valmis valloittamaan maailman ja jolla oli tarmoa, intoa, energiaa, toiveikkuutta ja positiivista asennetta; on minusta jäljellä enää vajaa 60% tuosta.
Kun miettii niitä tunteita joita minulla on tällä hetkellä ja mitä on ollut matkan varrella niin päällimmäiseksi tulee mieleen häpeä ja hämmennys. Mikä minussa on vikana kun en kelpaa osaksi yhteiskuntaa? Miksen saa tehdä töitä ja maksaa veroja, jotta yhteiskunnan palvelut on turvattu heikompiosaisillekin? Miten minusta tuli heikompiosainen käytyäni kaksi toisen asteen koulua, yksi korkea-asteen koulu, kaksi tekniikan erikoisammattitutkintoon valmistavaa koulutusta, ja kolme työnhakuun ja urasuunnitteluun ohjaavaa koulutusta? Olin elänyt siinä harhaluulossa, että yhteiskuntamme heikko-osaiset olivat sairaita, kouluja käymättömiä ja päihdeongelmaisia; eikä asiansa hyvin hoitaneita, kouluja käyneitä ns. “normaaleja” ihmisiä.
Mitä järkeä tässä on?


Koko työnhaku on mielestäni mennyt turhan monimutkaiseksi. Aikaisemmin riitti, että pystyi osoittamaan työhalukkuutensa ja että omasi ns. maalaisjärjen niin tekemällä oppi loput.  Nykyään käyt alkuhaastattelussa konsultilla ja jos olet potentiaalinen ehdokas käyt alkuhaastattelussa tulevalla työnantajalla. Jos vielä onnistut vaikuttamaan sopivalta, pääset psykologisiin testeihin, jotka parhaimmillaan kestävät koko päivän. Jos testit onnistut läpäisemään, pääset Top 3:een ja vielä sinun on vakuutettava tuleva työnantaja miksi olet oikea henkilö kyseiseen työtehtävään.
Mielenkiintoisin työhaastatteluni kesti aamukahdeksasta iltaviiteen. Välissä oli ryhmätöitä psykologien tarkkailun alla, soveltuvuustestejä, juttutuokio psykologin kanssa ja viimein esimiehen haastattelu. Muistan minulla olleen jokseenkin tyhjä olo kun viimein pääsin juttelemaan itse työtehtävästä mahdollisen tulevan esimiehen kanssa. En kuitenkaan saanut tehtävää koska minulla ei ollut riittävästi työkokemusta. En tiedä ruokkiiko vaikeat ajat firmojen epävarmuutta vai minne on kadonnut yrittäjien itsevarmuus ja ihmistuntemus? Se on kuitenkin selvä, että kaikenlaiset konsultit ovat löytäneet työttömyydestä kultakaivoksen itselleen. Rekrytoitavien henkilöiden testauksella ja työttömien kurssituksilla tuntuu riittävän töitä.
Mistä niitä töitä oikein saisi?


Olen keskustellut monien työttömien kanssa ja usein nousee esiin työllistymisen esteeksi se ettei tunne oikeita ihmisiä. Verkostojen kautta valtaosa työpaikoista tuntuu menevän, eikä niitä koskaan avoimena näekään.
Oma lukunsa on sitten yritykset, joilla ei ole avoimia paikkoja, mutta ilmoittavat kuitenkin työministeriön sivuilla hakevansa työntekijöitä. Olen tulkinnut tämän toiminnan mainostamiseksi ja yritykseksi viestittää, että heillä menee hyvin, vaikkei menisikään.
Toinen havaittu ja hieman ärsyttävä seikka on julkisesti hakea työntekijää johonkin tehtävään, vaikka on talon sisältä jo valmiiksi katsottu henkilö tehtävään. Tämä on ilmenee yleensä kahdella tavalla:


1. Haettavan työntekijän ominaisuudet on räätälöity niin tarkasti, ettei talon ulkopuolisilla ole mitään mahdollisuuksia haettavaan tehtävään, esim. vain talon käytössä olevien ohjelmistojen hallinta.


2. Tehtävän haku päättyy tiistai-iltana ja keskiviikkoaamuna klo 10:00 saat ilmoituksen:”kiitämme mielenkiinnostasi yritystämme kohtaan, valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Saimme 250 hakemusta, joista valitut on kutsuttu haastatteluun”.


Kenelle menee läpi, että kahdessa tunnissa HR-henkilö käy läpi 250 hakemusta ja 250 CV:tä?
Joskus kauan sitten riitti, että käveli sisään työpaikalle täynnä työhalua. Nykyään tuon lisäksi täytyy löytyä täsmäkoulutus, -työkokemus sekä tietysti pitää tuntea oikeat ihmiset, sillä jos et kuulu oikeisiin verkostoihin niin ei sinulla ole mitään asiaa työmarkkinoille.
En tiedä milloin on tapahtunut käänne siihen, että motivoitunut työntekijä on muuttunut yrityksen kasvun mahdollistavasta voimavarasta pelkästään kulueräksi. Täsmäosaajien haku näkyy parhaiten siinä ettei kenelläkään ole aikaa eikä halua perehdyttää kunnolla uusia henkilöitä töihinsä, vaan nykyään vaaditaan valmiita ammattilaisia, jotka tuovat tullessaan jotain uutta osaamista yritykseen ja näin tuottavat firmalle voittoa välittömästi työn aloittaessaan. Voitaneen puhua kenties työelämän kovuudesta ja raaistumisesta.
Kun aikaisemmin oltiin huolissaan vain suorittavan työn ja perusteollisuuden katoamisesta niin samaa vauhtia vaikuttaa katoavan myös asiantuntijoiden ja tutkijoiden työt, ainakin jos katsoo miten nopeasti koulutettujen työttömyys on lisääntynyt.
Elämänmittaista uraa ei enää ole olemassa kun ei anneta ihmiselle mahdollisuutta tulla ns. entry-level -tason töihin ja kasvattaa osaamistaan ja edetä urallaan. X-ja Y-sukupolvista ei tulla kertomaan menestystarinoita, kuinka lattiatason tehtävistä on ahkeruudella ja kovalla työllä kasvettu yrityksen johtoon. On pienehkö piiri, joka jakaa keskenään korkeamman tason työt oman verkostonsa kesken. Suorittavan tason työntekijät ovat saaneet kokea moottorin komponenttien kohtalon, väsyessään ne vaihdetaan uusiin ja halvempiin. Siellä ei ns. "kultaista kädenpuristusta"- tunneta.
Hakiessaan niitä kokeneita ammattilaisia on rekrytoijilta varmaan jäänyt huomiotta yksi seikka: jos ihminen on tehnyt tiettyjä töitä N vuotta ja näin ansainnut ammattilaisen statuksen, niin mahtaako hänellä olla enää intohimoa ja mielenkiintoa jäljellä tehdä sitä samaa työtä vain himpun verran paremman palkan takia? Onko hänellä todellakin enemmän annettavaa/innovatiivisuutta mitä saattaisi löytyä nuorelta/uudelta alan ulkopuolelta tulevalta, joka ei vielä ole urautunut tahkotessaan samaa tehtävää vuosikaudet?
Omalla kohdallani tuntui aina olevan jokin este etten saanut töitä. Minulla ei ole riittävästi alan työkokemusta päästäkseni koulutustani vastaaviin tehtäviin. Minulla ei ole tiettyä tutkintoa kun olen hakenut koulutustani sivuavia tehtäviä. Olen liian korkeasti koulutettu viihtyäkseni ns. duunarin töissä. Jotain puutteita löytyi aina perusteeksi etten sopinut työnantajan määrittämään profiiliin.


Katkeruudesta
Näin miehenä on yleensä aika vaikeata tavoittaa ja nimetä tunteitaan nälän ja väsymyksen ulkopuolelta. Vuosia jatkunut heikko onnistuminen työnsaannin kohdalla on helpottanut minua tavoittamaan tunteeni. Koen kyynisyyttä, katkeruutta, pettymystä ja ehkä jopa vihaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka koen pettäneen minut ja monet muut lupaamalla koulutuksen olevan avain menestykseen. Niiden oppien ja sääntöjen mukaan, jotka (pitkällä) koulutiellä on minuun istutettu, olen elänyt ja hoitanut asiani kunnolla. Ja miten on investointi tulevaisuuteen kannattanut? Se on tuottanut työttömyyttä, köyhyyttä, ilmaistyöharjoittelua, uuden ammatin opiskelua toistuvasti hamaan tulevaisuuteen saakka ja käytännössä tiputuksen yhteiskunnan ulkopuolelle. Selvän vihjeen siitä ettei minua ja osaamistani kaivata täällä.
Eräs läheiseni vitsaili minusta osuvasti kuultuaan, että aloitan jälleen koulun. Hän kysyi minulta: ”Mille alalle kouluttaudut nyt työttömäksi?”. Tuo asianmukainen kysymys kiteyttää  ajan hengen sillä olenhan jo aika monella alalla ollut pitkäaikaistyötön. Insinööriksi valmistumisen jälkeen olen ollut 3,5 vuotta töissä ja 7,5 vuotta työttömänä. Toki noina työttömyysvuosina olen myöskin kouluttautunut parin vuoden edestä. Luen kuitenkin ne työttömyydeksi, koska en olisi niissä koulutuksissa jos minulla olisi töitä.
Olen aina ollut tarkka raha-asioissa, siksi katson olevani onnekas etten ottanut aikanaan opintolainaa. Sen takaisinmaksu olisi ollut todella vaikeata tällaisella ”uralla”.
Eräällä tavalla tuntuu kuin olisi hukannut 15 vuotta elämästäni opiskelujen vuoksi. Elämä on jäänyt pysyvästi vaiheeseen, jossa olen tavallaan vastavalmistunut, tosin sillä erotuksella, että vastavalmistunut on halutumpi työmarkkinoilla kuin jonkun aikaa työttömänä ollut.

Katkeruus/kateellisuus nousee väkisin päällimmäiseksi tunteeksi kun seuraa miten kavereilla elämä kulkee. Koulun jälkeen suoraan töihin ja parhaimmilla on jo viides työ meneillään ja ura niin hyvässä nosteessa ettei tuosta paljon korkeammalle enää insinöörinä nousta. Heillä on lapsia, osittain maksettu asunto, uudehkot autot, harrastuksia, osa jopa ehtinyt avioeronkin (tästä en ole katkera/kateellinen) kokemaan.
Mitä kuuluu loppuelämääni?


Ei tässä kovin kummoisia tulevaisuuden suunnitelmia voi tehdä koska kaikkeen tarvitaan rahaa (2014/900 hakemusta). Arkirutiinit onneksi pitää jossain määrin järjissään, sekä askarteluharrastus. Se ettei ylellisyyksiin ole varaa ei tarkoita etteikö tässä hengissä pysyisi kun osaa olla tarkka raha-asioissa. En ole nälkää nähnyt, ja pienistä tuloista huolimatta asun kaupungin rivitalossa vuokralla ja käyn saunassa joka toinen päivä, koska pidän suuresti saunomisesta. Tingin sitten jostain muusta .
En edes tiedä mitä tapahtuisi jos pääsisin koulutustani vastaaviin tehtäviin ja sille kuuluvalle ansiotasolle. Näillä taloudellisilla opeilla, joita olen jo vuosikausia toteuttanut, menisi palkka pitkän aikaa talteen sukan varteen kun en kuitenkaan uskoisi sen tilanteen kestävän!

6 kommenttia:

  1. Suhteiden merkitys on kyllä valtava ja sain itse kokea tämän tänä talvena. Minulla oli vanhasta kesätyöpaikasta työtarjous tiedossa, mutten pidä erityisemmin teollisuudesta joten jätin asian hautumaan. Insinöörityön tarjoajaltakin oli tyrkyllä työpaikkaa valmistumiseen, mutta kyseinen firma herätti pieniä epäilyksiä. Eräänä talven iltana koululla huomasin että kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni: näin erään iltaopiskelijan kuka opiskeli samaa alaa kuin minä, ja päätin ihan kysyä miltä on tuntunut olla koulussa jne. Kaveri oli lähtenyt kymmenenvuotiselta uraltaan opiskelemaan tutkintoaan loppuun ja vaihtoi samalla työpaikkaa. Tultiin juttuun, tarjosin kahvit ja näytin inssityötäni mikä liittyi hänen vanhan firmansa hommiin.

    Myöhemmin sain kuulla että hän oli suositellut minua edelliseen firmaansa, ja pari päivää tästä kirjoitettiin työsopimus kyseiseen yritykseen. Toki paikka oli "vain" työnjohtajan pesti, mutta kenttähommista on kiva aloitella. Yllätyin siis vain kuin pienestä asiat lopulta ovat kiinni. Tai toki ne ovat myös itsestään kiinni: pitäisi olla perhanan sosiaalinen juuri oikealla tavalla ja runsaasti motivaatiota (tai näennäistä motivaatiota).

    Vaikken pode samaa ongelmaa kuin sinä, niin pystyn silti kuvittelemaan minkälainen helvetillinen ruljanssi sinun urasi on ollut. Toivon sinulle kaikkea parasta ja menestystä työn löytämiseen. Noilla työnhakuspekseillä luulisi jo voivan perustaa konsultointipalvelua työtä hakeville :)

    -V

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisinaan katkeroidun omasta kohtalostani, kunnes tajuan, ettei se auta minua eteenpäin. Olen aidosti iloinen, ettei kaikkien tarvitse puskea läpi harmaan peruskallion töitä saadakseen. Suhteila on tosiaan merkitystä ja työllistyminen voi olla todella pienestä kiinni, kuten olet huomannut. Itseäni toisaalta harmittaa, että valitsin opiskelujen puolessa välissä ajallaan valmistumisen, sen sijaan, että olisin jatkanut verkostoitumista ja käyttänyt opintoihini tuplamäärän aikaa. Toisaalta, jälkiviisaus on helpointa laatua, niinpä en voi olla varma, olisiko asiat menneet yhtään ruusuisemmin, vaikka toisen tien olisi valinnutkin.

      Mielestäni koulussa ei painotettu riittävästi ensimmäisen työpaikan tärkeyttä. Keltä tahansa opettajalta/opolta kysyttäessä, että minkälaisia töitä sitä voi insinöörinä tehdä ja vastaus oli aina sama; mitä tahansa. Monet sitten niin tekivätkin; olivat lemppareina satamassa, trukkikuskina varastolla, sähkötöissä teollisuudessa tms. millä vuokrat ja laskut sai maksettua. Kellään ei käynyt mielessäkään, että olisi pitänyt mennä vaikka ilmaiseksi oman alan hommiin, koska valmistumisen jälkeen, ne ketkä työskentelivät kesäisin opiskelemallaan alalla, saivat vakipaikan jo ennen valmistumista ja ovat tällää hetkellä suhteellisen korkeassa asemassa työelämässä. Ja ne, ketkä katsoivat tärkeäksi omalla työnteolla rahoittaa talven opinnot millä tahansa työllä, josta palkkaa maksettiin, ovat sitten allekirjoittaneen tilanteessa eli ura ei ota käynnistyäkseen.

      Poista
  2. Olen lukenut Teemu blogiasi nyt joitakin viikkoja, ja jaan monia tuntemuksia kanssasi. Itse olen viettänyt koulun penkillä yhteensä 6 vuotta ja suorittanut 3 erilaista ammatillista perustutkintoa (puuseppä, maalari, rikastamotyöntekijä->kaivos) saadakseni työtä ja toimeentuloa ja toteuttaa unelmiani oman selkänahkani kustannuksella, ja tosipuheessa itse haaveilin insinööriopinnoista oltuani muutaman vuoden "duunari"hommissa, mutta vaikuttaa tässä vaiheessa siltä, että se AMK (Kone-ja tuotantotekniikka, rakennus-tai materiaalitekniikka) olisi vain ajanhukkaa, nyt kun katsoo korkeakoulutettujen työttömyystilastoja. Jossain määrin tuntuu, että nämä 6 opiskeluvuotta olisi huuhdeltu pöntöstä alas, ja varmaankin ymmärrät mitä tarkoitan. Olen onneksi saanut tehdä jonkin verran määräaikaisia töitä, mutta niistä ei sen enempää. Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mukava kuulla, että kirjoitukseni ovat olleet sen arvoisia, että olet niihin aikaasi kuluttanut. Kirjoituksien laatu vaihtelee todella paljon. Ensinnäkin, koska olen tunteellinen ihminen niin se vaikuttaa ja toiseksi minulla on aikuisiällä diagnosoitu keskittymishäiriö(ad/hd), niin se tuo oman haasteensa aiheessa pysymiselle ja useinkaan en pysy...

      Voin jossain määrin ymmärtää tunteesi siitä, että koulussa vietetyt vuodet ovat valuneet viemäristä alas. Itse koen aivan samoin. Monesti olen miettinyt sitä, että miksi ihmeessä lähdin opiskelemaan, sillä ei se ole vielä tähän päivään mennessä kantanut hedelmää. Olen muutaman peruskoulupohjalta työmaailmaan ponnistaneen kanssa jutellut ja kateellisena ihmetellyt tätä maailmanmenoa kun kouluja käymällä ei suoda paikkaa työelämässä ja sitten supliikkitaidoilla puhutaan itselle työpaikka toisensa jälkeen, vaikkei ole edes ammattikoulua tai lukiota käynyt...

      Joskus vain tuntuu, että maailma on todella epäoikeudenmukainen paikka. Sinullakin on hienot ammatit hankittuna ja ennenkaikkea hyödylliset taidot hallussa. Meidän maassamme on vain onnistuttu sössimään liian monia asioita jo 90-luvun taitteesta lähtien kun euroopan unioni tuli ajankohtaiseksi ja gatt-kauppasopimus myös.

      Monesti olen salaa haaveillut, että olisin syntynyt 1920 tietämillä, joten olisin voinut kuolla vanhuuteen 1989 näkemättä ollenkaan minkälaiseksi maamme on muuttunut. Olin 80-luvulla vielä lapsi, mutta muistan kuitenkin vanhempieni kautta kokeneeni toisenlaisen asenneilmapiirin ja ennenkaikkea sen, miten tuntui elämässä olevan jotain odotettavaa ja toivoa.

      Edustan ensimmäistä sukupolvea sitten 1860- pulavuosien, joka tulee jäämään vanhempiaan köyhemmiksi. Vasta hiljattain uutisoitiin siitä miten tämän päivän nelikymppisillä ja nuoremmilla omaisuuden arvo on vain 30 000€ kun se reilu kymmenen vuotta sitten ikäluokalla oli 60 000€. Mitä se sitten on ollut nelikymppisillä 80-luvulla, sitä en uskalla kuvitellakaan.

      En nyt ajattele, että rahaa tarvitsisi haalia järjettömiä määriä, itse en osaa kaivata sitä mitä minulla ei ole koskaan ollut. Enemmän sitä kaipaisi elämään jatkuvuutta ja sen luomaa turvaa, jota työ tarjoaa. Nykyisellä silpputyöelämällä ei kukaan uskalla ostaa taloa/autoa/venettä/moottoripyörää tms normaalia asiaa eli kotia itselleen ja harrastuksia työn vastapainoksi. Nykyihminen vain on olemassa, odottaen aina vain sitä pientä murusta jonka saa työstä haalittua ja säilöö sen sukanvarteen, sillä jonain päivänä se pesukone tai mikro hajoaa ja säästöpuskuri on siihen käytettävä.

      Elämme aika karmeita aikoja. Itse opiskelen parhaillaan isännöitsijän ammattitutkintoa, jospa se tarjoaisi minulle töitä.

      Toivotan antoisia lukuhetkiä blogini parissa kuten myös jaksamista elämässäsi. Itse en aio antaa periksi ja ihan vain piruillessani aion täällä olla olemassa ja antaa olemassaoloni häiritä maailmankaikkeutta/karmaa ja ties mitä, periksi ei anneta niin kauan kuin henki pihisee.

      Poista
    2. Todella tyhjentävä ja asian ytimeen osuva vastaus, niinkuin insinöörishenkilöltä voi odottaa... Amen to that!

      Poista
    3. Kiitos! On ollut aikaa miettiä asioita...

      Poista