lauantai 20. joulukuuta 2014

Epä-ihminen

Kirjoittaminen, tai kuten trendikkäästi asian voisi ilmaista: blogaaminen, on yleistynyt ilmiö keskuudessamme, enkä koskaan osannut aavistaa lähteväni itse siihen mukaan. En koskaan ole ajatellut omaavani erityisen kiinnostavia ajatuksia, saati ihmisiä kiinnostavan lukea ajatuksistani tehtyjä raapustuksia.


Sain kipinän kirjoittamiseen (kyllä, käytän itselleni mieluisempaa termiä, koska en ole trenditietoinen ja rohkenen jopa väittää kulkevani näissä asioissa vastavirtaan, ihan vain periaatteesta) kun tunsin turhautuneeni pitkittyneeseen, totaalisen tuloksettomaan työnhakuun. Tästä jokseenkin voimakkaasta tunnelatauksesta syntyi:”Tuhannen työhakemuksen mies, omin sanoin”-kirjoitus, jonka suosio yllätti minut täysin.


Tunsin suurta helpotusta siitä, että viimein sain purettua osan pahaa oloani jonnekin. En ole ajatellut kaikkea kaataa vaimoni niskaan, vaikka hyvänä tukena onkin toiminut (kiitos raksu!). Ajattelutyö ei ole tuonut helpotusta olooni saati ratkaisua tilanteeseeni, pikemminkin päinvastoin. Alituinen epäonnistumisien pohdinta ja niihin johtaneiden syiden etsintä, ovat pikemminkin köyhdyttäneet kykyäni ajattella kuin tuoneet minut lähemmäksi ratkaisua. Se on kuin horisontti, joka on juuri ja juuri käsieni ulottumattomissa. Se pakenee edeltäni jonnekin kaukaisuuteen.


Jani Kaaro on kolumnissaan:”Köyhyys tyhmentää”, käsitellyt asiaa erittäin hienosti. Pähkinänkuoreen tiivistettynä, kolumni käsittelee sitä kuinka ihminen vääjäämättä tyhmenee joutuessaan käyttämään rajallista henkistä kapasiteettiään taukoamatta oman selviytymisen miettimiseen. Huolien pyöriessä jatkuvasti taustalla, ihmiselle ei jää niitä elintärkeitä resursseja käytettäväksi siihen tärkeimpään tehtävään, eli miten päästä nykyisestä tilanteesta pois.


Työttömyyden alkuaikoina olin toiveikas ja itseäni kehittääkseni kyselin kovasti, minkä takia en ollut juuri heille sovelias ehdokas. Vastauksia tuli aina nihkeästi ja pian havaitsin vastauksien samankaltaisuudessa toistuvan kaavan: en vain täytä heidän vaatimuksia. Toisin sanoen, heillä ei ollut viitseliäisyyttä miettiä, voisiko tehtävään tulla valituksi ennemminkin henkilö, joka on sopiva, sen sijaan että valitsisivat pätevän? Näitä hätäisesti kokoon kursittuja (=hihasta ravistettuja?) perusteluita en ole enää pyytänyt sen jälkeen kun yhtä paikkaa hakiessani en päässyt edes haastatteluun asti. Tästä työpaikasta tivasin sinnikkäästi kolmeen kertaan lisää tietoa miksen päässyt edes haastatteluun. Perusteena sinnikkyydelleni oli se tyrmistyttävä tieto, että minulla oli liki kolme vuotta kokemusta käyttö-, huolto- ja korjaamokäsikirjojen tekemisestä maansiirtokoneisiin, joita firma teki. Tunsin siis heidän tuotteet, tehtaan, valmistusprosessin, käytettävät ohjelmistot ja henkilöstöä. Saadessani kerta toisensa jälkeen ympäripyöreätä rekryjargonia, tulin siihen tulokseen, että jos firma ei kunnioita työnhakijoita tuon taivaallista, että vaivautuisivat edes kertomaan kunnon perustelut. Sanoisivat edes , ettei naamasi miellytä, mutta ei niin ei. Tulin siihen tulokseen, että ehkä onkin hyvä juttu etten päässyt sinne.


Huomaan valitettavan usein, kuinka hylkäyskirjeen saadessani alan oitis miettimään, että haluan kuulla ne perusteet miksei minua taaskaan valittu. Epätoivoissani kuvittelen tiedon auttavan minua muuttamaan, öh, siis kehittämään itseäni siihen suuntaan, että olisin jälleen haluttu työntekijä. Nopeasti kuitenkin muistan kertomani tapauksen ja siirryn yksinkertaisesti kuvittelemaan hylkäyksen perusteet. Mieli on siitä ovela, että aukot tiedoissa on todella helppo täyttää mielikuvituksen voimin. Se jääkin kyseenalaiseksi, kuinka lähelle totuutta näillä mielikuvitelmilla oikein pääsee… Olen tehnyt tuon jo niin monta kertaa, että usein vain teen helpoimman johtopäätöksen ja vakuutan itseni siitä tiedosta, että minussa ei ollut mitään vikaa, vaan jonkun sukulaisen sai (jälleen kerran) hakemani paikan.


Kiinnostus itseni kehittämiseen hiipuu koko ajan. Olen tehnyt sitä jo niin kauan, tuloksetta, etten näe siinä mitään järkeä. Kun omaan osaamiseen sijoitettu työ ei tuota tulosta, on silloin kokeiltava jotain muuta. Koulutus ja itsensä kehittäminen ovat vain korulauseita, joilla kuorrutetaan se karmea totuus, ettei töitä yksinkertaisesti ole.


Voisin hyvin kuvitella aasin jossain vaiheessa tajuavan, ettei se porkkana kepin nokasta lähesty vaikka kuinka tarmokkaasti sitä kohti pyrkii. Toki aasikin haluaa elää kieltämyksessä ja jatkaa porkkanan tavoittelua, sillä paikalleen pysähtymisen mahdollisuus pelottaa sitä eniten. Jos päästää itsensä vaipumaan apatiaan, tajutessaan ettei porkkanaa koskaan tule saamaan, niin miten sieltä käsin voi enää nähdä mitään keinoja kammeta itsensä ylös?


Markkinoinnin opeista tiedämme, että tyytymättömyyden vähentyminen ei suoraan lisää tyytyväisyyttä. Huomaamattani olen alkanut toteuttamaan tätä periaatetta. Olen hiljalleen suunnannut katseeni pois onnistumisen tavoittelusta, kohti epäonnistumisen välttämistä. Jotenkin en vain jaksa enää välittää.


Ensinnäkään kun tietoa soveltumattomuudestani hakemaani tehtävään ei voi soveltaa muihin hakemiini tehtäviin. Toiseksi, jokaiseen tehtävään on aina erilaiset vaatimukset ja jokaisesta hakemisprosessista tulee aina ilmi erilaiset puutteet osaamisessani ja se on kuluttavaa pitemmän päälle. En edes uskalla ajatella näiden tietooni tulleiden puutteiden luomaa kokonaisuutta siitä, miten vajaa olisin, jos laskisin nuo kaikki yhteen. Yhteen summattuna, voisin kohtuullisella varmuudella alkaa nimittämään itseäni “epä-ihmiseksi”.


keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Hyväntekijä

Yle kirjoitti hiljattain kuinka tosielämän sankareilla on kysyntää. Artikkelissa kerrottiin, kuinka hyvän tekeminen saa aikaan ketjureaktion ja hyvyys leviää. Hiljan kirjoitettiin perheenäidistä, joka kaupan kassalla huomasi hukanneensa lompakkonsa, eikä näin pystynyt maksamaan ostoksiaan. Tuntematon perheenisä maksoi ostokset ja lähetti lapsensa viemään ostokset perheenäidille, joka vielä etsi lompakkoaan. Myöhemmin perheenäidin kadonnut lompakkokin löytyi, joku tuntematon oli löytänyt sen ja palauttanut sen kassalle, koskemattomana.


Näitä tarinoita lukiessa, tulee mieleen ettei kaikki olekaan huonosti yhteiskunnassamme. Masentavista uutisista huolimatta, ihmisten vilpitön halu auttaa toisia koskettaa ja luo uskoa siihen, ettei yhteisöllisyys olekaan sukupuuttoon kuollut luonnonvara. Ehkä ongelmamme onkin siinä, ettei näistä positiivisista asioista kerrota julkisuudesta tarpeeksi, vaan keskitytään pelkästään negatiivisiin asioihin. Aion nyt tehdä oman osuuteni ja kertoa positiivisen kokemukseni erään tuntemattoman minulle suomasta avusta.


Piipahdukseni TV-ohjelmassa:”Vaalien välissä:pätkähallituksen kuntotesti” on herättänyt eräässä Espoolaisessa “joulutontussa” auttamishalun, sillä sain todella miellyttävän jouluyllätyksen johon kuului: heijastin+arpoja+lahjakortti ruokakauppaan ja erittäin kauniin joulukortin, jonka tervehdys lämmitti mieltäni erityisen paljon.:


Näin ohjelman, jossa olit mukana, ja se kosketti. Olet hieno ihminen, tulet varmasti vielä saamaan töitä.
Haluan toivottaa sinulle erityisen hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2015!


Ystävyydellä ja rohkeuttasi ihaillen,


tonttu Espoosta


En voi kuin pöljämystyneenä hämmästellä sitä valtavan suurta lähimmäisen rakkautta ja auttamisen halua, jota “tonttuni” osoitti minua kohtaan. Tontulle, jota tarinani liikutti niin paljon, että suuressa sydämessään tiesi, ettei voi olla tekemättä jotain hyvää vuokseni, haluan kiittää sydämeni pohjasta tästä lahjasta, jonka turvin voin tänä jouluna valmistaa vaimolleni ja itselleni perinteisen jouluaterian.


Kiitos!


Haluan toivottaa sekä hyväntekijälleni että lukijoilleni hyvää joulua ja rauhaisaa uutta vuotta!


perjantai 12. joulukuuta 2014

Videohaastattelu

Olin hiljattain mielenkiintoisessa työhaastattelussa. Tässä tapauksessa kai voitaneen sanoa minun tehneen mielenkiintoisen haastattelun, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen videohaastattelu.


Intoa puhkuen ajattelin pääseväni ratsastamaan teknologisen kehityksen aallonharjalla ja kokea vuorovaikutteisen haastattelun lähtemättä lempinojatuolistani. Kuinka väärässä olinkaan… Sain toki pysyä nojatuolissani, mutta videohaastattelu olikin sellainen, että nettisivulla oli kysymys ja sen vieressä oli videoikkuna, johon tallensin vastaukseni haastavaan kysymykseen.

Höpisin siis tietokoneelleni, jota en ole tehnyt sen jälkeen kun siirryin windows- maailmasta Mac- käyttäjäksi. Tosin PC:lle puhumani asiat eivät olleet mitenkään painokelpoisia, mutta se onkin ihan toinen tarina.

Kysymyksiä oli kuusi kappaletta ja ohjeistuksena oli; lyhyet, napakat vastaukset, max 2 min/vastaus:

Kerro taustastasi: (Eräällä tavalla näihin kysymyksiin väsähtäneenä olisin voinut kertoa, että taustallani näkyy ikkuna, jonka kerroksien väliin vaimokulta on tehnyt Tiffany-lasitöitä ja minä asensin sinne LED-valot, jotta valaistus toisi näyteikkunamaisen vaikutelman)

Your strong points: (Jos puhutaan työnhakupapereiden antamasta vaikutelmasta niin tässä yhteydessä tuli mieleeni rekryfirman totaalinen laiskuus ja ammattitaidon puute, ettei oltu jaksettu suomentaa kolmea pientä sanaa. Toinen vaikutelma on myös hyvin selvä; kun osaaminen ja ammattitaito loppuu, panostetaan siihen kiiltokuvaan ja yritetään antaa vaikutelma osaamisesta ja ammattitaidosta käyttämällä näitä rekry ihmisten mielestä muodikkaita termejä.)

Onnistumisesi/saavutuksesi: (Tämä veti oikeasti hiljaiseksi ja jouduin useaan kertaan nauhoittamaan(kyllä, käytän edelleen nauhoitus-sanaa, koska olen kasvanut C-ja VHS-kasettien aikakaudella, jolloin nauhoitettiin eikä tallennettu) useampaan kertaan kun en yksinkertaisesti keksinyt missä olen onnistunut.)

Motivation: (Taas ei ole jaksettu suomentaa...Haluan ostaa Toyota Priuksen ja sitä varten tarvitsen rahaa, teki mieleni sanoa)

Tulevaisuutesi: (Näyttää yhtä ankealta kuin menneisyyteni..)

Sana on vapaa: (Voitte työntää videohaastattelunne syvälle, laatikon perällä, jos ei teiltä löydy uskallusta edes kohdata ihmistä kasvokkain..)

Sulkeisiin laitoin vastaukset, jotka tuntuivat vyöryvän suustani kuin itsestään. Kuitenkin pinnistelin ja yritin antaa itsestäni sellaisen kuvan, että vastoinkäymisistä huolimatta, nousen Feeniks-linnun lailla tuhkasta, voittajana ja lannistumattomana alfa-uroksena. Haastattelun jälkeen tuli jotenkin tosi likainen olo…

Vaimoni käväisi myös haastattelussa tällä viikolla, siis ihan oikeassa haastattelussa, joka tapahtuu työpaikalla, tulevan esimiehen ja rekryhenkilön ollessa läsnä. Hänellä meni siellä reilu vartti. Tullessaan pois, hän kertoi kokemuksen olleen todella intensiivinen ja kysymyksillä pommitettiin kuin hänet olisi yritetty murtaa ja saada hänet tunnustamaan jokin rikos.


Omassa “haastattelussani” ohjeistuksena oli 2 min/vastaus. Päätin näyttää olevani ajan hermolla ja osoittaa tehokkuuteni kertoen kaiken oleellisen 30 sekunnissa/vastaus. Tuosta jäin kuitenkin miettimään sekä omaa että vaimoni kokemusta työhaastattelusta ja siihen käytetystä ajasta. Miten ihmisestä voi saada minkäänlaisen kuvan kun aikaa on käytettävissä maksimissaan 12 minuuttia?

Ei tästä niin kauaa ole kun kävin työhaastattelussa, jonka kesto oli 10h. Aamukahdeksalta alkoi ryhmätyö, jossa kaksi psykologia arvioi suoritusta ja roolia ryhmässä. Tätä seurasi henkilökohtaiset haastattelut psykologin kanssa, jotka limittyivät sitten “haluatko kukkakauppiaaksi”- testien kanssa. Viimeisenä oli vuorossa tulevan esimiehen haastattelu. En juurikaan muista tuosta päivästä mitään, sillä minulla oli takana kolme yövuoroa, joista viimeisestä ajoin suoraan Salosta haastatteluun Espooseen.

Voiko tosiaan vartissa saada ihmisestä irti sen, sopiiko hän haettuun tehtävään vai ei? Pahasti pelkään, että nykyiset tehokkuusvaatimukset ja mielikuvamarkkinointi supersuorittamisesta ajavat ihmiset vain säntäilemään ympäriinsä, eikä varsinaista työtä tehdä kunnolla? Yhdessä työpaikassani oli sanonta:”Koskaan ei ole aikaa(eikä rahaa) tehdä töitä kunnolla, mutta aina löytyy aikaa tehdä ne kahteen kertaan!”.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kiireellä luotu illuusio tehokkuudesta tulee vielä kostautumaan jossain vaiheessa. Vielä työssä olevat tekevät ilmaisia ylitöitä ja yrittävät sinnitellä jaksamisensa äärirajoilla yli-inhimillenen työkuorma niskassaan. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu kun tämä talouden selkäranka(itsensä ja terveytensä uhraavat työntekijät), sanoo: “ei kiitos, en jaksa”? Jo nyt on nähtävissä 90-luvun laman lapsissa runsaasti mielenterveys- ja elämänhallintaongelmia. Mitä tapahtuu silloin kuin äärimmilleen venynyt työväki tipahtaa pois kyydistä ja syrjaan heitetty työttömien armeijan pitäisi astua tilalle? Siinä vaiheessa on terveydenhuolto kriisissä kun jo hoidettavien päälle tippuvat työläiset ja tulevaisuudessa odottavat loppuun palaneiden työläisten laiminlyödyt lapset.

Tulevaisuus ei näytä ruusuiselta, ainakaan minun silmien läpi katsottuna. Pinnalliset arvot, joita me niin innokkaasti palvomme tällä hetkellä, eivät nähdäkseni lupaa hyvää.

Mitä siitä tosiaan tulee, ettei työhaastattelu saa kestää kuin vartin verran ja päätökset tehdään puhtaasti pinnallisiin arvoihin perustuen. Toisaalta, tämä saattaa tarjota työnhakijalle erinomaisen edun, jos nimittäin onnistuu korostamaan kiiltävää ulkokuorta, niin työnantaja taatusti tarttuu syöttiin. Varsinaisen haastattelun ollessa vain lyhyt vilahdus työnantajan ruudulla, ei hän varmasti ehdi lukea sitä ruudun alalaidassa näkyvää pientä pränttiä, josta selviää totuus siitä mitä olet ostamassa..

maanantai 8. joulukuuta 2014

Työttömyyden tilapäisyydestä

Monesti kuulen puhuttavan työttömyyden olevan vain tilapäinen ilmiö yksilön elämässä. Se usein sattuukin kaivattuun aikaan, tarjoten hengähdystauon uran ja/tai kodin rakentamisen ja lapsen saamisen aikoihin.


Omat kokemukseni puhuvat täysin päinvastaistaista. Työttömyyden ensiaskeleet otetaan aikaisemmin kuin ura edes ehtii alkaa. Se koskettaa ensimmäisen kerran opintojen lomassa, kun yrität löytää kesätöitä alaltasi. Tästä lähtee lumipallo-efekti käyntiin, kun et pääse alasi töihin kesäksi, et todennäköisesti pääse alasi töihin valmistumisenkaan jälkeen. Syy on selvä, sinulla ei ole alan kokemusta, eikä sen mukana tuomaa verkostoa auttamassa saamaan ns. “jalkaa oven väliin”.


Parhaassa tapauksessa työkokemusta on kuitenkin tullut hankittua, sillä opintojenkin aikana täytyy syödä ja maksaa vuokra. Tuskin uskallan ajatellakaan, kuinka pulassa olisin, jos en olisi ollut onnekas ja saanut palkallisia kesätöitä vaan olisin joutunut ottamaan opintolainaa.


Taustoistani johtuen, ajattelen työttömyyden olevan enemmänkin  pysyvä tila, josta satunnaisesti poiketaan töihin, sen sijaan, että ura olisi pysyvä tila, josta huonolla tuurilla joudutaan tilapäisesti työttömäksi.


Työttömyyden johdosta psyykessä on tapahtunut pysyvä muutos, jonka johdosta ei voi koskaan pitää itseäni normaalina. Alituinen pelko työttömyyden mukana tuomasta epäonnistumisesta on aina läsnä, jopa töissä ollessa.


Pitkäaikaistyöttömyydestä on yhä vaikeampi päästä pois, sillä tilanteen ratkaisemiseksi vaadittavat henkiset voimavarat on jo käytetty päivittäisen selviytymisen miettimiseen.


Työttömyys on pysyvä tila, jossa on vain hyväksyttävä, ettei voi unelmoida samoista asioista kuin kaikki muut ja että ne pienetkin unelmat jäävät helposti hyllylle pölyttymään tuntemattomaksi ajanjaksoksi.

Tilapäisyyden pysyvyyttä kuvaa tämä oivasti:



lauantai 6. joulukuuta 2014

Häpeä



Häpeä, tuo inhimillinen ominaisuus, joka on kulkenut mukanamme ihmiskunnan aamunkoitosta lähtien.  Tosin, en voi olla täysin varma päätelmästäni, sillä tuolta ajalta ei ole saatavissa luotettavaa tietoa. Suullisesti välitetty perimätieto ei tunnetusti ole ollut kovinkaan luotettava dokumentointiväline, etenkään näin pitkällä aikavälillä. Myöskin tuon ajan kirjallisia tuotoksia on säilynyt hyvin niukalti ja löydetyt teokset ovat rajoittuneet lähinnä metsästyskertomuksiin luolien seinillä.


Asiaan...Häpeän tarkoituksena on muistuttaa meitä siitä, että olemme vain tavallisia ihmisiä, huolimatta siitä, että elämme aikaa, jolloin meidän kaikkien odotetaan olevan näitä julkisuudessakin palvottuja alfayksilöitä.


Johtamisopin perusteissa neuvotaan kohdistamaan kritiikki alaisen toimintaan, ei persoonaan; esim. “Teit hölmösti” vs. “Olet hölmö”. Ilmaisussa on pieni sävyero, mutta kohdalle osuessaan eron taatusti tuntee. Tämä siksi, että toimintaa voidaan muuttaa helpostikin, sen sijaan persoonan muuttaminen vaatii jo suurempia ponnisteluja. Työelämässä ei ole tarkoitus kehittää uusia persoonallisuuden piirteitä vaan oppia ja kehittää tapoja tehdä työ entistä paremmin(tai kuten nykyisin, halvemmalla).


Häpeä on itsesyntyinen tunne, jonka laukaisee tietoisuus siitä, ettei täytä yhteisön määrittämiä normeja. Se voi syntyä myös persoonaan kohdistuvan kritiikin seurauksena, sillä persoonan muutos vaatii runsaasti työtä ja aikaa. Persoonaan kohdistuva kritiikki satuttaa eniten, sillä se on hyökkäys henkilökohtaisella tasolla.


Häpeän taakaan ottavat helpoimmin kantaakseen kiltit, tunnolliset ja sopeutuvaiset ihmiset. Kunnioitus auktoriteettejä kohtaan nopeuttaa häpeän omaksumista. Yksilön tarve saada yhteisön hyväksyntä on erittäin tärkeä asia ja epäonnistuessaan siinä, häpeä kasvaa suuriin mittasuhteisiin. Tämä johtaa usein omien rajojen ylittämiseen ja itsensä ruoskimiseen. Useimmiten hyväksyntää ei saavuteta ja sen johdosta jatketaan yrittämistä entistä kovemmin, kunnes omien kykyjen ja voimien rajat ylitetään. Monella tapaa tämä on yksilölle pysäyttävä kokemus, joka pakottaa arvioimaan oman elämän prioriteetit uudestaan.


Häpeän tunteminen työttömyydestä on hyvin tavallista. Asia salataan ja sitä kierretään terminologisin keinoin:”olen töiden välissä”, “olen vapaa-ajattelija”, “etsin itselleni uusia haasteita” jne. Todellisuudessa se on vain huomion ohjaamista toisaalle kun totuutta ei haluta myöntää, edes itselleen.


Työttömyyden myöntäminen itselleen ja läheisilleen ei helpota häpeän tunnetta, koska  persoona  uskoo vahvasti olevansa viallinen yksilö, yhteisöön kelpaamaton. Julkisen mielipiteen ollessa työttömiä vastaan ja tiettyjen tahojen tätä ruokkiva asenne ja toimet, eivät helpota elämistä tässä yhteisössä.


Pikemminkin koemme, että meitä tietoisesti ajetaan erilleen tästä yhteisöstä. Syyttöminä työttömyyteemme jaamme syntipukin kohtalon, jossa yhteisön epäonnistumisien taakka on lastattu selkäämme. Vailla määränpäätä, erillään yhteisöstämme, vaellamme muiden keskuudessa nähden toisten onnistumiset kuin muistutuksena omista epäonnistumisista.

Työttömien valtava määrä puhuu sen faktan puolesta, ettemme voi olla syyllisiä talouden huonolle tilalle. Valtaosa meistä haluaa töihin ja tuottavaksi osaksi yhteisöä. Yhteisön hyväksyntä on tärkeä osa oman identiteetin muodostusta ihmisen kaltaiselle laumaeläimelle. Kuitenkaan työttömyyden myötä saatu häpeän leima ei koskaan poistu kokonaan, ja olemme varuillamme, koska tiedämme miten haavoittuvaisia olemme. 

Menetettyämme luottamuksen yhteisöön, sitä on lähes mahdotonta saada takaisin. Tämän johdosta saadessamme töitä ja ollessamme jälleen osa yhteisöä, osa minuutta jää yhteisön ulkopuolelle, pysyvästi!




perjantai 5. joulukuuta 2014

Viikon välitilinpäätös

On kulunut viikko, kun piipahdin TV-ohjelmassa:”Vaalien välissä:pätkähallituksen kuntotesti”. Tuo eräänlainen “kaapista ulostulo”- on herättänyt kohtuullisesti keskustelua työttömyyden tilasta Suomessa.


Tarinani alkuperäinen julkaisu:




on kerännyt liki 4000 lukukertaa ja mukavan määrän FB-jakoja(tätä kirjoitettaessa 666…).




Esiintyminen antoi kaivattua itseluottamusta ja positiivinen palaute rohkeudestani kannusti minua aloittamaan oman blogin, joka on myöskin kerännyt mukavan määrän lukukertoja(liki 500), siitä huolimatta, etten ole kerennyt sitä vielä oikein missään mainostamaan.


Lisääntyneen itsevarmuuden myötä olen saanut postitettua aivan käsittämättömän määrän avoimia hakemuksia, sekä olen myös hakenut laajemmin avoimia paikkoja. Jos joku rekrystä vastaava henkilö sattuu lukemaan tätä niin pahoittelen sitä, että olen hakenut ilmoittamaanne paikkaan täysin tietoisena siitä etten voi mitenkään täyttää kaikkia vaatimuksianne. Olen nopea oppimaan ja liidän itseluottamuksen aallonharjalla (toistaiseksi) niin rohkenen pyrkiä laajasti erilaisiin tehtäviin, jossa tiedän voivani kasvaa ammattilaiseksi ajan kanssa.


Toisaalta olen yllättynyt siitä, miten nopeasti puheenaiheet vaihtuvat julkisuudessa. Olin siinä harhaluulossa, että työllisyys- aiheena olisi pysynyr pinnalla pidempään kuin muutaman päivän. Toisaalta, pidän työskentelemisestä kulisseissa niin paljon, että olen todella tyytyväinen ettei enempää tarvitse olla näkyvillä. 

Olihan tämä jo toinen kerta kun pääsen televisioon. Ensimmäisellä kerralla pääsin Nelosen uutisiin kertomaan ammattikoulu-lukiosta, sillä olinhan ensimmäisiä valmistuneita kyseisestä koulutuskokeilusta vuonna 1998.


Onko julkisuus auttanut minua työllistymisessä? Ei toistaiseksi, tosin en sitä odottanutkaan. Varsinaista nytkähdystä eteenpäin elämässä en voi väittää tapahtuneen, mutta lisääntyneen itseluottamukseni ansiosta olen saanut hetken taas tuntea olevani elossa eikä työttömyyden valoa nielevä varjo pimennä päivääni. 

Tästä haluan kiittää:


Jakke Mäkelää, kuka tarjosi mahdollisuuden julkisuuteen. http://www.zygomatica.com/purpose/jakke-makela/


Matti Virtasta, Ylen tuottajaa ohjelmassa Vaalien välissä


Liisa Härmälä-Heiskasta, jutun tehnyttä erittäin ammattitaitoista toimittajaa.


Jutun ammattitaitoista kuvaajaa, kenen nimeä en muista, anteeksi!


Kiitos kuuluu myös lukijoilleni ja kaikille palautetta antaneille.


Ja lopuksi haluan kiittää puolisoani, joka on ollut tukenani kaikki nämä vuodet, niin hyvät kuin huonot!

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Negatiiviset ajatukset

Erilaisia asioita kohdatessa ja/tai käsitellessä useimmiten mieleen tulee ensimmäisenä huonoin mahdollinen vaihtoehto. Syy tähän löytyy yksinkertaisesti vastoinkäymisten kasvaneista määristä. 

Sanotaan, ettei sillä ole merkitystä kuinka monta kertaa kaadut, vaan sillä, miten nouset sieltä jaloillesi.

Jokainen vastoinkäyminen vie palan niitä voimia, joita positiiviset kokemukset ovat kerryttäneet. Jos vastoinkäymisien välissä ei ole aikaa palautua ja eheytyä, niin ylösnouseminen muuttuu kerta kerralta vaikeammaksi.

Tietoisesti huomion ohjaaminen pois negatiivisista ajatuksista auttaa jonkin aikaa. Itseään vain ei voi huijata loputtomiin. Kun vastoinkäymisiä tulee riittävästi, sitä ei koe enää ajattelevansa negatiivisesti vaan realistisesti.

Intiaani keskusteli lapsenlapsen kanssa: hän sanoi:"Meissä kaikissa asuu kaksi taistelevaa sutta" Toinen niistä on paha, se on viha, pelko kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen on hyvä, se on ilo, rauha, rakkaus, toivo tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus"
"Kumpi susi voittaa?", kysyi lapsi
"Se kumpaa ruokit", vastasi vanhus


Työttömälle on raakaa realismia kovimmillaan tulla torjutuksi kerta toisenta jälkeen. Silti sitä toimii kuten masokisti, omaa kärsimystä ruokkien; tietäen jokaista hakemusta seuraavan hylkäyksen satuttavan, mutta siitä huolimatta sen tekee, koska ei ole muuta keinoa ulos nykytilanteesta.



tiistai 2. joulukuuta 2014

Koulutuksesta

Koulutus tarjoaa ihmisille valmiudet työskennellä monenlaisissa tehtävissä työelämässä. Nähdäkseni korkeakoulutus on osoitus kyvystä oppia asioita, jolloin ei pitäisi olla ongelmia haettaessa hieman koulutusta vaatimattomampaa työtä. Niinhän sitä todellakin luulisi.


Koulutetut joutuvat kuitenkin perustelemaan taitojensa, motivaationsa ja sopivuutensa lisäksi myös, miksi he hakevat koulutustaan vastaamattomia tehtäviä.


En ole vielä yhdessäkään työhaastattelussa rohjennut vastata täysin rehellisesti kysymykseen: “Miksi haet näitä töitä kun olet insinööri?” Vastauksena voisi kokeilla:


”Kun ei koulutusta vastaavia töitä ole!”


tai


“En pääse alani töihin, koska minulla ei ole sieltä työkokemusta”

Ehkä tämä on ollut virhe? Pian tuokin aika koittaa, jolloin kerään rohkeuteni ja toteutan tämän aikeeni. Voisi toisaalta olla todella virkistävä kokemus joskus mennä työhaastatteluun mieli täysin vapaana kaikenmaailman konsulttien työnhakuun liittyvistä neuvoista ja olla vain raadollisen rehellinen. En tiedä onko kukaan uskaltanut kokeilla tämän metodin toimivuutta? Jo tilastollisen todennäköisyyksien(tai poikkeaman) valossa luulisi löytyvän työnantaja, joka arvostaa suoraa puhetta?

Menetetty vuosikymmen

Suomi elää nyt menetettyä vuosikymmentä.”


Näin raflaavalla otsikolla Talouselämä herätti minut tänään pohdiskelemaan asioita. Eri laskutapojen mukaan alamäkeä on ollut 4-6 vuotta. Vastaavalla toleranssilla ja oikein toiveikkaasti ajatellen sitä on enää saman verran jäljellä.


Itse olen jo ehtinyt elää menetetyn vuosikymmenen, joten muutama vuosi siihen lisää tuskin tekee enää liiemmin vahinkoa ansioluettelooni. Lainaan tuttavani lausahdusta, mikä mielestäni sopii tähän oivallisesti:”Ei ole iso pudotus kun tippuu maton reunalta lattialle”.


"Suomi tarvitsee lisää yksityisen sektorin työllisyyttä kasvattamaan verotuloja.”


Niin tarvitsee ja reippaasti. Työministeriön työllisyyskatsaus lokakuulta antaa ymmärtää, että vaihtopenkillä olisi nyt muutama kaveri innokkaana odottamassa vuoroaan:


“Lokakuun lopussa työ­ ja elinkeinotoimistoissa oli kaikkiaan 580 800 työnhakijaa, mikä on 67 200 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.”


Nyt vain tarvittaisiin niitä työpaikkoja näille ihmisille. Jokainen meistä voi päätellä, ettei työttömyys poistu vaikka kaikki nykyiset avoimet paikat täytettäisiin työttömillä:


“Kaikkiaan työ­ ja elinkeinotoimistoissa oli lokakuussa avoinna 62 100 työpaikkaa, mikä on 2 700 enemmän kuin vuosi sitten.“


Työttömyys lisääntyi erityisesti korkeasti koulutetuilla

Jonkin verran ympärilleni katsoessa, olen saanut huomata tuon pitävän paikkansa.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Tuloerojen tasausta

Mielenkiintoisia näitä talousuutisia tänään. Luin uutisen, jossa kaupanliitto kertoi ääriesimerkin avuin, kuinka bruttopalkannousu ei juurikaan vaikuta nettopalkkaan. Esimerkkinä käytettiin kahden lapsen yksinhuoltajan bruttokuukausipalkkaa, joka nousi 1800€:sta 2600€:oon. Tämä reilu korotus toi kuitenkin vain n. 40€ lisää käytettäviä varoja.


"Kannustinloukku syntyy kun verot ja päivähoitomaksut nousevat palkan tahdissa ja samassa asumis- ja toimeentulotuet laskevat."


Onko meillä liian hyvät tuet? Palkat liian pienet? Vai muuten vaan liian kallista? Oma veikkaukseni osuu kahteen jälkimmäiseen.

Täytyy vain todeta, että tuloerojen pienentäminen on toiminut meillä Suomessa todella hyvin. Keskiluokka on samassa tilassa varallisuuden suhteen pientuloisten kanssa.

Työttömyyden lyhyt olemus

Olemalla oma itsensä, eli suoraselkäinen kovaa työtä arvostava, ei enää pärjää työmarkkinoilla. TE-toimisto ohjaa työttömiä eri konsulteilla, jotka neuvovat vain brändäämään itsensä ja toistavat samoja fraaseja, kuten pukeudu siististi haastatteluun, laita hakupaperit kuntoon, ole oma-aloitteinen. Edellä mainitut ovat mielestäni itsestäänselvyyksiä työnhaussa.
Miten työttömyys on vaikuttanut minuun? Olen saanut 900 kirjallista hylkäystä ja alle sata suoraan vasten kasvoja. Tämä on vienyt pohjan itseluottamukseltani ja kyynistänyt minut pahasti. Asiaa ei helpota yhtään kavereiden tokaisut:” kyllähän sinä töihin pääsisit jos vain haluaisit”. Ihmisillä tuntuu olevan harhakäsitys, että töihin vain mennään ja jos et töihin pääse, olet vain laiska. Viimeisimpien työministeriön lukujen mukaan meitä laiskoja on jo liki 600 000.
Kyynistyminen vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ja haittaa työnsaantia. Haastatteluihin mennään jo valmiiksi asenteella: ”en kuitenkaan saa tätäkään työpaikkaa”. Se on itseään ruokkiva syöksykierre, eikä siitä oikein pääse irti. Pitkäaikaisesta työttömyydestä ei selviä ilman, että menettää osan itsestään.
Työttömyyden johdosta ihmisen normaali kehitys jää väliin. Ei pysty hankkimaan uraa, punaista tupaa ja perunamaata, lapsia eikä harrastamaan, sillä kaikkeen tarvitaan rahaa. Toisin kuin kuvitellaan, työttömän elämä ei ole yhtä kesälomaa laiskotellen sohvalla tai auringossa. Koti tuntuu lähinnä vankilalta, joka täyttyy psyykkisestä kuormasta, miksi juuri minä en kelpaa mihinkään?
Elin siinä harhaluulossa, että yhteiskuntamme heikompiosaiset ovat kouluja käymättömiä ja päihdeongelmaisia. Miten minusta tuli heikompiosainen huolimatta siitä, että kävin kouluja ja hoidin asiani kunnolla? Tuntuu ettei päihdeongelmatkaan ole enää kaukana. Omalla tavallaan ne tarjoaisivat ulospääsyn nykyisestä tilanteesta.

Lupauksista uusien työpaikkojen luomiseen

Luin tässä uutisen, jossa Keskusta lupaa 200 000 uutta työpaikkaa seuraavan kymmenen vuoden aikana. Vähän pelottaa lukea näistä puolueiden lupauksista luoda uusia työpaikkoja. SDP lupasi edellisellä hallituskaudella luoda 100 000 uutta työpaikkaa ja lähes onnistuikin tavoitteessaan. 70 000 uutta työpaikkaa syntyi Aasian suuntaan niiden poistuttua Suomesta.



Nyt Keskusta lupaa 200 000 uutta työpaikkaa...varmaan ymmärrätte pelkoni!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Tuhannen työhakemuksen mies, omin sanoin.

Olen 36-vuotias mies pieneltä paikkakunnalta Kaakkois-Suomesta. Kasvoin työläisperheessä, omasta mielestäni rikkaan lapsuuden ja nuoruuden. Harrastin isäni kanssa motocrossia, kalastusta ja veneilyä. Minulla oli kaikkea mitä tarvitsin ja tein töitä sen eteen mitä halusin. En koe jääneeni mistään paitsi.
Mitä työ minulle tarkoittaa?


Jo nuorena opin arkiasioiden hoitamisen, sillä molemmat vanhempani olivat vuorotöissä. Se myös tarkoitti toisina vuosina yksinäisiä jouluja. Varhain opin myös työnteon tärkeyden. En saanut kaikkea mitä halusin vaan jouduin tekemään töitä ja säästämään pitkänkin ajan saadakseni haluamani. Näin työnteosta muodostui mieleeni terve kuva oleellisena osana elämää; sekä itsensä toteuttamisvälineenä että keinona rahoittaa arjen asioita kuin myös vapaa-aikaa.
Näistä taustoista lähtöisin teinkin yläasteen yhdeksännellä luokalla (1994) suunnitelman elämälleni: neljässä vuodessa suoritan ammattikoulu-lukion + vuodessa armeijan + neljässä vuodessa ammattikorkean. Näiden jälkeen oli tarkoitus ”valloittaa maailma”- tai ainakin siltä se tuntui kun viimein 25-vuotiaana valmistuin insinööriksi ja pääsin kouluputkesta ulos (2003).


Alku aina vaikeaa
En osannut aavistaa miten hankalaa työnsaanti vastavalmistuneena insinöörinä (2003, hakeminen alkoi) oikein oli. Tavoite selkeänä mielessäni en huomannut vihjeitä siitä edes silloin kun kesätöitä oli vaikea löytää. Oli suorastaan mahdotonta päästä kesäksi töihin alalle, jota opiskelin.
Kun silloisella tyttöystävälläni (nykyisellä vaimolla) ja minulla ei kummallakaan ollut töitä tiedossa valmistumisen jälkeen, päätimme suunnata Lounais-Suomeen, jossa tyttöystävälläni oli opiskelupaikka yliopistoon. Itsekin ajattelin, että suuremmassa kaupungissa olisi paremmat mahdollisuudet työllistyä.
Taakse jäi sekä ihmissuhteet että niiden kautta mahdollisuus verkostoitua ja työllistyä. Kului puolitoista vuotta aktiivista työnhakua ja satunnaista haastatteluihin pääsemistä kunnes pääsin te-keskuksen järjestämään Korkeasti Koulutettujen Kehittämisohjelmaan (2004, 180 hakemusta). Tuolla opeteltiin sitten työnhaun taitoja, työhaastattelutilanteita, itsensä markkinointia, esiintymistä, hakemusten kirjoittamista jne.

Alhaalta lähdetään


Noihin aikoihin Nokia oy järjesti Rekry200-kampanjan jonne TE-keskus minut kesken tuon kurssin ohjasi. Työhaastattelussa rekrytoinneista vastaava henkilö kyseli minulta toistuvasti, että olenko varmasti ymmärtänyt, että he hakevat tuotantotyöntekijöitä ja sinä olet insinööri? Vakuuttelin ymmärtäväni tilanteen ja kerroin olevani työhaluinen. Sainkin työpaikan tuotannosta (2005, 240 hakemusta). Työtä tein vuoden verran 7,5€/h aloituspalkalla.
Vuoden aikana hain talon sisällä 52 työpaikkaa ja pääsin kahteen haastatteluun. Toinen oli Espoossa ja toinen Salossa, jossa siis jo olin jo töissä tuotannossa. Salon paikka kiinnosti enemmän sillä se oli varaston työnjohtajan paikka. Ajattelin olevani vahvoilla kun sattumoisin minulla oli varastoalan insinöörin koulutus. Tehtävään kuitenkin valittiin toisen vuoden sähkötekniikan insinööriopiskelija. Yllätys ei ollut siinä vaiheessa enää suuri kun valitulla henkilöllä oli sama sukunimi kuin silloisella tuotantopäälliköllä…


Hankaluudet alkavat


Vuoden verran jaksoin töissä kunnes terveys petti vuorotöistä aiheutuviin haittoihin. Kun nukkuminen muuttui mahdolliseksi vain lääkkeiden avulla katsoin parhaaksi sanoutua irti työstäni (2006, 320 hakemusta), sillä mikään työ ei mielestäni ole sentään terveyden menettämisen arvoinen.
Irtisanoutumiseni johdosta tipuin tyhjän päälle ja sain TE-toimistolta 3 kk:n karenssin kun  vuorotyön aiheuttama krooninen unettomuus ei ollut riittävän pätevä syy sanoutua irti vakituisesta työsuhteesta.
Jälleen kului puoli vuotta tuloksetonta työnhakua ja haastatteluja kunnes päätin, että nyt tarvitsen isompaa muutosta. Hain ja pääsin Turun ammattikorkeaan autopuolelle opiskelemaan (2006, 370 hakemusta, tässä vaiheessa usko työllistymiseen hiipui ja motivaatio hakemusten tarkan määrän tallentamiseen katosi. Luvut tästä eteenpäin ovat noin-arvoja).
Tein itselleni opintosuunnitelman, jonka myötä olisin puolessatoista vuodessa valmistunut autotekniikan insinööriksi. Sain puolet opintoviikoista hyväksytettyä edellisestä insinöörin tutkinnostani ja kaikki näyttikin valoisalta kunnes karu todellisuus iski vastaan. Kymenlaakson ammattikorkeassa totuin siihen, että lukujärjestys on sama koko periodin ajan ja näin pystyin helposti täyttämään oman lukujärjestykseni myös eri vuosikurssien luennoilla. Turun ammattikorkeassa lukujärjestys ja opetusluokat vaihtuivat viikoittain mikä tarkoitti minun opintosuunnitelmallani n 1-5 oppitunnin päiviä seuraavat kolme ja puoli vuotta. Eli en olisi valmistunut käytännössä yhtään nopeammin kuin lukiosta/ammattikoulusta tulleet nuoret. Tämän johtopäätöksen myötä päätin lopettaa koulun kesken muutaman kuukauden päästä.
Uuteen alkuun?


Onnekseni pääsin muutaman kuukauden jälkeen te-keskuksen työvoimakoulutukseen, jossa kouluttauduin teknisen alan työnjohtotehtäviin (2006, 400 hakemusta). Koulutus oli hyvin mielenkiintoinen ja paikkasi mielestäni ammattikorkean vajavaista johtajakoulutusta. Koulutuksessa oli kaksi kuukautta teoriaa jonka jälkeen mentiin itse hankittuun harjoittelupaikkaan oppimaan työntekoa 9€:n päiväpalkalla. Koulutuksen ja harjoittelun hoidin kiitettävin arvosanoin, mutta palkkatyötä en vieläkään saanut.
Aikaa kului jälleen puoli vuotta kun viimein työnhaku tärppäsi. Sain vakituisen työpaikan suunnittelutoimistosta (2008, 500 hakemusta). Aikaa insinööriksi valmistumisesta oli kulunut viisi vuotta. Työhakemuksia olin tässä vaiheessa siis laittanut himpun alle 500 ja olin päässyt n. 60:een työhaastatteluun. Tarkkaa määrää en enää muista.
Epäluulot alkavat


Olin yhtä aikaa innostunut kun viimein pääsin kunnon töihin ja samalla hyvin hämmästynyt kuinka suuressa kaupungissa, missä kaikki on kalliimpaa maksettiin insinööritason töistä vain 2000€:n kuukausipalkkaa. Olin saanut saman verran palkkaa kesätöistä sähköasentajaksi valmistumiseni jälkeen (1997) ja aikaa tuosta oli vierähtänyt jo 11 vuotta. Entisenä järjestöaktiivina otin yhteyttä insinööriliittoon tiedustellakseni asian laillisuutta ja hämmästyin kun todettiin ettei ylemmillä toimihenkilöillä ole minimipalkkoja. Kuitenkin Insinööriliitolla on alkupalkkasuositukset, jotka olivat 2600€/kk vastavalmistuneelle. Ilmeisesti suosituksia ei tarvitse noudattaa saati edes seurata. Ajattelin kuitenkin, että on tärkeämpää päästä töihin ja sitä kautta näyttää kykynsä ja jossakin vaiheessa neuvotella palkka kohdalleen.
Minulle kuitenkin selvisi puolen vuoden työssäolon jälkeen työpaikan ilmapiiriongelmat. Esimiehen kannustuspuheet käsittivät lähinnä sen että olemme laiskoja emmekä ole oikeutettuja kommunikoimaan kollegojen kesken työn lomassa. Kahden ja puolen vuoden aikana työpaikan ilmapiiriä tutkittiin konsernin taholta kolme kertaa, ongelmat kirjattiin ylös, mutta kertaakaan asian korjaamiseksi ei tehty mitään. Samaan aikaan kävin läpi seitsemät YT-neuvottelut.


Kaikkea ei kestä


Joka kierroksella vältyin lomautuksilta ja potkuilta, mutta sain kuitenkin havaita  kuinka porukan työmoraali alkoi hiipua ja kollegat vaihtoivat maisemaa. 2,5 vuoden aikana 60% työntekijöistä lähti, mikä tarkoitti myös sitä että työt jaettiin jäljelle jääneiden kesken. Kun kollegani kanssa tehtiin kahdestaan 7 ihmisen työt, loppui minulta viimein voimat. Kolme päivää tuijotin näyttöä saamatta nostettua käsiäni näppäimistölle, tajusin viimein etten ole kunnossa ja lähdin työterveyteen.
Diagnoosini oli: työuupumuksesta johtuva ”burn out”-tyyppinen vaikea masennus. Kuukaudeksi sairauslomaa ja lääkitys sekä kerran viikossa juttelu psykologin kanssa. Siinä oli resepti vaivaan. Ja se auttoikin, tosin vain hetken.
Kun työpaikalla ei mikään muuttunut ja työntekijöitä ei voitu palkata lisää YT-neuvottelujen johdosta; oli työtahti ja -kuorma edelleen liian suuri henkilöresursseihin nähden. Reilu puoli vuotta jaksoin, sitten jäin uudestaan sairauslomalle. Loman aikana tervehdyin sen verran, että ymmärsin etten voi jatkaa tällaista työtä, joten sanouduin irti (2010, hakeminen jatkuu).


Jälleen TE-keskus muisti minua karenssilla kun ei ollut pätevää syytä sanoutua irti vakituisesta työsuhteesta, vaikka minulla oli lääkärintodistus siitä, että työ on sairastuttanut minut työkyvyttömäksi toistaiseksi.
TE-keskuksen lausunnon mukaan lääkärintodistuksessa ei otettu kantaa minun tulevaisuuden työkykyyn, siksi sain karenssin, johon ei ollut valitusoikeutta. En tiedä kenenkään omistavan sellaista kristallipalloa, joka osaisi kertoa sairastuneen paranemisnopeuden saati tai tulevaisuuden työkyvyn sairauden jäljiltä.
Taas uuteen alkuun, ja loppuun


Burnoutista toipumisprosessi oli yhä kesken ja aikaa oli kulunut puolitoista vuotta kun katsoin toipuneeni sen verran, että hain ja pääsin uraohjaukseen (2011, 600 hakemusta). Siellä opin jälleen työnhakuun liittyviä asioita sekä esiintymistä että itsevarmuutta. Uraohjauksessa huomioni kiinnittyi eritoten siihen kuinka muut kurssilaiset olivat vastaavanlaisia ihmisiä kuin minäkin. Normaaleja, kouluja käyneitä, asiansa hyvin hoitaneita ihmisiä, jotka vain olivat YT-lotossa voittaneet tyhjän arvan. Näin heidät jätettiin polun varteen eikä kukaan enää tuntunut huolivan heitä työelämän kyytiin.
Uraohjauksen jälkeen hain työvoimakoulutukseen suunnittelualalle (2012, 700 hakemusta), jotta pääsisin hieman erilaisempiin tehtäviin kuin mistä sairastuin. Kaksi kuukautta menikin ihan hyvin kunnes jälleen työharjoittelussa 9€ päiväpalkalla alkoi työkuorma ja vaatimukset kasvamaan niin paljon, että toimintakykyni lamaantui täysin. En siis ollut vieläkään täysin parantunut.
Mikä meni pieleen?


Kun vertaan itseäni ja työkuntoani siihen millainen olin vastavalmistuneena insinöörinä, joka oli valmis valloittamaan maailman ja jolla oli tarmoa, intoa, energiaa, toiveikkuutta ja positiivista asennetta; on minusta jäljellä enää vajaa 60% tuosta.
Kun miettii niitä tunteita joita minulla on tällä hetkellä ja mitä on ollut matkan varrella niin päällimmäiseksi tulee mieleen häpeä ja hämmennys. Mikä minussa on vikana kun en kelpaa osaksi yhteiskuntaa? Miksen saa tehdä töitä ja maksaa veroja, jotta yhteiskunnan palvelut on turvattu heikompiosaisillekin? Miten minusta tuli heikompiosainen käytyäni kaksi toisen asteen koulua, yksi korkea-asteen koulu, kaksi tekniikan erikoisammattitutkintoon valmistavaa koulutusta, ja kolme työnhakuun ja urasuunnitteluun ohjaavaa koulutusta? Olin elänyt siinä harhaluulossa, että yhteiskuntamme heikko-osaiset olivat sairaita, kouluja käymättömiä ja päihdeongelmaisia; eikä asiansa hyvin hoitaneita, kouluja käyneitä ns. “normaaleja” ihmisiä.
Mitä järkeä tässä on?


Koko työnhaku on mielestäni mennyt turhan monimutkaiseksi. Aikaisemmin riitti, että pystyi osoittamaan työhalukkuutensa ja että omasi ns. maalaisjärjen niin tekemällä oppi loput.  Nykyään käyt alkuhaastattelussa konsultilla ja jos olet potentiaalinen ehdokas käyt alkuhaastattelussa tulevalla työnantajalla. Jos vielä onnistut vaikuttamaan sopivalta, pääset psykologisiin testeihin, jotka parhaimmillaan kestävät koko päivän. Jos testit onnistut läpäisemään, pääset Top 3:een ja vielä sinun on vakuutettava tuleva työnantaja miksi olet oikea henkilö kyseiseen työtehtävään.
Mielenkiintoisin työhaastatteluni kesti aamukahdeksasta iltaviiteen. Välissä oli ryhmätöitä psykologien tarkkailun alla, soveltuvuustestejä, juttutuokio psykologin kanssa ja viimein esimiehen haastattelu. Muistan minulla olleen jokseenkin tyhjä olo kun viimein pääsin juttelemaan itse työtehtävästä mahdollisen tulevan esimiehen kanssa. En kuitenkaan saanut tehtävää koska minulla ei ollut riittävästi työkokemusta. En tiedä ruokkiiko vaikeat ajat firmojen epävarmuutta vai minne on kadonnut yrittäjien itsevarmuus ja ihmistuntemus? Se on kuitenkin selvä, että kaikenlaiset konsultit ovat löytäneet työttömyydestä kultakaivoksen itselleen. Rekrytoitavien henkilöiden testauksella ja työttömien kurssituksilla tuntuu riittävän töitä.
Mistä niitä töitä oikein saisi?


Olen keskustellut monien työttömien kanssa ja usein nousee esiin työllistymisen esteeksi se ettei tunne oikeita ihmisiä. Verkostojen kautta valtaosa työpaikoista tuntuu menevän, eikä niitä koskaan avoimena näekään.
Oma lukunsa on sitten yritykset, joilla ei ole avoimia paikkoja, mutta ilmoittavat kuitenkin työministeriön sivuilla hakevansa työntekijöitä. Olen tulkinnut tämän toiminnan mainostamiseksi ja yritykseksi viestittää, että heillä menee hyvin, vaikkei menisikään.
Toinen havaittu ja hieman ärsyttävä seikka on julkisesti hakea työntekijää johonkin tehtävään, vaikka on talon sisältä jo valmiiksi katsottu henkilö tehtävään. Tämä on ilmenee yleensä kahdella tavalla:


1. Haettavan työntekijän ominaisuudet on räätälöity niin tarkasti, ettei talon ulkopuolisilla ole mitään mahdollisuuksia haettavaan tehtävään, esim. vain talon käytössä olevien ohjelmistojen hallinta.


2. Tehtävän haku päättyy tiistai-iltana ja keskiviikkoaamuna klo 10:00 saat ilmoituksen:”kiitämme mielenkiinnostasi yritystämme kohtaan, valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Saimme 250 hakemusta, joista valitut on kutsuttu haastatteluun”.


Kenelle menee läpi, että kahdessa tunnissa HR-henkilö käy läpi 250 hakemusta ja 250 CV:tä?
Joskus kauan sitten riitti, että käveli sisään työpaikalle täynnä työhalua. Nykyään tuon lisäksi täytyy löytyä täsmäkoulutus, -työkokemus sekä tietysti pitää tuntea oikeat ihmiset, sillä jos et kuulu oikeisiin verkostoihin niin ei sinulla ole mitään asiaa työmarkkinoille.
En tiedä milloin on tapahtunut käänne siihen, että motivoitunut työntekijä on muuttunut yrityksen kasvun mahdollistavasta voimavarasta pelkästään kulueräksi. Täsmäosaajien haku näkyy parhaiten siinä ettei kenelläkään ole aikaa eikä halua perehdyttää kunnolla uusia henkilöitä töihinsä, vaan nykyään vaaditaan valmiita ammattilaisia, jotka tuovat tullessaan jotain uutta osaamista yritykseen ja näin tuottavat firmalle voittoa välittömästi työn aloittaessaan. Voitaneen puhua kenties työelämän kovuudesta ja raaistumisesta.
Kun aikaisemmin oltiin huolissaan vain suorittavan työn ja perusteollisuuden katoamisesta niin samaa vauhtia vaikuttaa katoavan myös asiantuntijoiden ja tutkijoiden työt, ainakin jos katsoo miten nopeasti koulutettujen työttömyys on lisääntynyt.
Elämänmittaista uraa ei enää ole olemassa kun ei anneta ihmiselle mahdollisuutta tulla ns. entry-level -tason töihin ja kasvattaa osaamistaan ja edetä urallaan. X-ja Y-sukupolvista ei tulla kertomaan menestystarinoita, kuinka lattiatason tehtävistä on ahkeruudella ja kovalla työllä kasvettu yrityksen johtoon. On pienehkö piiri, joka jakaa keskenään korkeamman tason työt oman verkostonsa kesken. Suorittavan tason työntekijät ovat saaneet kokea moottorin komponenttien kohtalon, väsyessään ne vaihdetaan uusiin ja halvempiin. Siellä ei ns. "kultaista kädenpuristusta"- tunneta.
Hakiessaan niitä kokeneita ammattilaisia on rekrytoijilta varmaan jäänyt huomiotta yksi seikka: jos ihminen on tehnyt tiettyjä töitä N vuotta ja näin ansainnut ammattilaisen statuksen, niin mahtaako hänellä olla enää intohimoa ja mielenkiintoa jäljellä tehdä sitä samaa työtä vain himpun verran paremman palkan takia? Onko hänellä todellakin enemmän annettavaa/innovatiivisuutta mitä saattaisi löytyä nuorelta/uudelta alan ulkopuolelta tulevalta, joka ei vielä ole urautunut tahkotessaan samaa tehtävää vuosikaudet?
Omalla kohdallani tuntui aina olevan jokin este etten saanut töitä. Minulla ei ole riittävästi alan työkokemusta päästäkseni koulutustani vastaaviin tehtäviin. Minulla ei ole tiettyä tutkintoa kun olen hakenut koulutustani sivuavia tehtäviä. Olen liian korkeasti koulutettu viihtyäkseni ns. duunarin töissä. Jotain puutteita löytyi aina perusteeksi etten sopinut työnantajan määrittämään profiiliin.


Katkeruudesta
Näin miehenä on yleensä aika vaikeata tavoittaa ja nimetä tunteitaan nälän ja väsymyksen ulkopuolelta. Vuosia jatkunut heikko onnistuminen työnsaannin kohdalla on helpottanut minua tavoittamaan tunteeni. Koen kyynisyyttä, katkeruutta, pettymystä ja ehkä jopa vihaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka koen pettäneen minut ja monet muut lupaamalla koulutuksen olevan avain menestykseen. Niiden oppien ja sääntöjen mukaan, jotka (pitkällä) koulutiellä on minuun istutettu, olen elänyt ja hoitanut asiani kunnolla. Ja miten on investointi tulevaisuuteen kannattanut? Se on tuottanut työttömyyttä, köyhyyttä, ilmaistyöharjoittelua, uuden ammatin opiskelua toistuvasti hamaan tulevaisuuteen saakka ja käytännössä tiputuksen yhteiskunnan ulkopuolelle. Selvän vihjeen siitä ettei minua ja osaamistani kaivata täällä.
Eräs läheiseni vitsaili minusta osuvasti kuultuaan, että aloitan jälleen koulun. Hän kysyi minulta: ”Mille alalle kouluttaudut nyt työttömäksi?”. Tuo asianmukainen kysymys kiteyttää  ajan hengen sillä olenhan jo aika monella alalla ollut pitkäaikaistyötön. Insinööriksi valmistumisen jälkeen olen ollut 3,5 vuotta töissä ja 7,5 vuotta työttömänä. Toki noina työttömyysvuosina olen myöskin kouluttautunut parin vuoden edestä. Luen kuitenkin ne työttömyydeksi, koska en olisi niissä koulutuksissa jos minulla olisi töitä.
Olen aina ollut tarkka raha-asioissa, siksi katson olevani onnekas etten ottanut aikanaan opintolainaa. Sen takaisinmaksu olisi ollut todella vaikeata tällaisella ”uralla”.
Eräällä tavalla tuntuu kuin olisi hukannut 15 vuotta elämästäni opiskelujen vuoksi. Elämä on jäänyt pysyvästi vaiheeseen, jossa olen tavallaan vastavalmistunut, tosin sillä erotuksella, että vastavalmistunut on halutumpi työmarkkinoilla kuin jonkun aikaa työttömänä ollut.

Katkeruus/kateellisuus nousee väkisin päällimmäiseksi tunteeksi kun seuraa miten kavereilla elämä kulkee. Koulun jälkeen suoraan töihin ja parhaimmilla on jo viides työ meneillään ja ura niin hyvässä nosteessa ettei tuosta paljon korkeammalle enää insinöörinä nousta. Heillä on lapsia, osittain maksettu asunto, uudehkot autot, harrastuksia, osa jopa ehtinyt avioeronkin (tästä en ole katkera/kateellinen) kokemaan.
Mitä kuuluu loppuelämääni?


Ei tässä kovin kummoisia tulevaisuuden suunnitelmia voi tehdä koska kaikkeen tarvitaan rahaa (2014/900 hakemusta). Arkirutiinit onneksi pitää jossain määrin järjissään, sekä askarteluharrastus. Se ettei ylellisyyksiin ole varaa ei tarkoita etteikö tässä hengissä pysyisi kun osaa olla tarkka raha-asioissa. En ole nälkää nähnyt, ja pienistä tuloista huolimatta asun kaupungin rivitalossa vuokralla ja käyn saunassa joka toinen päivä, koska pidän suuresti saunomisesta. Tingin sitten jostain muusta .
En edes tiedä mitä tapahtuisi jos pääsisin koulutustani vastaaviin tehtäviin ja sille kuuluvalle ansiotasolle. Näillä taloudellisilla opeilla, joita olen jo vuosikausia toteuttanut, menisi palkka pitkän aikaa talteen sukan varteen kun en kuitenkaan uskoisi sen tilanteen kestävän!